Helmikuun roolipelihaaste

[Jesse Caine]

Helmikuun roolipelihaaste

Helmikuussa ilmassa on rakkautta! Punaisia sydämiä, suklaata, salaperäistä kuiskailua... ehkäpä muutama lemmenjuomalla terästetty kurpitsamehu. <3 Tämän kerran roolipelihaasteessa sukelletaankin suoraan hahmojen rakkauselämään! Onpa hahmosi parhaillaan itsenäinen tai yksinäinen, seurusteleva tai naimisissa, voit osallistua tähän vaaleanpunaisen suloiseen (tai vaihtoehtoisesti surulliseen) hasteeseen, jonka avulla voit toivottavasti itse tutustua hahmoosi entistä paremmin ja ehkä esitellä siitä muillekin puolia, joita ei vielä olla nähty.

Tehtävänanto: Kirjoita roolipelivuoro/tarina/päiväkirjamerkintä/muu vastaava liittyen jollakin tavalla rakkauden ja/tai ihastuksen tunteisiin. Voit esimerkiksi kirjoittaa hahmosi ensimmäisestä ihastuksesta (tai siitä, miten onnettomasti se päättyi), seurustelusuhteesta, nykyisestä ihastuksesta tai muusta vastaavasta. Kirjoituksen ei tarvitse sijoittua ystävänpäivään, mutta halutessasi toki voi. Sen ei myöskään tarvitse olla kokonainen tarina vaan se voi hyvin olla vain pieni katsaus johonkin lyhyeen hetkeen hahmosi elämässi (tai vaikkapa useampaan pieneen hetkeen). Huomatkaa myös, että vaikka aiheena onkin rakkaus ja siihen voi liittyä kaikenlaista, niin pidetään kirjoitukset AM:in linjan mukaisena eli myös nuorempien silmille sopivana. :)

Täysiä pisteitä varten kirjoituksen kokonaispituuden tulee olla vähintään 500 sanaa, mutta myös lyhyemmät ja pidemmät kirjoitukset ovat sallittuja! Lyhyemmät kirjoitukset pisteytetään suoraan sanamäärän mukaan (eli esim. 250 sanalla saat 50 % täysistä pisteistä), mutta rajan ylittämisestä ei ole luvassa mitään ekstrapisteitä. Kirjoituksen ei tarvitse olla yksi, yhtenäinen teksti vaan se voi käsittää halutessasi vaikkapa useampia lyhyempiä katsauksia vaikkapa eri vaiheista hahmosi elämää. Vaikka eri ihastuksiakin! Voit itse valita formaattisi vapaasti. Päähenkilönä tekstissäsi tulisi kuitenkin olla yksi ja sama AM-hahmosi. Jos sinulla on useampia hahmoja, voit tehdä kustakin niistä haasteen erikseen (ks. pisteytys).

Palautus: Kirjoitus tulee pisteytystä varten postata tähän topiikkiin viimeistään sunnuntaina 10. huhtikuuta 2016. Jos kirjoituksesi on jokin pidempikin tarina tai haluat muuten vain postata sen myös luovuus-alueelle, riittää osallistumiseksi tässä topiikissa myös pelkkä linkkikin kyseiseen tarinaan. Jos osallistut useammalla hahmolla, postaathan jokaisen hahmon tarinan omaan viestiinsä pisteytyksen helpottamiseksi.

Pisteytys: Vähintään 500 sanan kirjoituksesta luvassa on 25 tupapistettä. Jos kirjoitus on lyhyempi, lasketaan pisteet suoraan sanamäärän mukaan (esim. 250 sanalla saat 50 % täysistä pisteistä). Jos sinulla on useampia hahmoja, voit halutessasi tehdä haasteen useamman kerran eri hahmoilla. Maksimipistemäärä toiselle hahmolle on 15 pistettä ja kaikille lopuille 5 pistettä per hahmo. Huomaa, että eri hahmoja koskevat kirjoitukset pisteytetään erikseen eli toisin sanoen niiden sanamääriä ei lasketa yhteen.

[Danielle Skybird]

//Tietty tämä haaste täytyy aloittaa upealla rakkaudentäyteisellä ja vaaleanpunaisella tekstillä. Tai sitten ei. Kaikki rakkaus ja vaaleanpunainen karkasi, kun alettiin puhumaan Danista ja äidistä samassa lauseessa.

Kyllähän minä olen rakastanut elämäni aikana useampia ihmisiä. Mutta aina, kun kiinnyn johonkuhun tai johonkin, se viedään minulta. Jotkut jo ennen kuin opin heistä välittämään. Ensimmäinen henkilö, joka minulta vietiin, oli isäni. En minä lapsena kertaakaan saanut häntä tavata, eikä hän nähdä minua. Äitini piti tästä huolen. Vasta lähes täysi-ikään päästyäni ensimmäistä kertaa tapasin isäni - jos se olisi äidistäni ollut kiinni, en vieläkään isääni tuntisi. Ei isässäni mitään vikaa ole, hän olisi varmasti rakastanut minua kun olin lapsi (ainakin enemmän kuin äitini). Mutta… Ensimmäinen olento, jota olen koskaan rakastanut, tai no… josta välitin todella kovasti, oli ensimmäinen lemmikkini, jonka äiti toi minulle syntymäpäivälahjaksi ollessani kaksivuotias. En minä niistä ajoista paljoakaan muista, mutta en koskaan unohda tuota lemmikkiä, aivan ensimmäistä lemmikkiäni. Ehdin omistaa sen vain pari kuukautta ja kerran Willin kanssa kotiin palattuamme äitini oli tehnyt siitä ruokaa. Äiti ei tykännyt silloin lainkaan, kun Will asettui hänen sijaansa minun puolelleni. Kyllä minä jopa niin nuorena huomasin, kuinka äitini vaikutti Williin, joka alkoi tuon jälkeen etääntymään minusta. Ainoa isähahmo, joka minulla koskaan on ollut.

Pari vuotta myöhemmin minulle syntyi sisko, Brownie, mutta emme mekään saaneet kasvaa yhdessä. Minun annettiin sisarellisesti rakastua Brownieen ja sitten minut jätettiin aivan yksin ja sisko vietiin pois. Kaikki tuttu vietiin pois, rakkaat ihmiset ja paikat. En minä saanut edes tietää mitä sisarelleni kuului kaikkina niinä vuosina, jotka olimme erossa. Koulun alkaessa sain kavereita, mutta jotenkin äitini onnistui heidätkin karkottamaan luotani. En minä häntä turhaan syyttele, sen hän itse jopa tunnusti. Äitini tahtoi tuomita minut täydelliseen yksinäisyyteen ilman rakkautta ja on valmis menemään niin pitkälle kuin tarvitsee onnistuakseen siinä.

Kyllä minä pärjäsin, vaikka en ystäviä saanutkaan koulussa kuin pari, joihin äitini ei onnistunut vaikuttamaan. 16-vuotiaana ajattelin, että voisin olla vapaa kirouksestani. Kiroukseksi minä sitä silloin kutsuin, en vielä tiennyt äitini vaikutusta, vaikka olisihan minun pitänyt muistaa kuinka hän toimi lapsuudessani. En muistanut, en tahtonut muistaa. Joten lähdin kiroustani pakoon Venäjälle, luulin onnistuneeni siinä, kun löysi henkilön jota rakastin. Tosirakkaus, siinäpä vasta on upea sana. Jos sellaista todella on olemassa, niin minulle ei enää. Kyllä minä tosirakkauteen uskon, se vain ei voi voittaa kaikkea pahaa maailmassa. Ja rakastamani henkilö rakasti minua takaisin. Se oli upeaa niin kauan, kun sitä kesti. Mutta hyvä ei koskaan kestä loputtomiin ja äitini ilmeisesti löysi minut. Ja hänet. Äitini ei saanut sanoin häntä kääntymään minua vastaan. Meillä oli suunnitelmia. Avioliitto, oma talo ja lapsi tulossa (mikä ei kylläkään ollut täydellinen hetki, sillä molemmilla yhä opinnot kesken). Joten äitini käytti sanojaan paljon pahempaa. Eikä edes tosirakkaudesta oli vastusta ankeuttajan suudelmaa. Silloin ymmärsin, ettei kiroukseni ollutkaan kirous. Kiroukseni oli äitini.

Eikä äiti vienyt minulta ainoastaan häntä. En ollut vielä toipunut siitä menetyksestä, kun äitini vei minulta poikani. Meidän poikamme. Eikä minusta ollut silloin kieltämään häntä. Poikani syntyi hänen poikanaan, kasvoi veljenäni. Mutta edes äiti ei voinut pitää minua poissa poikani luota. Häntä minä tulen aina rakastamaan. Hän kasvoi sisälläni ja laittoi kärsimään suuriakin tuskia, mutta silti. Hän oli minun poikani. Ja jokainen erossaolomme hetki vain kasvattaa rakkauttani häntä kohtaan. Ja poikani rakastaa minua, vaikka äiti kuinka yrittäisi sen estää. En ehkä saa sellaista rakkautta kuin äidin kuuluisi pojaltaan saada, mutta ei minunkaan äitini sitä saa. Enkä todellakaan anna äitini pilata hänen elämäänsä, vaikka tuhosikin minun elämäni.

Eikä äitini aiheuttama kipu päättynyt häneen ja poikaan. Ei todellakaan. Ei äitini osaa lopettaa, kun hän kerran aloitti. Ei hän läheskään kaikkea myönnä, mutta kyllä minulla on hyvä aavistus siitä, mihin kaikkeen hän on sormensa pistänyt. En yhtään ihmettelisi, jos hän olisi saanut aikaan sen myrskynkin, joka tuhosi suuren osan entistä työpaikkaani ja vei hengen useammalta lahjakkaalta lapselta.

[Jay Attwater]

Ei Jay sille mitään voinut, hän oli ollut aivan liian kauan ilman kunnon kosketusta veteen ja hänen oli pakko, siis todellakin pakko, päästä veteen. Ennen veteen menoa ajatus kävi hänen päässään. Mutta heti veteen päästyään hän unohti tuon ajatuksen siitä, että mitä jos hän jäisikin siitä kiinni. Mikä ei kovin epätodennäköistä ollut siihen nähden, että hän täysin julkisesti kesken koulupäivän hyppäsi suihkulähteeseen (mikä ei ollut kovinkaan sallittua, jos koulun johdolta tai joiltain kysyttiin). Mutta ajatus ei todellakaan mahtunut Jayn päähän, kun hän pääsi nauttimaan veden kosketuksesta ihollaan. Ei suihkulähde todellakaan ollut sama kuin tuttu vesi kotona, mutta paremman puutteessa sekin kelpasi. Suihkulähteessä Jay ei todellakaan vajonnut yhtä syvälle yhteyteensä veden kanssa, kuin kotona tai koulun järvessä (jossa ei sielläkään kuulemma saisi uida), mutta kyllä hän melkein oli yhtä veden kanssa. Nopeasti hän löysi veden kanssa yhteisen sävelen. Löysi kuinka hänen tuli koskettaa vettä saadakseen sen kehräämään kuin kissanpojan.

Jay ei todellakaan ymmärtänyt, miten jotkut (tai siis lähes kaikki) saattoivat olla niin aistittomia, etteivät nähneet vettä kuten hän. Elävänä, tuntevana, uskomattomana. Ja äärettömän luotettavana ystävänä. Jay oli kuullut, että jotkut jopa pelkäsivät vettä, eikä todellakaan kyennyt käsittämään kuinka se oli mahdollista. Vesi ei ollut petollista, ei julmaa, ei lainkaan kuten ihmiset. Vesi rakasti paljon enemmän kuin yksikään ihminen voisi ikinä rakastaa.

Ja Jay rakasti vettä. Vesi oli hänelle kuin äiti, sisar, opettaja, ystävä. Mitä tahansa, kaikkea, ei vesi välittänyt siitä millä ihmisen sanoin sitä kuvasi. Vesi ei välittänyt ihmisten kielestä, sillä oli aivan oma kielensä, jonka jokainen olento, joka hänessä eli, tunsi. Ja niin tunsi Jaykin. Ei Jay todellakaan ollut oppinut uimaan ihmisten opettamana, hän oli oppinut uimaan veden opetuksessa. Ei yksikään ihminen voisi ikinä opettaa sitä, minkä vesi opetti. Ei yksikään ihminen voisi tuntea vettä, kuten se itsensä tunsi. Edes Jay ei voisi ikinä tuntea veden jokaista salaisuutta, vaikka pääsisikin niistä peremmälle kuin monet muut.

Ei Jay voinut edes kuvitella voivansa koskaan rakastaa ketään, mitään, samalla tavoin kuin vettä. Vedestä kaikki oli lähtöisin, veteen kaikki on palaava. Vai miten se menikään? Ei sillä ollut väliä, varmaankin suunnilleen noin se meni. Ei Jay ollut koskaan jaksanut koulussa oikeasti kuunnella, opettajat olivat niin tylsiä. Paljon mieluummin hän olisi kuunnellut veden kertomia tarinoita. Tarinoita, joita ihmiset eivät tunteneet, tarinoita jotka ihmiset olivat unohtaneet. Tarinoita, jotka ihmiset tunsivat mutta yrittivät kieltää. Vesi ei tunne häpeää, mutta myös vesi osaa surra. Vesi suree jokaista elävää heidän tulevan kuolemansa tähden ja jokaista kuollutta heidän elämänsä elämän tähden. Mutta siltä, surustaan huolimatta vesi aina rak…

Jayn ajatukset jäivät aivan kesken, kun tunsi jonkun tarttuneen kiinni niskastaan ja vetäneen pois suihkulähteestä, pois vedestä. Jay ei hetkeen uskaltanut katsoa, kuka hänet oli oikein nostanut suihkulähteestä, hän oli huokaista helpotuksesta, kun hänen edessään olikin kotitalouden opettaja (jonka tunneilla Jay ei kylläkään ollut koskaan käynyt).
“Ymmärrän kyllä, että vesi on upea ja tuntuu mahtavalta, mutta suosittelen jättämään koulun suihkulähteen rauhaan”, professori Skybird totesi, mutta ei hän vihainen ollut, enemmänkin ehkä huvittunut. Jay ei kyllä ollut ihan karma tiesikö sen itse vai vesi, joka kosketti sekä häntä että professoria. Vesi oli paljon Jayta parempi ymmärtämään ihmisiä. Jay pyysi opettajalta anteeksi katsomatta suoraan tuon silmiin.
“Onneksesi se olin vain minä”, professori sanoi naurahtaen sanojensa päälle. Vain professori Skybird, onneksi ei professori Coates. Tai West. Professori Westin Jay ei olisi toivonut itseään löytävän. “Tällä kertaa”, professori jatkoi vielä vakavammalla sävyllä ja Jay nyökkäsi ennen kuin poistui paikalta.

[Agnes Morrison]

Agnesin helmikuun roolipelihaaste.

[Anthony Underwood]

Nauran ja itken täällä yhtä aikaa enkä ole ihan varma, vastaako tämä edes täysin tehtävänantoa, mutta onneksi satun olemaan itse ylimpänä tuomarina! Tarkoitin tosiaan alunperin kirjoittaa Anthonyn ensimmäisestä ihastuksesta tai ensimmäisestä poikaystävästä, mutta sitten päähäni putkahti tänään bussissa jotain niin ilahduttavan Anthony-angstista ja katkeraa, etten voinut vastustaa kiusausta. Ja kun tämä nyt kerran tuli kirjoitettua ja se ylittää 500 sanan vaatimuksen, niin tottakai nappaankin pisteet kotiin tällä. :D

Itse kirjoitus löytyy siis täältä.

[Atlas Ironwood]

Öö, niin mitä, 500 sanaa vai? Miten olisi.... 4400 sanaa? :''D

Atlaksen tunneoksennus löytyy luovuusketjustani täältä. Tervemenoa myötähäpeän maailmaan. Ja niille, jotka eivät jaksa lukea koko roskaa: vain kolme ensimmäistä päivämäärää ovat tehtävänannon kannalta olennaisia. Kaksi viimeistä erehtyivät jo vähän aiheesta.

Pahoittelen toisiksi viimeisessä osassa Samuelin kiroilua. Älkää antako jälki-istuntoa. ;____;

[Winifred Harner]

Kesällä 2015

”Ei se kestä kauan. Oikeasti. Winifred-kultaseni”, vaaleahiuksinen nainen maanitteli ja katseli odottavasti tytärtään, joka juuri äsken oli heittäytynyt yhdelle tuolilleen kädet puuskassa. Winniestä se oli niin tyhmää, kun vanhemmat halusi mennä iltaisin jonnekin ja antoivat hänen katsoa sisarusten perään, kun perheen esikoinen sai olla sillä aikaa olla kavereidensa luona yökylässä. Isä ja äiti Harner kylläkin tunsivat näiden kavereiden vanhemmat tosin kuin Winnien, joka ei koskaan tuonut kavereitaan kotiin näytille tai mitään muutakaan.
Winnie nosti leukaansa uhmakkaasti ylöspäin ja katseli haastavasti äitiään yrittäen kaikin mahdollisin keinoin tehdä selväksi, ettei pitänyt hänen ideastaan olla lapsenlikkana omille sisaruksilleen.
”Se on sitten sovittu”, huoneeseen astunut tummatukkainen mies sanoi kietoessaan kätensä vaimonsa vyötärön ympärille ja vetäessään tätä itseään vastaan.
”Ja katsot sitten, että he menevät ajoissa nukkumaan ja menet itsekin”, äiti jatkoi ennen kuin vilkaisi aviomieheensä, joka olikin niin komea, että odotti jo innolla millaiseksi ilta kehittyisi.
”Ei mitään temppuiluja sitten”, isä ohjeisti vielä Winnietä, joka vain pyöritteli silmiään.
”Nähdään kullannuput!” äiti huikkasi vielä ennen kuin ovi sulkeutui ja he olivat kadonneet sen taakse. Winnie huokaisi. Hän ei jaksaisi katsoa noiden kakaroiden perään ja pelata niiden tyhmiä leikkejään, sillä aikaa kun toiset saivat olla vapaita ja pitää hauskaa.

…

Kun ruokaa oli tarpeeksi sörkitty haarukalla, Winnie nousi ja kiersi pöydän ympäri vanhimman pikkusisaruksensa luokse. Vaivattomasti tyttö veti pojan t-paidan rinnuksesta ylös tuolilta, joka kaatuikin lattialle. Winnie käänsi päätään hieman vasemmalle niin, että näki otsatukkansa alta pikkuveljensä kasvot.
”Sä sitte katot et noi menee aikasi nukkuu ja siivoot kaikki paikat, vai mitä?” Winnie pikemminkin käski kuin pyysi ja hieman kovakouraisesti ravisteli tätä, kunnes veli päästäisi jonkinlaisen äännähdyksen joka toimi ymmärtämisen merkkinä.
”Hienoa! Me nähdään sitten taas joskus!” tyttö huudahti ja päästi veljestään irti ja porhalsi ulos keittiöstä. Hän vilkaisi vielä nopeasti peilistä miltä näytti pitkän hameen ja yhden ystävältä anastetun paidan kanssa ennen kuin kipitti ulos kodistaan, jos sitä edes kodiksi voisi kutsua. Ei se ollut koti vaan jokin vankila tai jokin vielä pahempi paikka. Winnie ei oikeastaan tiennyt mitä edes teki siellä ja miksi oli niin usein siellä, kun se kuitenkin oli maailman surkein paikka ikinä. Ehkä hän ei palaisi sinne tämän päivän jälkeen enää koskaan!

Winnie juoksi ja kompuroi raput alas ulos kadulle ja siellä käveli niin kuin aina käveli. Hän sylkäisi niille ihmisille, joille hän tavallisestikin sylkäisi ja näytit kieltä niille, jotka näyttivät siltä kuin olisivat vaatineet sellaista tervehdystä. Ulkomaalaisille turistiryhmille Winnie vain nauraa räkätti halveksivasti ennen kuin vihdoin pääsi sinne, jossa tapasi hengata kavereidensa kanssa.

Tyttö huomasi heti hyvän ystävänsä Johnnyn istumassa kadulla, joten käveli tämän viereen ja potki toisen reisiä ja jalkoja kunnes tämä tarttui Winnien jalasta kiinni ja tyttö huudahti.
”Ooksä hullu? Haluutsä kaataa mut vai mikä toi oli olevinaa?!” Winnie sähähti yrittäessään rimpuilla jalkaansa irti kaverinsa otteesta.
”Emmä haluu kaataa sut vaan iskee sut”, Johnny vastasi ja virnisti leveästi. Joku muu kuin Winnie olisi ehkä osannut arvostaa poikaa enemmän, sillä olihan Johnny tavallaan ihan hyvännäköinenkin. Winnie nakkeli vain hieman niskojaan ja katseli hieman vihaisesti kaveriaan.
”Oota vaan hetki niin voin tulla iskee sun hampaat mäsäks”, tyttö uhosi. Johnny päästi varottamatta Winnien jalasta irti ja tyttö kaatui tämän syliin makaamaan. Se ei ollut mitenkään tavatonta, sillä Winnie tapasi maata yhden jos toisenkin päällä syystä tai toisesta.

Tyttö huomasi, että Johnnylla oli vieressään jokin pullo, jossa oli jotain nestettä. Poika taisi huomata itsekin, että Winnie vilkaisi sitä, sillä hän kurottautui tarttumaan lasipullosta, jossa ei ollut enää etikettiä, ja vei sen Winnien pään yli huulillensa. Tyttö kääntyili toisen sylissä ja katsoi silmät apposen auki pulloa pähkäillen, että mitä hyvää siinä mahtaisikaan olla.
”Mulle mulle mulle mulle. Anna se mulle heti”, Winnie määräsi ja ojensi kätensä napatakseen pullon toisen kädestä, sillä ei jaksanut odottaa. Johnnyn pyrskähti puolet juomastaan ulos Winnien päälle tämän ottaessaan pullon aivan yllättäen itsellensä. Poika seurasi miten toinen kohotti pullon niin ylös kuin osasi ja joi sitä ahnaasti, ennen kuin sylkäisi puolet juomastaan litkusta maahan Johnnyn kenkien viereen.
”Siis mitä tää on? Jotain mehua vai mitä?” Winnie tivasi ja pyyhki suunpielensä paitansa hihaan.
”Tietenkin. Mitä sä luulit et siinä ois ollu?” Johnny kysyi hieman hölmistyneenä Winnieltä samalla, kun yritti tosi kömpelösti sukia päällänsä makaavan tytön hiuksia paremmin.
”En mitää. Mut sä et kyll jatkossa jua mitää näi pahaa”, Winnie määräsi ja antoi toisen leikkiä hiuksensa kanssa.

”Mä voin hankkiutua sun puolest tästä eroon!” tyttö jatkoi reipastuen ja kohottautui istumaan ollessaan enää puolittain Johnnyn päällä.
”Et sä oikeest mitää tällästä tarvii”, Winnie sanoi ja nosti pullon aikomuksena heittää sen ohi kulkevien turistien jalkoihin. Vahvat kädet kuitenkin estivät tytön heittämästä pulloa minnekään. Joten Winnie tyytyikin vain mulkoilemaan todella pahasti ohi kulkijoille ennen kuin kääntyi Johnnyn puoleen.
”Senkin sika! Sä nolasit mut!” hän huudahti hieman ärtyneenä ja puraisi niin kovaa kuin pystyi Johnnyn käsivarteen. Toinen älähti ja päästi tietenkin Winnien kädet vapaiksi ja tyttö tähtäsikin pullon autotielle.
Pullo räsähti rikki asvaltille ja tyttö katselikin hieman voitonriemuisasti Johnnya, joka vielä kauhisteli käsivarressaan olevia purujälkiä.
”Winnie. Sä oot iha hullu”, Johnny pystyi vain sanomaan ja katseli Winnietä nyt hieman uusin silmin.
”En oo, jos sä kerran oot sika niin mä oon leijona ja leijonat puree”, tyttö vastasi ja näytti toiselle vielä kieltä ennen kuin näykkäisi uudestaan tällä kertaan tämän kädestä. Johnny oli ehkä aavistuksen verran hölmistynyt tästä, mutta yritti suojautua käsillään Winnie-leijonan seuraavilta hyökkäyksiltä.

[Jesse Caine]

Kiitokset kaikille osallistuneille! Helmikuun haaste on nyt (vihdoin) päättynyt, topiikki lukotettu, ja tupapisteet myönnetään tämän viikon loppuun mennessä. Voitte siis jäädä odottelemaan seuraavaa roolipelihaastetta, joka julkaistaneen joko ensi kuussa tai sitten kesäloman alussa. :)

[Jesse Caine]

Ja näin on roolipelihaaste pisteytetty. Kaikilla oli oikein hyviä kirjoituksia! :) Ja jottei olisi liian montaa rautaa tulessa yhtä aikaa, seuraava roolipelihaaste julkaistaan vasta Turnajaisten viimeisen haasteen osallistumisajan päätyttyä eli noin toukokuun puolivälissä.