Lunta ken pelkäisi

[Domenick Chesterfield]

((Mukaan toivottaisiin Prunellaa! ))

Kliks. Brunette, jolla on pinkki pipo, sipaisee hiukset paremmin pipon alle. Huulilla kareilee vieno hymy. Vihreä tupsupipon omistaja ojentaa kätensä, jossa on musta tumppu, tytölle. Tyttö tarttuu siihen. Hymy – kauhean paljon muuta ei filmille varmaan tallentunut. Domenick antaa kameran laskeutua alemmas. Hän korjaa ruskean kaulahuivinsa asentoa. Se on nyt paremmin. Peittää leuan, luvattoman kauniin leuan. Sen, jota ilman hän myös voisi mielellään olla.

Korpinkynsi vilkaisee ympärilleen. Lunta on tullut tännekin osaan Iso-Britanniaa, vaikka siitä on aiemmin ensin oltu montaa mieltä. Tullako vai eikö tulla. Tulipa kuitenkin. Domenick ei oikein osaa sanoa, että onko hän tyytyväinen siihen vai ei. Onneksi hänen ei tarvitse olla siitä mitään mieltä. Ulkona on kiitettävästi ihmisiä. Hän seuraa heidän liikkeitä ja tekojaan hetken ajan. Kauempaa voi löytää vielä toisen mielenkiintoisen parin. Heistä voisi saada vielä hyviä valokuvia ja ehkä sitten joskus voisi yrittää aloittaa keskustelua heidän kanssaan.

Ajatus tuntuu hyvältä. Domenick sulkee vasemman silmänsä, nostaa tekonahkaan verhotuilla käsillään kameran toisen silmänsä eteen. Hän tirkistelee hetken ajan toisten liikkeitä odottaen jonkin yllättävän asian tapahtuvan. Hän, kun on jo ottanut ihan tarpeeksi kuvia ihmisiä ja lumesta. Ei poika aina sellaisiin tylsiin asioihin halunnut filmiään tuhlata. Ei Domenick sitä kyllä tuhlauksena pitänyt, kun tällä tavalla pääsee myös tutustumaan ihmisiin.

Tummatukkainen Puuskupuh näyttää siltä kuin loihtisi jotain sille toiselle, jonka seuraan on kävellyt. Domenick seuraa vaiti keskustelua, jota ei kuule. Hän painaa suljinta. Kliks. Nyt on yksi hetki lisää tallessa – tallennettuna.

[Prunella Weaver]

Prunella kohtaa valkoisen, kylmän talvisään hymysuin. Hän astuu ulos linnasta ja sulkee oven perässään. Sitten hän vetää raikasta ilmaa sisuksiinsa ja katsoo ihmisten hahmoja, jotka viettävät aikaa ulkona, yhdessä kävellen. Lämpimästi pukeutunut korpinkynsi tahtoo aina välillä ulos linnasta. Linnan käytävillä hän on yleensä ihmisten ympäröimä ja makuusalissaan hän ei keksi muuta tekemistä kuin lukemisen. Ulkona ollessaan hän voi vaeltaa vaikka kauemmas koulusta, kunnes on paikassa jossa ei käy yleensä kukaan. Siellä hän voi laulaa niitä kappaleita, jotka muistaa. Prunellan muisti on pätkinyt, minkä takia hänellä alkaa olla pulaa laulamismateriaalista. Kotona hän otti tarvittaessa taikaradion mukaansa kun lähti laulukierrokselleen. Koulun tiluksilla hänen niskaansa puhaltaa myös välillä pelko siitä, että joku oppilasjoukko päättäisi hortoilla hänen laulupaikkaansa ja pilata Prunellan rauhaisan lauluhetken pilkallaan ja naurullaan.

Tänään Prunellaa kuitenkin laiskottaa sen verran, että hän päättää pysyä linnan nurkilla. Hän huomaa jonkun ihan yksin olevan, kaulahuiviin kietoutuneen, pitkän tyypin käyttäytyvän eri tavalla kuin muut. Hänellä on selvästi jokin ihan muu päämäärä kuin pelkkä ulkona käyskentely. Prunella kurtistaa kulmiaan ja kävelee huomaamattaan lähemmäs, kunnes seisoo noin kahdenkymmenen metrin päässä tyypistä, kädet taskuissa ja hengitys huuruten, ja tunnistaa "tyypin" pojaksi. Vieläpä siksi samaksi vanhemmaksi oppilaaksi, hänen nimensä taisi olla Domenick, joka oli Prunellan kanssa samassa ryhmässä halloweenin rohkeustestin aikana. Prunella erottaa sen saman kameran pojan käsissä. Reportteriainesta, vai, Prunella pohtii.

Mitä Domenick kuvaa? Lunta vai ihmisiä? Vai molempia? Prunella astelee lähemmäs, mutta juuri silloin aurinko pilkistää pilven raosta ja heittää kultaisen sädekimppunsa lumeen Prunellan eteen. Prunella ihastelee aurinkoon johtavaa siltaa. Hän astuu varovasti luonnon parrasvalon alle ja tuntee auringonsäteiden lämmön hyväilevän nenäänsä. Hän virnistää väläyttäen koko hammasrivistöään. Hän nauttii venyvästä hetkestään lämpimässä valokeilassa, kunnes se alkaa särkeä hänen silmiään. Sitten hän astuu pois säteiden alta ja jatkaa kävelyään Domenickin luo, hymyillen herttaisesti kunnes pysähtyy noin viiden askeleen päähän pojasta. "Kaunis sää! Oletko saanut täysosumia?" Prunella kysyy heleällä äänellä pojalta, nyökäten kameran suuntaan.

[Domenick Chesterfield]

Domenick ei jää pohtimaan, että onko nyt se loitsinta ikuistettu vai ei. Ehkä hän voi pian mennä puhumaan heille vai pitääkö ensin kehittää filmi? Ei poika kyllä halunnut joutua ottamaan ihmisistä muotokuvia joulumaisemissa. Hän haluaa vain puhua ja olla sosiaalinen. Se ei tosin ole niin helppoa aina. Ei hänelle. Joillekin muille se on – kirjoista on sellaisen mielikuvan voinut saada. Puhuminen on aika tärkeää. Kielen käyttäminen myös. Domenick sulkee silmänsä ja yrittää ottaa vielä yhden kuvan muista.

Yritys epäonnistuu. Joku tytön ääni keskeyttää aikeet. Domenick hätkähtää ja tuo parin sekunnin kestävä sävähdys, joka läpäisee ruumin saa aikaan sen, että ote kamerasta lipsuu. Onneksi se on kiinni, jää killumaan kaulan ympäri kulkevan remmin varaan. Poika menee hieman hämilleen tuosta amatöörintapaisesta lipsumisesta. Hän koskettaa valokuva-aparaattiaan, jottei se heilu edes takaisin, miettien samalla tytön kysymystä.

Täysosumia? Miten niin täysosumia? Kuvitteleeko tyttö häntä joksikin tappelijaksi vai oliko asia toisin… luuliko tyttö hänen joutuneen tappelun uhriksi? Saaneen täysosuman? Useampia? Domenick on tietoinen siitä, että omassa vastauksessaan kestää. Toinen varmaan huomaa sen. Poika itse ei vain tiedä, että mitä toinen oikeasti tarkoitti kysymyksellään. Miten kuuluu vastata kysymyksiin, joihin ei osaa suhtautua ja asennoitua oikein…? Domenick yrittää olla välittämättä tästä, vastauksestaan. Hän lopulta vain kohauttaa olkiaan.
”En tiedä. Minä, minä otan vain valokuvia.”

Keskustelua on jatkettava. Domenick tunnustelee tummansinisen talvitakkinsa hihoja. Hän pitää katseensa alhaalla kamerassaan, mutta kääntää lopulta kasvonsa vähän poispäin tytöstä. Ei poika halua kuulla silmistään ja ripsistään. Hän nostaa takin hupun peittämään piponsa alta kurkistelevat hiukset. Teollisesti tuotettu turkis näytti varmaan kamalammalta kuin oikeat hiukset.
”Tämä luminen maisema on kyllä mukava”, poika toteaa lopulta. Domenick on aiemmin pohtinut sanojaan. Hän ei välitä, vaikka se kuuluisikin puheesta. Parempi näin, kun spontaanisesti jotain kamalaa.

Kuitenkin aivan yllättäen vaikuttaa siltä kuin jokin olisi tullut hänen huppuaan vasten. Ei puolentoista metrin korkeudella kai lentänyt lintuja? Domenick ei ainakaan voinut kuvitella asian olevan näin. Hän ei voinut kuvitella, että joku eläin olisi kokenut suurta unelmiensa täyttymystä lentäessään hänen huppuaan päin. Ehkä se oli vain kokonaan kuviteltua. Poika haluaa toivoa asian olevan näin.

[Prunella Weaver]

// Tästä tuli nyt aika pitkä. ;D

Prunella hätkähtää, kun kamera tippuu Domenickin käsistä. Onneksi se ei osu maahan, vaan pysähtyy killumaan hihnastaan pojan rinnalle.

