Mission: Impossible?!

[Mona Ashford]

((Ehkä tämän voisi saada joskus loppuunkin! xD))

Luciano oli nero! Pyörätuoli!
"Tottakai minä työntäisin sinua!" Mona sanoi Lucianolle hymyillen, katsoen tätä silmiin. "Ja meillä on mahtavia kavereita, jotka voivat auttaa meitä, jos haluamme päästä kynnysten yli ja sellaista..." Mona vielä jatkoi. Portaita ei varmasti kannattaisi mainita. Lucianon vanhemmat saattoivat hyvin kuvitella, kuinka portaita pitkin mennessä pyörätuoli tulisi ja romahtaisi Monan päälle. Ja no, vaikka Mona kuinka halusi nähdä itsensä vahvana ja kykeneväisenä viedä Luciano mihin tahansa... myös hän saattoi kuvitella, kuinka pyörätuoli romahtaisi hänen päälleen.

Jos jotain Luciano osasi, se oli säälin hakeminen! Mona yritti pitää säälivän hymyn huulillaan, vaikka oli ylpeä poikaystävästään. Vanhempien syyllistäminen tuohon malliin... edes Mona ei olisi ollut niin taitava. Tai, vanhempiin se olisi saattanut toimia, mutta isovanhemmat oli ihan toinen juttu.
Mona puri huultaan.
"Tämä olisi hyvä tilaisuus Lucianolle... kun lähelle on saatu lääkärit ja kaikki... toista ei ehkä tule." Mona sanoi katsellen varovasti Lucianon vanhempiin. Se oli totta, että toista tilaisuutta ei ehkä tulisi. Etenkin jos Monan isovanhemmat saisivat tietää, että Luciano oli Monan poikaystävä.

[Luciano Rossi]

Luciano hymyili takaisin Monalle, vaikka ei oikein pitänytkään siitä, miten tämä (ja heidän mahtavat mielikuvituskaverinsa) näyttivät innostuvan pyörätuoliajatuksesta. Mutta hänen täytyi myöntää, että Mona osasi hyvin tulla mukaan hänen säälinkeruuesitykseensä. Ainutlaatuinen tilaisuus! Hyvä veto, Mona! Ehkä toista tilaisuutta tosiaan ei tulisikaan, jos hän kuolisi ennen sitä. Mutta sitä ei ehkä ollut syytä mainita hänen vanhemmilleen. Se pysyi näillä varmasti mielessä aina ihan ilman mainitsemistakin.

Säälinkerjuu ja syyllistäminen olivat selvästi tehonneet Lucianon äitiin, jonka katse puolestaan näytti tehoavan isään, sillä tämä vaihtoi hieman epämukavan näköisenä painoaan puolelta toiselle tuolissaan ja sulki käsissään olevan leiriesitteen.

“No… Jos me puhumme tästä äitis kanssa vielä ja tarkistamme nämä lääkärijutut ja… kyselemme vähän koulultakin, niin… katsotaan sitten”, mies lopulta sanoi hitaasti ja harkiten. Lucianon ilme kirkastui. Se ei ollut vielä varsinaisesti vihreä valo, mutta se ei ollut myöskään punainen valo vaan enemmänkin keltainen valo. Mikä käytännössä oli jo melkein vihreä.

“Kiitos, isä! Olen varma, että siitä tulee hienoa! Ja kuka tietää, ehkä sellainen puhdas saari-ilma onkin tosi hyväksi!” hän nyökytteli kuin tietäisi jotain saari-ilmaston vaikutuksesta terveyteen ja virnisti sitten Monalle. He olivat voittaneet! Ainakin melkein. Ei tosin saanut näyttää liian voitonriemuiselta vielä.

[Mona Ashford]

Mona tarkkaili Lucianon vanhempien ilmeitä. Harmi, ettei hän osannut lukea kovin hyvin niitä. Mona tiesi, että mahdollisuudet tälle hankkeelle oli hyvin pienet mutta... no, aina sai toivoa! Ja kannattikin toivoa, sillä, hankkeelle annettiin positiivista valoa! Mona nyökytteli - ei tietenkään liian innoissaan - Lucianon isän mietteille. Lääkäri varmasti vakuuttaisi Lucianon vanhemmat! Siitä Monalla ei ollut epäilystäkään. Koululla saattaisi olla sanottavaa tälle reissulle, olisihan Lucianosta ehkä hiukan haittaa. Ei Lucianon kanssa kuitenkaan kaikkea voinut tehdä. Mutta professori Caine oli hyvin ymmärtäväinen. Jos Lucianon vanhemmat ottaisi häneen yhteyttä, Mona pystyisi olemaan lähes varma, että tämä tulisi onnistumaan!

"Olen kuullut paljon hyvää puhtaasta ilmasta!" Mona nyökytteli hymyillen ja puristi Lucianon kättä lempeästi. "Ja sentään siellä ei tule kylmä. Koska siellä on... lämmin." Mona jatkoi vielä, vaikka tiesi kuulostavansa tyhmältä. Mutta että lomamatka... tai leiri oman poikaystävän kanssa! Jos Mona olisi kehtannut, hän olisi antanut saman tien pusun Lucianon poskelle! Mona tyytyi pitelemään Lucianoa kädestä ja katselemaan vanhempia hymyillen.

[Luciano Rossi]

Lucianoa melkein nauratti, kun Monakin myötäili kuulleensa paljon hyvää puhtaasta ilmasta. Harvemmin sitä kuuli hyvää likaisestakaan ilmasta. Mutta toden teolla hän joutui tekemään töitä ollakseen repeämättä nauruun, kun Mona kertoi siitä, miten leirillä ei tulisi kylmä, koska siellä on lämmin. Ihanko totta, Mona?

Luciano tyytyi kuitenkin vain hymyilemään ja puristamaan takaisin Monan kättä samalla, kun kurottautui nostamaan teekuppiaan toisella kädellään. Se saisi peittää kaiken liian hymyn.

Hänen vanhempansa eivät näyttäneet varsinaisesti erityisen tyytyväisiltä siihen, mihin keskustelu oli päättynyt, mutta ehkä nämä vielä tottuisivat ajatukseen. Sitä paitsi, mitä mieltä oli olla elossa, jos elämässä ei ollut muuta tekemistä kuin pysytellä neljän seinän sisällä mitään tekemättä? Hän mieluummin eläisi vaikka viisi vuotta tehden kaikkea mitä tahtoi tehdä kuin 10 vuotta tuijotellen kattoa ja toivoen tekevänsä jotain. Jos kuitenkin lopussa odotti kuolema - kuten odotti kaikkia - miksi kukaan käyttäisi elinvuosiaan… ei mihinkään?

“Niin. Lämmin”, hän toisti laskiessaan teekuppinsa takaisin pöydälle ja hymyili. Ei kuuma, koska se oli huono.

“Ja siellä pääsee rentoutumaan kunnolla! Sehän on hyväksi. Unohtaa kaikki stressi ja ladata akkuja, tiedättehän”, Luciano vielä jatkoi hyvien puolien keksimistä leiristä, kunnes hänen vanhempansa selvästi kyllästyivät ja yrittivät vaihtaa puheenaiheen Monan muihin kesäsuunnitelmiin. Luciano hymyili tyytyväisenä teekuppinsa takana. Suunnitelma oli tainnut onnistua.

((Tämä oli nyt varmaan sitten minun viimeinen vuoroni, nämä varmaan jäävät juomaan teetä ja keskustelemaan henkeviä Lucianon vanhempien kanssa? xD Voit vielä jatkaa oman lopetusvuorosi, jos tahdot.))

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine