Jästiruokaa nälkäisille

[Harold Benson]

((Sijoittuu lauantaille 11.06.2016 Wescottien kotiin, joten mukaan toivottaisiin Jamieta!))

Harold oli jotenkin päätynyt lupaukseen, jonka mukaan hän toisi omat eväänsä omaksi ruuakseen ollessaan Wescottien luona yöpymässä kahden viikon ajan. Hän ei aluksi tietenkään ollut ihan tosissaan sen kanssa vaan se oli ollut yksi niistä asioista, joiden piti puhua sen puolesta, ettei hänen majoittaminen tuottanut niin kauheasti vaivaa. Eihän Harold edes syönyt niin paljoa? Tai niin takkutukka oli olettanut pari viikkoa sitten aloittaessaan oman ruokavarastonsa kerryttämisen salakuljettaessaan pääsääntöisesti ihan tavallista ruokaa pois Suuresta salista. Nyt kun oli kulunut jo noin viisi päivää Jamie vierailusta ja jäljellä oli vielä lukemattomia, Haroldin itsellensä varaamaa ruokaa oli huomattavan paljon vähemmän kuin poika oli kuvitellut.

Korpinkynnellä oli vielä onneksi rahaa, joten hän pystyi ostamaan jotain pientä purtavaa aina ennen tai jälkeen töiden. Sitä paitsi Harold sai nyt onneksi koko ajan lisää rahaa eikä vain kuluttanut sitä järjettömillä Lontoosen ja takaisin junamatkoillaan kesätyöpaikalle. Takkutukka oli ottanut vähän huomioon sen mahdollisuuden, että joutuisi ehkä jossain vaiheessa nielemään ylpeänä lupauksen olla syömättä Wescottien perheen ruokaa, mutta näin pitkälle hän ei suinkaan halunnut vielä ajatella,...

Kunnes oli tajunnut lauantai aamuna, ettei tiennyt miten voisi järkevästi skipata kaikki ruuat - etenkin kun Jamiekin oli paikalla. Jamien kanssa yhteisen aamupalan vältteleminen sujui juuri ja juuri jotenkin, mutta Harold olisi kyllä mielellään keksinytkin jonkin toisen tekosyyn aamupalan syömättömyydelle kuin se, ettei ollut nälkä. Nyt takkutukalla kyllä oli nälkä, vaikka hän oli jo salassa hieman omaa ruokavarastoansa tuhonnut.

Kellonaika pystyi selittämään tämän ilmiön, sillä se oli jo lähestynyt kaiken touhuamisen ohella hälyttävästi kello kahtatoista, joka oli suurin piirtein se aika jolloin Wescotteilla syötiin lounasta. Tai ainakin Wescottit söisivät, joskaan Harold ei ollut itsestään vielä ihan varma.

Takkutukka taitteli koulupukuunsa sopivan (ja oikeasti siihen myös kuuluvan) kauluspaitansa hihoja ylöspäin samalla, kun muka keskittyneesti katseli olohuoneessa olevia kehystettyjä valokuvia. Ei Harold oikeasti ollut kauhean kiinnostunut niistä, sillä ne olivat liikkumattomia ja täten siis tylsiä jästivalokuvia. Poika asteli seuraavan kuvan luo liittäen kädet selkänsä taakse yrittäen olla kuin ei olisi kuulunut mitään keittiön kilinästä, vaikka hänenkin tekikin mieli auttaa. Jästeille kun kaikki oli niin hankalaa ja aikaa vievää. Vaikkei Harold itse osannutkaan mitään keittiöloistuja ja oli siten huomannut, ettei 'tulejo ruodot' toimi kalan ruotoihin, pystyisi hän kuitenkin esimerkiksi leijuttelemaan painavia kattiloita, kutsua luoksensa lusikoita ja muuta sellaista arkipäivän helpotusta mihin jästit eivät ikinä kykenisi.

[Jamie Wescott]

((Repeilen täällä Haroldille. xD Jamie olisi aika loukkaantunut, jos osaisi lukea ajatuksia!))

Haroldin vierailu kesätöiden ajaksi Wescotteille oli Jamiesta vähintäänkin outo, sillä hänen perheensä ei asunut edes mitenkään erityisen lähellä Lontoota. Heiltä kului suorimmalla junallakin Lontooseen tunti eikä autolla päässyt sen nopeampaa. Toki hän tiesi, että Harold itse asui vielä pidemmän matkan päässä Lontoosta, mutta olisi voinut luulla, että tämän monissa ystävissä olisi ollut joku lähempänä Lontootakin asuva. Hän oli tietenkin yrittänyt varovasti ja kierrellen tiedustella asiaa, mutta ei ollut saanut mitään tyydyttävää vastausta. Eikä hän sentään kehdannut suoraan kysyä, että miksi ihmeessä Harold ei mennyt jonkun muun luokse. Se olisi ollut epäkohteliasta.

Joka tapauksessa Haroldin käytös muutenkin oli jo alkanut hieman huolestuttaa häntä, ja hänen vanhempansa painostivat häntä jatkuvasti puhumaan Haroldille. Näistä oli huolestuttavaa, ettei tämä juuri koskaan osallistunut ruokailuihin vaan väitti aina, ettei ollut nälkä tai että oli juuri syönyt. Hän oli sanonut Haroldille jo ainakin miljoona kertaa, että tämä voisi oikein hyvin syödä muiden kanssa, koska heidän kotonaan ravasi jatkuvasti hänen pikkuveljensä kavereita ja heidän serkkujaan ja ties keitä muita, joten yksi lisää ei vaikuttanut juurikaan suuntaan tai toiseen. Eikä tämän vierailun ollut kuitenkaan tarkoitus edes olla hirveän pitkä. Ja että hänen äitiään huolestutti, kun Harold ei suostunut syömään mitään. Hän nimittäin ei oikein uskonut Haroldin väitteitä kylläisyydestä.

”Jamie, kattaisitko pöydän ja kävisit sanomassa Haroldille, että lounas on kohta valmis?”, Jamie havahtui äitinsä pyyntöön ja nyökkäsi. Hän avasi astiakaapin ja kurottautui nostamaan lautaset alas alkaen asetella niitä pitkälle ruokapöydälle. Hän teki sen tarkoituksella mahdollisimman hitaasti, koska ei oikein tiennyt, mitä sanoisi Haroldille tällä kertaa. Hän oli juuri saanut juomalasit katettua pöytään ja aloittamassa lautasliinojen taittelemista, kun Jordan ilmestyi ovelle, ja hänen äitinsä kääntyi puhumaan tälle: ”Ai siinä sinä oletkin, kulta, menisitkö sanomaan Haroldille, että ruoka on valmis?”

Jamie nosti katseensa ylös pöydästä juuri parahiksi nähdäkseen pikkuveljensä kasvoille leviävän nyrpeän ilmeen. Seuraavaksi olisi luvassa varmasti valitusta ja marinaa, joten Jamie päätti mennä nopeasti väliin.

”Minä menen!” hän ilmoitti astellessaan jo kohti ovea, jottei Jordan vain ehtisi ensin. Ovella hän tunki lautasliinapinon tämän syliin ja oli häipynyt olohuoneen puolelle ennen kuin ehti nähdä tämän hölmistynyttä ilmettä. Epäilemättä lautasliinoja ei olisi tänään taiteltu ruokapöydässä oikein, mutta ehkäpä perhe selviäisi siitä.

Harold oli olohuoneessa ja katseli erään hyllyn päällä olevia valokuvia kädet selkänsä takana. Jamie hidasti askeliaan ovella, mutta pysähtyi kuitenkin hyvän matkan päähän Haroldista ennen kuin avasi suunsa.

”Kohta olisi lounas”, hän aloitti ja katsoi Haroldia odottavasti. Odottaen, että tämä kieltäytyy kutsusta vedoten taas siihen, että on jo syönyt (missä välissä muka?) ja toisaalta odottaen toiveikkaana, että jos tämä tällä kertaa vain nyökkäisikin ja tulisi keittiöön.

[Harold Benson]

Harold oli jo innolla, mutta myös kauhulla odottanut sitä hetkeä, kun lounaasta tiedotettaisiin hänelle. Hän oli yrittänyt perustella itsellensä kumpi olisi se parempi vaihtoehto: suostuminen vai kieltäytyminen. Kunnon lopputulokseen poika ei vain ollut vielä päässyt, kun Jamie oli jo astunut huoneeseen ja kertonut lounaasta. Takkutukka yritti kääntyessään kaverinsa puoleen loihtia hieman yllättyneen ilmeen kasvoilleen niin kuin hän ei olisi yhtään odottanut kutsua lounaalle.
”Ai onko?” Harold kysyi mukamas yllättyneenä, mutta hän ei ollut yhtään varma kuinka hyvin se menisi tällä kertaa läpi. Okei, ei Haroldilla ollut rannekelloa ranteessa, mutta kyllä olohuoneessa kello oli, ja ajantajuakin pitäisi olla sen verran. Hän ei ihan tiennyt, että mitä hänen pitäisi vielä sanoa, joten järkevintä oli varmaan viivyttää koko tilannetta.

”Kivoja, öh, kuvia teillä on täällä”, Harold totesi kääntyen puoliksi taas poispäin Jamiesta. Tietenkin kaveri odotti, että Harold iloisesti suostuisi ja tulisi syömään, mutta ei se oikeasti ollut niin helppoa. Kaikkea muuta kuin helppoa se olisi, jos oli aiemmin vain yhden käden sormista laskettavan määrän verran ollut osallisena Wescottien ruokaseuruetta.

Täydellisen idiootin leima oli varmaan jo saatu otsaan, joten paljon huonommaksi koko vierailu ei varmaan voisi enää muotoutua. Harold kuitenkin lopulta antoi hieman periksi, sillä oli päätynyt siihen, ettei onnistuisi viemään koko keskustelua kokonaan pois ruoka-aiheesta. Jamien ruoka sitä paitsi jäähtyisi ja niin jäähtyisi ehkä muunkin perheen, jos vieras heittäytyisi liian vaikeaksi. Jästeillä meni myös kauemmin aikaa ruuan lämmittämiseen, joten Harold nyökkäsi keittiön suuntaan.
”Sori, ruokasi taitaa jo jäähtyä”, takkutukka totesi virnistäen Jamielle laittaessaan huomaamattomasti toisen kätensä housujensa etutaskuun. Harold muisteli pistäneensä sinne joitain saamistaan vaihtorahoistaan, minkä hän pienen etsimisen jälkeen löysikin. Jos hän oikeasti olisi niin heikko ja antautuisi syömään, voisi poika myöhemmin heti korvata sen.

[Jamie Wescott]

”On”, Jamie vastasi ja nyökkäsi painokkaasti Haroldin kuulostaessa yllättyneeltä ilmoituksesta. Tai siis, yrittäessä kuulostaa yllättyneeltä, sillä eihän ollut mitenkään mahdollista, että tieto olisi oikeasti yllättänyt tätä. Keittiössä oli kuitenkin kokattu lounasta jo miltei tunnin ajan eikä Harold ollut kuuro. Eikä tyhmä. Tämä varmasti osasi katsoa kelloa ja hän oli kertonutkin tälle, että he söivät lounasta yleensä kahdentoista aikaan. Asian siis ehdottomasti ei olisi pitänyt olla mikään yllätys.

Jamienkin katse kääntyi kuitenkin valokuviin, kun Harold mainitsi niistä. Ei sillä, että niissä olisi ollut hänelle mitään erityisen kiinnostavaa, sillä ne olivat olleet siellä – ympäri olohuonetta – jo vuosikausien ajan. Siellä oli suunnilleen kaikki hänen vanhempiensa hääkuvista veljessarjan koulukuviin. Joskin Jamien koulukuvat loppuivat tietysti mystisesti siihen, kun hän oli täyttänyt 11 vuotta. Hänen vanhempansa olivat kuitenkin aina olleet tarkkoja siitä, että kaikkia lapsia kohdeltiin tasapuolisesti, joten koulukuvien sijaan seinillä oli kuvia, jotka oli otettu hänestä kesä- ja joululomien aikana. Rantaloma Etelä-Englannissa, joulupäivän poseeraus joulupukin kanssa, satunnainen kuva hänestä kotikaupunkin pitkällä laiturilla… Puhumattakaan kaikista niistä yhteiskuvista veljien ja serkkujen kanssa. Kuvia kyllä riitti. Hän ei tosin uskonut, että Harold oli oikeasti erityisen kiinnostunut niistä.

”Mmmh, isä tykkää kuvata ja äiti kehystää niitä”, hän totesi vilkaisten itsekin kirjahyllyn reunalla olevaa uusinta kuvaa, joka oli yhteispotretti koko perheestä menneenä jouluna. Äiti mielellään myös vaihtoi kuvia varsin tiuhaan ja vanhemmat valokuvat löytyivät kirjahyllystä, jossa oli pitkä rivi valokuva-albumeja. Hän oli joskus tuonut näyttää näille velhovalokuviakin, ja nämä olivat olleet niistä todella innostuneita, mutta he eivät tietenkään voineet varsinaisesti pitää sellaisia missään, koska niiden selittäminen heillä käyvälle jatkuvalle vierailijatulvalle olisi voinut olla hieman haastavaa.

”No, kaikkien ruoka”, hän totesi ja nyökkäsi sitten kohti keittiötä, ”joten…tuletko?” Koska Harold oli jättänyt jo aamiaisen väliin vedoten siihen, ettei ollut nälkä, olisi varsin outoa, jos tämä nyt yrittäisi vedota samaan syyhyn. Paitsi tietenkin, jos poika oli kipeä, mutta tämä ei ainakaan näyttänyt erityisen kipeältä. Jamie toivoi, että tämä vain nyökkäisi ja seuraisi häntä keittiöön ja söisi pöydän ääressä muiden kanssa niin kuin oli tapana. Niin kuin oli tapana etenkin hänen perheessään. Haroldin suhtautuminen ruoka-aikoihin oli ollut vähintäänkin omituista. Tämä kuitenkin Jamien muistikuvien mukaan söi ihan normaalisti koululla, joten kyse tuskin oli mistään erityisruokavaliostakaan.

[Harold Benson]

((Jamie -parka vaikuttaa jo nyt äärimmäisen turhautuneelta Haroldiin ja tämän koko vierailuun. Tulee vielä pitkä toinen viikko, ellei Haroldia heitetä aiemmin pihalle. :'D ))

Jamien varsin suoraan kysymykseen siitä, että tuliko Harold nyt syömään, takkutukka itse vastasi epämääräisesti kohauttaen olkiaan. Voisihan istuutua ihan muuten vain ruokapöytään ja olla ottamatta mitään lautaselleen. Eihän se ollut epäkohteliasta? Hän ainakin olisi siten läsnä tilaisuudessa eikä eristäytyisi täysin Jamien perheen ruokailutilaisuuksista.

Harold kuitenkin lähti hieman anteeksipyytävästi hymyillen Jamien ohi ulos olohuoneesta. Korpinkynsi pysähtyi silti ennen keittiötä, jotta kaveri voisi ensin astua sisälle huoneeseen. Olihan Jamie varmaan lähetetty hakemaan Haroldia, joten oli vain järkevämpää jos tämä menisi ensin. Ei takkutukka myöskään halunnut istuutua väärälle paikalle tai ei ainakaan Jamien paikalle. Harold päätyi ottamaan jo tässä vaiheessa yhden taskustaan löytämistään kolikoista esille pyöritellen sitä jonkin aikaa sormiensa välissä yrittäessään jäsennellä omia ajatuksiaan edes hieman parempaan kuntoon.

Ei sitä oikeasti voinut mennä ja istuutua ruokapöydän äären ollen sitten ottamatta lautaselleen yhtikäs mitään. Harold ymmärsi sen nyt itsekin. Keittiöön astuessaan hän ei oikein tiennyt miten olla. Kädet laitettiin puuskaan, avattiin, laitettiin uudestaan, kunnes takkutukka päätyi pyörittelee kolikottomalla kädellään joitain takkuja näiden juurista.

Harold lopetti sen kuitenkin oitis tajuttuaan, ettei se ehkä ollut ihan kohteliainta ruokapöydän lähettyvillä. Toiset olivat Jamieta lukuun ottamatta jästejä, mutta kuitenkin... Pitäisi olla Jamien kiva kaveri eikä Jamien outo kaveri. Jamien kaveri menisi vain kiltisti istumaan vapaalle, katetulle paikalle eikä kävelisi ensin keittiön ikkunan luo ja katsoisi siitä ulos. Täten Haroldin ei auttanut enää pitkittää turhaan koko asiaa, joten hän päätti jättää ikkunasta ulos vilkuilut jollekin toiselle kerralle, vaikka salaa toivoikin, ettei toista kertaa tulisi.

Takkutukka istuutui Jamien lähelle olevalle vapaalle paikalle hymyillen teennäisesti tyhjälle lautaselleen eikä pöytäseurueelleen. Hän tunsi itsensä ehkä lievästi törpöksi, mutta ehkä se johtui vain paikalla olevista jästeistä. Ei Harold tiennyt kuinka paljon hän pystyi jästien läsnä ollessa juttelemaan tavallisesti Jamien kanssa, joten se tavallinen juttelukin oli jäänyt varsin ikävästi vähemmälle.

Harold laski kolikkonsa pöydälle, lautasen oikealle puollelle, nostaen sitten hieman kysyvänä katseensa kaveriinsa.

[Jamie Wescott]

Jamie kurtisti hieman kulmiaan Haroldin olankohautukselle. Ei ruokailukutsuun vastattu olankohautuksella. Etenkään, jos aikomuksena oli tulla syömään. Jamien yllätykseksi Harold kuitenkin astui hänen ohitseen ulos olohuoneesta ja anteeksipyytävä hymy sai hänet odottamaan, että poika suuntaisi poispäin keittiöstä, mutta sen sijaan tämä suuntasikin suoraan keittiöön. Harold ei kuitenkaan sanonut mitään, mikä sai rypyt Jamien otsalla syvenemään entisestään. Harold ei ehkä ollut mikään Aimeen veroinen papupata, mutta ei tämä nyt mitenkään erityisen hiljainenkaan ollut. Paitsi ilmeisesti nyt.

Jamie seurasi Haroldia keittiöön ja astui tämän edellä huoneeseen todetakseen, että pöytä oli katettu – ja lautasliinat eivät olleet kovin nätisti taiteltu – ja ruokakin jo nostettu pöydän keskelle. Tarjolla oli perunoita ja lihakastiketta, ja Jamie auttoi äitiään nostamaan pöytään vielä kulhollisen keitettyjä vihanneksia ennen kuin istui itse omalle paikalleen. Hänen ilokseen Harold istui viereiselle paikalle. Ehkä hän olikin vain kuvitellut, että tämä oli haluton osallistumaan yhteisiin ruokailuihin.

”Hei, Harold. Mukavaa, että sinäkin ehdit kerrankin syömään yhdessä”, Jamien äiti totesi hymyillen pujahtaessa istumaan Jamieta vastapäätä samalla hetkellä, kun Jamien isä astui sisään keittiöön. Tämä tervehti kaikkia ja nyökkäsi hymyillen vieraalle. Isän istuuduttua Jamien äiti käänsi katseensa Jordaniin.

”Jordan, haluaisitko sinä lukea ruokarukouksen tänään?”, tämä kysyi, ja Jordan näytti siltä, ettei todellakaan halunnut. Poika kuitenkin risti kätensä – vaikkakin sen näköisenä kuin se olisi voinut tappaa – ja painoi päänsä hieman alaspäin. Isä ja äiti seurasivat esimerkkiä huomattavasti vähemmän vastahakoisesti. Jamiekin risti kätensä, mutta vilkaisi sitten vierssä istuvaa Haroldia hieman pahoittelevasti.

”Sinun ei tarvitse, jos et halua”, hän kuiskasi hiljaa viitaten ruokarukoukseen ennen kuin laski omankin katseensa tyhjään lautaseen. Jordan luki ruokarukouksen yksitoikkoiseen äänensävyyn, josta olisi saattanut tulla valittamista, jos paikalla ei olisi ollut vieraita, ja lopuksi kaikki lausuivat kuorossa aamenen. Jamien äiti irrotti sormensa toistensa lomasta ja nosti hymyilevät kasvonsa sitten Haroldiin.

”Ole hyvä, vieraat ensin!” tämä totesi iloisesti viitaten kädellään pöydän antimiin. Jamie kääntyi myös katsomaan kaveriaan ja hymyili hiukan, joskin ehkä enemmän hermostuneesti kuin iloisesti. Silloin hän kuitenkin samalla huomasi kolikon Haroldin lautasen vieressä. Mitä se teki siinä? Oliko se Haroldin? Kuka käsitteli kolikoita ruokapöydässä? Eikö se ollut kauhean… likaista? Hän toivoi, ettei hänen äitinsä huomaisi kolikkoa. Ja ennen kaikkea, ettei Harold ainakaan keksisi tarjota sitä kesken lounaan maksuksi ruoasta.

[Harold Benson]

Rouva Wescott iloitsi sitä, että Harold kerrankin ehti syömään yhdessä heidän kanssaan. Takkutukka ei ihan ollut mielissään ilmauksesta ehtiminen, mutta hän kyllä tiedosti sen omaksi syyksi. Hän oli mukamas niin kiireinen aina kesätöidensä kanssa, että ruokailut vain jäivät vähemmälle. Harold kuitenkin tervehti kohteliaasti väläyttäen hieman teennäisen hymyn, joka oli samalla jo anteeksipyytelevä. Tuntui hieman huonolta, jos toiset pitivät jo jonkin tasoisena erityisjuttuna sitä, että Harold ehti syömään heidän kanssa.

Jamien isän tullessa korpinkynsi tervehti tätä myös kohteliaasti, mutta jätti teennäiset hymyt hieman vähemmälle huomiolle. Seuraavaksi puheenaiheeksi nousi ruokarukous, minkä johdosta Harold oli ehkä hieman yllättynyt. Hänen perheessään ei sellaisia pidetty, mutta he olivatkin ateisteja. Haroldin kotikaupungissa oli kirkkoja, katedraaleja ja ties mitä muita uskontoon liitettäviä rakennuksia, mutta ei takkutukka niistä ollut kiinnostunut. Ne olivat jästien asioita - uskonto, kirkot ja kaikki muutkin sellaiset jutut. Jamie kuitenkin kuiskasi, ettei Haroldin tarvinnut osallistua ellei hän halunnut. Harold ei ollut edes vielä päässyt niin pitkälle ajatusten kanssa, että olisi edes lievissä määrin harkinnut osallistumista ruokarukoukseen.

Ruokarukouksen aikaan Harold yritti hieman rentoutua. Hän katseli mitä ruokaa oli tarjolla ja mietti miten paljon voisi, uskaltaisi kuin myös kehtaisi ottaa. Jamien äiti sitten aivan yllättäen kehotti Haroldia olemaan ensimmäinen, joka ottaisi itsellensä ruokaa. Tuntui hieman siltä kuin Jamien äiti olisi lukenut hänen ajatuksiaan, mutta se tietenkin oli aivan mahdotonta, kun tämä oli vain jästi. Harold sai itsensä kiinni taas jästien mollaamisesta mielessään, mikä ei yhtään helpottanut hänen keskittymistä tähän tilanteeseen.

”Ai, kiitos. Kovin ystävällistä, rouva Wescott”, Harold totesi vaieten lopulta, kun ei tiennyt miten jatkaa lausetta. Eihän hänen oikeasti pitänyt huolehtia edes siitä, että keskustelu jatkuisi ja menisi hyvin. Hän voisi hyvin vain olla hiljainen ja täten olla tuomatta lisää omia outouksiaan esille.

Takkutukka pyyhki vielä kämmenillään takut olkiensa yli pois tieltä hymyillen vähän vaisusti ennen kuin nousi ylös. Pöydän yli kurottautuminen oli tuntunut kaamean oudolta idealta, joten nouseminen vaikutti paremmalta vaihtoehdolta. Pitäen lautasta toisella kädellään ilmassa Harold asetteli kolme perunaa sille. Kolme vaikutti ihan hyvältä määrältä, sillä kaksi olisi ollut liian vähän ja neljä näytti jo ahneelta, vaikka se ehkä olisi enemmän vastannut hänelle tarkoitettua määrää. Kastikkeen kohdalla Harold yritti vaikuttaa siltä kuin ei olisi valikoiva, mutta kauheasti lihaa hän ei halunnut lautaselleen. Liha oli joskus tavattoman kallista. Vihanneksia poika uskalsi ottaa hieman enemmän istuutuen sitten takaisin alas laskien samalla myös lautasensa oman maksunsa vierelle. Hän ei ollut ihan varma siitä, että oliko ylös nouseminen ollut ihan se fiksuin vaihtoehto, mutta mieluummin näin kuin toisin.

Ruokaan Harold ei vielä koskenut, sillä koki paremmaksi odottaa, että muutkin saisivat otettua jotain lautasillensa.

[Jamie Wescott]

Jamie hymyili ilahtuneena, kun Harold äidin kehotuksesta nousi todellakin ottamaan ruokaa. Ehkä hän tosiaan oli vain kuvitellut, että ystävällä oli ruokailujen kanssa jokin ongelma. Hän pisti merkille, että tämä vielä ottikin ruokaa ihan kohtuullisen määrän eikä harrastanut mitään närppimistä, kuten hän hetken oli pelännyt. Hänen äitinsä olisi varmasti huomauttanut siitä, miten muka kasvava nuori mies tulisi toimeen niin vähällä ruoalla.

Haroldin otettua ruokaa lautaselleen Wescottin perheen jäsenetkin täyttivät lautasensa tavallisessa järjestyksessä isästä aloittaen. Jamie latoi lautaselleen pari perunaa, kastiketta sekä ison annoksen vihanneksia jääden muiden tapaan odottamaan, että Jordankin vielä saisi otettua ruokaa lautaselleen.

”Miten työsi on mennyt? Onko se ollut mielenkiintoista?” Jamie kysyi hymyillen ja käänsi katseensa kohti Haroldia. Tämä ei kauheasti ollut puhunut työstään ja oli kaiken lisäksi vielä suurimman osan päivistä poissa Lontoossa, joten hänellä ei ollut juuri ollut tilaisuuksia kyselläkään. Hän itsekin kävi tänä kesänä avustamassa eräässä vanhustenkodissa puolipäiväisesti ja sai siitä tällä kertaa peräti jopa palkkaa, mikä oli melko hyvä asia ottaen huomioon sen, että hän tarvitsisi sitä, jos lähtisi kotoa opiskelemaan. Toisen puolen päivästään hän yleensä käyttikin parantajakoulun pääsykokeisiin harjoittelemista varten.

