Mission: Impossible?!

[Mona Ashford]

((Eli mukaan odotellaan Luciano Rossia :D))

Mona astui ulos Poimittaislinjalta. Hän oli juuri saapunut Kingston upon Thamesille, Lucianon kotikadun päähän. Matka oli ollut pidempi mitä Mona oli ajatellut, sillä kaikki kesälomalaiset olivat selkeästi päättäneet lähteä matkaamaan, kuka nyt mihinkin, mutta monen pysäkin jälkeen Mona oli vihdoin perillä!
Mona otti olkalaukustaan peilin ja laittoi hiuksensa kiinni. Tyttö näytti vähän rähjääntyneeltä, mutta mitä muutakaan voisi olettaa Poimittaislinjan kyydistä. Mona oli muutenkin joutunut valvomaan koko matkan ajan, sillä hän oli halunnut varmistaa, ettei vahingossakaan ohittaisi omaa pysäkkiä!

Kun Mona sai itsensä valmiiksi, hän lähti kävelemään katua pitkin. Tytön onneksi oikea talo löytyi melkein heti. Mona hengitti syvään hetken. Tämä oli ehkä ensimmäinen kerta, kun Mona oikeasti välitti siitä, mitä hänestä ajateltiin. Mona kävi vielä läpi kaikki hyvät syyt sille miksi Lucianon pitäisi päästä leirille ja meni soittamaan pojan ovikelloa.

//Pisteytetty tähän asti. -Atlas (haa, vai on Luciano myöhässä!)

[Luciano Rossi]

((Luciano on ymmärrettävästi hidas sairautensa takia!!))

Luciano ei ollut aivan varma, kumpi jännitti häntä enemmän: se, mitä hänen vanhempansa ajattelisivat Monasta vai se, mitä Mona ajattelisi hänen vanhemmistaan. Oli ollut työn ja tuskan takana ylipäätään kertoa kotona siitä, että hänellä oli tätä nykyä tyttöystävä. Sellainen ajatus ei ollut kauheasti käynyt hänen mielessään ennen viime lukuvuotta eikä etenkään hänen vanhempiensa mielessä. Jos poika kerran oli lisääntymiskyvytön, niin mitäpäs siihen hyvää naista tuhlaamaan. Tietenkään nämä eivät olleet koskaan sanoneet sitä ääneen juuri näillä sanoilla, mutta Luciano oli melko hyvä lukemaan rivien välistä

Tänään Mona oli tulossa tapaamaan hänen vanhempansa, mikä jo itsessään oli melko hermoja raastavaa, mutta panokset nosti vielä korkeammalle se, että syy Monan vierailuun oli tulevassa kesäleirissä. Mona oli päättänyt vakuuttaa hänen vanhempansa päästämään hänet kesäleirille. Sisäoppilaitokseen pääseminen oli ollut jo työn ja tuskan takana eikä hän ollut koskaan matkustanut koulun lisäksi mihinkään Lontoota kauemmas. Kouluunkin hän oli päässyt vain, koska siellä sentään oli valmiina sairaalasiipi ja mahdollisuus hormiverkon avulla toimittaa milloin tahansa hänen omaparantajansa paikalle – tai hänet Pyhään Mungoon. Kesäleirillä juttu olisi vähän toinen. Luciano ei oikein tiennyt, millä Mona aikoi hänen vanhempansa vakuuttaa, mutta toisaalta tytöllä oli tietynlaisia lahjoja sellaiseen… vakuuttamiseen.

Luciano tunsi punan nousevan poskilleen ajatellessaan, miten Mona oli vakuuttanut hänet seurustelemaan kanssaan, mutta ajatus onneksi katkesi nopeasti ovikellon soidessa. Vaikka hän oli odottanutkin kyseistä ääntä jo melko pitkään, hätkähti hän hieman ennen kuin nousi hitaasti sohvalta ja suuntasi ovelle.

”Minä avaan!” hän huusi samalla, sillä kuuli jo äitinsä nopeat askeleet portaista.

Kun Luciano vihdoin pääsi eteiseen asti, hänen molemmat vanhempansa olivat jo siellä ja odottivat selvästi kärsimättöminä ja ennen kaikkea uteliaina.

”Yrittäkää sitten käyttäytyä”, Luciano mutisi hieman nolostuneena näille ennen kuin avasi oven.

Oven takana onneksi tosiaan oli Mona eikä esimerkiksi naapurin vanha, dementoitunut mummo, joka aina toisinaan kävi lainaamassa heiltä kissanruokaa, vaikka heillä ei edes ollut kissaa – eikä ollutkaan mummollakaan.

”Hei”, Luciano tervehti Monaa hymyn levitessä kasvoilleen. Hän ei ollut nähnyt tyttöystäväänsä sitten koulun päättymisen jälkeen, ja vaikka siitä olikin vain pari viikkoa, oli aika tuntunut varsin pitkältä.

”Tule sisään”, hän kehotti ja astui hieman syrjään viitaten Monaa astumaan eteiseen.

”Tässä ovat vanhempani”, hän osoitti sitten vanhempiaan, jotka jo selvästi innoissaan odottivat pääsevänsä kättelemään Monaa, ”ja äiti ja isä, tässä on… Mona.”

[Mona Ashford]

Mona saikin odottaa hetken oven avaamista ja kyllähän hän oli sen arvannut. Olisi ollut ihan kohtuutonta, että Luciano istuisi oven vieressä vahtimassa milloin Mona oikein saapuu paikalle. Siltikään Mona ei voinut olla tuntematta pientä kauhua odotellessaan oven avausta - olisi ollut noloa tulla väärän oven taakse. Helpotus oli suuri kun Mona näki Lucianon oven takana. Monan kasvoille levisi onnellinen hymy. Vasta nyt hän tajusi kuinka kova ikävä hänellä oli ollut Lucianoa.
Monan päästessä sisälle, tyttö ojensi kätensä molemmille vanhemmille ja tervehti heitä puristamalla oikeaoppisesti. Kerrankin isovanhempien vinkeistä oli ollut hyötyä.
"Hei.. hauska tavata viimein. Olen Mona Ashford." Mona sanoi hymyillen. Kun kättelyt olivat ohi, Mona kääntyi katsomaan Lucianoa hetkeksi. Mona ei kehtaisi pojan vanhempien edessä pussata tätä eikä todellakaan suudella tätä, joten tyttö päätyi halaamaan Lucianoa.
"Kiva nähdä viimein." Mona mutisi Lucianolle. "Oli ikävä."

Halattuaan tovin, Mona päästi Lucianosta irti ja korjasi hiuksiaan korviensa taakse. Lucianon vanhempia tyttö ei heti kehdannut katsoa silmiin. Eihän Mona oikeastaan tiennyt mitä nämä ajattelivat julkisista hellyydenosoituksista. Lucianon vanhempien kehottaessa, että he kaikki siirtyisivät olohuoneen puolelle, Mona otti Lucianoa kädestä kiinni.
"Kuulostaa hyvältä." Mona sanoi hymyillen ja odotti, että Luciano johdattaisi hänet sinne.

[Luciano Rossi]

Monan kätellessä hänen vanhempiaan Lucianokin koki pieniä vaikeuksia sen kanssa, miten hänen pitäisi tervehtiä tyttöystäväänsä vanhempiensa edessä. Kunnon suudelma olisi ehkä hieman liikaa, mutta toisaalta kevyempi pusukin tuntui hieman oudolta. Toisaalta ei hän nyt voinut tyttöystäväänsä kätelläkään…

Lucianon ajatukset katkesivat, kun Mona teki päätöksen hänen puolestaan halaten häntä. Ehkä se oli ihan sovelias vaihto. Vaikka se tuntuikin Lucianosta hieman vaivaannuttavalta vanhempien silmien alla, hän kietoi käsivartensa Monan ympärille ja halasi takaisin.

”Minullakin”, Luciano kuiskasi takaisin Monalle ja oli jo vähällä unohtaa vanhempansa ja antaa tytölle suukon poskelle, mutta tämä onneksi vetäytyikin irti ja alkoi korjailla hiuksiaan. Lucianon onneksi hänen vanhempansa kehottivat heitä siirtymään olohuoneen puolelle ja nämä itse menivät edeltä. Mona otti häntä kädestä kiinni ja hän ohjasikin tämän olohuoneeseen ja istutti sohvalle, jolle istui itsekin tämän viereen.

