Tylypahka AM

((Mukaan toivottaisiin korpparien Felix Sawyeriä!))

Luihuisia vastaan ollut ottelu oli avannut Haroldin silmät, tai pikemminkin ottelun jälkimainingit olivat avanneet ne. Varakapteenin piti varmaan edes jossain määrin osallistua joukkueen harjoituksiin, toimia kapteenin tukea ja osallistua voitonjuhliin. Nämä kriteerit eivät ihan täyttyneet takkutukan kohdalla, muttei koskaan ollut liian myöhäistä tehdä parannusta. Sitä paitsi, Harold uskoi taas ihan tosissaan asiaan!

Poika oli siirtynyt korpinkynsien oleskeluhuoneeseen, jossa kaikki tuntui olevan kuten tavallisesti. Voitonjuhlista oli kulunut jo pari viikkoa, ja näin ylimääräiset tarvikkeet olivat jo palanneet takaisin oikeille omistajilleen tai sen mielisille. Harold istuskeli lattialla puolittain ikkunalautaa vasten nojaillen, sillä hänellä vain sattui olemaan vähän liian paljon tavaraa siihen, että olisi jollekin nojatuolille mahtunut, jossa ei edes ollut mitään pöytää lähellä.

Parin vähemmän tunnetun huispausstrategikoiden kirjoittamat kirjat olivat pinossa vasemmalla puolen, oikealla ollessa kirjoitustarvikkeita. Haroldilla oli jo aiemmin hyvin kokemusta lattialla kirjoittamisesta ja kotona hän harrasti sitä alituiseen, kun sieltä tuntui puuttuvan ne vapaat pöydät, joiden ääreen olisi voinut mahtua tekemään yhtään mitään. Parasta lattialla olemisen ja työn teon yhdistämisessä oli se, ettei kukaan voinut yhtä huomaamattomasti katsoa olan yli kuin jos istuisit jonkun pöydän ääressä. Mitä oikein kirjoitat? -tyyliin… Etenkin silloin, jos takana oli vielä kaiken lisäksi ikkuna! Ei sillä, että Haroldin käsiala se helpoiten luettavissa olisi ollut.

Harold pyöritteli hieman takkujaan arpoen mielessään, että kummasta teoksesta olisi parempi aloittaa. Kumpi kirja olisi ajankohtaisempi? Kummasta olisi enemmän hyötyä? Lopulta hän kumartautui ottamaan pinosta päällimmäisen ja avasi siitä ensimmäisen kunnon sivun. Siihen oli painettu jotain johdantoa. Kohta, minkä Harold yleensä skippasi jo kaikista koulukirjoista kirjoittajan huomioiden ja muun sellaisen turhan ohella, ellei sitten kyseessä ollut mikään loitsuihin tai muodonmuutoksiin liittyvät kirjat. Okei, pimeyden voimilta suojautuminen oli myös joskus ihan mukavaa.

Hetken ajan korpinkynsi tuijotti tekstiä, mutta käänsi lopulta sivuja, kunnes oli päässyt ensimmäisen kunnon luvun kohdalle. Tästähän se kirja vasta kunnolla alkaa! Harold nosti koulupukunsa hihoja ylöspäin ja kumartui pitkät jalat ristiasentoon laitettuna kirjan puoleen nojaten leukaa käsiinsä. Ensimmäisenä selitettiin jotain jostain puolalaisesta pitäjästä Radek Boskosta ja siitä mitä ihmeitä hän oli tehnyt joukkueelleen heidän pelatessaan Puolan 2. liigassa 2003.

Felix istui kirjaansa vähäpätöisesti selaillen ja välillä nojatuolistaan muita tupatovereitaan vilkuillen Korpinkynnen oleskeluhuoneessa. Hän käänsi sivua ja löysi itselleen vihdoinkin jotain mielenkiintoista. Loitsun. Hänen lukemansa kirjan piti nimittäin kertoa loitsuista, mutta tähän mennessä jokainen sivu oli sisältänyt kaikkea muuta paitsi itse loitsun ohjeet. Tämä kyseinen loitsu, jonka poika löysi oli normaalisti käytössä vaihtaessa kankaiden väriä. Erikoista. Poika ei keksinyt yhtäkään pätevää syytä käyttää sellaista loitsua ikinä missään, mutta hänen tuurillaan käyttöä tälle joskus tulisi, joten hän päätti yrittää sitä. Ikinä ei voi osata liikaa loitsuja.

Felix nousi seisomaan ja laski kirjansa takaisin nojatuolille katsoakseen siitä mallia. Hän siirsi vaaleita, lainehtivia ja ärsyttävästi kutittelevia hiuksiaan vähän pois silmien kulmia kutittelemasta. Felix kaivoi taikasauvansa ja luki ohjeet pariin kertaan. Täytyi olla tarkka, koska muuten tapahtui typeriä vahinkoja. Felix tiesi tämän jo kokemuksesta. Hän kääntyi ympäri kun ajatteli hioneensa loitsun nyt siihen kuntoon että se olisi testattavissa johonkin tekstiiliin. Hän katseli jo tutussa huoneessa ympärilleen ja yritti etsiä helpointa ja vahinkovarminta kohdetta. Nojatuolit olivat heti pois laskuista, sillä siihen tulisi kuitenkin jokin ihmeen toimintahäiriö ja kangas mitä luultavimmin muuttuisi joksikin ihmisiä syöväksi Godzillaksi. Eikä niin voinut käydä, koska ne olivat päivittäisessä käytössä. Seuraavaksi pojan katse siirtyi verhoihin. Se kuulosti hyvältä. Kukaan ei käyttänyt niitä päivittäisesti kuten vaikka nojatuoleja, sekä ne olisivat luultavasti helpommat, koska kangasta on niin paljon ettei tarvitse edes katsoa tähtäävänsä oikeaan kohtaan.

Felix nappasi kirjansa nojatuolilta ja otti pari askelta lähemmäs. Hän huomasi verhojen alla/vieressä istuvan jonkun, oletettavasti hieman vanhemman oppilaan, muttei viitsinyt mennä häiritsemään tätä ja pyytämään siirtymään: suunnitelma loitsintaan oli idiootinvarma. Jopa niin ison idiootin kuin hän itse. Hän lausui hiljaa loitsuun vaadittavat sanat ja heilautti sauvaansa verhojen suuntaan. Ilmassa näkyi hetken pieni värisäde, mutta se hävisi, eikä verhoille tapahtunut mitään. Felix katsahti kirjaansa kulmat kurtussa. Oliko jokin mennyt pieleen?

Ei. Sanat ja liike ja kaikki oli mennyt oikein.. ellei sitten kohde ollut väärä. Hän nosti hitaasti katseensa kirjasta ja käänsi katseensa välittömästi tähän vanhempaan oppilaaseen joka näytti perehtyvän huispaukseen. Hän katsoi tarkasti pojan vaatteita, ja käänsi katseensa takaisin verhoihin (joissa ei tänä aikana ollut tapahtunut jotain yllättävää, viiveellistä muutosta) ja takaisin poikaan, vain huomatakseen, että pojan yhdestä kirjasta, kansi oli vaihtanut radikaalisti väriään. Kirja ei ollut enää väritykseltään tumma, vaan kirkkaan, siis todella kirkkaanvihreä.

Felix halusi vajota maan alle. Vielä olisi aikaa, poika ei kai ollut vielä huomannut mitään, toivottavasti. Felix ei voinut olla varma, sillä oli piiloutunut kirjansa taakse miettimään mitä tehdä asialle. Pyhä Merlin, hienosti tehty Felix! Taas kerran! Ai idiootinvarma suunnitelma? Siltä se näyttikin! Hän otti syvään henkeä ja yritti löytää tilanteesta jotain.. positiivista? Hän laski vähän kirjaansa ja mietti että ainakaan ei värjännyt kaverin hiuspehkoa. Siinä olisikin ollut hieman enemmän tehtävää.

Hän sulki kirjan ja käveli hitaasti harppoen uuden tuttavuutensa luokse.

“Hei, tuota.. olen Felix”, hän aloitti, tarjosi kättään kättelyyn ja rykäisi pienesti. “Taisin osua tuota, kirjaasi”, hän sanoi ja nyökkäsi nyt kirkkaanvihreää opusta kohti. Hänen teki kovasti mieli lyödä itseään otsaan, mutta tyytyi vain anteeksipyytelevään katseeseen ja raapimaan vapaalla kädellään takaraivoaan. Hyvä, Felix! Saat kaikki vanhemmat(kin) oppilaat vihaamaan sinua!

Bosko vaikutti ihan kelpotyypiltä, mutta Harold päätti kuitenkin jatkaa vielä lukemista ennen kuin kirjoittaisi yhtään mitään ylös. Ehkä kävisikin niin, että kirja vain toistaisi itseään ja sitten olisi aika tyhmää omistaa samat muistiinpanot eri tavalla muotoiltuna vain. Harold kallisteli päätään niin, että pystyi lukemaan koko aukeaman tekstin ennen kuin käänsi toiselle sivulle. Hän ei ollut ihan varma, että pitikö tavasta, jolla Boskoa esiteltiin jonain kansansankarityyppinä, sillä tuohan silti vain pelasi 2. liigassa. Vai oliko huispausliigat kovia? Oliko Puolalla ylipäätään hyviä huispaajia? Haroldin pää löi tyhjää, kun tällaiset tiedot olivat ihan hukassa kuin myös muut, kun huispausinnostus oli aiemmin ollut niin rajoittunutta, mutta oli se nytkin hieman… Hän ei yhtään ollut perillä muusta kuin tupajoukkueista koostuvasta liigasta, jos edes siitäkään.

Kuullessaan jonkun tervehtivän Harold nosti katseensa kirjasta antaen käden, jota vasten oli leukaansa painanut, vaipua syliin. Vaaleatukkainen poika esitteli itsensä Felixiksi ja ojensi kättään. Harold nappasi lukemansa kirjan vasempaan käteensä noustessaan ylös varmistelevasti ympärillensä vilkuillen (ei hän tavaroitaan halunnut kaataa saatikka loukata itseään ikkunalaudan avustuksella) tarttuen sitten ojennettuun käteen.
”Harold Benson”, hän esitteli itsensä tavallisen, hyvän käden puristuksensa kanssa.

Kävikin sitten ilmi, että tuo poika siis Felix oli tullut puhumaan vain sen vuoksi, kun oli osunut yhteen kirjaan, eikä taustalla tainnut ollut mitään mikä taisi liittyä huispaukseen tai ylipäätään siihen, että kuka Harold oli. Harold rentoutui huomiostaan paljon enemmän kuin olisi oikeasti sallinut itseltään, antaen sitten katseensa siirtyä lattialla olevaan kirjaan puolittain nyökkäystä seuraamalla ja puolittain sen kirkuvan värin vuoksi. Tosiaan, ulkonäöllisesti se ei näyttänyt ihan siltä kirjalta, jonka hän oli puolituttavaltaan, tai oikeastaan Gregiltä, lainannut.

”Tosiaan”, Harold sanoi ehkä vähän mitäänsanomattomasti kumartuen sitten alaspäin ottaakseen kirjan käsiinsä. Huispauksen salaisimmat salaisuudet -luki yhä kannessa. Pikemminkin Luihuisten salaisimmat huispaussalaisuudet, Harold ajatteli mielessään ja hymyili vinosti pidellessään kirjaa kädessään.

”Ei mitään hätää. Tämä ei ole minun kirja”, takkutukka vielä totesi muistaessaan, että Felix taisi vielä seistä nököttää ehkä jossain lähistöllä. Kivan värin tuo oli kyllä siihen saanut. Harold kääntyi sen verran vasemmalle, että sai laskettua aiemmin lukemansa kirjan ikkunalaudalle ja pääsisi tarkastelemaan vähän paremmin Felixin tuotosta. Väri ei ollut muuttunut vain etukannessa vaan takakansi oli myös totuttelemisen arvoisen vihreä. Harold avasi kirjan kannen ja sieltäkin pilkisti oikeista kohdista vihreää tai Harold luuli sen käsittävän oikeat kohdat, joissa tavallisen kannen ruskeaa väriä olisi ollut – ei hän aiemmin sellaisiin asioihin ollut kiinnittänyt huomiota ja tummanruskea sulautui sitä paitsi hyvin mustaan. Toisin kuin vihreä.

Harold sulki lopulta kirjan, silitti kämmenellään sen kantta ja nosti katseensa takaisin Felixiin.
”Aika hyvää jälkeä”, hän lisäsi yhä huvittuneenoloisena, mutta arvostus oli kuultavissa selkeästi.
”Haluatko vilkaista?” Harold tajusi kysyä ojentaen sitten jo puolittain kirjaa kohti poikaa.

//heipsuhei ja anteeksi kun on kestänyt!

Felix tarjosi pojalle pahoittelevaa hymyä kun tämä nousi ylös, mutta antoi katseensa eksyä pojan kirjoihin. Toinen poika luki huispauksesta, aivan kuten Felix oli aiemmin arvellut. Hän tuijotti toisen kirjan kantta hetken päätyen sitten siihen lopputulokseen, että vaikka oli lukenut huispauksesta monta kirjaa, tuon oli jättänyt välistä. Miksiköhän? Vai olikohan se joku kirja mikä ei ollut kaikille saatavilla? Pojan miettiessä näitä, oli toinen jo noussut kokonaan ylös ja puristanut Felixin kättä.

Kikkarapää havahtui ajatuksistaan.

Harold Benson. Nimi sanoi jotain, mutta Felix ei aivan saanut siitä kiinni. Hän katsahti Haroldia ja kirjaansa. Huispausta ja tuttu nimi. Felixin anteeksipyytelevä ilme syveni uudelle tasolle. Korpinkynnen huispausjoukkue. Tämähän vain paranee. Olisiko hän ollut vielä kapteeni? Upeaa! Aivan mahtavaa! Poika pinnisteli muistiaan ja tulikin sitten lopputulokseen, että Harold ei tainnut olla tupajoukkueen kapteeni, vaan mahdollisesti varakapteeni ja ihan yleisesti ottaen lyöjä. Felix ei ollut kyllä varma tästäkään tiedosta, vaikka seurasi suunnilleen intensiivisesti tupajoukkueen harjoituksia ja pelejä. Poika olisi halunnut lyödä itseään kirjalla. Miten joku pystyi olla niin iso tunari kuin hän itse; tämä ei ollut henkilö joka kannatti saada itseään vastaan, sillä hän ei kuitenkaan tahtonut vihastuttaa oman tuvan joukkueen pelaajia saatikka sitten kapteenia, koska tupajoukkue yhdistää koko tuvan yhteen voitoissa tai häviöissä. Se oli tuvan oikea yksi yhdistävä tekijä ja jos joukkue olisi sinua vastaan, niin Felix epäili että muutkin tuvassa olisivat, mahdollisesti edes myöntämättä sitä, koska tupajoukkue on niin tärkeä osa yhteishenkeä. Vaikka hän inhosikin koulun järjestelmää luokitella ihmiset eri tupiin omanlaistensa kanssa, tupajoukkueet oli yksi osa järjestelmästä, joka toimi.

Felix räpäytti silmiään ja palautti mielenkiintonsa takaisin tilanteeseen, joka oli meneillään. Hän seurasi silmä tarkkana kun Harold kyyristyi ottamaan kirjan. Felixin pelkoa ulosjäämisestä ruokkien, kaikki mitä Harold sanoi oli tosiaan. Ja Felix ei ollut varma oliko se hyvä tosiaan vai huono tosiaan, mutta toinen ei ainakaan vaikuttanut vihaiselta. Onneksi.

“...Ei ole sinun kirjasi?” Felix totesi kun Harold oli sen ensin itse sanonut. Mutta eihän se poistanut ongelmaa. Kansi oli silti värjäytynyt ja omistaja haluaisi varmaankin alkuperäisen värin takaisin. Ainakaan Felixiä ei houkutellut kirkkaan vihreä kirja. Vaikka ei ikinä pitäisi tuomita kirjaa kannen perusteella. Niin kirjoissa kuin muissakin asioissa. Oi niin syvällistä!

Felix nojautui Haroldin perässä ikkunalautaa kohden. Hän ei tiennyt mitä poika oli tekemässä, mutta halusi nähdä. Lähelle päästyään, hän huomasi että ilmeisesti Harold vain katsoi oliko väri mennyt tasaisesti. Nappisilmillään Felix tarkkaili myös itse lopputulosta. Yllättäen, asia jonka ei olisi todellakaan pitänyt mennä hyvin keskittymisen ja väärän kohteen seurauksena, meni hyvin! Väri oli levinnyt kauniin tasaisesti. Hän otti askeleen takaisin samaan paikkaan missä oli äsken seisonut, sillä koki hetken olevansa liian lähellä.

“Kiitos. Ei, en tarvitse sitä”, Felix sanoi Haroldille ja nyökkäili hieman.

“Tämä värihän pitää joka tapauksessa korjata? Ei kirjan omistaja tätä varmaan näin hyväksy?” Felix sanoi, heittäen asiansa ilmoille vähän kuin retorisena kysymyksenä, odottaen kuitenkin toiselta vastausta, sillä eihän Felix itse voinut tietää kuka kirjan omistaa, tai mitä hän kirjoiltaan haluaa.

Felix tutkaili kirjaa vielä katseellaan vähän ja kurtisti sitten kulmiaan mietteliäänä. Mitenköhän sen saisi ennalleen?

((Njää, ei mitään. Ei näillä kiirettä ole. :D ))

Felix sanoi, ettei tarvinnut kirjaa. Okei. No oli Harold nyt ainakin tarjoutunut näyttämään lopputulosta loitsijalle. Enempäähän ei voinut vaatia.

”Okei, eipä sitten”, hän totesi vielä ääneen ja jäi heiluttelemaan kirjaa kädessään. Näin läheltä katsottuna se oli oikeasti vihreä. Vihreämpää vihreää saisi hakea. Harold ei pystynyt täysin salaamaan virnettään. Ai että!

Toinen sitten ehdotti sitä, että asia pitäisi varmaan korjata. Harold käänsi katseensa kirjasta takaisin poikaan.
”Joo, ei ehkä Greg sitä ihan tällaisena hyväksy”, Harold myötäili.

”Tai voisihan sitä periaatteessa yrittää, mutta en tiedä kuinka hyvin se uppoaisi. Pitäisi sitä ennen vain vaihtaa kirjan nimeksi Luihuisten salaisimmat huispaussalaisuudet”, Harold lisäsi hetken tuumailtuaan. Ei hän suinkaan ollut nyt väheksymässä Felixin ideaa, mutta värin palauttamiseen loitsun keksintä ihan näin tyhjästä ei ollut ihan se, mihin hän pystyi.

Hän osaisi pikemminkin vaihtaa värin joksikin toiseksi, mutta alkuperäistä sävyä ei sillä saisi takaisi. Ikä, kunto ja kohtelu, kun näkyivät myös kannesta värin muutoksella. Sen Harold tiesi paremmin kuin hyvin, sillä oli niiden perusteella jo useamminkin koulukirjansa valinnut. Ne tuntuivat olevan siitä edullisemmasta päästä, mutta Gregin kirja ei toki ollut mikään vanha koulukirja vaan ihan ajankohtainenkin opus, joka oli kokenut vain kovia Gregin repussa.

”Osaisin vaihtaa värin toiseksi, mutta se myöskään kyllä toisi alkuperäisen värin kuntoa takaisin, hmm”, Harold pohti haroen hieman hiuksiaan. Sen jälkeen hän alkoi selaamaan uudestaan kirjaa läpi. Kyllä, sivuille ei ollut tullut väriä. Kirjasta ei ainakaan löytyisi vastausta tähän mitä tehdään -kysymykseen. Täten takkutukka sulkikin kirjan hetken päästä vilkaisten ylös Felixiin.

”Mitäs aiotaan tehdä? Ajatuksia?” Harold kysyi hieman hymyillen. Aivopähkinöitä. Harold ei vain sattunut syömään niitä joka aamiaisella ja illallisella. Hyvä aina välillä se, että osasi ja pääsi tupaan, kun sitä vartioiva patsaskin halusi aina esittää kysymyksiä. Kuuden vuoden aikana ne kysymykset alkavat kyllä aina välillä muistuttamaan toisiaan – tai ainakin jotkut –, muttei tietenkään turhan usein.

”Käydäänkö kirjastossa tai etsimässä muualta tarvittavan loitsun sisältä kirja vai yritetäänkö kaupitella kirjaa tällaisena takaisin omistajalleen vai lisätäänkö sitä ennen vielä kirjaan sana luihuisten”, kuudesluokkalainen päätyi vielä enemmän tai vähemmän tosissaan luettelemaan joitain mahdollisia ja ehkä myös käypiä vaihtoehtoja. Toinen puolisko oli toki vain yritystä saada Felix ymmärtämään, ettei tämä juttu mitenkään kauhean paha ollut. Ei kukaan kuollut tai mitään, vaikka kyseessä olikin jonkun toisen kirja!

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine

Felix kuunteli keskustelukumppaniaan tarkkaavaisena ja katseli kirjaa kulmat kurtussa. Ongelmaksi osoittautui nyt kirjan entinen kunto. Joka oli toki ihan ymmärrettävää. Mutta toisaalta, haittaisiko kirjan oikeaa omistajaa jos kantta olisi siistitty hieman? Mutta, sitten taas, jos kirjalla olisi jotain tunnearvoa, kuten että se olisi jokin perheessä vuosia kulkenut kirja, olisi Harold pulassa. Haroldin myötä myös luultavasti Felix itse. Hän raapi niskaansa ja kirosi henkisesti itseään, taas. Että pitikin mennä yrittämään jotain idiootinvarmaa loitsua. Taas.

Harold luetteli mahdollisia jatkotoimintatapoja ja Felix yritti pohtia päätään puhki, että mikä vaihtoehdoista olisi paras – vai olisiko mikään? Hän katsahti vielä kirjaa, sitten Haroldia, kirjaa, Haroldia, kädessään olevaa kelloa.

“Oikeastaan, ei sitä kirjaa nyt niin vaikea ole saada vanhaan kuntoonsa, vai kuinka? Se on varmaan lojunut pöydillä, auringonvalossa, se on varmaan ollut repussa, jossa on mahdollisesti ollut teräviä esineitä tai hiekkaa ja siihen on ehkä joskus kaatunut jotain märkää”, Felix sanoi ja yritti näin kiertää Haroldin ehdottaman loitsimisen. Koska tavallaan poika koki, että oli hänen vastuullaan korjata asia. Ja lisäloitsut hänen kätensä ja sauvansa kautta, ne eivät luultavasti parantaisi asiaa. Vaikka poika loitsuja rakastikin, nyt ei ollut ehkä paras aika sellaista yrittää.

“Joten – vaikka ehdotuksesi olivatkin todella hyviä – minä ehdotan, että yritämme..”, Felix mietti sopivaa sanavalintaa pienen hetken, sitä kuitenkaan löytämättä “..no, tiedätkö, tuhota sen.. tekemällä juuri noita asioita mistä se on ennenkin kärsinyt?” Felix raapi taas niskaansa hieman stressaantuneena, vaikka tiesi jo nyt ettei asia ollut mitään ihan kuolemanvakavaa ja varsinkin Harold näytti ottavan asian aika rauhallisesti. Mutta eihän kirja Haroldin ollut, vaan sen jonkun.. Gregin.

“Tiestysti näiden lisäksi on mahdollisuus tehdä juuri se mitä sinä ehdotit, etsiä loitsu kirjastosta.. mutta pitänee ottaa huomioon, että se voi mennä yhtä pahasti pieleen kuin tämä minun edelliseni”, Felix vielä totesi, ettei Harold olisi kokenut, että Felix täysin torpannut vanhemman oppilaan antamaa, astetta järkevämpää ehdotusta asian selvittämiseen!

//pahoittelut taas vastauksen kestosta !

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Atlas

((Mitä sitä turhia pahoitella! :D Tuo oli vielä niin hyvä ja hauska! :’D Kirjan tuhoaminen xD ))

Harold kuunteli pojan ajatuksia Gregin kirjan historiasta. Vähän sympatiaa kirja saikin Haroldilta toisen Korpinkynnen kerronnan puolesta, mutta ei kirja mitään omistajalleen voinut eikä kyllä myöskään kirjan lainaajalle, joka sattui olemaan lähettyvillä sillä aikaa, kun joku loitsuja kokeili. Märkyyden ja hiekan Harold kyllä pystyi allekirjoittamaan. Ne olivat varmasti yksi huispaajien huispauskirjojen yleisimpiä ongelmia. Mahtoikohan siepitkin tuhota joitain kirjoja? Harold ei tiennyt eikä oikeastaan välittänytkään.

Felixin ehdotus oli …mielenkiintoinen. Sopivampaa ilmausta ei Harold ei ainakaan mieleensä saanut. Harold vilkaisi kirjaan ja takaisin poikaan ihan kuin varmistuakseen siitä, että tämä oli ollut tosissaan. Kaunis hieno uudenveroinen kansi ja sitten se aiotaan… altistaa kaikelle? Sisältöähän ei tämä kannen väri ollut haitannut. Se oli yhä sellaisessa jamassa kuin aiemmin. Jos kirjaa huonosti tuhosi, niin saattaisi vahingossa tuhota kirjan sisältöäkin. Niitä sivuja. Niitä sivuja, jotka olivat jo kokeneet paljon.

Vaikutti siltä, että nuorempi Korpinkynsi oli ollut tosissaan ehdotuksensa kanssa.
”Eh, ihan.. mielenkiintoinen idea”, Harold totesi lopulta ääneen. Tuli vähän taukoa sanojen väliin, mutta parempaa ilmausta ei tullut mieleen, joten mentiin sillä, joka oli jo mieleen tullut. Innostuneisuuden perikuva oli kaukana Haroldista, mutta poika teki silti parhaansa, jotta vaikutti siltä kuin vielä punnitsisi tätäkin vaihtoehtoa. Mieluusti takkutukka olisi tuon jonkinlaisena vitsinä ottanut eikä todellisena ehdotuksena. Nauramisen hetki oli kuitenkin jo ohi.

Kuulemma uusi loitsu voisi myös mennä pieleen.
”Kirjan tuhoaminenkin voisi mennä pieleen”, Harold vastasi virnistäen. Jos siis sen väärällä tavalla tuhoaisi.

Harold kyllä yritti nyt keksiä, että mitä pitäisi tehdä kirjalle. Hän avasi sen ja pläräsi sitä läpi. Felix selvästi halusi välttää loitsimista vai…? Jos ei loitsuilla kirjan kantta tuhoaisi, niin eikö siihen uppoaisi sitten ihan tavattoman paljon aikaa, kärsivällisyyttä ja aikaa. Harold ei välttämättä ehkä jaksaisi nähdä niin paljoa vaivaa kannen kunnon huonontamisen eteen, jos asian voisi korjata loitsuin. Kyseessä olisi silloin vain joku vartin reissu kirjastoon, sopivan loitsun löytäminen ja kokeilu. Ei kolme tuntia kannen liuottamista vesitynnyrissä. Vai pitäisikö kirjan unohtaa kolmeksi päiväksi ikkunalaudalle?

”Loitsiminen olisi siltä ehkä helpompaa. Ei niin mutkikasta ja paljon aikaa vievää kuin kannen järjestelmällinen tuhoaminen muilla keinoin”, Harold sanoi. Heitti kirjan lähellä olevalle sohvalla ja venytteli. Venyttelyn lomassa takkutukka yritti paikantaa sauvansa, koska loitsimiseenhan tarvittiin aina sauva.

”Ja loitsujen harjoittelu on aina hyvästä. Ei huolta”, Harold vielä lisäsi ja virnisti Felixille, ”Ei ole olemassakaan loitsua, jolle ei löytyisi vastaloitsua tai muuta loitsua, jolla minimoida aiemman loitsun aikaansaama muutos tai mahdollinen mielipaha.”

Felix seurasi Haroldia tarkkaavaisesti ehdotuksensa jälkeen. Hän oli aivan tosissaan ehdotuksensa kanssa, sillä oli sen verta paljon jo ehtinyt nähdä omaa taiontaansa, ettei halunnut lähteä testaamaan. Toisaalta, Voihan Haroldkin tehdä loitsun, jos hän sen tietää. Hän keskittyi taas Haroldiin ja oli melko varma ettei toinen Korpinkynsi pitänyt hänen ideaansa hirveän varteenotettavana. Toisaalta, ei Felix itsekään olisi pitänyt ellei perusteluna ollut poika Bambijalan omakohtaiset kokemukset itsestään. Mitkä nyt hänen tapauksessaan olivatkin. Vaikkei tietenkään Haroldille. Felix ei enää pysynyt ajatustensa perässä.

Harold sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, että kirjan tuhoaminenkin voisi mennä pieleen. Totta. Mutta Felix oli silti parempi tuhoamisessa kuin korjaamisessa. Mieleen tuli vain tädin hajonnut vaasi, sotkettu matto ja kadonnut päiväkirja. Selkeästi tuhoaminen oli Felixillä verissä. Luottoa muuhun ei oikein liittänyt. Seuraavaksi Harold kuitenkin esitti ihan varteenotattavan väitteen: kaikki tämä tuhoaminen veisi aikaa. Ja voisi siitä kaikesta ajasta huolimatta mennä hetkessä pieleen. Loitsulla korjaaminen olisi silti ehkä kaikin puolin parempi.

Felix nyökkäili keskustelukumppanilleen, vielä vimmatummin kun Harold sanoi että loitsujen harjoittelu on hyvästä. Harold oli fiksu. Hän osaisi korjata jos jotain menisi pieleen. Mahdollisesti jopa Felix itse osaisi. Loitsut olivat järkevämpi idea. Nyt hänkin oli jo niin päättänyt.

“Hmm. Totta. Olet ihan oikeassa." Felix mietti hetkisen. "Eli toimintasuunnitelmana on nyt löytää loitsu joka peruisi tuon edellisen?” Felix kurtisti kulmiaan ja otti käteensä takaisin sen loitsukirjan, josta oli tämänkin kirotun pikku pirulaisen löytänyt. Taisiis, tämänkin? Kyseisessä kirjassa ei ollut paljon yhtään loitsuja, vaan enemmänkin pelkkää perehdytystä loitsujen käyttöön. Joka oli todellakin tarpeellista, mutta myös itse loitsujen tekeminen oli! Muuten ei ikinä oppinut korjaamaan käytännön virheitään.

“Loitsu on siis tarkoitettu kankaiden värjäämiseen. Se on tässä”, Felix sanoi ja ojensi kirjaa tupatoverilleen vähän edelleen epäillen. Hän tiesi että käytännössä kaikki loitsut pystyy jotenkin perumaan tai ohittamaan tai jotenkin korjaamaan ja toivoikin kovasti että Harold heti ymmärtäisi mistä on kyse ja osaisi toimia!

Felix ei kuitenkaan kaivanut omaa taikasauvaansa taskusta esille. Jos Harold erityisesti tarvitsisi hänen ja taikasauvan apua, hän varmasti sanoisi.

((vielä ehdin täksi vuodeksi!!!!!!))

Felix vielä kertasi ääneen heidän suunnitelman.

”Just niin”, Harold sanoi ja sipaisi takut paremmin olan yli taakse, pois tieltä. Kirkkaanvihreät takut saattaisivat olla ihan muodikkaat ja tyylikkäät – ennen kaikkea viime huispausvoitosta muistuttavat – mutta vanhempi Korpinkynsi oli varsin tyytyväinen takkujensa nykyiseen väriinkin.

Felix kertoi loitsun olleen tarkoitettu kankaiden värjäykseen ojentaen samalla kirjaa, josta oli epäilemättä loitsun löytänyt. Harold otti nyökäten kirjan vasteen tarkistaen kyllä aluksi (sivua silti hukkaamatta) selkämyksestä tämän kirjan nimen. Kankaanpainoon viittaava nimi sillä ei sentään ollut, joten ihan erikoisalan loitsuja ei ollut kyseessä.

”Tuttu nimi tällä kirjalla. Oletko muuten pitänyt tästä?” Harold kysyi nuoremmalta avatessaan kirjaa uudestaan siitä kohtaa, johon oli peukalonsa kirjanmerkiksi jättänyt. Vihreänrusehtavat silmät liikkuivat tekstiä pitkin takertumatta liian kovaksi aikaa joihinkin sanoihin. Loitsu tosiaan oli tarkoitettu värjäämään kankaita. Tavallisista käyttötarkoituksista ei ollut kauheasti ollut puhe, mutta sellainen jäi varmaan käyttäjän päättelyn varaan.

Saatuaan kyseisen loitsusta kertovan kohdan luetuksi takkutukka vilkaisi kirjan yli Felixiin kysyvänä.
”Vaikuttaa muodonmuutosloitsulta, eikö vain?” Harold lopulta esitti kysymyksensä hymyillen ihan ystävällisesti.

Jos kyseessä tosiaan oli muodonmuutosloitsu, niin siihen kävisi varmasti se vastaloitsu, jolla pilalle menneitä muodonmuutostaikoja korjattiin. Harold ei vain yhtään tiennyt, että mitä loitsua professori siihen hommaan käytti. Olihan muodonmuutos yksi aine, jossa tämä Korpinkynsi oli kohtuu hyvä ja – voisikohan sanoakin, että – kiinnostunut. Pääsääntöisesti Harold onnistui, eikä täten tällaisia muodonmuutostaikojen vastaloitsuja tullut kovin usein vastaan. Saati, että niitä pitäisi itse käyttää. Kerta se on ensimmäinenkin, ja tästä tiedosta olisi varmasti hyötyä jatkossakin... Kun taas kankaanvärjäysloitsusta, ehkä? Kuka ties.

Harold sulki kirjan yrittäen ennen kirjan sulkemista painaa mieleen sivunumeron, vähintäänkin loitsun nimen. Tätä tietoa, kun saatettaisiin vielä myöhemmin tarvitakin.
”Tässä, ole hyvä”, Harold ojensi kirjaa takaisin astellen Felixiä kohti tarkoituksena käydä hakemassa sauva tuolta kauemmalta olevan nojatuolin käsinojalta. Sen hän oli äsken bongannut toisen korpinkynnen ojentaessa hänelle kirjaa. Siellä taaempana oli ollut jotain. Parilla askeleella oli tämäkin pitkäjalka päätynyt nojatuolin ja sauvansa luo. Itsekseen hymähtäen Harold nappasi sauvan oikeaan käteensä ja sitä pyöritellen kääntyi takaisin Felixin puoleen.

”Lähdetäänkö?”

// olin tosi nopsa! johtuu vaan siitä että välttelen muita juttuja, ei hätää en yleensä oikeasti vastaa näin nopeasti! :DD

Felix pudisti päätään Haroldille. “Kirjassa lähinnä kerrotaan loitsuista ja tiedän nämä asiat jo. Käytännössä tekeminen on kuitenkin vielä vähän… hakusessa”, poika sanoi ja virnisti pienesti. Hän ei välillä edes ymmärtänyt kuinka paljon konkreettista harjoittelua se vaatisi ettei hän tekisi enää niin paljon typeriä virheitä. Hänestä tuntui usein että harjoitus oli turhaa kun kaikki riippui siitä, pystyikö hän keskittymään. Spoiler: yleensä ei.

Felix keskitti katseensa takaisin Haroldiin, joka näytti lukevan loitsua kirjasta ja Felix odotti kunnes toinen nosti katseensa ja kysyi kysymyksen.

“No jos luulet niin.. en minä ole varma”, Felix sanoi ja raapi vähän niskaansa. Olisi ehkä pitänyt ottaa tästäkin asiasta selvää ennenkuin lähti tekemään uusia loitsuja – etenkin kuin muodonmuutosloitsujen tekeminen oli kai käytännössä kiellettyä luokkien ulkopuolella. Mutta kyllä hänen jossain täytyi harjoitella! Eikä hän ikinä harjoitellut loitsua, josta oikeasti olisi haittaa (eli sellaisia missä jotain elävää yritetään muuttaa!). Sen takia kankaan värin muutokseen tarkoitetut loitsut olivat mainioita konkreettiseen harjoitteluun.

Felix otti kirjan vastaan korpinkynneltä ja seurasi katseellaan, hitaasti kehoaankin kääntäen kun Harold käveli hänen ohitseen ja hakemaan ilmeisesti taikasauvaansa. Felix tunki samalla kirjan reppuunsa, jonka oli ottanut käteensä ja nyt heilauttanut selkäänsä. Hän ei ollut varma että mihin kaksikko oli nyt lähdössä, olettaen automaattisesti tietysti että kirjastoa kohti, mutta faktat olivat pojalla vähän hakusessa. Hän kuitenkin otti askelia kohti ovia, tarkastaen vielä että taikasauva oli taskussa, missä sen pitikin olla. Se oli mukana ja juuri siellä missä pitikin. Niinpä hän käveli oleskeluhuoneesta ulos ja pysähtyi käytävään, ei vieläkään varmana mihin päin mennään.

“Siis.. kirjastoon? Ko? Vai..” Felix soperteli, paljon epävarmemman kuuloisena kuin mitä hänen oli tarkoitus olla. Hän kääntyi katsomaan Haroldia ja sohi käsillään eri suuntiin vähän kiusallisen näköisenä, tarkoituksena siis saada tällä sohimisella selville, että mihin nyt oltaisiin matkalla. Hän tavallaan halusi kaivaa kirjan repustaan ja ihan vaikka lyödä itseään sillä päähän kerran tai pari. Niin hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan päätyi raapimaan taas kiusallisena takaraivoaan.

“Vai tiedätkö jo valmiiksi mitä loitsua pitää käyttää?” Hän vielä kysäisi, vaikka oli kyllä tietoinen, että jos Harold tietäisi, heidän tuskinpa pitäisi lähteä pois oleskeluhuoneesta. Hän halusi lyödä itseään uudestaan sillä samaisella kirjalla päähän. Jatka vain samaan malliin Felix menee tosi hyvin! Huido vielä vähäsen! (Sarkasmi on todella kompleksi kieli).