Domenick vaikuttaa sätkyltä. Prunellakin tulee epävarmaksi ja toivoo, ettei pojan tämänhetkinen olemus olisi niin hiirimäisen haavoittuvainen. Hiljaisuus venyy ja saa Prunellan ihon kananlihalle. Hän on katsonut jo jonkin aikaa Domenickin kasvoja, jotka kuvastavat tiukkaa keskittymistä. Prunella säälii Domenickia, joka näyttää siltä, kuin hänellä olisi vaikeuksia keksiä vastausta Prunellan kysymykseen. Mutta kysymyshän oli ihan helppo! Ei Prunellan ollut tarkoitus häiritä Domenickia. Prunella silmäilee poikaa huolestuneesti silmiään siristäen ja huomaa samassa, että on hukannut itsekin sen ajatusten punaisen lankansa, joka muodostaa suusta tulevat lauseet. Prunella tajuaa kauhistuksekseen, että siinä he seisovat, kaksi mykkää ihmistä. Kuin kaksi merihädässä olevaa, joilta molemmilta puuttuu pelastusrengas. Entä jos he seisovat tässä kiusallisessa hiljaisuudessa niin kauan, että heidän pitää lähteä syömään? Prunellalla ei nimittäin ole jostain syystä rohkeutta lähteä pois paikalta. Hän katsoo maahan ja pyörittelee peukaloitaan selkänsä takana.
Lopulta, kiduttavan ikuisuuden kuluttua, Domenick vastaa kysymykseen yksinkertaisesti : "En tiedä. Minä, minä otan vain valokuvia."

Prunella ilahtuu siitä, että Domenick vastasi sentään sivistyneen kuuloisesti. Hän pelkäsi, että poika turhautuisi ja suuttuisi tai esittäisi hämmentyneenä vastakysymyksen. Prunella ei saa Domenickin sanoista vastausta kysymykseensä, mutta hän ei viitsi jankuttaa, vaan menee mieluummin helpompaa tietä keskustelussa. Jos keskustelua syntyy... Tarkemmin ajatellen Prunella ei jaksa enää jatkaa juttelua Domenickin kanssa. Hän valmistautuu jo ottamaan ensimmäisiä lähtöaskeleita, kun Domenick sanoo : "Tämä luminen maisema on kyllä mukava."

Prunella jää kohteliaisuudesta katsomaan Domenickia. Hän alkaa ajatella. Olivatko nuo tyhjiä sanoja? Prunella muistaa sen aiemman auringonsädekimpun joka oli näyttänyt niin kauniilta lunta vasten. Näkiköhän Domenick sen? Jos ei, olisiko Domenick pitänyt siitä? Vai pitikö Domenick vain lumisesta maisemasta? Prunella katsoo hangen alla lepäävää pihaa ja ulkoilevia oppilaita. Hän vilkaisee Domenickia kuin varkain.
"Joo, näyttäähän se", tyttö vastaa myönnellen, laittaen samalla lapasten peittämät kätensä niskan taakse ja etsien taivaalta pilvipeitteestä reikiä, joista aurinko pääsisi kurkistamaan. Prunella tuntee itsensä hermostuneeksi.

Äkkiä kuuluu ääni joka tulee, kun lumipallo osuu johonkin. Prunella käännähtää äänen suuntaan ja näkee, että Domenickin hupusta valuu maahan kourallinen lunta. Joku on näköjään joutunut lumipallon uhriksi... Poika näyttää hämmästyneeltä. Prunella katsahtaa olentoon joka seisoo lumessa kymmenen askeleen päässä Prunellasta ja Domenickista uhkaavasti virnuillen huolimatta siitä, että on korkeudeltaan Prunellaa korkeintaan reiteen. Olento on kahdella jalalla kävelevä, terävänenäinen ja ruskeasilmäinen kotitonttu. Kotitontulla on päällään vihreä lapsenkokoinen talvitakki ja sylissään ainakin kaksikymmentä Prunellan nyrkin kokoista lumipalloa. Prunella uskaltaa olettaa, että olento on yksi Tylypahkassa työskentelevistä sadoista kotitontuista. Muuta hän ei millään ehdi pohtia, sillä hänen täytyy väistää vaarallisen kovaa lentäviä lumipalloja, joita tonttu viskoo häntä ja Domenickia kohti sarjatulena. Prunella väistää kaksi lumipalloa. Loput kahdeksan osuvat häneen estoitta. Väistelyn aikana Prunellalta irtosi kaulaliina, ja seitsemäs lumipallo mäiskähti hänen paljaaseen kaulaansa. Tyttö huudahtaa kimeästi. Hytisten ja täristen hän etsii pakopaikkaa käännellen päätään puolelta toiselle. Kotitonttu on kyyristynyt maahan ja kauhoo lunta expertin nopeudella pyöräyttäen siitä käden käänteessä toisen ammusvaraston.

Prunella toteaa, että hänen täytyy päästä takaisin sisätilojen suojaan. Hän juoksee sokean kauhun vallassa kohti koulun ovea, joista vasta kymmenen minuuttia sitten tuli ulos. Sinne on sadan askeleen matka. Valkoinen piha näyttää nyt sotakentältä, jolta Prunellan täytyy paeta. Kotitonttu on taas aloittanut pallojen heittämisen, sillä Prunella tuntee selkäänsä iskeytyvän lumipallon voiman. Miksi tämä tonttu käyttäytyy näin? Prunellaa pelottaa.

[Domenick Chesterfield]

//Pahoittelen kestoa, piti jo aiemmin vastata, mutta se yritys vähän kaatui… Sori!//

Prunella oli kuitenkin myös huomannut saman, joten Domenick tajuaa, ettei se varmaan voi olla vain kuvitelmaa. Hän huomaakin kauempana nököttävän otuksen, jonka tunnistaa oitis koulukirjojen kuvausten perusteella kotitontuksi. Ensimmäistä kertaa hän kyllä tuollaiseen törmää, ja tuollainen talviaiheinen vaatetus saa epämiellyttäviä ajatuksia risteilemään pojan päässä. Miksi toinen oli pukeutunut talvitakkiin? Kuka oli sen antanut? Oliko tämä joku ansa tai muutenkin jotenkin ennalta järjestetty? Oliko se tuon tytön vika vai kenen? Kuka kantaisi kaunaa ja mistä? Vastauksia Domenick ei saanut vaan vain lumipalloja, joiden kohteena oli hän – sekä nuorempi tyttö, tai ainakin siis jossain määrin.

Ensimmäinen lumipallo oli vetää pipon pois hänen päältään, ja toinenkin. Korpinkynsipoika yritti kääntyä sivummalle, jottei kamera olisi ihan ristitulessa ja ensimmäisenä suurena uhrauksena heidän puoleltaan. Domenick yritti olla antamatta ikävien tunteiden vallata mieltään. Hän on tässä tilanteessa se vanhin. Hänen pitää yrittää ajatella järkevästi. Joku syy olisi hyvä tietää, että miksi kotitonttu toimii noin mielivaltaisesti väärin.

Pari lumipalloa tömähtää selkään, kunnes yksi tulee ja onnistuu sivuuttamaan pojan suojuksen osuen hyvin hänen poskeensa. Silmälasejakin se oli liikuttanut. Ulkoisen kylmyyden tunne tunkeutuu sisäisen kylmyyden tunteen mukana poikaan. Hän pyyhkii käsillään poskeaan alas tippuvan lumen pois, mutta kylmyyden tunne jää. Tällaista on talvi. Kylmää, märkää, ikävää. Hän vilkaisee vaitonaisena kameraansa, mutta huomattuaan, ettei siihen ollut ottanut osumaa huokaisee vapautuneesti. Kotitonttu näyttää parantavan varastoaan ja jotenkin Domenick ei vain halua jäädä seisoskelemaan siihen odottaen, että milloin tulisi lisää palloja, jotka satuttaisivat. Koko idea jo satutti.

Mitään suurta liikettä ja vipinää häneen ei tullut ennen kuin tyttö sitten kehotti lähteä sisätiloihin suojaan. Aivan. Se olisi hyvä. Mistä tyttö oli sellaista keksinyt? Domenick ei tiennyt. Kaikki vain tuntui niin oudolta ja epärealistiselta. Ensiksi tyttö tulee juttelemaan, sitten tulee outo kotitonttu ja heittää lumipalloilla ja sitten tyttö keksii piilopaikan. Jotenkin kaikki tuntui sujuvan liian helposti?

Valokuvaaja peitti kameransa käsillään vilkaistessaan olkansa yli otukseen. Se ei toki näyttänyt olevan rauhoittunut. Kiireellinen poistuminen jääkööt ainoaksi mahdollisuudeksi – selvitä. Domenickia puistatti jo silkka idea juosta kotitonttua pakoon, jos tämä varmasti oli vain hänen perässään eikä tytön. Ehkä tuo saataisiin jotenkin pieneen dilemmaan, jos hän menisi yhtä matkaa tytön kanssa?

Tuumasta toimeen. Domenick vilkaisee tyttöön, joka on jo hyvän matkan verran sännännyt kohti koulun ovia. Ei tuo paljon häntä lyhyempi ollut, joten pitkillä askelilla Domenick ei häntä voisi enää kovin helposti ja nopeasti kiinni saada. Hetkinen, hänhän sentään oli valokuvaaja, ja valokuvaajat pystyivät kyllä tietyssä mielentilassa ihmetekoihin. Tietty mielentila kylläkin puuttui, mutta siitä huolimatta poika pyrähtää myös juoksuun. Hän yrittää pitää pipostaan kiinni, katsoa maahan, ettei kaadu ja riko kameraansa sekä yrittää seurata edessään olevan tytön tietä. Kompastuminen tuntui siltä huonoimmalta pahalta, sillä jos niin kävisi, olisi kameran kohtalo aika epäselvä. Jottei tällaista joutuisi selviämään, Domenick yrittää valita sen polun, jossa ei muistele tietääkseen olevan suuria esteitä.