Lucianon isä istui nojatuolissa näyttäen siltä, ettei oikein tiennyt, miten pitäisi pojan tyttöystävään reagoida. Kiusallinen hiljaisuus tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan, joten Luciano kääntyi lopulta Monan puoleen.

”Mitä... mitä olet tehnyt kesälomalla?” hän päätyi lopulta kysymään, toivoen, että Mona tajuaisi vastata jotakin järkevää, vaikka totta kai hän tiesi, mitä Mona oli tehnyt, sillä olivathan he kirjoittaneet kirjeitä.

[Mona Ashford]

Monasta tuntui hyvältä kuulla, ettei ollut ainoa, joka oli kaivannut toista. Hymy levisi Monan kasvoille, samalla kun hän korjasi hiuksiaan. Vaikka hellyydenosoitukset eivät ehkä olisi vanhempien mieleen, nytpähän nämä näkisivät, että Mona oli aidosti onnellinen!

Mona asteli Lucianon perässä olohuoneeseen ja pisti merkille yksityiskohtia talosta. Aivan kuten isovanhemmat olivat opettaneet. Samoin istuessaan sohvalle, Mona kiinnitti huomiota ryhtiinsä, sekä siihen, että istui sievästi. Ja tietenkin pieni hymy huulillaan, eihän nyt murjottava tyttö antaisi hyvää ensivaikutelmaa! Monan täytyi vain toivoa, ettei Luciano ollut kertonut hänestä... liikaa. Muuten hän näyttäisi Lucianon vanhempien edessä vähintäänkin epäilyttävältä.

Mona mietti pitkään, mistä aloittaisi. Asunnon väriskaalasta? Hyvin valikoidusta tapetista? Pitkän hiljaisuuden jälkeen Luciano aloitti kysymällä, mitä Mona on tehnyt kesällä. Niin. Mistä sitä aloittaisi? Ja mitä ylipäätään kannattaisi kertoa..
"Olen kovasti yrittänyt kirjoittaa kolumnia Maagisiin Uutisiin, mutta se on hankalaa... Aiheet josta haluaisin kirjoittaa, ei oikein tunnu vastaavan sitä, mitä päätoimittaja haluaisi minun kirjoittavan..." Mona kertoi ja toivoi, ettei puhdasveristen lehden mainitseminen toisi Lucianon vanhemmille paineita. Tieto paljastuisi ennenpitkään, ellei Luciano ollut jo asiaa kertonut joten... parempi oli saada tieto heti pois alta. Toki Ashfordin sukunimi jo kertoi jotain, jos seurasi yhtään velhomaailman tapahtumia. Eikä se kaikki ollut positiivista. Monan isovanhemmat kun sattuivat olemaan melko... suorasanaisia.

"Teillä on kaunis koti. Todella kodikas!" Mona sanoi hymyillen. Eikä se edes ollut vale. Mukavaa vaihtelua kolkkoon kartanoon tai maalaistaloon, jossa oli kamalin sisustus ikinä. "Tämä aluekin vaikuttaa todella mukavalta! Minä asun aikalailla keskellä peltoja, joten täällä on ihan erilaista kuin kotona!" Mona jatkoi vielä ja toivoi, ettei kehuminen mennyt yli.

[Luciano Rossi]

((Lol, ei ole tainnut tulla koskaan Lucianolla puheeksi kun en itsekään muistanut tätä ennen hahmoesittelyn tarkistamista, mutta Lucianon molemmat vanhemmat itse asiassa näköjään tekee töitä Päivän Profeetalle. xDD))

Luciano kiinnitti huomiota siihen, että hänen vierellään nyt istuva Mona ei vaikuttanut ihan samalta tytöltä kuin se, johon hän oli koululla tottunut. Tämä selvästi yritti pistää parastaan. Mikä oli tietenkin tilanteen huomioon ottaen hyvä idea. Häntä alkoi silti kuitenkin hermostuttaa koko ajan enenevissä määrin se, että hänen vanhemmilleen ylipäätään pitäisi esittää jotakin. Eivätkö nämä voisi vaikka olla onnellisia siitä, että hänellä oli tyttöystävä sen sijaan, että hermoilivat... no, kaikesta muusta. Hänellä itsellään oli jo tarpeeksi ristiriitaisia mietteitä siitä, mikä oli tai ei ollu parhaaksi Monalle, joten miksi vielä näidenkin piti näyttää hänelle epäilyksiään? Jos hänen elämänsä kerran tulisi olemaan niin lyhyt, niin eikö kenen tahansa vanhempien pitäisi miettiä hänen onnellisuuttaan sinä aikana eikä...

