Loitsintaa Rohkelikkotornissa

[Carolynne Fox]

((Lazlo Silverstein, sinua odotan~!))

Carolynne oli tekemässä läksyjä - kerrankin yksin. Hän oli luvannut viimeisimmässä kirjeessään äidilleen, että keskittyisi sinä iltana ihan oikeasti läksyihin. Ei sillä, että häntä olisi kauheasti kiinnostanut - siis lupauksen pitäminen äidille tai ne läksyt. Äiti ei kuitenkaan oikeasti välittänyt, eikä äiti saisi koskaan selville hänen tekemisiään, ja sitä paitsi hän osasi tehtävät jo.

Lyn rykäisi tärkeänä, kohotti taikasauvansa, tähtäsi läheistä tuolia ja sanoi itsevarmana: "Sitoutuos." Loitsun oli tarkoitus sitoa tuolinjalat solmuun, ja heille oli teroitettu tunnilla, että loitsua ei missään nimessä saisi kokeilla, jos joku ihminen olisi lähistöllä. Lyniä ei teitenkään kiinnostanut, että aivan vastapäätä tuolia oli ainakin yksi ihminen, koska totta kai hän nyt osaisi tähdätä tarpeeksi hyvin läheiseen tuoliin. Ja totta kai hän oli tarpeeksi taitava saadakseen jalat yksinkertaiseen solmuun, vaikka hän ei ollut vielä kertaakaan harjoitellut.

Paitsi että hän oli väärässä.

[Lazlo Silverstein]

Ei kannata huomauttaa lisääntyvästä valon määrästä pojalle, joka haluaa olla uskottava vampyyri. Sen sijaan, että Lazlo Vesto olisi vihdoin päässyt juttelemaan ja kertomaan yhdelle kaverilleen siitä hienosta vampyyrikirjasta, josta hän oli kuullut puhuttavan Suuressa salissa, hän joutui pellei- siis siirtämään oleskeluhuoneen verhoja. Vain siksi, että yhden maalauksen yksi tyyppi oli siitä hänelle huomauttanut, kun hän oli kerran aiemmin jo hänelle kertonut vampyyriudestaan. Imartelevaa toki oli se, että herra mikä-sun-nimi-olikaan-baretti-hattu oli muistanut sen, mutta ei yhtään parempaa ajankohtaa ollut voinut valita.

Mutta mitä sitä ei nyt tekisi oman imagonsa vuoksi? Poika oli kiltisti ravannut ikkunan luokse, noussut syvennykselle seisomaan ja yrittänyt tehdä pituudelleen jonkinlaista oikeutta. Verhot olivat pitkät, paksut, painavat ja mitä pahinta – erittäin vaikeita liikuttaa paikasta toiseen. Nyt niitä sentään ei tarvinnut liikuttaa keskelle huonetta tai mitään, mutta se että niitä sai hilattua edes vähän enemmän oikealle, tuntui olevan työn ja tuskan takana.

Pojan hieno röyhelöpaitakin tuntui joutuvan pölypallojen uhriksi, vaikka näytti enemmänkin siltä kuin verhot olisivat uhrina eikä hän. Ne olivat nukkuneet tuhat vuotista untaan, ja nyt joku vampyyri nimeltä Lazlo Vesto tuli ja yritti saada ne liikkumaan. Ei voinut käydä muuta kuin sääliksi. Hän pyyhki tummat hiukset vähän sivummalle samalla, kun yritti toisella kädellä saada verhoihin eloa. Maanitella poika ei kuitenkaan aikonut, sillä oli saanut vastikään tavallista enemmän kuittailua siitä, kun oli kerran näytellyt kohtausta, jossa oli ollut oven rakastaja.

Verhoihin tuntui kyllä aivan yllättäen tulla liikettä, kun hän oli yrittämässä saada niitä liikutettua samalla, kun siveli niitä kädellään. Joskin… hetkinen? Sen sijaan, että verhot olisivat vihdoin liikkuneet ja tulleet Lazlo Veston syliin ne tuntuivat menevän kippuralle? Häh? Mikä tämä oli nyt olevinaan?

Pojan kasvoilla komeili hämmästys jonkin aikaa ennen kuin hän ymmärsi, etteivät verhot ehkä vapaaehtoisesti menneet noin. Hämmentyneisyys venyi takaisin virneeseen. Hän hypähti takaisin lattialle katsoen paremmin alhaalta käsin verhon mielenkiintoista uutta tyyliä. Se näytti, jos nyt sai sanoa, ihan hyvältä. Ehkä hieman liian modernilta, mutta kuitenkin vähän uudelta. Näin vampyyritkin varmaan vaihtelivat vuosisatojen saatossa sisustusta!

[Carolynne Fox]

Lyn katsoi kulmat kurtussa tuolia, joka näytti edelleen tuolilta. Toki hänen oli myönnettävä, että vaikutti siltä kuin loitsu olisi lennähtänyt jonnekin muualle, mutta eihän se voinut olla mahdollista...

Hyvin vastentahtoisesti Lyn nosti lopulta katseensa. Oleskeluhuoneen verhot olivat - noh, solmussa, kai. Ainakin ne olivat jonkinlaisessa mytyssä. Lyn kurtisti kulmiaan: ei tämän nyt näin pitänyt mennä! Hän mulkoili verhoja, ja silloin hän huomasi pojan. Pojalla oli tummat hiukset ja, siitä Lyn saattoi mennä takuuseen, todella luihu katse. Varmasti tämä oli pojan syytä.

Niinpä Lyn nosti leukansa pystyyn, sipaisi hiuksensa korvan taakse ja marssi suoraan verhojen luona seisovan pojan luokse.

"Sinä!" Lyn kivahti. Hän ei tiennyt pojan nimeä. "Mitä ihmettä sinä oikein teit? Yritätkö tahallasi sabotoida harjoituksiani?"

[Lazlo Silverstein]

Lazlo Vesto puolittain seisoin verhojen luona vain siksi, kun ei tiennyt, että kuka kaiken takana oli ollut, joten ei voinut tähän ottaa mitään kontaktia. Kovin pitkään poika ei joutunutkaan odottelemaan, kun hänen näkökenttään jo tuli tai pikemminkin hänen seuraansa jo liittyi yksi tyttö.

Tuo sanoikin oitis, että ’sinä’. Ensimmäiseksi mieleen kohosi epäuskoinen ilmaus ’minä?’. Poika lopulta tarttuikin siihen. Hän nosti vasemman käden etusormensa pystyyn ja heilautti sen osoittamaan itseään, röyhelöpaitansa rintaa.
”Minä?” Lazlo Vesto vielä yritti kysyä mahdollisimman yllättyneellä ja epäuskoisella äänensävyllään katseen pysyessä jossain siinä rinnan kohdilla, jossa sormikin oli.

Tyttö jatkoi puhumistaan, mutta se oli ihan hyvä. Näin Lazlo Vesto ainakin luuli pääsevänsä kärryille tilanteesta. Toinen oli kiihtynyt. Pitäisikö itsekin olla? Tyttö ainakin kuvitteli hänen tehneen jotain tai pikemminkin kuvitteli hänen sabotoineen harjoituksia. Ahaa, se oli ollut kai siis tuon tytön loitsu.

”En minä tuota noin suinkaan sabotoinut vaan minä sal-”, poika aloitti kohteliaan hämmentyneenä yrittäen mielessään käydä läpi, että mitä olisi voinut tehdä. Missäköhän asemassa toinen tässä kohtauksessa oli? Ehkä sitäkin voisi hieman muuttaa? Lazlo Vesto päätyi rykimään hieman saadakseen lisää aikaa. Salakuuntelu kuulosti vähän ikävältä. Tosin, hei, salakuvaus olisi ollut aika hyvä, mutta hetkinen... ei tainnut olla kameraakaan missään.

”Ööh, minä vain salsasin verhojen kanssa. Tiedäthän päivän liikunta-annos. Pakollista”, poika yritti pitäytyä vielä jotenkin turvallisilla vesillä. Joskin draama voisi olla ihan mukavaa, sillä tämän mutkan kautta tyttö ehkä vielä unohtaisi kiihtymyksensä.

[Carolynne Fox]

Poika yritti esittää viattoman tietämätöntä, ja Lyniä turhautti entistä enemmän.

"No totta kai sinä", hän tuhahti. "Tämä on ihan helppo loitsu, niin minulle sanottiin, joten mitä muutakaan olisi voinut tapahtua?"

Sen jälkeen poika alkoi selittää jotain salsasta verhojen kanssa. Lyn kurtisti kulmiaan, koska hänen oli pakko myöntää, että heitto oli aika hauska. Hän ei kuitenkaan halunnut nauraa, koska oli edelleen vihainen. Oleskeluhuoneessa oli sen verran paljon väkeä, että joku oli hyvinkin saattanut nähdä hänen nolon hetkensä, ja Lyn aikoi saada nyhdettyä asianmukaiset pahoittelut tästä... salsavelhosta.

"Ahaa", hän vastasi hetken miettimisen jälkeen. Se oli sopivan neutraali vastaus, vähän ehkä ylimielisen kuuloinen, mutta samapa se. "No, kukas sinä salsapoika edes olet? Ilmeisesti ainakin olevinasi joku tosi cool tyyppi, kun kerran tahallasi pilaat toisten harjoituksia ja sitten vielä kuvittelet, että tilanne ratkeaa hauskoilla vitseillä." Lyn risti kätensä, siirsi painonsa kokonaan oikealle lonkalle ja tuijotti poikaa kulmat vaativasti koholla.

[Lazlo Silverstein]

Tyttö ei onneksi antautunut kokonaan harhapoluille. Vähän ikävää oli tosin se, että tuo halusi koko ajan tuputtaa jotain ilonpilaajan tai sabotoijan viittaa vampyyrin hartioille. Näemmä salsatoveri -selitys ei ollut tarpeeksi. Ei hän kai ollut huikannut, että ’hei tyyppi loitsi nää verhot’. Viaton virne pysyi kasvoilla tytön syyllistämisen ajan, vaikka koko tilanne oli hieman hauska. Oikeasti. Edes pikkuriikkisen?

”Justus Lasalsacurteng, eksänne aviomies”, Lazlo Vesto esittäytyi nopeasti, mutta päätyi tavallista alentuvaista kumarrustaan pitempään kumarrukseen. Se oli kyllä hiukan puolipakollinen, sillä hänen piti puolittain irvistää itselle toisten silmien näkymättömissä. Hänen oli pitänyt sanoa ’asianajaja’, mutta se oli jotenkin lipsunut aviomieheksi. Oltiin ehkä liian usein leikitty aviomiehiä.

Poika sipaisi hiuksensa taaksepäin noustessaan takaisin ylöspäin yrittäen saada kasvoilleen yhteistyökykyisyyteen viittaavan hymyn.
”Oikeasti olin täällä”, Lazlo Vesto aloitti ja otti luottamusta herättävän askeleen lähemmäs kuin kyseessä olisi jokin asia, jota kaikkien ei pitäisi kuulla – niin kuin jotkut muut vielä olisivat kiinnostuneet hänen oudoista akteistaan –, ”salaisessa tehtävässä. Tiedättehän.”

Hän otti sitten pari askeletta taaksepäin, vilkaisi ympäriinsä, käänsi katseensa takaisin tyttöön kohottaen etusormensa huuliaan vasten.
”Shhh.”

Lopuksi rooli rakoili hieman hänen virnistäessään ehkä vähän liian vapaasti verrattuna asian vakavuuteen. Tämä kaikki oli arpapeliä, sillä Lazlo Vesto ei ollut ihan varma siitä, että minkälainen henkilö tuo vastassa olija oikeasti oli. Mutta ei kai tyttö oikeasti ollut ihan tosissaan sabotointi -syyllistämisensä kanssa? Toivottavasti! Tosin poika oli vähän tottunut siihen, että joutui kiperiin tilanteisiin vähän väliä. Yleensä, tai ainakin usein, hymy ja kohteliaisuus pelastivat niistä pahimmista tilanteista.

[Carolynne Fox]

Lyn kuunteli nimen pitäen sitä vähän outona, mutta sitten poika sanoikin olevansa hänen eksänsä aviomies. Vasta siinä vaiheessa, kun tämä oli syventynyt kumarrukseen, sanat todella tavoittivat Lynin toiminnassa olevat aivosolut ja hän tajusi, että hänelle vitsailtiin pahemman kerran. Lynin suu raottui järkytyksestä auki ja hän tuijotti poikaa epäuskoisena. Millainen tyyppi! Lyn oli liian hämillään reaktiosta ja ennen kaikkea siitä, ettei hän ollut heti tajunnut jutun juonta, joten hän ei osannut sanoa mitään.

Sitten poika jatkoikin esitystään ja kuiskasi hänelle hienon salaisuuden. Lyn tuhahti.

"Just joo, onpa hauskaa", hän sanoi ja huitoi pojan huulia vasten nostettua sormea kohti. "Olet tosi nerokas ja sillä lailla. Minä halusin kuitenkin vain tehdä läksyjäni - tiedäthän, jotkut täällä oikeasti tekevät jotain järkevää - ja sinä häiritsit minua. Joten voisitko nyt vain lopettaa sen mitä sitten ikinä teitkin. Harjoittelin sitoutusloitsua, ja jotenkin sait sen ponnahtamaan tänne, enkä halua, että se toistuu."

Lyn vaihtoi painoaan toiselle lonkalle. Hänen mielessään käväisi, että tämä olisi ollut hyvä loppukaneetti, ja hän olisi antanut määräävän vaikutelman, jos hän olisi vain kääntynyt ympäri ja lähtenyt pois. Jostain syystä se ei kuitenkaan tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta, joten hän päätti pysyä siinä missä oli.

[Lazlo Silverstein]

Tyttö ei näyttänyt haluavan esittäytyä itse vaan yritti jotenkin tarttua sormeen.
”Oh, hei!”
Lazlo Vesto yritti jotenkin kohteliaasti pitää sormensa vielä huultaan vasten, ottaa askeleita taaksepäin huomaamattomasti ja pitää vielä kohteliaan virneen kasvoilla. Tästä voisi tulla vielä mielenkiintoista, mutta sitten tyttö – joka ei vielä ollut esitellyt itseään, mutta ehkei sillä ollut niin merkitystä, kun oma esittäytyminen oli myös vain ollut pitkälti sanahelinää – jatkoi vakavaa tiukkislinjaansa.

Ehkä pitäisi vain luovuttaa ja jättää tuollainen hieno kohtauksen punominen, jos toinen ei kerran halunnut leikkiä mukana. Miksi ihmiset halusivat niin mielellään olla vakavia, jos se kerran on niin tylsää ja ikävää? Lazlo Vesto huokaisi teatraalisesti, koukisti etusormensa ja antoi sen laskeutua röyhelöpaidan hihan kanssa alas.

”En ole tehnyt mitään. Vannon sen”, poika ilmoitti ystävällisen hymyn kera. Hän ei ollut ihan varma, että nielikö toinen enää hänen sanomisiaan vai ei. Parempi olisi, sillä muuten keskustelu olisi vähän liian vaikeata. Tavallaan hänen mielessään oli vielä joitain hyviä letkauksia, mutta keskustelukumppani vaikutti jo niin ärtyneeltä, että ne oli vain parempi niellä kokonaisina kuin lausua ääneen.

”Mitä muuten halusit sitoa?” Lazlo Vesto yritti jatkaa small talkia. Kyseessä oli myös tyylikäs yritys kääntää huomio hänestä itsestään johonkin muuhun. Hän nousikin hieman skeittikenkiensä kärjille seisomaan, jotta ehkä näkisikin tytön ohi sinne missä tuo ehkä oli loitsuaan harjoitellut.

Siellä ei näyttänyt olevan mitään hienoa silkkinauhaa, mokkasiinikenkiä tai jotain kangasnenäliinaa, joihin tuota loitsua olisi voinut yrittää tähdätä. Ei vampyyri kyllä kauhean varma ollut siitä, että mihin se loitsu sopisi tai miten se ylipäätään toimisi, mutta verhoihin se ehkei ollut nyt tarkoitettu, joten ööh oliko siellä enää edes mitään, johon sitä olisi voinut kokeilla.

[Carolynne Fox]

Poika muuttui vähän vakavammaksi ja väitti, ettei olisi tehnyt mitään. Lyn tuijotti ja yritti saada kiinni valheesta, mutta jostain syystä vaikutti siltä kuin poika puhuisi nyt ensimmäistä kertaa totta. Mutta toinen vaihtoehto olisi ollut se, että Lyn itse olisi tehnyt jonkun virheen - kuten taikonut ohi aivan hänen nenän edessään olleesta tuolista - mutta eihän sellainen nyt oikeasti voinut olla mahdollista.

Lyn ei ollut vielä keksinyt, mitä ajatteli pojan sanoista, kun tämä jo kysyi, mitä Lyn oli halunnut sitoa. Lyn nauroi, mutta ei erityisen ystävällisesti.

"En minä varsinaisesti halunnut sitoa mitään", hän sanoi. "Sinä taidat olla aika nuori." Se tarkoitti tietysti nuorempaa kuin neljäsluokkalaista, mutta totta kai kaikki sitä nuoremmat olivat todella nuoria. "Minä tein sitoutusloitsun. Sillä saa kaikkia kovia kiinteitä esineitä solmuun - tiedäthän, vaikka tuolin jalkoja tai puunrunkoja tai pulloja." Ja nyt, kun Lyn alkoi puhua loitsusta, hänen mieleensä tuli, että siinä ei kyllä ollut mitään ideaa. Miksi ihmeessä hänen edes piti oppia jotain sellaista? Ihmeellistä ajanhaaskausta.

[Lazlo Silverstein]

Tyttö alkoi nauramaan jostain syystä, ja Lazlo Vesto vähän yllättyi tästä mielenmuutoksesta. Ensin syyllistetään ja kaikkea, nyt nauretaan. Nauru ei tuntunut ihan vilpittömältä, mutta ehkä se oli ymmärrettävää, ja poika ei oikein välittänyt siitä. Jonkinasteinen ilo oli parempi kuin sormeen tarttuminen. Vähän omituiselta tilanne kuitenkin vaikutti, mutta Lazlo Vesto pysyi virneessään.

Toinen kertoi, ettei halunnut oikeasti sitoakaan mitään. Miksi sitten loitsia, jos se ei ollut tarkoituksena? Vai oliko hän nyt tahallaan valinnut jonkun random loitsun tehtäväksi, jolla ei ole väliä, jotta voisi sitten käyttää sitä tekosyynä tutustuakseen toisiin ihmisiin? Se oli aika fiksua. Se oli myönnettävä.

”Kiitti. Tiedän, että olen hyvin säilynyt. Vampyyrit vanhenevat hitaammin kuin tavalliset ihmiset”, Lazlo Vesto kiitti ja kertoi huomaavaisesti kyseisen faktan leveästi virnistäen. Tällä ei ollut hänen omalla kohdallaan kauhean hyvää totuuspohjaa, mutta olihan se etu, jos näytti nuorelta joskus, toisinaan tai ainakin välillä. Liian usein se kuitenkin koettiin vähän huonona asiana, sillä aivan varmasti hän olisi paljon uskottavampi, jos olisi hieman pitempi, mutta korkea pohjallisia kenkiä hän ei aikonut silti käyttää eikä korkokenkiä tai muuta!

Sitoutusloitsu ei sitten soveltunut sitomiseen vaan kiinteiden esineiden solmuun laittamiseen. Tyttö esitti vielä joitain esimerkkejä, ja Lazlo Vesto nyökkäsi ahkerasti kuin mikäkin oppilas, joka kuunteli kiltisti professoria. Näin poika ei aina tunneilla tehnyt, mutta se tuntui sopivan paremmin tähän tilanteeseen.
”Aa, okei”, hän vielä totesi hymyillen.

”Ei ihme, etteivät verhot halunneet liikkua, jos loitsukin on jo sitä mieltä, että ne ovat kovia ja kiinteitä!” Lazlo Vesto osasi huomauttaa ja virnisti leveästi pälyillen hieman olkansa yli verhoa kohti.