Roolipelihaaste 1: Jäätävä hetki (tammi-helmikuu) Deadline: to 28. helmikuuta 2019 kello 23:59 Etkö tiedä, mikä on roolipelihaaste? Lue lisää täältä!
Tehtävänanto
Heii, uusi vuosi ja uusi roolipelihaaste? Kyllä vain, roolipelihaasteet palaavat ehkä sittenkin taas ilahduttamaan teitä vuodeksi! Kun tammikuusta on jo tämän verran kulunut, niin ehkäpä sitä on mentävä pidemmittä puheitta vuoden 2019 ensimmäisen roolipelihaasteen aiheeseen.
Tammi-helmikuun haasteena on jäätävä hetki. Jäätävyyden voitkin haasteosallistumisessasi ymmärtää haluamallasi tavalla, jäätävänä kylmyytenä, jäätävänä tunnelmana tai vaikka jäätävällä ilmapiirillä… myös muunlaiset tulkinnat jäätävyydestä ovat tervetulleita.
Toisin sanoin, tähän haasteeseen sopii kaikenlaiset hetket, joissa esimerkiksi… hahmosi tippuu järven yli oikaistessaan jäihin. …hahmosi palaa jäätävän kylmään luokkahuoneeseen ja huomaa jonkun jättäneen ikkunan auki, vai oliko ikkuna peräti rikki? …hahmosi ei tiedä pitääkö kaverille, jonka kanssa riiteli, sanoa jotain vai ei. …joku möläyttää asiasta, josta ei olisi lainkaan saanut sanoa. …hahmosi kokeilee pakkaskeleillä nuolaista tienviittaa muiden yllyttämänä. …hahmosi antaa kaverilleen lumipesun.
Tai jotain aivan muuta, keksi omasi. Kunhan kirjoituksessasi jollain tapaa käsitellään jotain jäätävää hetkeä, niin se mitä luultavimmin sopii tähän roolipelihaasteeseen. :D
Roolipelihaasteeseen voit osallistua niin oppilas- kuin henkilökuntahahmolla, ja halutessasi useammallakin hahmolla. :3
Pisteytys
Ensimmäisestä hahmosta palkitaan 20 tupa/roolipelipistettä, toisesta 10, ja kaikista seuraavista 5 pistettä / hahmo. Täysiä pisteitä varten tekstin kokonaispituuden tulee olla vähintään 500 sanaa, ja lyhyemmät kirjoitukset pisteytetään sanamäärän mukaan (esimerkiksi 250 sanalla saat 50% täysistä pisteistä). Kaikenmittaiset tekstit ovat sallittuja, mutta 500 sanan ylittämisestä ei anneta lisäpisteitä.
Palautus
Kirjoitukset voi postata suoraan vastauksena tähän topiikkiin tai linkkinä luovuustopiikistasi löytyvään kirjoitukseesi. Jos osallistut useammalla hahmolla, postaathan jokaisen osallistumisesi (tai linkit niihin) erikseen.
Lazlo Silverstein, Rohkelikko, 7. lk, valvojaoppilas ”You don't know what you deserve / That's why you end up hurt
But you never listen / Take my advice as criticism / Then make the worst decisions” avatar: Black Clover, Secre <3 / text: girl in red, You Stupid Bitch
Jee osallistuin tähän haasteeseen, osallistumiseni löytyy täältä~
Lazlo Silverstein, Rohkelikko, 7. lk, valvojaoppilas ”You don't know what you deserve / That's why you end up hurt
But you never listen / Take my advice as criticism / Then make the worst decisions” avatar: Black Clover, Secre <3 / text: girl in red, You Stupid Bitch
Vakituinen ja varma tuliviskinjuontiseura, joka samalla hurmaa niin varatut kuin sinkutkin.
Jos pidät minusta lupaat poimia minulle kaikki tuikkivat tähdet tummalta taivaankannelta. Jos pidät minusta oikein paljon lupaat noutaa minulle hopeisen kuun taivaalta. Mutta jos rakastat minua et tee turhia lupauksia. – Nyyti
Varoituksena on sanottava, että Susie on tämän myötä jälleen vaihteeksi ihan murjottu, rikki ja kolhuilla, ja osoittaa väkivaltaisia taipumuksiaan. Ja piti kai nokkosvaroituskin laittaa (Susie ja Susien kiroilut).
“Hei Suz”, kuului ääni huoneen ovelta ja Susie käänsi katseensa hymyilevään Carlyyn. Carly asteli huoneen poikki Susien luokse ja ojensi toisen kantamistaan kahvikupeista Susielle ennen kuin istuutui läheiselle tuolille. Ei Susie ollut kovinkaan pitkään kahvia juonut, mutta... Carlya harvoin näki ilman kahvia (melkein yhtä paha kahvin kuluttaja kuin professori Schneider) ja tuon seurassa vain päätyi kahvia juomaan. Susie tervehti ystäväänsä iloisesti ottaessaan vastaan toisen tuon kantamista kupeista, siirrettyään ensiksi työstämänsä asun sivuun. Olisi ikävää, jos kevätnäytelmän asut menisivät pilalle, koska Susie sattui vahingossa kaatamaan kahvit niiden päälle. Juu, ei kiitos. Kuppia antaessa Carlyn peukalo sipaisi nopeasti Susien kättä, mutta Susie pudisteli ajatuksen nopeasti pois päästään. Yunan aikaisemmat sanat vain yrittivät puskea vääriä ajatuksia Susien mieleen.
He joivat kahvit kaikessa rauhassa, juttelivat asioista, Carly nauroi ja Susiekin hymyili. Oli mukavaa, kun oli oikeita ystäviä. Muitakin kuin vain sisko. Sophie oli aina ollut heistä se sosiaalinen, ei Susiella ollut oikeastaan ketään muita ystäviä. Ei ennen kuin Sophie oli päättänyt, ettei voida olla enää kavereita, koska (idiootti) Jay ei pidä siitä. Ei Susie ollut kaivannut ketään muuta kuin Sophien. Oikeasti Susie olisi varmaan luopunut kaikesta, jos se korjaisi välit siskon kanssa. Mutta tuskin välejä pystyisi korjaamaan, ei niin kauan kun Jay oli ainoa mitä siskon maailmaan mahtui.
Kuppi tyhjeni ja Susie asetti sen pöydälle, tarpeeksi kauaksi reunasta, ettei se putoaisi vahingossakaan. Olisi ikävää, jos nätti kuppi rikkoutuisi. Susie otti aikaisemmin sivuun siirretyn paidanalun jälleen syliinsä ja palasi työn pariin. Carlykin laittoi kuppinsa pöydälle, mutta töihin alkamisen sijaan tuo siirtyi tuolinsa kanssa lähemmäksi Susieta. Susie naurahti hermostuneena (Yuna oli todella saanut Susien ajattelemaan pahaa Carlystä, mikä ei ole hyväksi ystävyydelle) ja pisti vahingossa neulalla sormeensa. “...nokkonen”, Susie kirosi ja laittoi sormen suuhunsa, ettei vain sotkisi vaatetta verellään.
Carly oli nopeampi kuin Susien ajatukset, mutta yhtäkkiä Susien kädet oli Carlyn käsien otteessa ja huulet Carlyn huulia vasten. Tällipaju vieköön... Yuna oli tainnut oikeasti olla oikeassa Carlysta... Susie hypähti taaksepäin, kauemmaksi Carlystä, heti kun pääsi ajatustensa kanssa kiinni nykyhetkeen. Tai no, olisi hypännyt, istualteen se oli melko vaikeaa. Todellisuudessa hän kaatui vauhdilla vetäen tuolin mukanaan maahan. Kädet osuivat ensin ja Susie tunsi sen ranteissaan, seuraavana osui takamus ja jalat jäivät kiinni tuoliin. Mahdollisimman nopeasti Susie nousi seisomaan ja katsoi hyvin järkyttyneenä ystäväänsä.
“Mi— miks...?” hän mutisi lähinnä itselleen. Kyllähän hän tiesi miksi tuollaista yleensä tehtiin, mutta... Carly...
“Mä tykkään susta”, Carly totesi vakaalla äänensävyllä, kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut, ja Susie pudisteli päätään eikä pystynyt estämään kyyneliä.
“Ei... et sä voi...” Susie mutisi yrittäen nähdä reitin huoneen ovelle. Carly oli siinä välissä. “Sä et ymmärrä... Yuna ja mä... me ollaan... sielunkumppaneita!”
“Mut mäki rakastan sua, Suz”, miten Carly pystyikin olemaan noin rauhallinen? Susien nyrkki osui seinään, käsi siinä taisi enemmän rikkoutua kuin seinä. Jossain kohtaa se nätti kahvikuppikin lensi seinään. Kuppi-parka, se oli ollut nätti. Lopulta Susie työntyi Carlyn ohitse ja ulos huoneesta jäämättä katsomaan, kuinka toisen kävi tönäisyn jälkeen. Ihan sama. Carly oli pilannut kaiken.
Susie asteli käytäviä pitkin, etsimään Yunaa. Missähän Yuna voisi olla? Susien kynnet pureutuivat niskaan ja repivät pitkiä verestäviä viiruja kaulan ympäri. Ja pian käsivarretkin täyttyivät samanlaisista. Susie ei pystynyt ajattelemaan järkevästi, eikä lopulta edes tiennyt, minne oli kävellyt tai minne pitäisi jatkaa. Joten hän päätyi istumaan selkä seinää vasten ja itkemään kasvot kiinni polvissa, kädet jalkojen ympärille kiedottuna.
She was burning herself,
and her hair was filled with ashes.
She was burning herself,
and her life becomes a flame. Harry Chapin, Burning Herself
Minulle luvattiin, ettei sillä ole väliä mihin aikaan teksti sijoittuu, joten... Ina sai pienen lapsuustarinan (pieni kurkkaus aikaan, kun hän oli vain kakkonen, eikä vielä Inanna)
Hän ei erityisemmin pitänyt kylmästä huoneesta. Se oli yksi niistä harjoituksista, jotka tulivat täysin yllättäen. Välillä jopa kesken toisen harjoituksen. Sillä kertaa hän oli päätynyt kesken levon, joten hänellä oli yllään ainoastaan yöasunsa, minkä takia huoneen kylmyys oli ikävämpää kuin kesken harjoitusten, vaikkei siellä paria pakkasastetta kylmempi ollutkaan. Hetken kuluttua huoneen ovi aukesi uudelleen sulkeutuakseen pian vitosen perässä. Vitonen oli usein hänen harjoitusparinaan, joten ei se yllättänyt, että tuokin päätyi huoneeseen. Kyllä hän tiesi, että hänestä ja vitosesta tulisi työpari, kunhan molemmat selviytyvät koulutuksesta. Tai, ei sitä kai voinut tietää, mutta johtajat olivat puhuneet siitä kerran käytyään katsomassa ohjaaja Nidaban koulutusta. Hän oli saanut rangaistuksen luvatta johtajien kuuntelemisesta, mutta ohjaaja Nidaba oli selkeästi ollut ylpeä hänen onnistuessa murtautumaan johtajien verkkoon ja purkamaan noiden käyttämän koodin.
Hän hytisi hieman kylmästä ja siirtyi lähemmäksi vitosta, sillä lähekkäin ollessa oli vähemmän kylmä. Vitonen ilmeili ja hän nauroi tuolle. Kyllä he tiesivät, ettei sellainen ollut hyväksyttävää, mutta... vitonen taisi pitää sääntöjen rikkomisesta ja kakkonen... kakkonen nautti rajojen testaamisesta. Hyvin usein he päätyivätkin yhdessä rangaistuksiin. Hän tökkäsi vitosta kylkeen ja sai sillä tuon kutittamaan itseään. Satuttamatta toista hän väänsi heidät niin, että oli itse toisen päällä tuon maatessa kylmällä lattialla, eikä tuo pääsisi liikkumaan ilman kakkosen lupaa.
Hetken kuluttua kakkonen nousi toisen päältä hymyillen iloisesti ja ojensi käden auttaakseen toisenkin pystyyn. Ei ole hyvä aiheuttaa toiselle pahempia paleltumavammoja, kuin mitä huoneessa oleskelusta muuten saa. Joten kun toinen pääsi ylös kietoi kakkonen kätensä jälleen tuon ympärille ja painautui kiinni lämmittääkseen tuota.
Kyllähän he vitosen kanssa tiesivät, että heidän välinen läheisyytensä oli jotain, mitä täällä ei ollut keillään. Kakkonen saattoi luottaa täysin vitoseen ja vitonen kakkoseen, eivät he olisi samaan pystyneet ykkösen tai nelosen kanssa. Johtajat aikoivat hänestä ja vitosesta työparia, mutta he tahtoivat vitosen kanssa olla pari kaikilla sanan merkityksillä. Hän aikoi synnyttää vitosen lapsen, kunhan saa siihen johtajilta luvan. Kunhan he nyt selviävät nimeämiseensä asti.
Häntä väsytti ja niin väsytti vitostakin, mutta nukahtaa ei kannattaisi. Se tarkoittaisi paleltumia. Vuorotellen he keksivät ideoita, kuinka pysytellä hereillä ja lämpimänä. Kauankohan he olivat olleet huoneessa? Puolituntia? Tunnin? Kylmässä huoneessa ei ollut mitään, mistä voisi nähdä ajankulun. Ei ikkunoita, ei kelloja.
Lopulta ohjaaja Nidaba tuli avaamaan oven ja päästi kaksikon ulos. Molemmat olivat heti liikettä ovelta kuultuaan ottaneet ilmeettömyyden jälleen kasvoille ja asettuneet seisomaan vierekkäin oven eteen. Ohjaaja Nidaba kertoi heidän olleen huoneessa kolme tuntia ja paransi pahimmat paleltumat molemmilta. Ja käski harjoitussali kahdeksaan, kunhan ovat pukeutuneet, muut olivat jo harjoittelemassa.
Haasteen aihe oli hieman jäätävä, joten niin on koko tekstinikin! Ottakaa hieman ystävänpäivädiskon jälkeistä angsti-Elliotia siis, olkaa hyvät. xD Integroin sinne myös Lazlolle kirjoitetun kirjeen! Ja kirjoitus löytyy täältä.
Elliot Mason || 7. luokka || Rohkelikon johtajapoika "No, I don't take for granted all the time you've wasted making sacrifices for a fool
Oh, my friend, you're holding out your hand, I take it like an oar from the depth"
Saa nyt nähdä, sainko tunnelmaan jäätävyyttä, mutta keskeinen tilanne nyt ainakin on. Tuli nyt hitusen liian pitkä, mutta ajatus vähän levisi käsiin...
Helmikuinen taivas punersi jo, kun kaksi ensiluokkalaista astelivat luudat olallaan linnaa kohti. Elliot oli viettänyt koko iltapäivän huispauskentällä ystävänsä Brianin kanssa niin, että toinen oli vuorotellen heitellyt kaatoa toisen vartioimiin maalisalkoihin.
Elliot hymyili, ja katseli pilvetöntä lauantai-illan taivasta. Hänestä oli mukavaa olla velho. Oli ihanaa taikoa ja varsinkin lentää luudalla vapaana kuin hevoskotka. Onneksi hän oli tullut Tylypahkaan. Vuosi tähän asti oli ollut juuri niin mukava, kuin hänelle oli vakuuteltu. "Siellä voit taikoa ja lentää ketään varomatta" äiti oli sanonut. Tuntui kummalliselta, että siihen keskusteluun johtaneesta tapauksesta oli kulunut vain vuosi.
Tasan vuotta aiemmin, perjantaina, kohta yksitoistavuotiaan Elliotin vapaus alkoi heti läksyjen jälkeen. Ulkona oli kirkas ja aurinkoinen talvisää, vaikka olikin epänormaalin kylmää ja lumista. Elliot huikkasi äidilleen nopeasti lähtevänsä lentämään. "Ole varovainen" äiti huusi perään.
Varovainen, Elliot ajatteli kantaessaan luudan pihalle. Aivan kuin hän ei sitä muuten muistaisi. Varovaisuudesta oli keskusteltu monta kertaa, ja lähes yhtä monta kertaa Elliotin luuta oli takavarikoitu. Kyllä hän tiesi, miksi varovaisuus oli tärkeää, mutta ehkä äiti ja isä ja Esme olivat vain ylivarovaisia. Kuka muka huomaisi yhden pojan lentävän yli? Ei hän kylää ollutkaan kiertämässä.
Kävipä tuuri, että talo sattuu olemaan rakennettu mäelle, Elliot ajatteli. Hän hyppäsi luudalle vilkaisten vain nopeasti, ettei kukaan utelias jästi sattunut näkemään ja ponnisti vauhtiin kohti sinistä taivasta. Tavallisesti hän olisi lähtenyt omenatarhasta, mutta kun ketään ei näkynyt, tilaisuus oli parempi käyttää hyväksi. Miksi lentää, jos törmäisi heti oksiin?
Tätä säätä ei kyllä tuhlattaisi omenapuissa, Elliot päätti. Hän ylitti kotinsa katonharjan ja teki kiepin savupiipun ympäri. Tieltä kuuluvasta jyrinästä päätellen jostain lähestyi auto. Ellliot sukelsi vauhdilla talon toiselle puolelle, kuin korkeuksista siepin havainnut etsijä. Olohuoneen ikkunan tasolla leijuessaan hän kihersi hieman. Jästiraukat. Oliko heillä aavistustakaan...
Elliot ei kuitenkaan aikonut tarkoituksella riskeerata mitään. Hän suuntasi talon taakse, kohti järveä. Hän oli ennenkin lennellyt siellä, siinä osassa, jossa kasvoi korkeita puita. Talvella harvemmin kukaan eksyi jäälle. Ainoastaan vastakkaisella puolella olevaa taloa piti välttää. Siellä asui Waterstonin jästiperhe, jolla oli kolme poikaa. Elliot tunsi heistä yhden. James oli hänen kanssaan samalla luokalla. Elliot oli käynyt hänen luonaan leikkimässäkin.
Nyt ei Waterstoneista olisi kuitenkaan harmia. James oli isoon ääneen julistanut heidän menevän joihinkin sukujuhliin Lontooseen. Keksivätpä hyvän viikonlopun, Elliot ajatteli ja kiihdytti luutansa vauhtiin.
Puut lähestyivät. Elliot liukui eteenpäin pitkin ilmaa. Nytkö? Ei Nyt, nyt, aivan nyt hän törmäisi! Elliot piti kiinni kaikin voimin, ja nojautui vasemmalle. Oksat raapivat takkia. Viime hetkellä Elliot nojautui vasemmalle ja sai luudan tekemään tiukan mutkan tulosuuntaan.
Elliot antoi vauhtinsa hidastua kohden lähtöpistettä. Käännös oli sujunut hienosti. Hänestä tulisi varmaan hyvä etsijä, jos siis joskus saisi mahdollisuuden pelata huispausjoukkueessa. Mutta etsijä tarvitsi muutakin, ja järven esteetön jää näytti täydelliseltä syöksyharjoituksille.
"Huippuetsijä Elliot Candley on havainnut siepin" Elliot kuulutti hiljaa. Hän kiihdytti jälleen, ja käänsi sitten suuntansa alas. Parin metrin korkeudessa hän käänsi suuntansa taas liitoon. Hän kiihdytti ja nousi jälleen ylös.
Aika kului. Elliot aloitti jo viidennen, ja samalla uhkarohkeimman laskunsa. Hän kiihdytti huimaan vauhtiin puiden latvojen tasalla. Puolivälissä järveä, hän aloitti loivan, mutta todella vauhdikkaan syöksyn.
"Auh!"
Törmäys oli luja ja se sattui. Elliot osui johonkin, joka oli yhtä aikaa kova ja pehmeä. Hän ei päässyt kunnolla selvyyteen siitä, mikä se oli, kun huomasi jo liukuvansa pitkin jäätä yhdessä raajojen, puun ja luistinten sekamelskassa.
Tömps. Matka katkesi lumihankeen. Elliot katsoi tarkemmin, ja tunnisti James Waterstonin tutut kasvot. Pojat kompuroivat pystyyn. Kumpikaan ei onneksi ollut saanut kovin pahoja vammoja. Elliot helpotus muuttui kuitenkin pian kauhunsekaiseksi hermostukseksi kun James kysyi, kuinka Elliot oli törmännyt häneen.
"Mistä sinä siihen putosit?"
Elliot ei ehtinyt edes vastata, kun James huomasi hänen luutansa.
"Vai tuollako sinä lensit, heh heh?"
"Joo" Elliot sanoi ja yritti olla kuin se olisi vitsaillut. "Ja voisin lentää nyt kotiinkin, heippa." Hän otti luudan olalleen ja lähti kävelemään kotiin. Sydän hakkasi ja kädet hikosivat. Elliot saattoi tuskin uskoa pelastaneensa salaisuuden.
"Hei, minne sinä nyt menet?" James huusi hänen peräänsä. "Et kai sinä suuttunut? Minä vain vitsailin. Ihan kuin tuo rotisko voisi muka oikeasti lentää.."
Rotisko? Elliot ärsyyntyi. Hänen luutansa ei ollut mikään suuren merkin valioyksilö, mutta kuitenkin rakas, omilla rahoilla (puoliksi) säästetty. Ennen kuin Elliot ehti hillitä itseään, hän sanoa paukautti: "Lentäääpä hyvinkin. Minä voin antaa näytteen."
"Lennä" James nauroi. "Lennä Kyöpelinvuorelle ja vie terveisiä minulta."
Elliot tyytyi vain hymyilemään salaperäisesti.
"Ylös" hän komensi. Elliot nautti Jamesin ilmeestä, kun tämän suu loksahti auki ja silmät levisivät hämmästyksestä.
Virnistellen Elliot nousi luudalleen ja viiletti kohti metsää.
"Nähdään maanantaina!" hän huhuili Jamesin katsellessa hölmistyneenä perään.
Mutta kun Elliot laskeutui kotipihalle, hänen olonsa ei enää ollut läheskään voitonriemuinen. Nyt oli tainnut tulla mokattua ja pahasti. Tietenkään kukaan, ei ainakaan kukaan aikuinen uskoisi Jamesia, mutta entä muut lapset? Mitä he sanoisivat kun tieto lentokyvystä leviäisi?
Elliot vastaili vaitonaisesti kysymyksiin lentoretkestä. Isä ja äiti alkoivat kysellä oliko jotain sattunut. Elliotin oli pakko kertoa, mitä Jamesin kanssa oli sattunut. Se oli ensin helpottavaa. Äiti lupasi huolehtia asiasta. "Hyvä että kerroit" oli hän sanonut
Mutta samalla Elliotille oli langetettu kahden viikon kotiaresti sekä kuukauden lentokielto. Se ei ollut yhtään kivaa.
"Mutta mitä ideaa on lentää, jos sen voi tehdä vain omenapuiden takana?" Elliot oli protestoinut. Äiti huokasi.
"Varmaan sinun pitää mennä Tylypahkaan" hän oli sanonut. "Siellä ainakin voit olla aivan avoimesti velho."
Yksitoistavuotias Elliot nosti katseensa kohti tornihuippuja ja hymyili. Äiti oli todellakin ollut oikeassa.
Kaikki haasteeseen liittyvät pisteet on nyt palkittu. Jos osallistuit, mutta sinulta mielestäsi puuttuu pisteitä, otathan yhteyttä Jesse Caineen (yksityisviesti tai amtylypahka@gmail.com). Kiitokset kaikille osallistuneille!