Kaiken tämän aikana mitään suurta Domenick ei ole sanonut. Nopealla vauhdilla juokseminen kyllä pistää huohottamaan. Kunto tosin riittää, mikä johtuu kai vain luutien perässä juoksemisen takia. Hän kyllä aikoo lopettaa juoksunsa vasta sitten, kun toinenkin lopettaa. Tyttö tuntui muutenkin tietävän käsittämättömän paljon siitä, miten kotitonttujen hyökkäysten yllättäessä pitäisi toimia.

[Prunella Weaver]

Prunella hidastaa vauhtiaan, kun huomaa, että kotitontun tulitus on päättynyt hetkeksi. Hän kääntyy katsomaan taakseen. Kotitonttu ei ole lopettanut yksipuolista lumisotaa, se on vain vaihtanut kohdetta. Nyt se heittelee ilkeästi lumipalloilla paria ohi kulkenutta epäonnista tyttöä, jotka ovat vuoden tai kaksi Prunellaa vanhempia. Tytöt kiljuvat, suojaavat päitään käsillään ja perääntyvät kotitontun luota kohti pihan nurkkaa. Tonttu lähestyy tyttöjä itsevarman kiusantekijän elkein, pommittaen heitä tauotta nuoskalumella. Tyttöjen takit ovat lumessa ja heidän hiuksensa ovat taatusti ihan sotkussa pipojen alla.

Muutkin pihalla olevat oppilaat ovat huomanneet epätavallisen uhan ja katselevat ihmeissään kotitonttua. Katselijoita on ainakin kymmenen, ja he ovat jähmettyneet seuraamaan tilannetta pihan eri puolille. Kukaan ei tee elettäkään auttaakseen tyttöjä. Prunellaakaan ei houkuta rynnätä tontun maalitauluksi. Kyseinen kotitonttu vaikuttaa tietävän, miten tähdätään. Miten pelottava pieni olento! Miten se on saanut työpaikan Tylypahkassa? Vai onko se joku koulun ulkopuolelta tullut kapinallistonttu? Prunella miettii, pitäisiköhän hakea opettaja paikalle. Hän kaipaa jonkun professorin turvaa.

Domenick juoksee huohottaen Prunellaa kohti. Jostain syystä vanhempi poika näyttää kömpelöltä ravatessaan kamera kädessään. Mutta Prunella ei ehdi kiinnittää huomiota Domenickiin kauan. Kotitonttu on saanut taas valmiiksi uuden ammusvaraston, kun se muodostaa yllättäen Prunellan kanssa katsekontaktin. Vaikka kotitontun ja Prunellan välillä on runsaasti välimatkaa, saa ilme kotitontun kasvoilla Prunellan niskakarvat nousemaan pystyyn. Kotitonttu virnistää kammottavasti lumisen pihan yli ja nostaa kätensä ylös. Se napsauttaa sormiaan huolettoman näköisesti. Ja katoaa.

Prunella puristaa taskussaan olevaa taikasauvaa ja ehtii vain henkäistä, ennen kuin uusi lumipallotulitus alkaa. Nyt paljon lähempää, koulun ovilta päin. Miten ihmeessä...? Prunella kääntyy katsomaan kotitonttua, joka on ilmestynyt ovien viereen kasvoillaan vahingoniloinen ilme. Se puhkeaa hekottamaan ja jatkaa Prunellan ja Domenickin kiusaamista valkoisilla ammuksillaan. Nyt he eivät pääse enää sisälle turvaan menemättä lähemmäs kotitonttua ja sen kiduttavan tarkkaa tähtäystä. Prunellan epätoivosta vääristyneille kasvoille räjähtää monta lumipalloa, ja hän joutuu yskimään lunta kurkustaan. Hän pyyhkii kylmästä turtia kasvojaan sen hetken kestävän tauon aikana, jolloin kotitonttu keskittyy viskomaan lumipalloja Domenickia päin. Kun kotitonttu on heittänyt viimeisen lumipallon Domenickin kasvoja kohti, Prunella toimii.
Prunella vetää taikasauvan taskustaan ja yrittää tähdätä kotitonttuun. Hän loitsii kamppiherjan, mutta se menee kotitontusta ohi. Kotitonttu katoaa yhdessä vilahduksessa paikalta, jolloin Prunella syöksyy kohti koulun ovia. Hän saa melkein ulko-oven kahvasta kiinni, mutta silloin kotitonttu ilmestyy taas armottomalla nopeudellaan, tällä kertaa vain parin metrin päähän Prunellasta. Tontun ruskeat silmät kimaltavat kostonhimosta, kun se alkaa pommittaa Prunellaa entistä kovemmin ja tehokkaammin lumipalloilla. Prunella kaatuu säikähdyksestä selälleen ja on kotitontun armoilla. Hetkessä hän ei näe enää mitään, koska hänen silmänsä ovat täynnä lunta. Kotitonttu ei säästä neliösenttiäkään Prunellan kasvoista. Prunella saa siltä elämänsä lumipesun.

