Tylypahka AM

((Saapukoon paikalle Eliah Morgan!))

Prunella korjasi asentoaan pikemminkin levottomana kuin sen takia että olisi yrittänyt asettua mukavasti. Hän makoili Korpinkynnen oleskeluhuoneen matolla, leimuavan takkatulen edessä, iso tyyny pehmusteenaan ja pää tuettuna kämmeneen. Toisessa kädessään hän piteli avonaista kirjaa, jossa kerrottiin tarina omalaatuisesta velhoetsivästä. Ekaluokkalaisen otsa rypistyi, kun hän tajusi tuijottaneensa samaa sivua jo pitkään mitään näkemättä. Hän tiesi ettei saisi kirjasta enää mitään irti tänä iltana, mutta näin kömpelösti katkaistu lukusessio jättäisi hänen suuhunsa pahan maun.

Samassa Prunella sai idean. Mikä olisi parempi keino lukuinnon herättelemiseen kuin itsensä hemmottelu makeisilla ja muilla sokerisilla jälkiruuilla? Prunella oli juuri makean ystävä, ja kun hän ajatteli niitä hunajanvärisiä, järjettömän herkullisia tikkunekkuja joita hän oli syönyt halloweenpäivällisellä, hän tunsi siirtyvänsä ajatustasolla jonkinlaiseen euforiseen tilaan. Prunella tiesi, että koulun keittiöön pääsi erään hedelmätaulun kohdalla olevan salaoven läpi. Kun Prunella saapuisi sinne, kotitontut valmistaisivat ilomielin kaiken mitä hän vain keksisi pyytää. Oliko maailmassa montaa paikkaa, josta sai ilmaiseksi herkkuja milloin vain halusi, ja vieläpä kokkien kiitellessä vieressä siitä ilosta, että he pääsivät palvelemaan jotakuta? Tämä mahdollisuus oli kultaakin arvokkaampi. Makeanhimon sokaisemana ja varmana suunnitelmansa onnistumisesta Prunella kiirehti viemään kirjansa makuusaliin ennen kuin hän suunnisti hurmiossa koulun käytäville.

Prunella kipitti kynttilöiden valossa kohti sitä hedelmätaulua, joka toimitti keittiön salaoven virkaa. Linna oli epätavallisen hiljainen sinä iltana eikä Prunella kohdannut ketään matkallaan. Kaikki oppilaat olivat varmaankin oleskeluhuoneissaan tai makuusaleissaan, ja opettajat viettämässä aikaansa muuten miten halusivat. Linnan rauhallisuus sopi oikein hyvin Prunellan suunnitelmiin, ja hän toivoi ettei hän kohtaisi ketään paluumatkallakaan. Päästyään oikeaan kerrokseen noita joutui etsiskelemään hedelmätaulua jonkin aikaa, mutta lopulta hän löysi sen ja alkoi seuraavaksi pohtia, miten toimia salaoven aukaisemisen suhteen. Prunella ei ollut koskaan ennen avannut itse salaovea ja niinpä hänen itsevarmuuteensa sekoittui ensimmäisen kerran hermostuneisuutta. Prunella siveli taulua ja jähmettyi säikähdyksestä, kun maalattu päärynä, jota hän oli silittänyt, alkoi kikattaa niin kovaa, että seinät kaikuivat sen naurusta. Taulu väreili, pyörteili kuin vesi ja muotoutui sitten oveksi. Prunella seisoi hetken kunnioituksesta ja ihastuksesta mykkänä ennen kuin hän epäröiden tarttui ovenkahvaan ja paljasti oven takaa lyhyen, hämärän käytävän, jonka päästä kuului vilkasta puhetta, nopeita askeleita ja työn ääniä.

Prunella sulki oven takanaan ennen hän kuin asteli reippaasti ja uteliaana käytävän päähän. Hänen eteensä avautui taianomainen näky. Satoja kotitonttuja hyöri suuressa ja valoisassa keittiössä erilaisissa askareissa. Kotitontut toteuttivat tehtävänsä siivous- ja kokkaushommissa nopeasti ja tehokkaasti, osoittamatta minkäänlaista tyytymättömyyttä työnsä määrään. Jokaisen olennon silmissä tuikki lämpö ja ilo siitä, että ne saivat purkaa ahkeruutensa johonkin. Prunella nautti onnellisesta ilmapiiristä.

"Hei, täällä on vieras", ilmoitti huolettomasti raukea, tyytyväinen ääni Prunellan vierestä. Prunella hätkähti ja kääntyi katsomaan vanhaa miespuolista kotitonttua, jonka naamasta pisti ulos valtava koukkunenä. Tonttu retkotti puisella jakkaralla kädessään pullo, jossa oli mahdollisesti (todennäköisesti) jotain, josta pääsi juopuneeseen tilaan. Vanha tonttu näytti olevan ainoa, joka ei työskennellyt.

"Ah, tervetuloa! Voimmeko jotenkin auttaa?" Prunella huomasi, että hänen eteensä oli ilmestynyt kaksi ylitsevuotavan ystävällistä kotitonttua, ja niiden takana odotti koko joukko muita innokkaita. Nämä kaksi tonttua olivat naispuolisia, toinen oli karhea- ja mustahiuksinen ja toinen oli nuori ja kirkassilmäinen, ja he molemmat olivat vieraanvaraisuuden perikuvia.

Prunella mietti nopeasti, mitä pyytäisi. Matkalla keittiöön hänen mieleensä olivat tulleet tikkunekkujen lisäksi toinen hänen suosikkiherkuistaan, tuulihatut. Ja hän halusi runsaan annoksen molempia...
"Sata tuulihattua ja viisikymmentä tikkunekkua, mikäli siitä ei ole vaivaa", Prunella sanoi hymyillen iloisena.

Eliah oli jo syksyllä lukuvuoden alussa ilmoittautunut mukaan koulun huispauskerhoon, koska se nyt ilmeisesti oli ehdottomasti koulun varteenotettavin liikuntakerho. Toki peli kiinnosti häntä muussakin mielessä, mutta päällimmäisenä oli ehkä painanut pienoinen ikävä hänen jästimaailman baseball-harrastustaan kohtaan. Huispauskerhoon hän olikin alun perin liittynyt lyöjäksi, mutta melko pian oli käynyt selväksi, että vaikka hän olikin ehkä baseball-kentällä hyvä lyömään, siellä pätevät lainalaisuudet eivät juuri auttaneet huispauskentällä. Niinpä hän olikin kerhon ohjaajien suosituksesta päätynyt harjoittelemaan etenkin etsijän paikkaan. Hän kuulemma oli siihen oikein sopiva pienen kokonsa ansiosta.

Huispauskerho ei varsinaisesti ollut mikään harrastelijakerho ja treenit olivat ajoittain melko koviakin – kuten tänään. Hikinen paita tuntui liimautuvan kiinni selkään huispauskaavun alla, kun Eliah asteli takaisin kohti koulurakennusta muutaman muun kerholaisen kanssa illan hämärässä. Kerhossa oli melko paljon jäseniä, ja usein oli nopeampaa käydä suihkussa omassa tuvassa kuin odotella vuoroaan huispauskentän pienessä pukuhuoneessa. Koulua kohti palaava porukka jutteli iloisesti treeneistä ja huispauskesta yleensä. Bonus, jota hän ei varsinaisesti ollut muistanut kerhoon liittyessään ajatella, olivat tietysti uudet kaverit.

Joukkio jätti lainaluutansa aulaan päästyään luutakomeroon, jonka jälkeen useimmat hajaantuivat omille teilleen kohti tupiaan ja niissä odottavia suihkuja, mutta Eliah suuntasi Lester Sanfordin, erään tokaluokkalaisen luihuispojan, kanssa tyrmiin, sillä tämä oli luvannut lainata hänelle huispausaiheisia lehtiään.

Luihuisen tuvalle löytäminen ei ollut mikään ongelma, kun hän kulki Lesterin kanssa jutellen samalla Impoon Ampiaisten – Lesterin suosikkijoukkueen – uusimmasta pelaajavalinnasta. Lehdet saatuaan ja Lesterin hyvästeltyään edessä oli kuitenkin huomattavasti vaikeampi tehtävä: löytää takaisin aulaan. Koulussa viettämänsä puolentoista vuoden aikana Eliah oli oppinut varsin hyvin muistamaan kaikki useimmin käytössä olevat reittinsä koululla paikasta toiseen, mutta nyt hänen oli pakko myöntää, että aulaa alemmat kerrokset olivat hänelle edelleen erittäin vierasta aluetta. Hän osasi juuri ja juuri mennä liemiluokkaan ja takaisin, ja siinä se sitten olikin. Koska hän ei kuitenkaan tahtonut jäädä Luihuisten tuvan ovellekaan norkoilemaan, lähti hän kulkemaan siihen suuntaan, josta he hänen mielestään olivat hetki sitten tulleetkin.

Tyrmissä kaikki tuntui näyttävän melko samalta, joten suunnistaminen oli melko vaikeaa, mutta jos hän valitsisi joka kerta portaat nähdessään ne ylöspäin vievät, niin kai hän sitten ennen pitkää päätyisi takaisin aulaan…? Hetken aikaa tyrmissä kuljeskeltuaan idea ei enää tuntunutkaan yhtään niin hyvältä. Märkä paidanselkämys tuntui kylmältä ja kuivuva hiki muutenkin inhottavalta. Muutamat portaat noustuaan ja noin miljoonasta – tai ainakin siltä hänestä tuntui – kulmasta käännyttyään ympäristö alkoi näyttää yhä vähemmän tyrmiltä ja enemmän normaalilta käytävältä. Ehkä tyrmistä pääsi jotenkin ylempiin kerroksiin aulan läpikin kulkematta…? Seinillä alkoi näkyä enemmän tauluja ja seinäkankaita eikä ilmakaan tuntunut enää niin kylmältä. Eliahin mieliala kohosi. Hän selviäisi varmasti sittenkin ennen pitkää takaisin Rohkelikkotorniin!

Alkaessaan miettiä suihkua sekä sitä, mitä voisi tehdä suihkun jälkeen – vaikkapa istua lämpimän takkatulen ääressä lukemassa lainaamiaan lehtiä ennen nukkumaanmenoa tai pelata Tristanin kanssa räjähtävää näpäystä – hän ei lainkaan huomannut, kun yksi edessäpäin käytävällä olevista hedelmätauluista lähti muotoutumaan oveksi.

"Selvä, neiti!", hihkaisivat avuliaat tontut, rientäen keittiön vilinään ja vilskeeseen. "Siitä on niin kauan kun viimeksi leivoimme tuulihattuja. Mukavaa päästä käyttämään vanhoja reseptejä!" Prunella kuuli jonkun tontuista intoilevan. Ekaluokkalaisen noidan ympärille kerääntynyt joukko hajaantui.

Samassa jostain työnnettiin kaakaomuki Prunellan käteen. Yllättynyt korpinkynsi otti haparoiden juoman vastaan, välttyen juuri ja juuri läikyttämästä sitä. Hän katsoi mieskotitonttua, joka oli tuonut kaakaon. Tonttu hymyili isäntämäisesti ja poistui sitten niin luonnottoman sulavasti ja nopeasti työtehtäviensä pariin, että näytti siltä kuin se olisi pystynyt tarjoilemaan teetä ja keksejä vaivattomasti vaikka se olisi samaan aikaan ajanut yksipyöräisellä silmät sidottuina.

Prunella havahtui ajatuksistaan ja alkoi sitten etsiä katseellaan istumapaikkaa. Hän huomasi raskastekoisen, puisen pöydän. Noita meni sen ääreen ja istuutui tuoliin. Hän nosti kaakaomukin huulilleen ja siemaisi siitä. Sen jälkeen se oli menoa. Hän ei saanut tarpeekseen tuosta lämpimästä juomasta, jonka pehmeä ja aistillinen maku helli hänen makuhermojaan. Prunella joi mukin tyhjäksi viimeistä pisaraa myöten kuin se olisi ollut hänen ensimmäinen vesitilkkansa kuukauteen ja kopautti sitten mukin pöytään huokaisten tyytyväisyydestä. Hän ehti silmäillä tyhjennetyn kaakaokupin pohjaa pettyneenä vain hädin tuskin sekunnin, ennen kuin yksi ohikulkevista tontuista sieppasi sen mukaansa. Tonttu palasi alle neljännesminuutissa uudestaan täytetyn mukin kanssa ja sai palkinnoksi Prunellan ilahtuneimman ja kiitollisimman hymyn. Hymyyn vastattiin. Ekaluokkalainen korpinkynsi jatkoi juomista kasvoillaan seesteinen, harras ilme.

Prunella sai odottaa kolme varttia ennen kuin naiskotitontut palasivat, mutta aika kului leppoisasti kotitonttujen vilkasta työskentelyä seuratessa. Mustahiuksinen kotitonttu kantoi sylissään ison karkkipussin kokoista ruskeaa paperipussia, mutta toista, nuorempaa kotitonttua ei edes näkynyt sen kantaman valtavan paperipussin takaa. Prunellan silmät levisivät, kun hän näki miten suuri pussi oltiin tarvittu sadalle tuulihatulle. Ilmeisesti Tylypahkan tuulihattujen kokoluokka oli jotain aivan muuta kuin mihin hän oli tottunut. Miten hän selviäisi noista kaikista?

"Olkaa hyvät, neiti", kotitontut sirkuttivat iloisesti yhtenä hymynä. "Haluaisitteko vielä jotain muuta? Löysimme päärynäkääretortun ja hedelmätoffeen reseptit emmekä malta päästä kokeilemaan niitä!"
"Kiitos, mutta nämä riittävät", Prunella toppuutteli, nousi seisomaan ja otti herkkupussit kotitontuilta, vaikka tuulihattupussi oli oikeastaan pikemminkin kuin säkki.
"Oletteko varma? Ehkäpä jotain juotavaa? Meillä on sitruunalimonadia valmistumassa. Vai haluaisitteko mieluummin vaniljamaitoa tai lisää kaakaota?"
"Kiitos ei. Minulla on jo hieman kiire. Mutta ensin haluaisin tietää teidän nimenne", Prunella sanoi, kumartuen kotitonttujen tasolle.
Mustahiuksinen kotitonttu hymyili häikäisevästi ja esitteli itsensä: "Fayme, palveluksessanne aina ja kaikkialla!"
"Minä olen Macy", nuorempi kotitonttu esittäytyi ujosti.
"Ja minä olen Prunella. Hauska tavata!" Prunella ojensi kätensä ja kätteli Faymea ja Macya. Kotitonttujen kädet tuntuivat pieniltä ja haurailta. Heidän ympärilleen oli kerääntynyt taas muutamia katselijoita. Jotkut kotitontuista yrittivät vielä houkutella Prunellaa jäämään, mutta Prunella pudisteli päätään kieltävästi. "Kiitos paljon! Te olette hyvin ystävällistä väkeä ja erinomaisia ruuanlaittajia!" Prunella nyökkäsi sanojensa vakuudeksi samalla kun perääntyi kohti keittiön hämärää käytävää, josta pääsi salaovelle.

"Kiitos paljon, neiti Prunella!" kotitontut vastasivat punastellen kainosti. "Tulkaa pian uudestaan!" Prunella heilautti kättään ja poistui keittiöstä, tullen salaovelle johtavaan käytävään. Hän kuunteli loittonevia hyörinän ääniä ja totesi, että tämä ilta oli yksi parhaimmista illoista ikinä. Kun hän lähestyi salaovea, hän haistoi äkkiä nostalgisen, koukuttavan tuoksun, jonka hän tunsi liiankin hyvin. Prunella pysähtyi kuin seinään ja lähes repi tikkunekkupussin auki. Hän jäi tuijottamaan pussin sisältöä riemastuneena. Viisikymmentä maittavan hunajanväristä tikkunekkua, aivan kuin hän oli toivonutkin. Tämä oli taivas... Tällä hetkellä hän oli niin täydellisen onnellinen, että hän päätti maistaa nekkuja vasta oleskeluhuoneessa. Prunella sulki pussin hymyillen. Sitten hän muisti. Hänellä oli nyt enemmän tuulihattuja kuin hän tarvitsi. Miksipä ei siis syödä paria nyt?

Prunella avasi tuulihattusäkkinsä ja jäi taas hetkeksi ihailemaan herkkujen määrää. Tuulihatut OLIVAT isoja. Yksi sellainen täytti hänen kouransa kokonaan. Prunella otti pussista herkun ja haukkasi siitä. "Namia...", hän huokaisi tyytyväisenä. Korpinkynsi pukkasi salaoven auki ja astui käytävälle kynttilöiden valoon. Kun salaovi sulkeutui hänen takanaan hän kääntyi käytävällä siihen suuntaan mistä oli tullutkin ja jähmettyi siinä samassa. Syy? Hän ei ollut käytävällä yksin.

Huispausvarusteisiin pukeutunut, hikinen, tutunnäköinen poika... Kesti hetken, ennen kuin Prunella tunnisti henkilön. Sehän oli Eliah rohkelikosta, Tristanin kaveri. Vaikka Prunella ei kyllä voinut ymmärtää, miksi pojalla oli huispausvarusteet yllään. Eliah oli niin rauhallinen ja arka, että Prunella oletti hänen välttelevän urheilukenttiä. Pelaajan puku päällään Eliah näytti tosin ihan erilaiselta. Prunella kävi Eliahin katseellaan läpi päästä varpaisiin kuin varmistaakseen, että se todella oli Eliah. Kyllä se oli. Kylläpä rohkelikko näytti erilaiselta, totta tosiaan!

Kun Prunella oli tunnistanut yllättäjänsä, hän tajusi tilanteen. Hänet oli napattu itse teosta. Hänellä oli tikkunekkupussi oikeassa kädessään ja hän piteli avonaista tuulihattusäkkiä rintaansa vasten oikealla käsivarrellaan. Puhumattakaan siitä, että hänellä oli puoliksi syöty tuulihattu vasemmassa kädessään. Jos Eliah nyt kielisi tästä opettajille, Prunella voisi joutua aika pulaan. Korpinkynsi ei tiennyt varmasti, oliko keittiössä vierailu kiellettyä, mutta hänellä oli sellainen tunne, etteivät opettajat ainakaan ilahtuisi, kun saisivat tietää hänen tilanneen hirveän kasan tuulihattuja ja tikkunekkuja koulun kotitontuilta omiin tarkoituksiinsa. Prunella nielaisi hermostuneena. Opettajat eivät saisi tietää!

"Hei Eliah", Prunella aloitti ja sanoi sitten ensimmäisen sopivan, rauhaa rakentavan asian joka hänen mieleensä juolahti: "Haluatko tuulihatun?"
Prunella toivoi, että poika unohtaisi kertoa opettajille noidan tekosista, jos he vain juttelisivat niitä näitä.
"Minulla ei ollut aavistustakaan, että pelaat huispausta", Prunella jatkoi kiinnostuneella äänensävyllä. Huispaus oli kelpo puheenaihe.

((Anteeksi! Tämä venähti niin että siitä tuli pikemminkin novelli kuin roolaus. Pahoittelen tapahtunutta syvästi. *kumartaa anteeksipyytävästi*))

((Nauran ajatukselle, että Eliah kantelisi Prunellasta opettajille. :’’D Koulu menee konkurssiin, kun koko vuoden ruokabudjetti menee Prunellan tuulihattuihin!))

Eliah melkein säikähti, kun hän lopulta tajusi taulun avautuvan ja esiin astuvan nuo korpinkynsitytön. Hän tunnisti tämän sekä pimeyden voimilta suojautumisen tunneilta että muutamista muistakin yhteyksistä, joskin PVS-tuntien yhteys ei varsinaisesti ollut hänen suosikkinsa. Tyttö oli väittänyt kivenkovaa häntä vakoojaksi ja kieltäytynyt ottamasta häntä seuraansa. Ehkä hän oli liian ruma tai haisi pahalta? Joka tapauksessa tämä tyttö – Prunella – oli ilmeisen hyvissä väleissä Tristanin kanssa, joten olisi varmasti parempi kohdella tätä, kuten kaverin kaveria tuli kohdella.

”Hei… Prunella”, Eliah tervehti ja puristi huispauslehtiä rintaansa vasten samalla, kun tarkasteli tyttöä päästä varpaisiin. Tällä oli käsissään kaksi suurehkoa, ruskeaa paperipussia ja toisessa kädessä vielä leivonnainen, josta oli haukattu. Mistä ihmeestä tämä oikein tuli sellaisen kanssa…? Hän hiukan yllättyi tytön kysyessä, halusiko hän tuulihatun. Hän ei ollut aivan varma, oliko tällä niitä lisää pusseissa vai tarjosiko tämä hänelle puoliksi syötyä tuulihattua, mutta hän ei joka tapauksessa voisi syödä sellaista, koska sellainenhan sotkisi sokeriarvot täysin.

”Ei… ei kiitos, minä…” Eliah tunsi tarvetta tarjota jonkin selityksen. Eihän hän halunnut Prunellan ajattelevan, että hän kieltäytyi jonkin niin typerän asian takia kuin siksi, että tämäkin oli kieltäytynyt ottamasta pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla hänen rusettiaan!

”Minä… olen allerginen”, hän lopulta sai sanottua, kun ei jaksanut alkaa selittää, miksi ei oikeasti voinut syödä mitään sokerisia herkkuja. Tristaniltakin oli mennyt ikuisuus ymmärtää, mitä diabetes oikein tarkoitti – tai itse asiassa tämä ei tainnut ihan tajuta vieläkään, sillä tämä edelleen melko säännöllisesti tarjosi aina hänellekin karkkejaan ja muita herkkujaan.

Prunellan huomauttaessa huispauksesta Eliah katsahti vaatetustaan kuin näkisi sen itsekin nyt vasta ensimmäistä kertaa. Siinä samassa hän myös muisti, miten hikinen oli ja miten hänen hiuksensa varmaan olivat liimaantuneet rumasti kiinni päälakeen ja jos hän ei haissut pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla, niin nyt varmasti haisi!

”Ai. Ööö, tarkoitan, että aloitinkin vasta nyt… syksyllä. Tai siis, en ole tupajoukkueessa. Tietenkään. Pelaan ihan vain huispauskerhossa”, hän selitti hieman jännittyneenä. Sanat tuntuivat koko ajan menevän hänen suussaan sekaisin, vaikka hän parhaansa mukaan yritti vaikuttaa coolilta huispaajalta, kuten Korpinkynnen etsijä Nagi Blackthorn oli suositellut. Tytöt kuulemma tykkäsivät huispaajista. Hän ei olisi itse ollut asiasta aivan yhtä varma.

”Mistä sinä tulet?” hän lopulta kysyi vastakysymyksen, vaikka pohtikin ensin hetken, oliko sellaisen kysyminen sopivaa. Eihän asia varsinaisesti hänelle kuulunut, mutta kieltämättä hän oli erittäin utelias tietämään, mitä tytön kantamissa paperipusseissa oikein oli, mistä ne olivat tulleet ja mihin ne olivat menossa. Etenkin, kun tyttö oli hänet nähtyään pienen hetken ajan näyttänyt ehkä lievästi siltä kuin olisi juuri jäänyt kiinni sontapommien virittämisestä professori Coatesin työhuoneen ulkopuolelle. Hän tunnisti ilmeen, koska oli nähnyt sen juuri hiljattain Tristanin kasvoilla tämän jäätyä kiinni sontapommien virittämisestä professorin työhuoneen ulkopuolelle. Ehkä Prunella ja Tristan olivatkin ystäviä siksi, että näillä oli samoja harrastuksia? Hän ei olisi kyllä korpinkynsitytöstä uskonut!

Eliahin kieltävä vastaus tuntui kaikuvan tyhjässä, hiljaisessa käytävässä. Hermostunut Prunella otti pojan sanoista tarpeettoman paljon itseensä. Vai ei kelvannut herkullinen, täysin syömäkelpoinen tuulihattu herra Aatelis-Eliahille?! Olisiko suupalan sitten pitänyt olla kuningaskatkaravuilla ja jollakin... jakin kermalla täytetty viiden tähden valioyksilö? Nuori korpinkynsi oli erittäin loukkaantunut ja kyräili rohkelikkoa synkästi, puristaen herkkupussejaan mielenosoituksellisesti rintaansa vasten. Hän harkitsi hetken, että loihtisi Eliahiin kamppiherjan, ihan vain opettaakseen vuotta vanhemmalle pojalle käytöstapoja ja purkaakseen rajusti vellovaa mielipahaansa.

Prunellan liekehtivä raivo sai viileän sammutussuihkun, kun Eliah selitti olevansa tuulihatuille allerginen. Viaton, täysin perusteltu syy vei pohjan kaikilla Prunellan mielessä syntyneiltä hyökkääviltä panetteluilta. Hän oli tehnyt itsestään täyden pellen osoittamalla heti syyttävällä sormella Eliahia tietämättä syitä velhon käytökseen. Jos jonkun käytös oli tuomittavaa, niin Prunellan itsensä. Noita jatkoi kiireesti jutustelua kysymällä huispauksesta, anteeksipyytävän virnistyksen kera.

Eliah käänsi katseensa huispausvaatteisiinsa ja näytti yllättyvän itsekin siitä, että oli pukeutunut urheilullisesti. Velho vastasi kangerrellen, ettei pelannut sentään tupajoukkueessa vaan koulun huispauskerhossa. Prunellalle oli uusi tieto, että Tylypahkassa ylipäätään oli huispauskerho.

“Ahaa… Siistiä!”, Prunella nyökytteli innostuneena. “En edes tiennyt, että täällä on huispauskerho”, Prunella myönsi. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt. Millaiselta näyttivät ammattilaisten järjestämät huispaustreenit?

Eliah tiedusteli seuraavaksi, mistä Prunella oli tulossa. Prunella siirsi katseensa nopeasti seinään ja keskittyi kohentamaan sylissään rapisevia paperipusseja samalla kun vastasi leveästi (ja ehdottoman viattomasti) hymyillen, mutta huomattavasti enemmän kuin yleensä änkyttäen:

“Mi-minäkö? Tuota, Professori Cheshire halusi että tuon hänelle… tuota... “ Prunellan aivot raksuttivat kuumeisesti “... niitä… niitä… jäniksenkäpäliä! Ni-niin, tietysti jä-jäniksenkäpäliä! Ensi viikon numerologian tunteja varten!” Prunella selitti ja alkoi jo saada ääneensä vakautta, vaikka äskeinen änkytys olikin ollut aika pahanlainen esitys vakuuttavuuden kannalta. Prunella pisti nyt kaiken peliin. Hän osasi valehdella täysin pokkana tiettyyn pisteeseen saakka. Eikä pienestä huijauksesta olisi haittaa, eihän?

“Professori unohti tilaamansa jäniksenkäpälät opettajanhuoneeseen ja pyysi minua hakemaan ne sieltä. Samalla hän toivoi, että toisin mukanani jotain herkkuja, sillä hänellä oli makeannälkä, joten hain hänelle keittiöstä tuulihattuja. Ja-ja sain niitä aika paljon. Professori ei jaksanut syödä niitä kaikkia, joten hän antoi loput minulle”, Prunella lopetti erittäin todelta kuulostavan tarinansa. Hän pidätti henkeään tarkkaillessaan Eliahin ilmettä. Uskoiko velho hänelle syötetyn selityksen? Samalla Prunellan omaatuntoa kaihersi. Jos Eliah saisi valheen joskus selville, hän voisi loukkaantua siitä että Prunella syötti hänelle palturia.

Eliah katseli takaisin Prunellaa hieman varautuneesti. Tyttö näytti loukkaantuneen melko verisesti siitä, että hän oli kieltäytynyt ottamasta tuulihattua. Hetken ennen allergiaselityksen tarjoamista hän jo toivoi, että olisi sittenkin vain ottanut kiltisti tuulihatun ja laittanut sen vaikka taskuunsa tai jotain. Hänen onnekseen tytön ilme pehmeni kuitenkin huomattavasti hänen mainitessaan allergian. Helpotuksen aalto kulki pojan ylitse, kun hän vastasi tytön anteeksipyytävään virnistykseen varovaisella hymyllä. Toivottavasti tyttö ei saisi ikinä tietää, että hän ei oikeasti ollut varsinaisesti allerginen. Ja jos saisi, niin toivottavasti tämä ei kuitenkaan pitäisi sitä ainakaan valehteluna!

Onneksi puheenaihe kuitenkin vaihtui huispaukseen. Eliah kertoi tytölle, että huispauskerhoon saivat osallistua kaikki kiinnostuneet, toisin kuin tupajoukkueisiin. Itse asiassa tupajoukkueet usein uusia pelaajia tarvitessaan kävivätkin läpi huispauskerholaiset. Eliah itse ei tosin oikeastaan ollut mitenkään erityisen kilpailuhenkinen, joten hänelle riitti ihan hyvin pelkkä huispauskerhokin ilman tupienvälisten otteluiden lisäpaineita ja ilmeistä vihollisuutta.

Eliahin kulmakarvat nousivat ylös, kun Prunella kertoi olleensa hakemassa jäniksenkäpäliä professori Cheshirelle. Mitä numerologiassa oikein tehtiin jäniksenkäpälillä? Lisäksi hänen oli erittäin vaikea kuvitella, että ystävällinen ja empaattinen professori haluaisi käyttää minkään eläimen ruumiinosia yhtään mihinkään. Eikö numerologiaa kuitenkin ollut tarkoitus tehdä numeroilla…?

Hämmennys varmasti näkyi pojan kasvoilta hänen kuunnellessaan Prunellan selitystä. Herkkuja ja jäniksenkäpäliä? Aina, kun hän luuli ymmärtävänsä velhoja ja olevansa ehkä yksi heistä, kävi ilmi jotain tällaista. Jopa koulun herttaisin professori pisti pienen ekaluokkalaistytön hakemaan kuolleen eläinparan ruumiinosia ja tuomaan siinä samalla tuulihattuja. Ja Prunellasta se oli ihan okei?! Niinkö vähän velhot ja noidat arvostivat jäniksiä? Hän oli luullut, että velhoilla ja jäniksillä oli jokin erityinen suhde, sillä jäniksiähän usein taiottiin hatuista, mutta ilmeisesti näin ei kuitenkaan ollut.

Eliah yritti häivyttää ikävät ajatukset mielestään. Hänen pitäisi vain tottua tällaiseen, jos hän aikoi olla joskus itsekin osa tätä maailmaa. Ehkä hänen pitäisi hankkia oma jäniksenkäpälä…? Mitäköhän sillä edes tehtiin…? Pelkkä asian ajatteleminen puistatti häntä. Vielä enemmän häntä puistatti se, että hän varmasti saisi vastauksen kysymykseensä jollain numerologian tunnilla.

”A-ai…” Eliah lopulta sai suunsa auki Prunellan selityksen jälkeen, ”sehän… on kiva… häneltä…” Hän yritti kovasti keskittyä enemmän tuulihattuihin ja vähemmän jäniksenkäpäliin.

”Niitä taisi olla sitten aika paljon”, hän vielä lisäsi tarkastellessaan Prunellan sylissä olevaa suurta pussia. Ajatella, että osa oli jo mennyt professori Cheshirelle. Olikohan säkkejä ehkä ollut peräti kaksi…? Aika ahkeraa kotitontuilta.

”Mitä… mitä aiot tehdä niillä?” Eliah lopulta kysyi vaihtaen painoaan jalalta toiselle ja silmäillen tuulihattusäkkiä. Koko säkillinen oli aika iso syötäväksi yksin. Tajutessaan tuijottavansa hän kuitenkin käänsi katseensa nopeasti pois nolostuneen näköisenä. Hänhän kuulosti siltä, että halusi itse päästä osille! Vaikka oli juuri sanonut olevansa allerginen! Kieltämättä hänen mielessään kyllä oli käynyt ajatus siitä, että Tristan saattaisi tykätä tuulihatusta… Ehkä hänen vain olisi pitänyt hyväksyä tytön aiempi tarjous ja viedä leivonnainen Tristanille.

Prunella odotti kuin tulisilla hiilillä, että Eliah sanoisi jotain. Uskoiko poika hänen tarinansa? Rohkelikon kulmakarvat nousivat ylös hämmästyksestä ja hetken hän näytti sanattomalta. Hiljaisuuden vallitessa Prunellasta alkoi tuntua kuin valepukki olisi alkanut hänen tahtomattaan hiljalleen paistaa hänestä yhä selkeämmin läpi. Paikatakseen rakoilevan naamionsa Prunella loihti kasvoilleen niin leveän hammashymyn, että se sattui poskiin. Hänen silmänsä alkoivat kyyneltyä ja hänen äärimmilleen pingottuneet suunpielensä tärisivät. Prunella nousi varpailleen seisomaan ja laski mielessään sekunteja siihen, että Eliah päästäisi hänet vihdoin piinasta.

Lopulta Eliah avasi suunsa ja änkytti, että sehän oli kiva professorilta. Läpi meni. Prunella sulki silmänsä helpotuksesta, rentoutti poskilihaksensa ja laski kantapäänsä välittömästi mattoon.

Eliah mainitsi, että tuulihattuja oli aika paljon. Prunella nosti maahan kohdistuneen katseensa taas häneen ja naurahti rennon hilpeästi.
“Joo, et uskokaan kuinka paljon kotitontut nauttivat siitä, että saavat olla avuksi. Ne tekevät liikaakin, enemmän kuin olisi tarpeen”, Prunella kertoi lämpimällä äänensävyllä. Hän jatkoi keskustelua mielellään, sillä nyt hänet oli vallannut rento tunne ja eikä Eliah ollut hassumpi keskustelukumppani.

Prunellan mielen perukoilla hiipi vain tällä hetkellä huoli siitä, että toisessa pusseista ei itse asiassa ollut tuulihattuja, vaan tikkunekkuja, ja Eliahilla oli tällä hetkellä käsitys, että molemmat pussit sisälsivät Professori Cheshirelle tarkoitettuja tuulihattuja. Jos todellinen asianlaita paljastuisi, miten Prunella selittäisi tilanteen? Noita toivoi, etteivät tikkunekut tuoksuneet kovin vahvasti. Näkyikö pussista läpi? Kuuluiko tikkunekuista erilainen ääni pussia heilutettaessa? Prunella varoi visusti liikuttamasta tikkunekkupussia enemmän kuin oli tarpeen. Hän yritti tehdä pussin niin huomaamattomaksi kuin mahdollista siirtämällä kätensä niin, että se kätki suurimman osan pussista Eliahin katseelta. Tikkunekkupussi oli kuitenkin reilusti tuulihattupussia pienempi. Onneksi pussit olivat paksua ruskeaa paperia.

“Aion varmaan syödä ne”, Prunella vastasi heittäen silmäyksen sylissään oleviin pusseihin Eliahin kysyttyä, mitä hän aikoi tehdä herkuillaan. Oikeastaan Prunella olisi halunnut jakaa naminsa Eliahin kanssa, mutta tikkunekkujen paljastuminen… Ai niin, hetkonen! Eihän Eliah pystynyt syömään tuulihattuja allergiansa takia! Yhdessä syöminen ei onnistuisi kuitenkaan, joten Eliah ei tulkitsisi Prunellan sanoja kutsuksi vaikka noita myöntäisikin, että yhteinen herkkuhetki olisi hänen mielestään hauskaa ajanvietettä. Itse asiassa Prunella oli hieman pettynyt kun tajusi makeisten jakamisen mahdottomaksi, mutta saattoihan hän jutella Eliahin kanssa, jos he kävelisivät yhtä matkaa.

“Harmi, ettet voi pysty jakamaan näitä kanssani allergiasi takia”, Prunella sanoi ja jatkoi :
“Kävelläänkö yhtä matkaa? Oletko menossa Rohkelikon tupaan?” Samalla hän yritti kohentaa sylissään olevia pusseja varovasti, ettei tikkunekkupussista kuuluisi minkäänlaista ääntä. Tuulihattupussin ongelmana taas oli se, että pussi oli… no, niin iso.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine

((Huhhuh, vähän oli pitkä tauko, mutta tässä tämä nyt vihdoin tulee. xD))

Eliah hymyili myös vähän, kun Prunella kertoi siitä, miten kotitontut nauttivat apuna olemisesta. Niin hän muisteli lukeneensakin taikaolentoja käsittelevästä opuksesta, jonka hän oli lainannut koulun kirjastosta iltalukemiseksi huomattuaan olevansa jatkuvasti pihalla kaikesta, kun hänen taikasyntyiset tupatoverinsa juttelivat milloin mistäkin otuksista kuin ne olisivat yhtä tavallisia kuin kissat ja koirat. Nyt kotitontut, lohikäärmeet, gäädät, maahiset ja menninkäiset olivat kuitenkin hänellekin hieman tutumpia!

”Joo, olen kuullut, että ne tykkäävät ruoanlaitosta ja kotitöistä ja… sellaisesta”, Eliah totesi nyökytellen Prunellalle, vaikka ääneen sanottua sellaisen… rodun olemassaolo kuulostikin hieman oudolta. Kokonainen laji, joka rakasti siivoamista? No, toisaalta, eipä se olisi oudoin asia, johon hän oli Tylypahkan kutsukirjeen saamisen jälkeen törmännyt.

Hän katseli hieman jäykähköltä näyttävää korpinkynsityttöä ja mietti, mikä tätä mahtoi oikein hermostuttaa. Tai… ehkä tämä ei vain pitänyt hänestä kauheasti? Ehkä tämä toivoikin, että hän lähtisi jatkamaan matkaansa. He eivät kuitenkaan olleet olleet eräällä pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla järin hyvissä väleissä. Ja ai niin, hän saattoi haistakin hielle huispausharjoitusten jäljiltä... Prunella keskeytti kuitenkin hänen pohdintansa kertomalla aikovansa luultavasti syödä tuulihatut.

”Kaikkiko?” Eliah ei voinut olla kysymättä hieman epäilevänä. Heti sanan päästyä ulos suustaan Eliah kuitenkin katui sitä jo. Olipa tökerö kysymys! Sehän kuulosti melkein siltä kuin Prunellan ei olisi suotavaa syödä kaikkia tuulihattuja ja eihän se tietenkään suotavaa olisikaan – siitähän voisi saada ties minkälaisia vatsanpuruja eikä sellainen sokerin määrä voinut kerralla olla kovin terveellistäkään – mutta eihän se hänelle kuulunut, mitä tyttö söi tai ei syönyt.

”Tarkoitan… kiva!” hän yritti korjata ja toivoi, ettei Prunella ollut pahastunut hänen varomattomista sanoistaan. Tytön tarjoutuessa kävelemään yhtä matkaa tupiin, hän nyökytteli kiivasti päätään, jotta aiempi tökeröys unohtuisi. Samalla hän huomasi, miten tyttö yritti selvästi kohentaa sylissään olevien pussien asentoa ja tajusi, ettei ollut tarjoutunut vielä auttamaan tätä kantamusten kanssa.

”Joo. Haluaisitko apua niiden kanssa? Voin ottaa toisen pussin”, hän tarjoutui koettaen hymyillä avuliaasti kuin kotitonttu konsanaan.

((Tauko ei ainakaan vaikuttanut pelin laatuun :D Hyvä))

“Niin, kotitontut ovat aika ihania minun mielestäni. Ne huolehtivat ja kaikkea. Tai siis tiedäthän, ne pitävät meistä niin hyvää huolta vaikka me emme ole aina niin hyviä isäntiä”, Prunella sanoi. Äkkiä hän vaikeni ja vilkaisi huolestuneena velhoa. Oliko tullut puhuttua liikaa?

Eliah seisoi vettä valuvana käytävän matolla. Hän ei vaikuttanut listaavan mielessään säälittäviä puolia Prunellasta. Onneksi. Noita totesi mielessään (eikä ensimmäistä kertaa), että Eliahiin oli helppo luottaa. Ja miksipä ei? Siis ollaanpa nyt rehellisiä… Jos jostakusta on vaikea uskoa pahaa, niin Eliah Morganista, jonka rehtiys ja suoraselkäisyys vetivät vertoja Puuskupuhin tupalaisille.

Prunella pysähtyi ajattelemaan tehtäväänsä: Eliahin pitämistä siinä uskossa että molemmissa herkkupusseissa oli tuulihattuja. Tehtävä alkoi tuntua salaiselta operaatiolta. Vaikka asioiden salaaminen joskus harvoin aiheutti Prunellalle tunnonvaivoja, useimmiten hän tunsi suurta ylpeyttä omasta viekkaudestaan. Viekkaus kertoi älystä. Älyä arvostettiin. Prunella uskoi selviytyvänsä tästä tilanteesta ilman että Eliah saisi tietää mitään. Hänen vatsanpohjaansa kutkutti jännityksestä.

Päällimmäisenä Prunellan mielessä ei kuitenkaan ollut hänen varjelemansa salaisuus, vaan keskustelu Eliahin kanssa. Sananvaihto eteni ja yhdessä vaiheessa sitä Eliah yllättäen kyseenalaisti, oliko Prunellan sopivaa syödä niin paljon herkkuja. Noita hätkähti.

Taito ahtaa itseensä valtavia määriä ruokaa oli huonossa huudossa, sen Prunella oli saanut oppia jo varhaisessa vaiheessa koulunkäyntiä. Prunellan oma käsitys herkkujen sopivasta määrästä oli paljon löyhempi kuin mitä yleinen mielipide opetti, mutta nyt, Eliahin ollessa paikalla, hän ei jostain syystä pystynyt puolustamaan omaa, kiitettävän suurta ruokahaluaan.
“Heh heh… niitä tosiaan taitaa olla aika paljon yksin minulle”, Prunella vastasi nolona, hangaten varpaankärkiään yhteen. Noita vältteli Eliahin silmiä ja tutkiskeli sen sijaan katseellaan päärynätaulua, jonka läpi oli hetki sitten tullut. Hän tunsi punastuvansa ja pahasti.

Kun Prunella vilkaisi taas Eliahiin, velho vakuutteli jokseenkin hädissään asian olevan ok. Prunella hihitti huojentuneena siitä, ettei Eliah ollut jatkanut hänen ruokailutottumuksiensa tuomitsemista.

Kun Prunella kysyi, kävisikö Eliahille yhteinen kävelymatka tupiin, hän sai vastaukseksi pontevaa nyökkäilyä.
“Okei”, Prunella nyökkäsi. Eliah oli suostunut. Hyvä juttu! Prunella oli imarreltu siitä, että sai pojasta kävelyseuraa. Hän oli juuri ehdottamassa, lähtisivätkö he matkaan, kun Eliah yllättäen kysyi huolehtivaisesti, voisiko auttaa Prunellaa paperipussien kantamisessa.

Korpinkynnen kädet nytkähtivät tahattomasti. Hän huomasi pasmojensa menneen niin sekaisin, ettei hän kyennyt keksimään minkäänlaista järkevää suunnitelmaa salaisuuden suojelemiseksi. Eliah odotti vastausta. Paniikissa Prunella päätti toimia niin Eliahin olettamalla tavalla.
“Joo”, hän vastasi ilahtuneen näköisenä ja tarjosi paperipusseja Eliahille.

Mitä minä teen?! Prunella ei itsekään tiennyt. Tehtävän kulku oli ottanut massiivisen kurvin kohti tuhoa. Hetkellisessä sekavassa tilassaan Prunella oli myöntynyt Eliahin ehdotukseen ja käyttäytynyt paitsi ulkoisesti ihailtavan rauhallisesti, myös pussien sisällön salaamisen kannalta järin kohtalokkaasti. Eikä hän ollut vielä lopettanut.

Hermostuneena Prunella yritti tarttua toiseen pusseista, tarkistamatta edes kumpaan, saadakseen ojennettua sen yhdellä kädellä velholle. Hän toimi mitään ajattelematta. Ongelmana oli se, ettei hänellä ollut tarpeeksi käsiä ja hänen sylinsä oli täynnä, jolloin pussi pääsi luiskahtamaan hänen otteestaan lattialle. Ja mikä katastrofaalisinta, kyseessä oli tikkunekkupussi. Samalla kun pussi osui maahan, puolet sen salatusta sisällöstä levisi Eliahin nähtäville. Tikkunekkuja, jotka olivat hajaantuneet kuin muurahaiset Prunellan jalkojen juureen, oli aika vaikea lähteä väittämään tuulihatuiksi.

Hups.

Hetken Prunella seisoi oikea käsi ylhäällä. Vasen kannatteli vielä tuulihattupussia.
“Öö… voin selittää?” hän yritti sitten, hymyillen syyllisen leveää hymyä. Mikä katastrofi. Salaisuus oli paljastunut mahdollisimman selkeällä tavalla.
Nauraessaan hermostuneesti Prunella pelkäsi hetkeä, jolloin Eliah alkaisi syyttää häntä valehtelijaksi.
“Tuota noin…” Prunella sanoi, samalla kun kääntyili paikoillaan ja raapi vaivaantuneena poskeaan.

Eliah pisti merkille, että Prunella näytti varsin vaivaantuneelta seiniä pitkin tuijotellessaan ja varpaankärkiään yhteen hinkatessaan, kun tämä vastasi hänen huomautukseensa siitä, että herkkuja oli melko paljon yhdelle ihmiselle. Ehkä tämä tosiaan oli aikonut syödä kaiken yksin, mutta ei tahtonut tietenkään kertoa sellaista kenellekään? Mutta mitä jos Prunellakin saisi siitä vaikka sokeritaudin? Se olisi kamalaa!

Eliah kävi mielessään kovaa taistelua siitä, pitäisikö hänen sanoa jotain vai ei, kun hänen mieleensä tuli toinen ajatus: ehkä herkut olivatkin menossa jollekin muulle, mutta Prunella ei tahtonut kertoa, kenelle. Mitä jos tämä oli vaikka päättänyt tehdä niillä vaikutuksen Tristaniin? Eliah ei ollut voinut olla panematta merkille, että nämä kaksi tuntuivat viihtyvän yhdessä varsin hyvin, ja Tristan usein puhuikin Prunellasta. Tai ehkä tällä oli joku muu ihastus? Vaikka… vaikka joku… Luihuinen! Tai… tai… ehkä tämä ruokki jotakin luvatonta lemmikkiä?

Erilaiset skenaariot pyörivät Eliahin päässä nopeammin kuin hän ehti edes prosessoida, miten hyvin ne oikeasti sopisivat kuvioon ja miten mahdollisia tai todennäköisiä ne muuten olisivat. Kohteliaasti hän kuitenkin tajusi tarjoutua auttamaan kantamusten kanssa, mikä näytti herättävän Prunellassa taas hieman oudon reaktion. Aivan kuin tämä ei olisi ensin tahtonut luovuttaa paperipusseja hänelle, mutta sitten tämä vastasikin iloisesti myöntävästi ja tarjosi pusseja Eliahille

Hän oli ottamassa niitä hieman hämmentyneenä vastaan, kun yhtäkkiä hänen kauhukseen yksi pusseista tippuikin lattialle. Tuulihatut! Paitsi, että pussista ei levinnyt kermaleivonnaisia vaan tikkunekkuja. Eliah vilkaisi lattialle ja sitten Prunellaan ja taas lattialle kysyvän näköisenä. Vaikka hän ei juuri syönytkään herkkuja, hän erotti kyllä jäniksenkäpälät tikkunekuista.

Prunella hymyili varsin syyllisen oloisena ja vakuutti voivansa selittää, mutta selitystä ei juuri kuulunut. Eliahille alkoi pikkuhiljaa valjeta, että tarina Professori Cheshirestä ja jäniksenkäpälistä saattoi sittenkin olla kokonaan keksittyä. Mutta mihin ihmeeseen Prunella sitten tarvitsi niin paljon herkkuja?

Järkytyksestä toivuttuaan Eliah teki kuitenkin sen, minkä kuka tahansa hyvin kasvatettu nuori herrasmies eli kumartui keräämään lattialle levinneitä tikkunekkuja takaisin pussiin.

”Luulin, että... että sanoit, että tässä piti olla jäniksenkäpäliä”, hän ei kuitenkaan voinut olla toteamatta tikkunekkuja kerätessään. Tietysti Tylypahkassa hänen ei varmasti olisi pitänyt ihmetellä, jos jäniksenkäpälät muuttuivat itsestään tikkunekuiksi, sillä olihan hän nähnyt oudompaakin. Kuten tyhjästä Suuren Salin tarjoiluvadeille ilmaantuvaa ruokaa. Mitä jos ruokaa saattoi ilmaantua mistä tahansa ja mihin tahansa? Toisaalta Prunella oli käyttäytynyt hieman oudosti… Eliah vilkuili vähän väliä tyttöä, joka piteli toisessa kädessään edelleen tuulihattupussia.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine