Vastuiden välttelyä

[Aurelia Carrow]

"Poissa silmistä ja poissa mielessä toimii aika moneen asiaan..." Aurelia naurahti ja joi juomaansa, ristien jalkansa ja jatkaa kukkasen piirtelyä. Tällä hetkellä kun ei näe yhtäkään kiljuvaa kakaraa, on jo melkein unohtanut niiden olemassaolon. Voi vain keskittyä juomaan ja piirtämään, lempiharrastuksiinsa.

Aureliaa aina vähän kirpaisi tämä kysymys että miksi hän on opettajana, ja eikö taiteilijana tienaa. "Mmh, no ei hirveästi, eikä kyllä maalauksetkaan... Taiteilijat tuppaa menestymään vasta kuollessaan" Äänensävy oli varsin epämääräinen, tyttö nosti kuitenkin katseensa lehtiöstään. "Et haluais ostaa taulua?" Valloittava hymy Klausille, voisi keskustella hinnoista sitten kun tuo on juonut itsensä humalaan.

[Klaus Schneider]

Klaus naurahti Aurelian todetessa taiteilijoiden menestyvän vasta kuollessaan. Ihan totta varmaan. Lisäksi homma tuntui vaativan kauheasti työtä, mikä olikin syy siihen, ettei hän ollut enää pitkään aikaan harkinnut sellaista uraa, vaikka se jossain kohtaa olikin vaikuttanut perin houkuttavalta.

“Mihin minä ripustaisin sen? Teltan seinälle?” hän kysyi naiselta tämän ehdottaessa, että hän ostaisi taulun. Hän asusteli lukuvuodet koululla ja lomat taas yleensä vanhempiensa tai tuttaviensa nurkissa, joten taulujen ripustelu tuntui perin oudolta ajatukselta.

“Ja näytänkö joltain sisustusintoilijalta?” hän lisäsi. Olisi järjetöntä sisustaa yhtään mitään huonetta, jos siellä kävi vain nukkumassa. Silmät kiinni kaikki näytti kuitenkin samalta. Tai siis, ei näyttänyt miltään.

“Mutta alanvaihtaja siis?” mies tuumasi ääneen, “miksi juuri opettaja?” Oli tietysti erittäin hyvä kysymys myös, miksi hän itse oli lähtenyt opiskelemaan opettajaksi, mutta juuri sillä hetkellä se oli vaikuttanut kaikista helpoimmalta tieltä. Hän vain oli unohtanut, että opettajan ammattiin kuului opettamisen lisäksi myös niiden keskenkasvuisten räkänokkien käsittely ja sietäminen.

[Aurelia Carrow]

Aurelia katsoi Klausia ja mietti millainen taulu tuolle sopisi. Varmaan jokin hemaiseva naispotretti, mahdollisimman vähillä vaatteilla. Toisaalta, tuo ei näyttänyt tauluihmisiltä, mutta rahantienaamiseen alkaa olemaan keinot vähissä. "Myisit sen sitten kalliilla jossain vaiheessa" Aurelia totesi jatkaen piirtämistä, juoden hieman juomastaan.

"Sisustaminen voisi tehdä ihan hyvää..." Aurelia mainitsi vain viattomasti, saaden entistä enemmän käsityksen siitä että tuon huone on jotain todella askeettista. Ja seinällä varmasti tyttökalenteri ja pöydällä tölkki- ja pullokokoelma. Tyttö pystyi melkein kuvittelemaan koko sisustuksen.

Miksi juuri opettaja, aivan hemmetin hyvä kysymys johon Aurelia itsekään ei tiennyt vastausta. Tai no, tämä oli kyllä ensimmäinen paikka mihin pääsi sisälle, ihmissuseja kun ei nyt hirveästi oteta töihin. "Mmh..." Aurelia yritti hankkia vähän lisäaikaa vastaukseensa juoden vielä vähäsen.

"En nyt varsinaisesti vaihda alaa, koitan vain elättää itseni jollakin" tyttö nosti katseensa Klausiin paperista. "Ja tulipahan vain mieleen, miksi itse olet opettaja?" Varsinkin kun välttelet niin muita opettajia kuin oppilaitakin ahkerasti. Ja näin väistetään tyylikkäästi hankalat kysymykset jotka sivuuttaa arkoja aiheita.

[Klaus Schneider]

“En ole oikein mikään myyjä”, Klaus hymähti, mutta ei voinut olla sitten vinkkaamatta silmää Aurelialle, “ellei tuotteena ole minä.” Todellisuudessa hän oli tosin huomannut, että hänen markkina-arvonsa oli alkanut selvästi laskea. Hän oli vanha. Ehkä sitä pitäisi jo keskittyä hankkimaan vaimo ja perhe, kuten äiti aina jankutti, mutta jotenkin ajatus kauhistutti häntä enemmän kuin oli luvallista.

Mies hörppäsi juomaansa, kun Aurelia kysyi, mikä hän itse oli ryhtynyt opettajaksi. “Hyvä kysymys. Kai se vaikutti silloin helpolta”, hän lopulta vastasi olkiaan kohauttaen pienen tuumaustauon jälkeen.

“Synnyin jästiperheeseen, joten jästitiedon opiskeleminen tuntui valmistumisen jälkeen helpoimmalta minulle ja no… jästitietoa opiskelleella ei oikein oli kuin kaksi suuntaa joihin mennä: opetus tai jästiesineiden väärinkäytösten osasto ja rehellisesti sanottuna opetus kuulosti silloin paremmalta vaihtoehdolta. Asuin Japanissa ja kaiken maailman virastot ovat siellä eräänlaisia orjaleirejä. Opettajilla sentään on pitkä kesäloma”, hän jatkoi selitystään, ehkä pidemmin kuin oli koko Tylypahka AM:issa tekemänsä uran (jos sitä sellaiseksi saattoi kutsua) puhunut. Niin pitkät lauseet vaativat pitkän kulauksen uhkaavasti tyhjenevästä tölkistä.

“Mutta enpä tiedä, löytyykö maailmasta yhtäkään työtä, missä ei oikeasti tarvitse tehdä mitään”, mies lopulta naurahti, "tai jos löytyy, niin haluaisin kuulla siitä."

[Aurelia Carrow]

Aurelia naurahti ja oli jo melkein kysymässä, että mikä on Klausin mainoslause. "Jahas... Milläs mainoslauseella sä sitten itseäs myyt?" Aurelia ei voinut olla kysymättä, ja tajusi asetelleensa lauseensa nyt vähän väärin. Hups. No, ehkä Klaus ymmärtää pointin. "Minkä ikäinen olet?" Aurelia nappasi mansikan maasta siinä samalla.

Jästinsyntyinen, okei. Valitsit sitten helpoimman suunnan automaattisesti. Aurelia nyökkäsi ja hymyili. "Japani on kaunis paikka, mutta joo sain sen käsityksen että siellä työntekeminen on hirveää" Kuuli tarinoita ihan tarpeeksi kun vietti Japanissa aikaa. "Ootko katunut että lähdit opettajaksi?" Aurelia kysyi sitten, juoden juomastaan ja vilkaisi ympärilleen. Ei ketään muuta häiriötekijää.

"Jos kuulet, niin voit kertoa mullekin... Elämä helpottuisi huomattavasti" Ei ole oikein tottunut tähän työntekemiseen..

[Klaus Schneider]

Klaus naurahti Aurelian kysyessä, millä mainoslauseella hän itseään oikein myi. “Saat kuulla sitten, jos kohtaamme joskus radalla”, hän vastasi hymyillen ja iski silmäänsä. Tietysti hän ei itse muistanut puoliakaan mainoslauseitaan, koska oli niitä käyttäessään niin humalassa, joten niitä oli hankala toistella tällä lailla selvinpäin. Toistaiseksi selvinpäin. Klaus kulautti loput juomastaan alas tölkistään ja pudotti tölkin maahan.

“Mutta Aurelia”, hän yritti esittää kauhistunutta naisen kysyessä hänen ikäänsä, “onko tuollaista kohteliasta edes kysyä.” Mies yritti samalla kurkotella laukustaan toista tölkkiä onnistumatta siinä kovin hyvin. Kirottu riippumatto olisi tarvinnut 10 senttiä pidemmät narut. Tai häne hieman pidemmät kädet. Tai sen verran voimia, että jaksaisi nousta ylös ottamaan juomansa

“Niin vanha, että voisin olla isäsi”, hän kuitenkin totesi Aurelialle, vaikka se tuskin sentään piti ihan täysin paikkaansa. Nainen näytti nuorelta, mutta jos tämä oli opettajaharjoittelija, olisi tämä kuitenkin sentään luultavasti ainakin…. 18? 20? Tietenkään teini-isyys ei olisi ollut mitenkään mahdotonta hänelle.

Kun tölkin tavoittelu johti lopulta melkein riippumatosta putoamiseen, katsoi Klaus parhaaksi käyttää voimiaan siihen, että nousi istumaan, laski jalkansa maahan ja otti tölkin laukustaan nätisti kuin kunnon ihmiset. Tai no, miksei samantien kahta tölkkiä, niin ei tarvitsisi tällaistakaan urheilusuoritusta tehdä heti uudestaan. Hän asetteli itsensä uudestaan riippumatolle Aurelian kysyessä, oliko hän katunut opettajaksi lähtemistä. Syvällisiä aiheita. Klaus mietti hetken.

“En oikeastaan. Kyllähän tällä laskut maksaa. Se on… työ. Vähän tylsä tietysti, mutta on maailmassa raskaampiakin hommia. Työtoverit vain tuppaavat olemaan vähän vanhanpuoleisia. Vaikka löytyy sitä poikkeuksiakin”, hän vastasi virnistäen hiukan Aurelialle. Tämä oli tietysti poikkeus, kuten myös esimerkiksi Ciarán. Tosin olihan Abigailkin hänen itsensä ikäinen, vaikka tästä ei juuri ollut muuta kuin silmäniloa.

“Joskus sitä tietysti aina miettii, että mitä jos olisikin lähtenyt johonkin vähän jännittävämpään. Auroriksi tai jotain”, hän pohti ääneen. Aurorikouluun tosin valitettavasti oli varsin vaikea päästä. Hän ei ollut edes yrittänyt.

“Mitä ajattelit lapsena, että tekisit aikuisena?” hän kysyi Aurelialta. Jos nyt kerran syvällisiin aiheisiin aiottiin mennä.

[Aurelia Carrow]

Vai että saan kuulla sitten joskus, jos kohtaamme radalla. Uhka vai mahdollisuus? Aurelia mietti huvittuneena, tuntien samalla puhdasta uteliaisuutta. Hän haluaisi nähdä Klausin umpihumalassa, Ciaranki sanoi että hän oli viihdyttävä, ja tottakai tytölle viihde kelpaisi. "Vai niin, no kirjotan ne sitten ylös niin muistat ne paremmin" Aurelia totesi virnistäen Klausille, tämähän oli kuitenkin ihan viihdyttävää seuraa.

"Hei, naisen ikää ei saanut kysyä, miehistä ei ole koskaan ollut puhetta" Aurelia totesi leppoisasti ja naurahti, kun katsoi Klausin räpiköimistä riippumatosta. Klaus tarvisi kotitontun availemaan tölkkejään. Nimenomaan kotitontun, ei naista. Sitä paitsi, kuinka nuoreksi Klaus häntä muka luuli? Tai sitten Klaus on vain hyvin säilynyt, jotta voisi olla muka hänen isänsä.

"Kuinka nuoreksi oikein mua luulet, jos väität että voisit olla melkein mun isäni?" Aurelia joi juomansa tyhjäksi, tuntien itsensä joksikin 18-kesäiseksi teiniksi. Mutta, oikeastaan on tykännyt aina vanhemmista miehistä. Sitä paitsi, Klausin toiminta riippumatossa näyttää just vähän vanhemman miehen räpiköimiseltä. Voi raukkaa.

"Se on työ... no, ainakin ne laskut maksaa" tyttö totesi ja nappasi ovelasti Klausin pussista yhden juoman itselleen, kyselemättä sen kummemin lupaa asiasta. Tölkki auki, ja vähän juotavaa taas. "Poikkeus vahvistaa säännön, ehkä mäkin olen vanhempi mitä luulet" Uskoiskohan mies jos sanoisin olevani 30v? Tosin, Abigail korjaisi tämän harhaluulon tosi nopeasti.

Aurelia jäi pohtivaksi Klausin kysyessä mitä ajatteli lapsena, että tekisi aikuisena. Ei koskaan lapsena oikein ajatellut asiaa. "Tiedätkö, en koskaan lapsena miettinyt sen kummemmin mikä musta tulee isona..." Aurelia mietti edelleen, että ajatteliko asiaa edes koskaan. "Tai siis, mulle ei annettu edes vaihtoehtoja, kun alettiin miettiin kenen kanssa menisin naimisiin kun olin 14-vuotias. Enkä osannut koskaan kai haaveilla muuta kuin helposta elämästä" Syvällistä totta tosiaan, Aureliaa alkoi hieman häiritsemään että eikö tosiaan ole haaveillut lapsena mistään.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka -Caine

[Klaus Schneider]

Klaus naurahti Aurelian kertoessa, ettei ollut koskaan haaveillut mistään ammatista. Rikkaiden vanhempien kakara. Syntynyt sellainen hopealusikka suussa, ettei tarvinnut ikinä miettiä, mitä muuta tekisi isonsa kuin menisi naimisiin. Toisaalta se oli ärsyttävää, toisaalta surullista.

”Joten sinulla ei ollut edes lapsena mitään haaveammattia?” hän vielä kysyi, ”minä halusin poliisiksi. Kuten kaikki 6-vuotiaat pikkupojat. Äiti ei ollut erityisen innoissaan. Hän toivoi enemmän jotain siistiä sisätyötä, jossa ei olisi vaarassa tulla ammutuksi. Tosin senhän hän nyt sitten saikin.” Klaus otti kulauksen tölkistään. Opettajan ammatissa suurimmat riskit tuntuivat liittyvän sontapommeihin. Ja kuoliaaksi tylsistymiseen.

”Et sitten kuitenkaan mennyt rikkaisiin naimisiin? Eikö se olisi nimenomaan ollut helppo työ?”, Klaus lopulta totesi. Miehille ei ollut oikein sellaisia vaihtoehtoja. Miehen piti tehdä töitä. Elättää nainen ja ehkä lapsi tai kaksi tai kolme. Muutama kultainennoutaja vielä siinä sivussa. Ei olla hyvännäköinen edustuspuoliso.

[Aurelia Carrow]

Aurelia katsoi Klausia miettivänä ja tunsi samalla itsensä jotenkin huonommaksi. Tai siis, kun ei ole osannut haaveilla mistään ammatista, tottunut lähinnä siihen että kaikki tulee valmiiksi. Piti vain mennä naimisiin. Olihan Aurelialla ollut jotain haavejuttuja...

"Haaveilin tulevani prinsessaksi" Tyttö naurahti. "Tai voittavani kauneuskilpailun... tai tulevani kuuluisaksi taitelijaksi" Aurelia katsoi Klausia. "Vanhempani olisivat olleet innoissaan, jos musta olisi tullut prinsessa..." hän totesi huvittuneena ja jatkoi piirtämistään.

Aurelia puri huultaan Klausin ottaessa puheeksi naimisiin menon. Se ei todellakaan ollut helppoa. Eikä sitä paitsi myös enää ikinä tapahtuisikaan. "Jätin väliin avioliiton ja päätin elää villinä ja vapaana sinkkuna" Aurelia katsoi Klausia. Ai että se olis ollut helppoa... ja samalla ihan järkyttävää. Olla jonkun vatipään miehen tossun alla, tehdä kaikki mitä se sanoo, puskea tenavia ulos muutama kappale ja sitten olla vain hiljaa ja hymyillä. Että jee.

[Klaus Schneider]

Klaus repesi nauramaan Aurelian kertoessa prinssahaaveistaan. Vai että prinsessa tai kauneuskilpailun voittaja. Taiteilija tosin ei oikein sopinut kuvioihin. Mikä pikkulapsi unelmoi taiteilijan ammatista? Ei mikään!

”Vai että prinsessa. Tiesitkö, että sitäkin varten pitää mennä naimisiin?”, hän naureskeli, ”eikö prinsessa nimenomaan ole edustuspuoliso oikein siitä pahimmasta päästä? Kauheasti sääntöjä kuulemma. Ei tietenkään sillä, että tietäisin.” Ei tietenkään myöskään sillä, etteikö hän olisi joskus yrittänyt. Prinsessaa. Mutta se oli ollut vahinko. Hän ei ikinä kestäisi kuninkaallista elämää. Kauhean kiireistä ja piti aina näyttää niin kunnolliselta. Hänestä oli kunnollisuus kaukana.

”No… oletko nyt sitten villi ja vapaa sinkku?” Klaus kysyi Aurelialta edelleen hymyillen, mutta naurusta jo toivuttuaan. Luoja hän oli niin sulava. Niin sitä vain saatiin keskusteluun täysin sopivasti tiedusteltua, oliko uusi tyttö vapaana vai ei. Ei sillä, että hänellä olisi ollut tapana sotkeentua työkavereihin. Teetti yleensä vain kauheasti lisää töitä.