Angstia Rohkelikkotornissa

[Lucas Mac Fhionnlaigh]

Lucas pakotti kasvoilleen hymyn, kun Sebastian totesi sitten lähtevänsä juhliin. Tämän lähtiessä ovea kohti Lucas laski katseensa takaisin huispaajakortteihinsa ja yritti koota ajatuksensa. Mitä hän olikaan taas ollut tekemässä? Järjestäisikö hän kortit pelaajien nimen mukaan? Vai joukkueen? Vai pelipaikan? Hän ei ollut enää ihan varma, missä järjestyksessä ne olivat olleet, kun hän oli kaivanut ne ulos kansiosta. Eipä sillä tosin olisi mitään väliäkään, vaikka hän järjestäisikin ne uudestaan samaan järjestykseen, jos hän ei kerran enää muistanut, miten ne olivat aikaisemmin olleet.

Lucaksen ajatukset keskeytyivät, kun hän kuuli ovelta vielä Sebastianin äänen. Tällä kertaa hänen kasvoilleen levisi aito hymy. Sebastian oli kyllä harvinaisen reilu kaveri. Useimmat ihmiset eivät vaivautuneet edes kuuntelemaan häntä – saatikka sitten vielä ymmärtäneet ja olleet oikeasti pahoillaan hänen puolestaan.

”Se olisi kivaa”, hän vastasi Sebastianille miettien jo mielessään, että esimerkiksi professori McGregorin tuliviskipullojen vaihtaminen kurpitsamehupulloihin varmasti piristäisi häntä huomattavasti. Tai vierailu Tylyahossa päivittämässä pilailuvälinevarastoa. Samalla voisi käydä Kolmessa luudanvarressa kermakaljalla. Hän heilautti kättään hyvästiksi, kun Sebastian lähti tuvasta ja laski katseensa taas alas korttikansioonsa, tuntien olonsa jo paljon paremmaksi.

//Ja se oli varmaankin THE END. :D Kiitos pelistä! Ja mainittakoon vielä tässä, että Sebastian huomasi, että tämän pelin teemabiisi on selvästi Robinin Lupaan tulla pelastaa. :D

”Jotkut tyypit haukkuu sua ja satuttaa / Ei ne sais tulla mitään ilkeetä sanomaan / Pahat sanat koittaa päästä ihosi alle ja sä toivot että oisit luodinkestävä / Must tuntuu että joudut yksin kaiken kestämään / Niin et kukaan muu ei välitä” :'DD //