Tylypahka AM

((Peliin odotellaan Puuskupuhin huispauskapteenia Stephen Jonesia. :3 Ja peli sijoittuu helmikuun viimeisen/maaliskuun ensimmäisen viikon tiennoille))

Paparazzin päivä ei ole helppo. Sen Domenick on jälleen kerran taas saanut huomata. Oma aikansa on kuulunut siihen, että hän sai suoritettua pakollisen hiuslyhennys operaationsa ja vaatteiden valinnan. Kunnolla tuvasta hän lähti vasta ruoka-aikoihin kameran kanssa toki, kun kyseessä on pitkästä aikaa taas kunnon keikka. Musta pipo vedettynä lähes kulmakarvoihin kiinni, tummat tehottoma paksusankaiset silmälasit nenävarrella, harmaa poolopaita ja vaaleat suorat housut, joita pitää ylhäällä ruskeaa tekonahkaa oleva vyö. Tunnistamisen mahdollisuus tuntuu olevan kutakuinkin olematon. Kameralaukkua Domenick kannattelee kaulansa ympärillä kuten myös kameraa.

Suuressa salissa on hyvin oppilaita, muttei liikaa. Täten hän onkin saanut sieltä hyvän istumapaikan Puuskupuhien pöydästä. Ei kukaan huomaa, jos yksi oppilas istuu väärän tuvan pöydän ääressä. Etenkin, jos tuo on pieni kuten Domenick sattuu olemaan. Ainoa minkä ehkä huomaa on ensimmäinen salamavalo, jonka jälkeen hän säätääkin asetukset hieman paremmaksi. Ei tätä hyvää, yhtä aikaa ainutlaatuista, mahdollisuutta saada ja päästä Puuskupuhien kapteenin Stephen Jonesin ulkoista pintaa syvemmälle tarjoutunut joka päivä. Näin ainakin on Domenickille iskostettu työnantaja -puolelta, joskin varsinaista kunnon työnantajaa hänellä ei ollut. Ei hän sellaista kyllä tarvinnutkaan, kun hänellä oli valokuva-albumi, johon kuvat tallensi. Osista kuvista myöhemmin kyllä maksettiin sievoisia summia.

Stephen Jones, Puuskupuh, 4. luokka, tällä hetkellä huispauskapteeneista nuorin. On loukkaantunut viime ottelussa, joka kyllä on päätynyt Puuskupuhien voittoon. Sanotaan viettävän aikaa vaihtuvien tyttöjen seurassa. Moni tuntee hänen nimensä, mutta kuka hän oikeasti on? Siihen kysymykseen Domenickin pitää osata vastata päivän jälkeen, vaikka hän ei kirjoitakaan juttua. Hän vain ottaa valokuvia ja on huomaamattomasti läsnä. Näin kuului tehtävä.

Domenick saa otettua pari kuvaa kohteestaan Suuressa salissa, mutta korpinkynnen oma ruokailu jää vähemmälle, kun kapteeni siirtyykin jo pian muualle. Domenickin pitää kiirehtiä, sillä hän ei aio kadottaa kohdettaan silmistä hetkeksikään! Hän loikkaa penkiltä ja erinäisten lyhyiden pyrähtelyjen jälkeen hän onkin jo ulos Suuresta salista. Sieltä matka johtaa ylöspäin. Domenick toimii ammattilaisen elkein, piiloutuu sopivissa kohdissa käytävän tarjoamiin syvennyksiin, ovien taakse ja muuta. Hän ei aio antaa kenenkään pilata tätä.

Yhteiseen oleskeluhuoneeseen huispauskapteenin polku näyttää johtavan. Domenick antaa toisen mennä ensin sisälle, sillä takana kohteen takana käveleminen oleskeluhuoneeseen ei ehkä olisi se paras vaihtoehto. Se ei ainakaan olisi huomaamatonta. Hän halusi pysyä salassa! Kulman takaa tuntuu kuuluvan askelia. Domenick vilkaisee hätäisesti molempiin suuntiin.

Lopulta hän vain vetää oven auki, piiloutuen sen toiselle puolelle. Onneksi kulman takaa tuleva oppilas näyttää halunneenkin menevän yhteiseen oleskeluhuoneeseen eikä jää ihmettelemään sitä, miten ovi pysyy avoinna. Domenick huokaisee ääneti helpotuksesta, antaa toisen astella sisään huoneeseen, minkä jälkeen itse selkäkyyryssä astelee peremmälle. Nopeasti neljä askelta vasemmalle ja – syöksy.

Domenick liukuu yhden oleskeluhuoneen sohvan taakse kädet eteenpäin ojennettuina pidellen niin kallisarvoista kameraa kuin yhtä arvokasta kamerakoteloa maanpinnan yläpuolella. Liun jälkeen hän nousee kyykkyyn ja on täysin elementissään. Hän nostaa silmälasiaan hieman, pyyhkii silmiä, yrittäen sitten terästää kuulonsa oleskeluhuoneessa oleville keskusteluille yrittäen täten päätellä, että kuinka monta henkilöä on paikalla kohteensa lisäksi. Sohvan takaa hän ei aio vielä hetkeen kurkata, kamerankaan kanssa. Pitää odotella ensin.

Stephen oli ollut vielä sinäkin aamuna hieman äreä, sillä hänen pitäisi käyttää viikko puisia kyynersauvoja. Jalka ei ollut onneksi murtunut, vaan venähtänyt, mutta käveleminen oli silti täyttä tuskaa. Kyynärsauvat olivat ensinnäkin liian isot, ja kädet tulivat hirveän kipeiksi. Kaiken kukkuraksi hän ei päässyt huispausharjoituksiin!

Stephen oli sinä aamuna jo hyvin aikaisin Suuressa Salissa, sillä hän ei todellakaan halunnut jäädä muiden alle keppeineen. Tänään hän rouskuttikin leipäänsä hyvin kauan, sillä sali olikin jo aivan täynnä, kun hän sai leipänsä syötyä.

Juuri kun Stephen oli lähtemässä, pöytään asettui joku epämääräisen näköinen oppilas. Stephen ei ollut oikein varma, että oliko nähnyt tuota oppilasta ennen vai ei, mutta kun salamavalo välähti jossain, Stephen päätti lähteä jonnekkin muualle.
Poika yritti konkata kepeillään mahdollisimman nopeasti pois, mutta minne? Matka tuntui lähes ikuisuudelta, ja lopulta hän päätti, että menisi oleskeluhuoneeseen, sillä yleensä siellä ei ole tähän aikaan ketään.

Stephen meni sisään yhteiseen oleskeluhuoneeseen, jossa ei ollutkaan ketään. Vain joku tyttö tuli hänen perässään huoneeseen, ja menikin lukemaan jotain kirjaa, välittämättä Stephenistä. Stephen kaivoi taskustaan kirjepaperin, kynän ja kirjekuoren, ja asettui pöydän ääreen kirjoittamaan.
Kirje oli tarkoitus lähettää Noelle Fortesquelle, sillä hän halusi kysyä tältä, tulisiko hän Tylyahoviikonloppuna Tylyahoon hänen kanssaan. Tietenkin ihan vain kaverimielessä. Tai sitten ei.

Stephen huokaisi. Tästä ei tulisi mitään.

Domenick laskee mielessään sekunteja, mutta kun ne eivät ole yhtä mukavaa ajankulkua edistävää toimintaa hän päätyy hiljaa mielessään muotoilemaan joitain osaamia foneemeja ääneti mielessään. Pikemminkin hän muistelee niiden ääntymispaikkoja, sillä jos hän oikein kunnolla lähtee niitä harjoittelemaan koko hieno salassa pysymiseen liittyvä yritys kaatuisi siihen paikkaan. Domenick kuulee jonkun tytön juttelevan jotain, mutta oikein muuta ei niinkään kuulu. Jotain rapinaa tosin, mutta sekin on tauonnut hetkeksi. Oleskeluhuoneessa ei ole kauhean paljon oppilaita, mutta se onkin aina vain parempi.

Domenick, joka on jo hetkeksi kääntynyt istumaan selkä sohvaa vasten, kääntyy varovasti ympäri, puikkelehtii takaisin kyykkyyn ja laskee pipoa liikauttamatta kameran uudestaan kaulansa yli. Hyvä vaihtoehto se ei ehkä ole, mutta ei korpinkynsi lähde ajattelemaan sitä sillä tavoin. Valokuvaajan kaulan ympärillä pitäisi roikkua kamera. Ei hänellä muuten ole oikeutta kutsua itseään valokuvaajaksi. Tilanne on silti sellainen, ettei paras vaihtoehto kuitenkaan tainnut olla kirjoittaa kissankorkuisin kirjaimin otsaan, että ’olen valokuvaaja’, mutta ajatus on sen verran kaukana Domenickin omasta ajatusmaailmasta.

Poika pysyy hiljaa ja kuuntelee ennen kuin hiippailee sohvan selkämystä seuraten vasemmalle. Hän tarttuu kameraan nostaa sen sohvan kulman takaa puolittain näkyville ja painaa laukaisinta. Kliks. Siinä missä salamanvalon saa säädettyä aina sopivaksi, niin laukaisimen tuottamaa ääntä Domenick ei ole vielä osannut säätää. Pystyikö sitä edes säätää paremmaksi? Jos sen osaisi taikoa pois, niin kyseessä ei kuitenkaan olisi kamera. Tämä otos on kuitenkin vain tarkistus. Domenick halusi tarkastaa, että kuinka täynnä oleskeluhuone oikeasti oli ja että kuka istuisi siinä sohvaa vastapuolella olevalla nojatuolilla vai miten paikka olikaan nyt sisustettu. Hänen olisi pitänyt tarkistaa paikka aiemmin.

Domenick piiloutuu kameransa kanssa takaisin sohvan taakse ja hän yrittää tihrustaa jotain väliaikaisesta lopputuloksestaan. Se ei anna kauhean paljon osviittaa. Varovasti, tosi varovasti, hän kohottautuu polvilleen sohvan takaa ja nostaa kameraansa hieman ja vielä vähän enemmän sohvan selkämyksen yli. Ei hän sohvan selkämyksestä halunnut kuvaa vaan siitä, että mitä sohvan takaa avartuisi. Onneksi valokuva-aparaatti ei sentään ole liian suuri järkäle, joka heti sinkoaisi kaikki huomiot puoleensa. Se oli sopivan kokoinen. Objektiivi on ehkä riittävän korkealla. Nopea painallus – Räps! – ja sitten Domenick vetää jo kameran ja kätensä alas, pois näkyvistä.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine