Tylypahka AM

((Leighiä odotellaan peliin ja tämä sijoittuu tosiaan viime syksyisen pokkuroijan tunnin jälkeiselle illalle!))

Kacey tarpoi lähimaastossa. Oppilaat metsästämässä pokkuroijia ei ehkä ollutkaan niin hyvä ajatus, kuin mitä Kacey oli alunperin ajatellut. Olihan tämä tunti ollut oppilaille varmasti ihan mahtava, parhaitenhan oppilaat oppivat tekemällä! Kaceylle taas... no, se ei ollut niin loistava. Jälkisiivoukseen meni aikaa tuhottoman paljon! Etenkin kun Kacey ei ollut viitsinyt pyytää Marcusta auttamaan... Tämä saisi katua yksin taukohuoneessa sitä, ettei vieläkään suostunut hankkimaan tiikeriä! Kuka idiootti ei haluaisi tiikeriä?! Etenkin kun se olisi niin loistava eläin tulevaa varten. Ainakin jos sen saisi koulutettua kunnolla...

Läheinen puska rapisi. Ja varsin epäilyttävästi!
"Valois" Kacey sanoi ja koetti saada tarpeeksi valoa sauvastaan, että näkisi paremmin läheiseen puskaan. Kappas kummaa, siellähän oli yksi pokkuroija! Kacey hitaasti ojensi kättään napatakseen tuon kaverin, mutta pokkuroija oli nopeampi. Se väisti Kaceyn kättä ja tunkeutui syvemmälle pusikkoon. Nainen kirosi mielessään. Vain viisi pokkuroijaa oli jäljellä tämän hän meni mokaamaan. Puska edelleen kahisi epäilyttävästi. Kaceyn ei auttanut kuin katsoa ympärilleen (tietenkin zombien varalta) ja kontata puskaan, jos vaikka saisi pokkuroijan kiinni.

Leigh katseli arvioiden vähitellen ruohikosta pensaiden kautta täydeksi metsäksi muuttuvaa maastoa Tylypahkan tiluksien ja Kielletyn metsän reunamilla. Hän oli saanut tehtäväksi tulla auttamaan taikaolentojenhoidon professoria, joka oli kertoman mukaan jossain näillä main ottamassa kiinni laumaa pokkuroijia. Miksi ne olivat ylipäätään vapaana tai miksi ne oli tarpeen enää vangita, oli Leighlle arvoitus, sillä tarkempaa lisätietoa tilanteesta hänelle ei oltu kerrottu. Mies ei oikein tiennyt, mistä aloittaisi. Hän ei nähnyt taikolentojenhoidon professoria mailla eikä halmeilla, puhumattakaan pokkuroijista. Pihamailla oli hämärää eikä kuuloaistikaan auttanut häntä eteenpäin tehtävässään: muutamien kymmenien metrien päässä lähempänä linnaa tyttöjoukko juoruili ja kikatti niin innokkaasti, että heidän äänensä kiiri Leighnkin korviin ja peitti alleen mahdolliset pokkuroijien rasahdukset kasvistosta. Hän huokaisi ja asteli tihenevään pusikkoon. Ei auttanut kuin yrittää.

Harhailtuaan hetken maastossa, jonka harvat puskat ylsivät häntä vyötäröön, hän oli kuulevinaan rapinaa edestäpäin. Leigh oli tottunut toimimaan eläinten parissa eivätkä taikaeläimetkään häntä sen kummemmin pelottaneet, joten sen kummemmin epäröimättä hän heittäytyi polvilleen maahan ja lähti puoliksi konttamaan, puoliksi ryömimään kasviston seassa niin hiljaa kuin suinkin kykeni. Muutaman metrin kuljettuaan hän havaitsi jälleen liikettä hieman edestäpäin vasemmalta. Jokin yritti aivan selvästi vetäytyä syvemmälle pusikkoon.
“Ei niin nopeasti!” hän huudahti syöksähtäessään kerralla metrin eteenpäin ja ojentaessaan kätensä. Kauhukseen Leigh huomasi, että hänen sormensa eivät sulkeutuneetkaan kapean, tikkumaisen olion ympärille, vaan hän tunsi kämmentensä tarraavan johonkin paljon paksumpaan ja lämpimämpään. Ihmismäisempään.

“Mitääää helv…” Leigh kiskaisi kätensä nopeasti takaisin ja kellahti nopean ja voimakkaan liikkeensä ansiosta maahan polviensa sijaan takapuolelleen. Hänen yllättynyt sydämensä loi tuhatta ja sataa ja ennen kuin hän oli ehtinyt järjestellä ajatuksiaan tai miettiä asiaa sen pidemmälle, hän oli jo päästänyt huuliltaan hätäillyn kysymyksen.
“Kuka siellä?”

((Anteeksi, tässä on mennyt ihan tuhottoman kauan! ;__; Yritän nyt tsempata!))

Poissa. Se pahuksen pokkuroija oli poissa! Toki Kacey olisi voinut yrittää mennä vieläkin syvemmälle puskaa, mutta ei siitä olisi ollut mitään apua. Pokkuroija oli jo mennyt menojaan, tai vähintäänkin maastoutunut puskan oksiin. Kacey puuskahti itsekseen. Kyllä se pokkuroija varmasti esiin tulisi jos hän tarpeeksi kauan odottaisi mutta... äh. Joku muu saisi hoitaa tämän kaverin.

Kacey lähti varovasti peruuttamaan puskassa kun tunsi jonkun tarttuvan jalkaansa. Nainen meni lukkoon. Zombi?! Eihän apokalypsin vielä pitänyt alkaa?! Eikä tämä ole Etelä-Amerikka?! Kacey tiesi mitä tehdä. Hän ei saisi päästää ääntäkään, vaikka kirkuminen oli ensimmäinen reaktio! Hänen pitäisi pitää pää kylmänä. Marcus olisi varmaan jo vainaa - eihän mies puvussaan pitkälle pötkisi - mutta Kaceyn täytyi päästä tarkistamaan tämän ruumis. Oli aika.
Kacey potki vimmatusti, jotta saisi jalkansa irti pitähän otteesta ja se onnistuikin! Samalla hänen kätensä etsi kiveä... joka onneksi löytyi! Kacey oli juuri pomppaamassa puskasta kun kuuli ihmisen.

"Kukako täällä?!" Kacey sanoi ja ponkaisi pystyyn. Kacey katsoi hetken vihaisena miestä, joka oli maassa. "Kacey Everett, taikaolentojenhoidon opettaja sekä itsepuolustuksen mestari! Ja kuka sinä kuvittelet olevasi kun tulet säikyttelemään minua noin?!"
"Olet kuule todella onnekas, etten satuttanut sinua pahemmin" Kacey sanoi ja heilutteli kiveä kädessään. "Tästä olisi tullut pahaa jälkeä!"

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine