Matkalla kohti uutta lukuvuotta [junapeli]

[Atlas Ironwood]

Asemalaiturilla tungeksi väkeä kuin Kohtalottarien konsertissa. Sillä poikkeuksella, että puoletkaan Kohtalottarien faneista ei aiheuttanut Atlakselle yhtä suurta ärsytystä, kuin uutta pelottavaa lukuvuotta pillittävät ekaluokkalaiset, poikaystäviensä korvaan kirkuvat teinitytöt ja mikä pahinta kavereilleen nauraa räkättävät ystävykset.

Atlas istui junassa ikkunapaikalla ja murjotti. Hänen paras kaverinsa oli vaihtanut koulua kesän aikana, ja hänen vanhempansa olivat kieltäytyneet saattamasta häntä ja pikkuveli Orionia junalle. Atlas oli kuulemma jo niin vanha, että oli turha saattaa poikia asemalle, kun Atlas osaisi mennä itse ja huolehtia 12-vuotiaasta pikkuveljestään samalla. Oikeasti vanhempien syy oli se, että he olivat taas viettäneet koko yön kaukoputkiensa ääressä, ja kieltäytyneet aamulla vääntäytymästä sängystä ylös.
Mitä taas tuli Orioniin, tämä oli häipynyt kavereidensa kanssa jonnekin päin kuhisevaa asemalaituria. Se siitä huolenpidosta. Toisaalta, Atlaksen oli täytynyt saattaa Orion asemalle, ei junaan. Jos pikkuveli myöhästyisi junasta, se olisi hänen oma vikansa.

Atlas huokaisi ja kaivoi laukustaan piirustuslehtiön. Hän tunsi paljonkin ihmisiä koululla, mutta monikaan heistä ei ollut sellainen, jonka kanssa Atlas olisi ängennyt spontaanisti samaan junaosastoon. Sitä paitsi Ironwoodin veljekset olivat olleet asemalla aikaisin, koska Atlas oli varannut asemalle selviytymiseen liian paljon aikaa. Mistä hän olisi voinut tietää, että metroilla pääsi niin äkkiä paikasta toiseen? Poika riisui tennarinsa, veti jalkansa istuimelle ja alkoi hahmotella ikkunasta näkyvää asemalaiturin hälinää. Hänen katseensa kiinnittyi pariskuntaan, joka kaulaili lähellä kolmatta junavaunua.
Eivät varmaan olisi noin iloisia jälleennäkemisestä, jos tuo tyttö tietäisi poikaystävänsä deittailevan salaisesti nätimpää korpinkynttä, Atlas ajatteli. Hän oli vieläpä varmistanut edellisen lukuvuoden lopulla liikkuneen huhun oikeaksi, muttei ollut vielä päässyt kertomaan siitä kenellekään. Ei ihme, että pari oli vielä autuaan tietämättömästi yhdessä.

((Peliin voi liittyä kuka tahansa tarjoamaan murjottavalle Atlakselle juoruseuraa tai lohduttavaa olkapäätä. :D))

[Anthony Underwood]

Anthony oli saapunut King's Crossin asemalle jo varsin ajoissa voidakseen auttaa mahdollisesti hukassa olevia tulevia ekaluokkalaisia, mutta sellaisia ei ollut pahemmin näkynyt, sillä lähestulkoon kaikki olivat ilmeisesti tulleet vanhempiensa saattamina. Niinpä hän oli kyllästynyt melko nopeasti kävelemään laituria edestakaisin ja törmättyään makuusalitoveriinsa Larryyn - mikä ei sinänsä ollut järin miellyttävä yllätys - hän oli saanut tämän auttamaan matka-arkkunsa nostamisessa junan etuosassa olevaan valvojaoppilaiden vaunuun. Varattuaan itselleen ikkunapaikan vaunusta hän oli lähtenyt kulkemaan kohti junan peräpäätä varmistellen, että kaikki junassa jo olevat osasivat käyttäytyä ja etsien samalla Hestiaa, jotta voisi keskustella tämän kanssa hieman tupajoukkueen tulevista koelennoista.

Avatessaan taas yhden junaosaston oven hän löysi yksinäisen, mustahiuksisen pojan, joka katseli synkän näköisenä ikkunasta ulos asemalaiturille. Olotila oli tunnetusti varsin normaali Atlas Ironwoodille, mutta siitä huolimatta Anthony päätti ottaa velvollisuudekseen sanoa jotain pojalle. Sitä paitsi, hänellä oli itselläänkin hieman tylsää.

"Hei, Atlas, mitä kuuluu?" hän aloitti astuen sisään vaunuosastoon lupaa kysymättä ja veti oven perässään kiinni ennen kuin asettui istumaan poikaa vastapäätä silittäen käsillään suoraksi koulupukunsa hameen, jonka oli jo vaihtanut päälleen.

"Kuulin, että Samuel vaihtoi koulua. Kurja tuuri", hän jatkoi näyttäen jopa hiemaan osaaottavalta, "mutta saat varmasti uusiakin kavereita." Anthony yritti kuulostaa rohkaisevalta, vaikka pitikin Atlaksen kavereiden saamista hieman epätodennäköisenä, ainakin jos tämä jatkaisi vanhalla linjallaan.

[Atlas Ironwood]

Atlas havahtui, kun junaosaston ovi liukui auki. Hän kohotti katseensa ja kiinnitti tarkkaavaiset siniharmaat silmänsä sisään astuneeseen poikaan. Anthony Underwood, Luihuisen huispausjoukkueen kapteeni, valvojaoppilas, mahdoton suorittaja ja ainakin varmistamattomien huhujen mukaan lääpällään Luihuisen edelliseen huispauskapteeniin. Ehkä nyt olisi hyvä tilaisuus varmistaa huhujen todenperäisyys Anthonylta. Atlas siirsi ensimmäiselle tyhjälle sivulle selaamansa lehtiön syrjään ja seurasi Anthonya, joka asettui istumaan häntä vastapäätä.

Ehkä nyt ei kannata silti varmistaa mitään huhujen todenperäisyyksiä, Atlas ajatteli, kun Anthony tiedusteli hänen kuulumisiaan. Atlaksen täytyi myöntää olevansa hiukan yksinäinen, eivätkä epämääräiset huhut olleet kovin kiva puheenaihe ystävällisesti seuraan tarjoutuneelle Anthonylle. Vaikka poika tekikin sen selvästä velvollisuuden pakosta, teennäinen seura oli parempaa kuin ei seuraa lainkaan.

"Minulle kuuluu hyvää", Atlas valehteli loihtien kasvoilleen valjun hymyn. Kun Anthony mainitsi Samuelin muutosta, Atlaksen vähäinenkin hymy haalistui.
"No jaa", Atlas totesi innottomasti. "En luottaisi siihen, että kavereita tulee ovista ja ikkunoista. Tunnen suurimman osan koulusta ja he valitettavasti tuntevat myös minut riittävän hyvin."

"Entä sinulle?" Atlas kysyi vaihtaakseen puheenaiheen pian pois kaveriaiheesta. "Olet varmaan kiireinen kuten aina koulun alkaessa? Valvojaoppilas, huispausjoukkueen kapteenia ja kaikkea."

[Anthony Underwood]

Anthony ei voinut estää toista suupieltään nousemasta pieneen hymyyn, kun Atlas kertoi varsin kuivaan sävyyn, ettei uskonut kavereita virtaavan ovista ja ikkunoista. Ehkä he olivat sittenkin Atlaksen kanssa vähän samalla aaltopituudella, joten hän ei vaivautunut edes kiistämään pojan väitettä. Oli ihan totta, että suurin osa koulusta tunsi pojan sen verran, ettei ystäväehdokkaita varmasti olisi ihan jonoksi asti. Anthonykin yritti tämän seurassa olla sanomatta mitään, mitä ei voisi saman tien kirjoittaa vaikka suoraan koulun ilmoitustaululle. Hän kohautti olkapäitään pojan kysyessä hänen kuulumisiaan.

”En oikeastaan”, Anthony vastasi Atlakselle kohauttaen olkapäitään. Hän ei varsinaisesti tahtonut myöntää, millaisesta stressistä aika ajoin kärsi kaiken työkuorman alla. Sehän olisi heikkouden merkki. ”Kunhan nyt valvon, että kaikki uudet ekaluokkalaiset saapuvat hengissä koululle asti. Viime vuonna osa niistä juoksi pitkin käytäviä kuin päättömät kanat koko junamatkan. Teki mieli heittää muutama suoraan ulos ikkunasta.” Hän pelkäsi hieman, että sama toistuisi taas tänä vuonna. Hän ei ollut valvojaoppilaan tehtävää vastaanottaessaan tiennyt, että se oli sama asia kuin lapsenvahti.

”Koelennot tietysti on tulossa, kun joukkueesta valmistui pari pelaajaa keväällä”, hän vielä lisäsi, ”ehkä sinäkin voisit yrittää?” Anthonyn oli kuitenkin pakko Atlasta silmäillessään todeta, ettei tämä näyttänyt varsinaisesti miltään huispaajalta. Tosin eipä se ollut estänyt muutamia muitakaan yrittämästä joukkueeseen. Eikä hän kyllä itsekään näyttänyt ihan tyypilliseltä lyöjältä, kuulemma. Hän ei silti oikein jaksanut uskoa, että toisesta pojasta olisi urheilijaksi.

[Atlas Ironwood]

"Siinä tapauksessa sinun täytyy heittää muutama junan ikkunasta opetukseksi", Atlas vastasi virnistäen hiukan Anthonyn selostukselle ekaluokkalaisista. "Oppivat ainakin heti koulun tavoille. Muista heittää kaikki rohkelikot ikkunasta, ne ainakin yleensä luulevat osaavansa lentää."

Valvojaoppiluus ei kuulostanut houkuttelevalta, mutta ylipäätään Anthonyn saappaisiin astuminen ei houkutellut Atlasta tippaakaan. Sellainen työmäärä oli vain hulluille suorittajille. Atlas itse loikoili mieluummin pusikoissa ja lymyili haarniskojen takana päivät pitkät saadakseen tietoonsa kaikki koulun tapahtumat. Anthonyllekin asioiden seuraaminen sivusta tekemisen sijaan voisi tehdä välillä ihan hyvää. Atlas oli nähnyt Anthonyn riittävän monta kertaa stressaantuneena, vaikkei tämä sitä tahtonut myöntääkään. Stressin oire oli yleensä kärttyisyys, ja Anthony oli ollut edellisen vuoden aikana varsin usein kärttyinen, kun poika oli aloittanut Luihuisen huispauskapteenina.

Kun Anthony vaihtoi puheen huispaukseen, Atlas naurahti. "En usko, että minun kannattaa edes yrittää huispaamista. En minä nyt ihan luudalta tipahtanut ekaluokan lentotunneilla, mutta ei se kovin kaukanakaan ollut. Huispaajana olisin varmaan enemmän riesaksi kuin hyödyksi. Olen mieluummin siellä katsomossa seuraamassa. Varsinkin, jos nappaatte taas mestaruuden." Atlas vaikeni hetkeksi ja pyöritteli käteensä jäänyttä kynää mietteliäästi.
"Jos tarvitsette vastapuolen joukkueen sabotointia, vinkkaa minulle. Voin laittaa muutaman juorun kiertämään ennen ottelua", poika lisäsi harkiten. Hän ei useinkaan tarjonnut tietotoimistonsa palveluksia ihan hyvää hyvyyttään, mutta jos hän sillä saisi Anthonyn puolelleen, siitä voisi olla apua.

Atlas ei oikeastaan tiennyt, oliko Anthony likaista peliä suosiva kapteeni vai ei, mutta poika perusti oletuksensa Luihuisen huispausjoukkueen historiaan. Useimmat Luihuisen kapteenit olivat olleet juonittelijoita, joten jos Anthony kuului enemmistöön, hän hyväksyisi vastapuolen mustamaalaamisen ottelun alla. Jokin Anthonyssa kertoi, että poika jatkoi pitkää perinnettä juonittelevista kapteeneista. Ainakin epäsuotuisten huhujen levittäminen oli vähintä, mitä Atlas pystyi tekemään huispausjoukkueen ja tupansa hyväksi. Jos hänen täytyi auttaa tupaansa kyvyillään, hän ei voinut auttaa missään enemmän kuin epäsuotuisten huhujen levittämisessä.

[Anthony Underwood]

Anthony päästi äänen, joka oli jotain tuhahduksen ja naurunpyrskähdyksen välistä, kun Atlas odottamatta murjaisi vitsin rohkelikkojen lentotaidoista. Rohkelikossa kieltämättä olivat kaikki suuruudenhullut vailla oikeita kykyjä. Ei hän tietenkään myöntäisi ääneen, että olihan Rohkelikon viime vuoden joukkue ollut melko varteenotettava vastus loppuottelussa ja että he todella olivat saaneet paiskia töitä voittonsa eteen. Toki hän oli loppuottelun päätteeksi tuomarin valvovien silmien alla Whittemoren kättä puristaessaan kehunut rohkelikkoja hyvästä pelistä, mutta jo voitonjuhlissa yleinen ääneen lausuttu mielipide oli ollut se, että rohkelikkojen joukkue vain oli yksinkertaisesti niin toivottoman surkea. Tämä tietysti oli hieman ikävän vähättelevää häntä ja hänen johtamaansa joukkuetta kohtaan, sillä totuus oli se, että Rohkelikon joukkue ei ollut surkea vaan Luihuisen joukkue oli loistava. Joitakin asioita ei vain kannata sanoa ääneen.

Anthony hymyili hiukan Atlaksen todetessa olevansa mieluummin katsomossa kuin pelaamassa, jos he voittaisivat taas mestaruuden. Tämä ei tietenkään tiennyt sitä tunnetta, kun loppuottelussa heidän etsijänsä oli saanut siepin napattua ja tuomari julisti Luihuisen voittajaksi. Se pieni hetki oli ollut silkkaa riemua. Joukkueen nykyinen etsijä ei tietenkään ollut mikään Darian, mutta siinä kohtaa hän oli ollut niin iloinen, että oli halannut tätä heidän laskeuduttuaan takaisin maan kamaralle. Atlaksella kuitenkin ilmeisesti oli jotain suunnitelmia tulevan lukuvuoden ja huispauksen varalle, sillä tämä peräti tarjosi hänelle apuaan.

”No… Se ei ole varsinaisesti minun tai joukkueeni syytä, jos vastapuolen joukkueesta sattuu juuri ottelun alla leviämään ikäviä asioita”, Anthony sanoi kierrellen. Hän ei todellakaan haittaisi pieni muiden joukkueiden sabotointi ottelun alla, mutta sen piti myös tapahtua niin, ettei kukaan voinut todistaa hänellä olevan mitään osaa eikä arpaa siihen. Hänellä kuitenkin oli menetettävänään valvojaoppilaan ja huispauskapteenin pestit ja tulevaisuutta ajatellen tietysti myös johtajapojan titteli. Eikä hän ollut oikein varma, miten paljon Atlakseen saattoi luottaa. Tämä ei varsinaisesti ollut tunnettu kyvystään pitää asioita omana tietonaan.

//Roolipelipisteet myönnetty tähän saakka. -Caine

[Atlas Ironwood]

Anthony vastasi välttelevästi Atlaksen tarjoukseen vastapuolen sabotoinnista, minkä Atlas tulkitsi myönteiseksi vastaukseksi. Anthony näytti olevan riittävän selvillä tupatoverinsa maineesta, koska poika vaikutti välttelevän kaikenlaisia suoria vastauksia. Ei maksaisi vaivaa edes yrittää saada Anthonya juoruilemaan, joten Atlas päätti tyytyä leppoisampaan jutusteluun. Sitä hän teki aika monen muunkin tupansa jäsenen kanssa - jutteli säästä, päivän huispausottelusta, läksyistä, koulusta. Käytännössä sellaisista aiheista jutteleminen piti Atlaksen jatkuvasti käsivarren mitan päässä luokkatovereistaan, koska aiheet olivat sellaisia, joita pystyi puhumaan tuntemattomian ihmisten kanssa. Läheisemmät kaverit juttelivat joko jostain muusta tai olivat hiljaa kokonaan. Hiljaisuus oli ylellisyys, johon Atlas ei kyennyt tällä hetkellä kenenkään koulun oppilaan kanssa, koska hänen paras ystävänsä oli vaihtanut koulua. Jos toinen ihminen ei ollut läheinen, hiljaisuus oli aina painostavaa. Se tarkoitti kiusaantunutta vilkuilua ulos, kenkien tuijottelua ja paniikinomaista uuden aiheen keksimistä.

"Teitkö kaikki kesän läksysi?" Atlas kysyi vetäen esiin aiheista kaikkein ilmiselvimmän. Heti lausuttuaan kysymyksensä hän tajusi, kuinka typerä se oli. Anthony ei ollut sitä tyyppiä, joka olisi jättänyt läksyt tekemättä. Poika ei ollut edes sitä tyyppiä, joka olisi tehnyt läksynsä jotenkuten vasemmalla kädellä. Luultavasti Anthony oli viettänyt tuntikaupalla läksyvuorensa parissa, toisin kuin Atlas, joka oli kyllä tehnyt läksynsä, mutta mahdollisimman vähällä vaivalla.
"Tai siis", Atlas kiirehti korjaamaan, "millaisia läksyjä opettajat antavat VIP-kokeiden jälkeen? Minulla on ne kokeet ensi keväänä, ja tuntuu että kaikki opettajat tuplaavat läksymäärän niiden alla."

[Anthony Underwood]

Anthony jäi katsomaan hetkeksi kysymyksen esittänyttä Atlasta kuin tämä olisi ollut vähän tyhmä. Totta kai hän oli tehnyt kesän läksynsä. V.I.P. –kokeista ei kirjoitettu kymmentä upeaa jättämällä läksyjä tekemättä eikä hänellä ollut aikomusta huonontaa tuloksiaan seuraavan vuoden S.U.P.E.R. –tutkinnossa. Pian toinen poika kuitenkin korjasi kysymystään ja hän nyökkäsi hyväksyvästi tämän huomiosta kasvavasta läksymäärästä.

”Useimmat opettajat tietysti toivovat hyviä V.I.P. –tuloksia, joten lisäävät läksyjen määrää kokeiden alla. Ja antavat ehkä myös hieman enemmän V.I.P. –kokeista tyypillisiä tehtäviä”, hän kertoi nyökytellen Atlakselle omista viime vuoden kokemuksistaan, melkein iloisena siitä, että pääsi kertomaan niistä. Hän ei turhan päässyt keskustelemaan kenenkään kanssa järkevästi, sillä hänellä ei juuri ollut ystäviä, huispausjoukkueen kanssa tuli puhuttua lähinnä huispauksesta ja hänen makuusalitoverinsa taas eivät olleet kovin henkevää keskusteluseuraa.

”Mutta kesällä tietysti aletaan sitten jo valmistautua S.U.P.E.R.:eita varten. Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että sentään ei tarvitse enää opiskella niitä aineita, joiden S.U.P.E.R. -kursseilla ei V.I.P. -arvosanoillaan pääse”, hän sanoi jättäen kuitenkin mainitsematta, ettei tämä seikka erityisesti ollut keventänyt hänen kesäläksytaakkaansa, sillä hänen arvosanoillaan tietysti pääsi jatkamaan opiskelua kaikissa oppiaineissa.

”Muuten läksyt tietysti ovat ihan entisellään. Kesäksi tietysti paljon esseitä”, Anthony vielä lisäsi kohauttaen olkapäitään. Opettajat tuntuivat mielellään määräävän kesäksi työläämpiä läksytehtäviä kuten juuri esseitä. Hän oli joskus miettinyt, että mahtoivatko nämä katua sitä syksyisin, kun saivat heti lukuvuoden alussa kauhean kasan esseitä tarkastettavakseen.

”Tiedätkö jo, minkä aineiden opiskelua haluaisit jatkaa V.I.P. -kokeiden jälkeen? Kannattaa panostaa ainakin niihin tänä vuonna, sillä joillekin opettajille ei riitä pelkkä hyväksytty arvosana”, hän valisti vuotta nuorempaa Atlasta, kun kerrankin sellainen tilaisuus oli. Poika tosin todennäköisesti kyllä tiesikin asian, mutta olihan se silti aina mukavaa päästä neuvomaan ja pätemään.

[Atlas Ironwood]

Anthony vaikutti odotetusti innokkaalta tarttumaan läksyaiheeseen. Saattoi olla, että Luihuisessa ei juuri riittänyt pojalle seuraa läksyistä ja koulunkäynnistä keskustelemiseen. Varsinkin viime aikoina, kun Luihuisen huispausjoukkue oli jatkanut voittokulkuaan, puheet kääntyivät useimmiten huispaukseen. Koska Anthony oli tupajoukkueen kapteeni, hän sai taatusti kuulla jo ihan riittävästi huispaamisesta koulujuttujen sijaan. Lisäksi hämmästyttävän moni kunnianhimoisista luihuisista mateli jotakuinkin riman ali, eikä juurikaan tehnyt töitä koulunsa eteen. Atlas kuului matelijoihin, sillä olihan matelu Luihuiselle paljon sopivampi tapa liikkua kuin esimerkiksi riman ylittäminen lentämällä tai loikkaamalla.

"En oikein vielä tiedä", Atlas vastasi Anthonyn esittämään kysymykseen S.U.P.E.R.-kokeista. "Ajattelin, että otan ne aineet, jotka vain sattuvat menemään riittävän hyvin. Ainakin päätin opiskella kunnolla loitsuihin ja pimeyden voimilta suojautumiseen, mutta.... professori Westin raja S.U.P.E.R.-kursseille on ihan naurettavan korkea. Myös taikaliemet ja yrttitieto voisivat olla kivoja, jos saisin riittävän korkeat arvosanat. Muinaiset riimut ovat kivoja, mutta en tiedä, onko niistä mitään hyötyä tulevaisuudessa. Tähtitiedossa pääsisin varmasti S.U.P.E.R.-kursseille, mutta.... ei oikein kiinnosta."

Atlas vaikeni ja vilkaisi pihalle. Jos hän joutuisi tuijottelemaan vielä vähänkin tähtiä, hän tulisi hulluksi. Hän oli elänyt lapsuutensa tähtitieteen parissa, osasi tähtikuviot ulkoa ja osasi selittää kaiken supernovien synnystä auringonpilkkuihin. Tähtieto olisi helppo kurssivalinta, muttei järin houkutteleva. Atlaksella ei ollut hajuakaan siitä, mitä aikoi tehdä tulevaisuudessa, mutta tähtitieteilijä ei kuulunut hänen suunnitelmiinsa.

"En vain tiedä montako S.U.P.E.R.-koetta olisi järkevä määrä suorittaa. Montako aiot itse suorittaa?" Atlas kysyi, vaikka tiesikin, ettei Anthony antaisi kunnon vertailukohtaa. Atlas ei ikinä kykenisi suorittamaan niin montaa S.U.P.E.R.:ia kuin Anthony. Mutta ehkä Anthonylla oli joku näkemys siitäkin, kuinka monta koetta olisi normaalin (tai tavallista laiskemman) oppilaan maksimi.

[Anthony Underwood]

Anthony nyökytteli päätään Atlaksen kertoessa suunnitelmistaan V.I.P.-kokeiden suhteen, joskin ehkä hieman kurtisti kulmiaan tämän mainitessa, että ottaisi vain ne aineet, jotka sattuisivat menemään hyvin. Ihmeellistä suunnittelemattomuutta ja ajautumista. Hän oli kovasti yrittänyt pitää huolen, ettei itse päätyisi sellaiseen kierteeseen. Hän tahtoi päättää itse elämästään eikä vain odottaa, mitä elämä heitti tielle. Joskin viime aikoina hänen päättäväisyytensä oli alkanut hieman horjumaan. Koulua oli jäljellä enää kaksi lyhyttä vuotta, mutta hänen ammatinvalintansa oli edelleen todella epäselvä eikä hän varsinaisesti voinut sanoa edenneensä myöskään päätöksessään päästää pikkuhiljaa irti ihastuksestaan Darianiin.

”Mmm… Luulen, että yritän yhdeksää”, Anthony sanoi hieman vältellen, sillä tiesi määrän varsin suureksi, etenkin, kun hän niiden lisäksi vielä harkitsi loppuja kolmeakin vielä. Hän ei vain ollut vielä ihan varma ennustuksen, tähtitiedon ja jästitiedon S.U.P.E.R.-kokeiden suorittamisen hyödyistä – tai ennen kaikkea niiden suorittamatta jättämisen haitoista. Koska ammatinvalinta oli hänelle vielä hieman epäselvä, niin hän pyrki pitämään kaikki mahdollisuudet avoimina.

”Mutta luulen, että useimmat suorittavat neljä tai viisi”, hän kiirehti vielä lisäämään, jottei Atlas luulisi, että yhdeksän kokeen suorittamiseen pitäisi kaikkien tähdätä. Anthonyn mielestä toki monet tähtäsivät kokeissaan selvästi liian alas ja menivät siitä, mistä aita on matalin, mutta toisaalta hän tiesi kyllä myös, että hänen valitsemansa polkukaan ei ollut siitä parhaimmasta päästä jaksamisen ja vapaa-ajan kannalta. Hänellä oli toisinaan aina hieman vaikeuksia pitää kaikki langat käsissään.

”Etkö pidä tähtitiedosta?” Anthony kysyi. Hänestä se olisi jotenkin sopinut Atlakselle. Ei tähtitieto ehkä ollut hänenkään lempiaineensa, mutta hän oli kuitenkin pitänyt sitä aina jotenkin ihan mukavan – vaikka professori Caine opettajan välillä vaatikin melko paljon. Ei hän toki oikein nähnyt itselleen uraa sen parissa, mutta tähtien katselu oli joskus jopa ihan rentouttavaa. Tai oli ainakin silloin, kun ei tarvinnut myös yön pimeinä tunteina rakennella malleja aurinkokunnasta tai kirjoittaa esseitä, joiden aiheen tajuamiseenkin meni monta päivää.