[Domenick Chesterfield]

Sen sijaan, että lapset voisivat jatkaa matkaansa tilanteeseen nähden rauhallisesti, he joutuvat uuden hyökkäyksen kohteeksi. Toiselta puolen vain. Domenick on vähintäänkin yllättynyt tästä ja varma siitä, että asian takana piilevä juonittelija vihaa häntä. Ellei sitten kyseinen tyttö ole kaiken takana. Poika ei vaan sano vielä mitään. Ei hän halua muuttua lumikasaksi, vaikka se peittäisikin hyvin kaikki ärsyttävät ja tyhmät sulopiirteet. Kipeäksi Domenick ei myöskään halunnut tulla, sillä se olisi vain tosi ikävää. Sitä paitsi sairaalasiivessä ei varmaan saanut käyttää pipoa.

Domenick tuntee itsensä jo hyvin hyvin kosteaksi. Lisää lunta hän ei haluaisi enää hetkeen nähdä. Täten korpinkynteläisvelho kääntyykin ympäri ja antaa lumipallojen hivellä takin selkämystä. Miksei hän vain tajunnut jättää tyttöä heti yksin, kun kotitonttu oli ilmestynyt? Miksi hän oli juossut tuon kanssa? Kaikki tuntui liian oudolta ollakseen oikeasti totta. Ihan varmasti joku oli punonut tämän kaiken –

Ajatus keskeytyy, kun tyttö loitsii. Ensi pelon jälkeen Domenick huomaa, ettei kamppiherja ole sittenkään tarkoitettu hänelle. Hän on uskonut ja pelännyt jo toista. Poika ei uskalla vielä kääntyä ympäri, mutta kuulee kyllä miten vaatteet hierovat toisiaan vasten, kun joku toinen – oletettavasti se tyttö – juoksee pois. Lunta ei tömähdä hetkeen maahan taikka minnekään. Tytön loitsu on kai osunut. Osaisikohan kotitonttu vapauttaa itse itsensä? Vai ei? Tarkkaa vastausta Domenick ei saanut, mutta kuitenkin ilman halki kuuluu uudestaan tömähdyksiä. Lumipalloja kai, taas?

Korpinkynsipoika seisoo vielä hetken ajan paikoillaan minkä jälkeen kääntyy hitaasti ympäri. Kaukaa ei kuitenkaan näytä tulevan enää palloja häntä kohti. Tyttöä kohti vain. Mitään suurta auttamisintoa ei Domenickissa herää. Toinen on hyvinkin ansainnut tuon, jos oikeasti loitsi kamppiherjan. Mitä lähteä loitsimaan ja provosoimaan jo aiemmin hyvin aseistettua? Kylmä värähdys tunkeutuu läpi talvivaatetusten ja pienoisen ajan kuluttua Domenick on tsekannut kameransa kunnon ja ottaa kokeeksi yhden kuvan koulun oven edustan tapahtumista. Räps. Aparaatti tuntuu vielä olevan kunnossa. Kliks. Hmm, taitaa olla.

Vähän moraalittomalta tuo Domenickin toiminta saattaa vaikuttaa, mutta ei häntä siitä harmistu. Ihan tavallista vain. Lopulta poika taivaltaa sitten kohti tyttöä. Pikemminkin kohti ovia. Tyttö vain sattui olemaan samalla suuntaa. Hetken kuluttua hän onkin jo tytön kohdalla kai.
”Paha ansaitsee pahaa”, Domenick huomauttaa pysähdyttyään. Hän vilkaisee ylimalkaisesti tyttöä päästä varpaisiin ja yrittää laskea mielessään kuinka suurella todennäköisyydellä tyttö on paha ja kuinka suuri mahdollisuus on joutua kamppiherjan toiseksi uhriksi, jollei jostain syystä enää osaisi reagoida tarpeeksi nopeasti.

[Prunella Weaver]

Kotitontulla ei ole paljon lumipalloja, joten se ei voi kiusata Prunellaa kauaa. Se pystyy siitä huolimatta pelottelemaan maassa makaavan tytön hetkessä henkihieveriin. Naispuolinen kotitonttu kiipeää hitaasti ekaluokkalaisen noidan rinnan päälle ja Prunella seuraa kauhusta kankeana ja voimattomana, kun tonttu kohottaa pitkäsormisen kätensä. Käsi puristaa lumipalloa. Kotitonttu on nopea heittäjä: Prunella ei voi kuin katsoa, kun pikku kammotus mäiskäisee lumipallon hänen naamaansa. Toinen lumipallo ei satu niin paljon. Mutta Prunella on silti peloissaan ja surullinen. Hän nyyhkyttää samalla kun lämpimät kyyneleet valuvat vuolaina hänen silmistään.

Kotitonttu pudistelee lumet paljaista käsistään. Sitten se napsauttaa sormiaan ja katoaa kuin tuhka tuuleen Prunellan rinnan päältä. Prunella nousee helpottuneena istumaan ja katsoo ensimmäisenä, minne kotitonttu meni. Hän näkee vihreätakkisen kotitontun kyyryssä lumessa, luultavasti tekemässä lisää lumipalloja. Tonttu on niin kaukana, ettei se pysty heittämään Prunellaa ja Domenickia lumipalloilla tulematta lähemmäs. Prunella kavahtaa kylmyyttä, jonka hänen märät vaatteensa aiheuttavat. Hän tuntee olonsa surkeaksi ja jäiseksi. Hän saa varmaan inhottavan flunssan ja joutuu vuoteenomaksi. Prunella vetää itkuisen henkäyksen ja nousee varovasti seisomaan täristen rajusti kylmästä. Hän tunkee sauvansa taskuunsa ja ryystää räkää, jota hänen nenänsä tuntuu olevan täynnä.

Prunella aivastaa äänekkäästi ja pyyhkii kylmää lunta aralta naamaltaan ennen kuin se valuu hänen paljaaseen kaula-aukkoonsa. Ai niin, se kaulaliina! Prunella katsoo lumiselle pihalle ja inhoaa heti ajatusta pudonneen kaulaliinansa hakemisesta. Hän päättää mennä etsimään liinaa myöhemmin. Nyt pitäisi päästä sisätiloihin lämmittelemään. Ja pois kotitontun terrorisoimalta pihalta, Prunella äkkiä muistaa. Pitäisi kiirehtiä.

"Paha ansaitsee pahaa", Domenick huomauttaa pysäyttävästi. Prunella katsoo poikaan, joka ei ole yhtä pitkä kuin monet muut koulun "vanhoista" pojista, mutta on silti kuitenkin Prunellaa huomattavasti pitempi. Domenick vilkaisee Prunellaa arvoituksellisen ilmeettömästi, tarkasti. Prunella huomaa ensimmäistä kertaa Domenickin herkät, kauniit silmät ja erityisesti ripset. Tärkeämpi huomio, tai pikemminkin muisto, on kuitenkin se, ettei Domenick tullut auttamaan häntä, kun kotitonttu kiusasi häntä. Miksei? Olihan Domenickilla sauva, jolla loitsia. Poika käyttäytyi muutenkin kummallisen viileästi. Mitä nuo arvoitukselliset sanat tarkoittivat? Prunella yrittää käsittää.

Kotitonttuko... oli paha? Yrittikö Domenick sanoa, että ilkeä kotitonttu saisi myöhemmin, mitä ansaitsisi? Yrittikö Domenick lohduttaa Prunellaa? Vai tarkoittiko Domenick jotain aivan muuta? Prunella ei keksinyt, mitä muutakaan Domenick voisi tarkoittaa, mutta hän ei silti ollut täysin varma, oliko osunut arvauksellaan oikeaan. Prunella hymyilee Domenickille - varmuuden vuoksi - ja kääntää sitten huomionsa kotitonttuun. Prunella huomaa helpotuksekseen - ja harmikseen - että kotitonttu on löytänyt pihalta uuden uhrin. Epäonninen ohikulkija on joku kolmasluokkalainen poika, jolla on harmaa tupsupipo.

Prunellan hampaita vihloo kylmästä. Hän vapisee vilusta ja hänen suustaan purkautuu epämääräistä valitusta. Täytyisi päästä sisään. Prunella kiirehtii ovelle, kiskoo sen auki ja menee sisälle, koulun aulaan. Hänen olonsa ei juuri parane aulassa, ja kylmissään hän kipittää pois tilasta, yrittäen päästä niin nopeasti kuin mahdollista oleskeluhuoneeseen, lämpimän takkatulen ääreen.

Kun Prunella on tehnyt ikuisuudelta tuntuvan matkan koulun halki, hän vihdoinkin saapuu kotkan pään luo, joka esittää arvoituksen, johon pitää vastata oikein, jos haluaa päästä sisään. Prunella toivoo, että kysymys on helppo, ja hänen onnekseen se on.
"Jos olet huoneessa, jossa on tappava loitsu joka ei koskaan pysähdy, mutta joka kimpoaa kaikessa huoneessa olevasta, niin miten selviät?"
"Helposti, koska loitsu kimpoaa minustakin", Prunella sanoo varmana.
"Aivan oikein", kotkan pää julistaa ja päästää Prunellan sisälle Korpinkynnen oleskeluhuoneeseen.

"Vihdoinkin", tyttö huokaisee ja juoksee takkatulen luo. Hän ei ota vielä ulkovaatteitaan pois vaan paistattelee kyykyssä tulen lämmössä. "Ihanaa", Prunella sanoo hiljaa kasvoillaan täydellistä onnea kuvaava, nautinnollinen hymy. Hän nauttii tulesta, vaikka toivoisi, että voisi istua nojatuoleissa, jotka ovat sen lähellä. Tuolit ovat kuitenkin jo varatut, ja niissä rauhallisesti istuvat oppilaat katsovat Prunellaa vähän kummissaan. Prunella päättää, että talvivaatteet ovat tiellä, ja ottaa ne pois. Talvivaatteiden allakin hänen vaatteensa ovat märät, mutta nyt kun hänellä on mukavan lämmin, hän ei välitä siitä juurikaan. Prunellan hiukset ovat hikiset ja sotkussa, mutta hän ei jaksa setviä takkujaan juuri nyt. Prunella istuu matolle tulen eteen ja nojaa taaksepäin käsivarsiinsa, hymyillen lämpöiselle tunteelle, joka luo turvallisuuden auran hänen ympärilleen. Hetken päästä Prunella kuitenkin vilkaisee vaatteisiinsa, jotka ovat lattialla sikin sokin, ja alkaa alistuneesti kerätä niitä syliinsä. Hän aikoo mennä seuraavaksi makuusaliin vaihtamaan kuivat vaatteet.

[Domenick Chesterfield]

Tyttö ei vastaa mitään. Ehkä tuo on vain häkeltynyt siitä, miten hyvin perillä Domenick on kaikesta. Vai onko tuo vain merkki siitä, että tyttö nyt vihaa häntä? Domenick ei oikein tiedä. Hän yrittää olla välittämättä kylmyyden tunteesta, mutta nuorempi oppilas ei näemmä yritä tehdä samoin. Tuo hytisee, vaikka on itse tuon kaiken itselleen järjestänyt – vieläpä tietoisesti. Jotkut pojan tutut lavastavat myös kokonaisia kohtauksia saadakseen hyvän valokuvan tehtyä, mutta Domenick luottaa alusta loppuun autenttisuuteen eikä harrasta mitään tuollaista. Hyviä kuvia tänäänkin on saatu räpsittyä rehellisyyden nimissä.

Vaikka yritys on ollutkin kova, kosteat vaatteet tuntuvat kankeilta ja tuntuu siltä kuin kasvot ovat jo jäätä. Kamera ei näyttänyt ottaneen kylmältä ja lumelta osumaa. Domenick ei ole ihan varma silmälasiensa huuruuntumisesta. Ei hän niillä muutenkaan oikein mitään tehnyt. Silmiään vain piilotteli. Vaikka hän ei näkisikään, hän kuulee tytön mumisevan jotain ennen kuin tuo sitten rientää pois, kauemmas hänestä.

Domenick jää seisomaan niille sijoilleen. Hän ei ole yhtään varma siitä, että mitä on kuullut saatikka miksi tyttö nyt yhtäkkiä on lähtemässä. Onko häneltä jäänyt jotain huomaamatta? Domenick pudistelee päätään. Ei, ei. Kaikki on aivan varmasti vain tytön ilkeyttä ja muuta. Ehkä tuo vain huomasi kameran ja pelästyi? Pelkäsi, että hänellä oli kuvamateriaalia? Domenick ei ole ihan varma siitä. Sormet tuntuvat kohmeilta, kylmiin ja märkiin rätteihin kääriytyneiltä.

Ihmiset karttavat piha-aluetta. Korpinkynsi ei ole ihan vielä päässyt ajatuksiensa kanssa sinne asteelle, että miettisi miksi. Hänenkin varmaan pitäisi lähteä. Vilustua hän ei halua, sillä joku voisi käyttää sitä hyödykseen. Myrkyttää, tukehduttaa, varastaa kameran, pilata hänen maineen tai olla kertomatta läksyistä. Jokainen uusi mieleen pulpahtava idea saa Domenick kiristämään tahtiaan. Hän yrittää välttää kaikenlaiset yllättävät kuopat ja muut mitä lumi nyt vain on peittänyt alleen. Valokuvia hän ei uskalla koululle kiirehtiessään ottaa, sillä ei haluaisi kaatua ja pilata kameraa. Ei sillä, että hän mitään lunta olisi pelännyt.

((Kiitos peliseurasta ja mielenkiintoisesta peli-ideastasi! ))

[Prunella Weaver]

((Jeesh, kiitti peliseurasta!))