Muukin perhe katsoi odottavasti Haroldia tahtoen kuulla tämän työstä. Tai, kaikki paitsi Jordan, joka tuijotti ruokaansa kuin yrittäen murhata sen. Tämä oli parhaillaan ehkä pahimmassa teini-iässä ja piti perheen yhteisiä ruokailuja jokapäiväisinä kidutustuokioina.

[Harold Benson]

Jamie sitten kysyi Haroldin töistä, joten ehkä siitä oli ihan turvallista puhua jästien paikallaolosta huolimatta, tai ainakin Jamien mielestä se oli turvallista. Harold itse ei olisi tällaisista keskustellut edes omien vanhempiensa seurassa, mutta Jamie toki tunsi omat vanhempansa (ja veljensä) paremmin, joten ehkä he ymmärtäisivätkin jotain.
”Ihan hyvin. Se vaikutti ensiksi tosi epäselvältä, mutta sitten kun ohjeistettiin alkuun, niin on se ihan kiva työ. Olen siis ilmiintymislupa-asiakirjojen alakesälomatyöntekijän kolmas varakesän kesätyöntekijän tarkastajan tarkastaja”, Harold vastasi tähdentäen viimeisen virkkeensä Jamien vanhemmille, jotka olivat työnimikkeestä ehkä jossain määrin kiinnostuneita.

Takkutukka alkoi paloittelemaan yhtä lautasellaan olevaa perunaa muistaessaan miten olisi varmaan parempi selittää omin sanoin kaikki taikaväestön termit, jottei niitä jouduttaisi vielä myöhemmin käymään läpi.
”Ilmiintyminenhän on täysi-ikäisten ja kokeen hyväksytysti suorittaneiden käyttämä kätevä tapa liikkua paikasta toiseen. Sen suosio varmaan kasvaa zombiapokalypsin aikoihin”, hän selitti omasta mielestä varsin hyvin. Zombiapokalypsi taisi tosin olla myös tosi vieras sana, joten oli vain parempi jos Harold selittäisi senkin samaan hengenvetoon.
”Zombiapokalypsi tulee noin kymmenen vuoden päästä ja silloin me kaikki kuolemme.”

Harold paloitteli toisen perunansa vielä loppuun ennen kuin ymmärsi, että miten oikein oli asian esittänyt - aivan surkeasti. Vähän hätäisesti hän laski aterimensa lautasensa reunalle. Väistämättömästä kuolemasta mainitseminen ihan ohimennen ei ollut se paras vaihtoehto etenkään, kun Harold tiesi jo etukäteen miten Jamie suhtautui koko apokalypsi -juttuun. Kevään Jamie ja zombiapokalypsi -välttelyt olivat olleet ihan turhat, jos Harold itse nyt noin vain otti sen puheeksi Jamien perheen läsnäolossa, vieläpä.

”Anteeksi. Minun ei olisi pitänyt sanoa tuota”, Harold pahoitteli laskien sitten katseensa ja päänsä syyllisenä alaspäin. Jamie ei varmaan halunnut, että hänen omat vanhemmat tietäisivät zombiapokalypsista, ja nyt Harold oli pilannut kaiken kertomalla siitä. Ei olisi mikään ihme, jos Jamie ei koskaan enää ottaisi Haroldia vastaan kotiinsa.

”Anteeksi Jamie”, hän vielä kuiskasi kaverilleen katsomatta kuitenkaan tämän suuntaan. Ehkä asia ei oikeasti ollut niin paha, mutta poika tunsi kuitenkin itsensä vähän epäonniseksi, kun ei osannut olla ihan tavallisesti jästien kanssa. Harold sulki hetkeksi silmänsä ja pyrki tasaamaan hengityksensä, minkä jälkeen nosti katseensa väkinäisen hymähdyksen saattelemana keittiön kattoon, yläkaappeihin, ikkunan verhoihin, kattolamppuun ja mitä nyt muuta siellä ylhäällä sattuikaan olemaan.

[Jamie Wescott]

Jamie nyökytteli Haroldin tittelille ja muisti kuulleensa sen joskus aikaisemminkin, mutta hänen täytyi myöntää, ettei se oikeastaan kertonut hänelle mitään Haroldin todellisesti työnkuvasta. Paitsi, että ilmeisesti se liittyi kesään ja tarkastamiseen. Niin, ja ilmiiintymiseen. Kuulosti ehkäpä vähän toimistotyöltä. Jamie oli saanut oman ilmiintymislupansa jo melko kauan sitten, mutta hän ei erityisemmin pitänyt siitä liikkumismuotona. Se aiheutti hänelle pahoinvointia.

Jamien vanhemmatkin nyökyttelivät kohteliaasti Haroldille, vaikkeivät ehkä ymmärtäneetkään edes sitä vertaa kuin Jamie. Tosin olihan Jamie toki kertonut näille ilmiintymisestä, joten ehkäpä asia ei jäänyt näille täysin hämäräksi. No, etenkään kun Harold siirtyi pian selventämään, mitä ilmiintyminen tarkoitti. Silloin Jamien vanhemmat nyökkäilivät vielä ponnekkaammin, ja Jordan puolestaan työnteli ruokaa lautasellaan edestakaisin. Tämä ei ikinä erityisemmin nauttinut taikamaailmaan liittyvistä asioista puhumisesta. Joskus Jamiesta oli tosi vaikea olla perheen ja etenkin veljessarjan ainoa velho.

Haroldin mainitessa zombiapokalypsin kuin ohimennen Jamien ilme muuttui vähintään kärsiväksi ja hän vilkaisi kaveriaan syrjäsilmällä. Hän oli luullut, että Harold oli unohtanut jo koko jutun! Oliko tämä tosissaan? Hän ei ollu aivan varma, mutta hänen vanhempansa ilmeisesti olivat vakuuttuneita siitä, että kyseessä oli vitsi, sillä molemmat purskahtivat nauruun.

”Vai zombiapokalypsi! Ja vielä noin tarkkaan ajoitettu! Täytyykin sitten 10 vuoden päästä muistaa alkaa töissä tarkkailla potilaita outojen oireiden varalta!” Jamien isä nauroi. Tämä oli ammatiltaan ensihoitaja. Jamien äiti nauroi hieman hillitymmin ja katsoi Haroldia sitten hymyillen.

”Oletko sinäkin innostunut kaiken maailman zombijutuista?”, tämä kysyi Haroldilta ja nyökkäsi sitten nuorimpaan poikaansa Jordaniin päin, ”Jordan tässä on kovin kiinnostunut zombeista. Hän katsoo kaikki zombisarjat televisiosta ja hänellä on paljon pelejäkin. Etkö näyttäisi jotain niistä Haroldillekin, kulta? Se Walking Dead? Tai eikö sinulla ole se yksi moninpelikin?”

Jordan yritti parhaansa mukaan näyttää edelleen kyllästyneeltä, mutta oli kuitenkin selvästi nyt hieman kiinnostuneempi Haroldista. Jamie harvoin pelasi tämän kanssa zombipelejä, koska hänestä elävät kuolleet olivat vähintäänkin inhottavia. Hän piti enemmän leipomisesta. Tällä hetkellä häntä kuitenkin pelkästään hirvitti, sillä hän pelkäsi, mitä Harold seuraavaksi sanoisi. Hän halusi ristiä kätensä ja rukoilla, että kuiskaten jo anteeksi pyytänyt Haroldkin tajuaisi tarttua tähän loistavaan oljenkorteen ja esittää tykkäävänsä zombeista. Hän oli kuitenkin samalla myös erittäin varma siitä, että tämä ei tekisi niin. Aika yrittää vahinkojen minimointia ennen kuin Harold yrittäisi vastata jotain.

”Hän… on vain lukenut siitä paljon! Meillä käsiteltiin koulussa yhtä zombin tapaista taikaolentoa – mutta niitä on vain Haitilla eivätkä ne ole leviämässä sieltä – ja hän kiinnostui siitä. Ja… hänellä vain on niin… hassu huumorintaju”, hän yritti parhaansa mukaan paikkailla ja vilkaisi Haroldia yrittäen virnistää iloisesti, mutta tulosi oli ehkä enemmänkin väkinäinen ja vielä enemmän ole nyt kiltti äläkä väitä vastaan. Hänen selvästi myös pitäisi vielä puhua Haroldin kanssa vakavasti tämän zombiapokalypsin pelosta. Miksi ihmeessä rehtori oli päästänyt koululle sellaisen hullun opettamaan, kun oppilaina kuitenkin oli niin paljon pieniä – ja vähän isompiakin – vaikutuksille alttiita lapsia?!