Lucianon ajatukset katkesivat Monan vastaukseen kesästään. Miksi tämän piti mainita Maagiset Uutiset?! Lehteä, joka kirkui enemmän puhdasverisyyttä, sai hakea, ja sen tiesivät hänenkin vanhempansa. Toki vanhemmat tosin olivat varmasti tunnistaneet Ashfordin nimen Monan esitellessä itsensä. Luciano oli taktisesti jättänyt Monan sukunimen aina mainitsematta. Hän tiesi, mitä hänen vanhempansa ajattelisivat puhdasverisistä. Että nämä tahtoivat aina vain lisää puhdasverisiä lapsia. Ja hän itse ei ollut puhdasverinen eikä myöskään varsinaisesti kykenevä saamaan jälkikasvua. Luciano saattoi jo kuvitella, mitä hänen vanhempansa myöhemmin sanoisivat.

Toinen ikävä pikkujuttu oli se, että hänen isänsä nyt sattui olemaan kilpailevan sanomalehden eli Päivän Profeetan toimittaja, ja hänen valokuvaajana työskentelevä äitinsäkin teki nykyään varsin usein keikkaa kyseiselle lehdelle. Hän ei ollut aivan varma, oliko tämä jokin Monan suunnitelma vai oliko tämä vain unohtanut, että hänen vanhempansa työskentelivät Päivän Profeetassa vai oliko hän peräti unohtanut kokonaan mainita tälle siitä. Mutta, no... vahinko oli jo ehtinyt tapahtua. Hän yritti silmäillä vaivihkaa isänsä ilmettä tietääkseen, mitä tämä Monan sanoista ajatteli, mutta siitä oli vaikea päätellä mitään.

Niinpä hän yritti keskittyä Monan sanoihin. Tämä oli ilmeisesti parhaillaan kehumassa heidän kotiaan, joka oli varsin peribrittiläinen asumus. Ei mitään kovin kummoista. Hän ei oikein jaksanut uskoa, että sisutus oikeasti oli Monan mieleen. Hän ei itsekään ollut erityisesti kukkakuosien ystävä, mutta äiti sai toki sisustaa miten tahtoi. Lucianon isä - ei myöskään tiettävästi kukkakuosien suurin fani - yritti selvästi parhaansa mukaan hymyillä ja kiittää Monaa kehuista, mutisten jotain siitä, miten koti ei nyt ollut kovin kummoinen.

"Niin, isähän on toimittajana Päivän Profeetassa", Luciano katsoi lopulta aiheelliseksi mainita, niin aihetta vaihtaakseen kuin myös siksi, jotta Mona ei ainakaan enempää sotkisi tätä.
"Mona haaveilee pääsevänsä toimittajaksi Me Noitiin", hän lisäsi, sillä Me Noidat ei varsinaisesti kilpaillut Päivän Profeetan kanssa, "hän on harjoitellut kovasti koulussa... koululehden parissa." Tämä ei ehkä aivan täysin pitänyt paikkaansa, mutta toisaalta hän ei uskonut, että hänen vanhempansa myöskään viitsisivät varmistaa asiaa.

Onneksi hänen äitinsä saapui pian keittiöstä pelastamaan tilanteen tarjotin kädessään. Tämä laski tarjottimen sohvapöydälle teepannuineen, kuppeineen ja pienine teekekseineen ja istui itse toiselle nojatuolille.

"Kiitos, äiti", Luciano kiitti ja alkoi käännellä teekuppeja oikeinpäin kaataakseen niihin teetä, jotta tämä hieman vaivaannuttava keskustelu sanomalehdistä unohtuisi mahdollisimman pian. Missä kohtaa he olivat oikein ajatelleet, että tämä oli hyvä idea? Hänen olisi varmaan helpompi vain karata ikkunasta.

"Otatko teetä?" hän varmisti Monalta kaataessaan pannusta teetä jo muihin kuppeihin.

[Mona Ashford]

"Aivan! Minua vähän harmittaa, etten ole kesällä päässyt käsiksi yhteenkään Päivän Profeettaan. Minun vanhempani kun eivät oikeastaan tilaa mitään lehtiä.." Mona sanoi hymyillen. "Koulussa on se hyvä juttu, että edes joltain saa päivän lehden lainaksi." Mona luotti, että Lucianon vanhemmat oikeastaan olleet osa sukua. Tai olivat sukua, mutta että suku piti näitä sen verran kaheleina, etteivät nämä olleet tervetulleita... no, oikeastaan mihinkään. Monalla oli ollut suunnitelmissa lukea pari Lucianon isän kirjoittamaa artikkelia, josta he olisivat voineet keskustella, mutta minkäs teet jos lehtiä ei ollut saatavilla. Toki Luciano olisi voinut Monalle jotain numeroita lähettää, mutta se nyt olisi ollut ilmiselvää mitä varten Mona ne olisi lukenut.

Lucianon äiti toi hetken päästä teetä pöytään. Mona kiitti tätä kohteliaasti hymyillen. Monalla ei ollut tajunnut aiemmin, kuinka rankkaa jatkuva hymyily oli. Etenkin sievä hymy. Puhdasveristen juhlissa pystyi karkaamaan vessaan vähän väliä, mutta tästä tilanteesta pakeneminen olisi ollut melko - no, tyhmää. Joten ei auttanut muuta kuin hymyillä. Mona kirosi, ettei ollut käskenyt Lucianoa antamaan jotain merkkiä siitä, jos Monan hymy näytti typerältä. Nyt tytön täytyi vain luottaa siihen, että näytti fiksulta.
"Kyllä kiitos!" Mona sanoi Lucianolle tämän tarjotessa teetä. Lopulta Mona päätti, että parasta olisi käydä suoraan asiaan. Vielä kun hymyä riitti.
"Tuota... en tiedä onko Luciano puhunut teille, mutta haluaisimme kovasti lähteä tämän vuoden kesäleirille. Yhdessä." Mona sanoi ja alkoi kaivamaan esitteitä ja suosituksia esille. "Olen tehnyt vähän taustatutkimusta ja nimestään huolimatta île du Moremplis on varsin turvallinen lomakohde.. Ja siellä on erittäin hyvä ilmasto!" Mona sanoi ja ojensi esitteitä Lucianon vanhemmille. "Leirikeskuksemme on todella hyvällä sijainnilla, yksi sairaala on erittäin lähellä. Lisäksi, jos vain suinkin suostutte, yksi parhaimmista Ranskan lääkäreistä, Jean-Charles Vallée, on lupautunut siirtymään kyseiselle saarelle leirimme ajaksi..." Mona selitti ulkoa opettelemansa litanian ja ojensi myös Jean-Charlesin käyntikortin. "Jos haluatte keskustella hänen kanssaan, hän suostuu mielihyvin siihen! Ja jos Jean-Charles ei ole hyvä, saisimme varmasti toisenkin lääkärin...."

[Luciano Rossi]

”Mmm, koululla on kyllä oikein hyvä kirjasto”, Luciano myötäili väliin Monan todetessa, että koulussa oli paljon helpompi saada käsiinsä päivän lehdet – vaikka nykyään tietysti Tylypahka AM ei tilannut oikeasti enää puoliakaan niistä lehdistä, joita koulun esitteessä mainostettiin. Lucianosta tuntui välillä, että koulun esite oli vanhempi kuin suurin osa sen opettajista, mikä oli melko paljon sanottu, sillä suurin osa koulun opettajistakin oli ihan ikäloppuja.

Lucianon onneksi hänen isänsä myötäili myös Monan sanomisia nyökyttelemällä eikä hän huomannut tämän kasvoilla juuri merkkejä siitä, että tämä erityisesti vihaisi Monaa. He olivat kyllä puhuneet hänen tyttöystävään monta kertaa ja hän tiesi, mitä mieltä hänen isänsä tästä kaikesta oli, mutta täytyi sanoa, että tämä osasi peittää ajatuksensa erinomaisesti. Se tästä vielä olisikin puuttunut, että isä olisi alkanut vakuuttaa Monalle, ettei tämä tahtonut seurustella hänen kanssaan. Se olisi voinut olla kiusallista ihan kaikille.

Luciano kaatoi huolellisesti teekannusta teetä neljään, kauniiseen vaaleanpunaisin ruusukuvioin koristeltuun teekuppiin Monan alkaessa selittää kesäleiristä. Hän yritti keskittyä teen kaatamiseen vielä, kun Mona alkoi kaivella esitteitäkin esiin, sillä hän ei tiennyt, olisiko hänen pokkansa muuten pitänyt siinä kohtaa, kun Mona vakuutti, että île du Moremplis oli oikein turvallinen lomakohde, jossa oli hyvä ilmasto. Hänestä oli kuulostanut siltä, että saarella oli kaikkea muuta kuin hyvä ilmasto – lämpöhalvaus ainakin uhkaisi helposti – eikä se ilmeisesti kuulunut mihinkään turvallisimpiinkaan.

Lucianon vanhemmat ottivat epäilevistä ilmeistään huolimatta kohteliaasti vastaan heille ojennetut esitteet, ja hänen äitinsä jopa avasi sen ja selaili sitä, luultavasti enimmäkseen näön vuoksi. Isä tuntui keskittyvän enemmän Jean-Charles Valléen käyntinkorttiin, jonka Mona tälle ojensi. Luciano yritti olla huokaisematta ääneen. Oli naurettavaa, että kesäleirin kannalta tärkein asia oli, miten lähellä lähin sairaala oli ja millaisia lääkäreitä saarelta löytyi. Ja Jean-Charles Vallée! Mitä ihmettä? Hän olisi halunnut kysyä Monalta, oliko tämä tosissaan vai oliko tämä kaikki vain valetta hänen vanhempiaan varten – hän toivoi jälkimmäistä – mutta ei tietenkään voinut tehdä niin vanhempiensa edessä, joten hän tyytyi vain jakamaan teekupit ensiksi vanhemmilleen, sitten Monalle ja viimeiseksi itselleen.

”Se kuulostaa tosi kivalta”, hän totesi sitten ihan vain vahvistaakseen, että tosiaan halusi mennä kyseiselle leirille, ”enkä ole koskaan ollut oikein… missään.”

Hänen äitinsä näytti siltä, että tahtoi kieltää koko jutun, mutta ei tiennyt, miten nätisti sanoisi sen. Sen sijaan hänen isänsä avasi suunsa.

”Tuota… Kuulostaa… että olette jo suunnitelleet tätä paljon”, tämä totesi diplomaattiseen sävyyn, joka ei kertonut mitään siitä, oliko tämä päästämässä häntä leirille vai ei ennen kuin puheenvuoro jatkui, ”mutta en kuitenkaan ihan tiedä tästä… Eikös tämä koko saari ole kamalan kaukana kaikesta?” Isä naputti esitteen etusivun alakulmassa olevaa pientä karttaa, joka tosiaan näytti melko hyvin, että saari oli erittäin kaukana kaikesta.

[Mona Ashford]

"Olen selvitellyt koko kesän kaikkea pientä faktaa saaresta!" Mona sanoi ja koetti kuulostaa ylpeältä itsestään. Oikeastaan... no, olihan hän periaatteessa selvittänyt kaikkea, mutta sukunimellään ja rahoillaan sai äkkiä vastinetta. Kuten vaikkapa Jean-Charlesin yhteystiedot. "Ja kyllä, saari on kaukana kaikesta, mutta siellä kuitenkin on kaikki tarpeellinen." Mona sanoi Lucianon isälle hymyillen. Hän toivoi, että Jean-Charles olisi tehnyt vaikutuksen Lucianon vanhempiin, mutta nämä taisivatkin olla hankalampia kuin Mona osasi arvatakaan ja se jos joku oli hankalaa Monalle. Hän oli tottunut siihen, että sai aika nopeasti tahtonsa läpi. Mona tiesi, ettei saisi näyttää kiukkuaan, koska halusi näyttää mahdollisimman aikuiselta Lucianon vanhemmille, mutta tiukkaa teki.

Mona otti teekupin pöydältä ja puhalteli sitä, jotta vesi jäähtyisi. Hän antoi aivojensa käydä. Leiriohjelma! Se olisi seuraava vaihe.
"Meidän leiriohjelmakin on tosi laaja. Käymme museoissa ja sellaista." Mona sanoi ja kaivoi toisella kädellä leiriohjelmaa kassistaan. Löydettyään sen hän ojensi sitä Lucianon isälle. Tämä vaikutti helpommalta kohteelta. Ainakin tämä vastaili enemmän. "Keskustelimme aiemmin asiasta parin professorin kanssa ja Lucianon ei todellakaan tarvitse osallistua niihin ohjelmiin mihin hän ei jaksa. Hän saa itse päättää, mitkä häntä kiinnostaa ja voi lyhyelläkin varoitusajalla jättää tulematta. Ja jos kesken jonkun ohjelman hän voi huonosti, minulla on lupa avustaa hänet... no, sinne minne sillä hetkellä pitääkin. Luciano ei jäisi yksin." Mona jatkoi ja katsoi poikaystäväänsä hymyillen. Mona olisi halunnut pitää poikaa kädestä, mutta se olisi ollut kiusallista sekä hankalaa teekuppien takia. Se olisi kuitenkin osoittanut Lucianon vanhemmille, kuinka paljon Mona välitti Lucianosta. Ehkä sitten, jos tämä ei toimi... Mona mietti mielessään.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine

[Luciano Rossi]

Luciano maistoi myös omaa teetään ja yritti vastustaa halua osallistua keskusteluun kommenteilla, jotka eivät luultavasti auttaisi hänen asiaansa. Niinpä hän yritti antaa fiksumman ja filmaattisemman tyttöystävänsä hoitaa asia kotiin.

”Vai museoita…”, Lucianon isä totesi hitaasti katsoen Lucianoa pitkään. Luciano yritti hymyillä kuin hän olisi aina rakastanut museoita. Kuin hän olisi aina jaksanut kävellä museoissa. Hän nyökytteli kuin museot olisivat hänen suurin intohimonsa ja kuin hän varmasti sanoisi, jos ei jaksaisi mennä johonkin ohjelmaan mukaan ja kuin hän ei takuulla jäisi ikinä yksin missään kohta.

”Joo ja minä voin kuulemma saada pyörätuolin museoihin, ettei minun tarvitse kävellä niin paljoa”, hän lopulta tarjosi auliisti, vaikka tällaista tarjousta ei varsinaisesti ollutkaan ollut pöydällä. Sitä paitsi, hän suostui pyörätuoliin vain todellisessa hätätilanteessa. Hänen vanhempiensa mielestä se oli typerää. Niinpä hän nyt yritti olla epätyperä.

”Ja Mona lupasi työntää minua, eikö vain?”, hän kääntyi katsomaan tyttöystäväänsä ja hymyili. Hän ei tasan antaisi Monan ikinä työnnellä itseään pyörätuolissa. Tämä oli jo muutenkin tehnyt ihan tarpeeksi hänen eteensä. Mitä hän oli koskaan tehnyt Monan eteen? Ei mitään.

Lucianon äiti katseli edelleen saaresta kertovaa esitettä. Luciano ei oikein tiennyt, kumpaan olisi helpompi vedota. Äiti oli yleensä antamassa helpommin periksi, mutta toisaalta tämä oli myös aina paljon enemmän huolissaan hänestä kuin isä… Mutta ehkä oli aika pelata kovilla panoksilla.

”Haluaisin sinne kyllä tosi kovasti”, hän aloitti mahdollisimman vetoavalla äänensävyllä ja yritti samalla näyttää vähän surkealta, mutta ei kuitenkaan sairaalta, ”tiedätte, etten ole oikein koskaan päässyt tekemään tällaisia… normaalien nuorten juttuja.” Sanojensa vakuudeksi hän roikotti vielä päätään aavistuksen verran. Jos hän ei missään muussa ollut hyvä niin ainakin säälin keräämisessä. Ja hän huomasi heti, miten hänen äitinsä pureskeli huultaan ja vaihtoi katseen hänen isänsä kanssa.

”Kaikki on aina vain sairaalaa tai koulua tai kotia”, hän vielä lisäsi. Oikeastaan oli vähän epäreilua vedota hänen vanhempiensa syyllisyydentuntoon, koska eivät nämä olleet syypäitä hänen sairauteensa – tai tavallaan olivat tietysti, koska se oli geneettistä – mutta joskus oli vain pakko, jos tahtoi saada tahtonsa läpi.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine