Tylypahka AM

Juna saapui kaupunkiin loputtomien kellastuneiden ja ruskeiden talvisten niittyjen keskeltä, mistä se lopulta kaartoi jokivarteen. Exeterin kaupunki sijaitsi Etelä-Englannissa, eikä Nagi ollut koskaan käynyt siellä. Hänen isoäitinsä matkusti harvoin, eikä Nagi ollut oppinut ilmiintymään kuin vasta edellisenä vuonna. Poika katseli ohi vilistävää jokivartta ja himmeästi heijastuvaa kuvajaistaan ikkunasta. Hän oli puolet joululomasta odottanut sitä, että pääsisi pois Felixstowesta. Elämä pienessä englantilaisessa kylässä itärannikolla oli tunkkaista ja pysähtynyttä, eikä Nagi erityisemmin välittänyt lomista kotonaan. Talvella kaupunki oli erityisen ankea, koska meri velloi harmaana, eivätkä ihmiset viihtyneet kaduilla sitäkään vähää mitä kesäisin.

Nagin loma oli kutakuinkin kulunut ravatessa sairaalan ja kodin välillä, rannassa kuljeskellen ja osa-aikatöissä paikallisessa ravintolassa. Töitäkään ei ollut paljon, joten hänen oli ollut helppo puhua itselleen vapaata viikoksi, kun Harold pyysi käymään loman aikana. Ravintolan omistaja oli isoäidin perhetuttu, joka piti Nagista melkein kuin tämä olisi ollut oma poika. Oma poika, jota aina välillä sai yrittää parittaa jokaiselle paikalliselle jästitytölle ja esitellä ylpeänä pikkukaupungin mummoille ja vaareille. Nagi hymähti. Työpaikka oli ollut onnenpotku, koska hän pääsi sillä verukkeella välillä tekemäänkin jotain lomillaan. Siis jotain muuta kuin siivoamaan isoäidin talon nurkkia, jotka uhkasivat pölyttyä Nagin poissa ollessa.

Viimein juna liukui Exeterin St. Davidsin laiturille muutamaan minuutin etuajassa. Nagi nousi paikaltaan ja venytteli. Noin kahden ja puolen tunnin matka oli kulunut tuskastuttavan hitaasti. Hän oli saanut matkaansa lyhennettyä ilmiintymällä Viistokujalle Lontooseen, mutta koska Nagi ei ollut koskaan käynyt Iso-Britannian etelärannikolla (tai no, melkein rannikolla) Exeterissä, hänen oli ollut pakko jatkaa junalla. Ilmiintyminen onnistui vain, jos tiesi, miltä määränpää näytti, eikä Nagilla ollut aavistustakaan Haroldin kotikaupungista. Haroldin kotona ei myöskään ollut hormia, joten hormipulverikaan ei tullut kyseeseen.

Nagi puki villapaitansa päälle jo edesmenneen isoisänsä ruskean nahkatakin ja heilautti putkikassin olalleen. Sitten hän virtasi muun matkustajajoukon mukana laiturille. Suuri asema oli vaaleaa, kellertävää kiveä ja näytti vanhalta. Nagi hymyili hiukan. Vähän eri luokkaa kuin hänen oman kotikaupunkinsa Felixstowen asema, joka oli radan päätepiste, eikä raiteitakaan ollut kovin montaa. Nagi tähyili ympärilleen löytääkseen Haroldin laiturilta. Juna oli ollut ajoissa, joten ehkä Harold ei ollut vielä ennättänyt paikalle. Se ei olisi kovin yllättävää, jos otti huomioon, kuinka usein Harold oli ollut myöhässä huispausharjoituksista ennen kuin Nagi oli nimittänyt kaverin varakapteeniksi. Siihen oli loppunut myös Nagin krooninen myöhästely, koska kapteenin ei sopinut olla myöhässä harjoituksista. Mutta.... tällä kertaa Harold taisi silti olla myöhässä.

Lähtiessään ylittämään raidetta kohti asemarakennusta Nagi toivoi, ettei kulkisi ristiin Haroldin kanssa. Jästien puhelimet olivat käteviä tällaisia tilanteita varten, mutta harmikseen Nagi ei tiennyt, käyttikö Harold puhelinta jästimaailmassa. Hänen olisi ehdottomasti kannattanut kysyä. Nagi tähyili ympärilleen ja arveli, että löytäisi Haroldin kyllä helposti näinkin, koska Harold oli riittävän pitkä erottuakseen. Ja jos ei muuten niin ainakin Nagi oli etsijä ja etsiminen oli hänen erikoisalaansa. Kai nyt yhden pitkän rastapään löysi ihmisjoukosta, jos löysi pikkuisen kultaisen siepinkin taivaalta...?

((Sainpas aloitettua! Tähän peliin siis odottelen Haroldia.))

((Jee! Pääsen vihdoin vastaamaan tähän! Ja tää vähän venyi, oho. :’D ))

Se, että Nagi tulisi vierailulle oli suuri spektaakkeli koko Bensonin perheelle – tai ainakin Harold oli tehnyt kaikkensa, jotta siitä tulisi suurin spektaakkeli ikinä. Ei hän vain oman lomansa alussa suunnitellut, että silloin kaikki olisi jotenkin tavallista ja aivan kaikki tehtäisiin niin kuin yleensä, sillä eihän se ollut kauhean tavallista saada vierailijaa omasta takaa ja sitten vielä tuollaisen. Kaiken piti siis olla ilmiömäistä, hienoa ja täydellistä. Ehkä tämän vuoksi takkutukan pitikin tarkistaa olohuoneen ja sohvan kunto ainakin kolme kertaa ennen kuin pystyi lähtemään kotoa.

Kello oli jo vaikka mitä. Sen Harold huomasi ikäväkseen kiirehtiessään katuja pitkin koulupuvun kaapu ja kaulaliina hulmuten. Hitto, ei olisi pitänyt tarkistaa sitä sohvaa enää, jos kerran katsoin sen jo aamulla. Harold ei ollut viime junamatkallaan Nagin kanssa terästänyt toiselle minkälaisen matkan päästä itse asui juna-asemalta vaan huomio ennemminkin oli kiinnittynyt siihen, kuinka siistiä oli se, että Nagi olisi tulossa vierailulle. Toki Harold oli perheestäänkin vähän varoitellut, muttei yhtään siitä, että saattaisi itse myöhästyäkin.

Nagin tulosta Harold oli jo pitkään ollut tietoinen, mutta että kuinka juna tulisi näin nopeasti… sitä hän ei ollut osannut odottaa. Korpinkynsi ehti kuitenkin vielä hyppäämään sopivan paikallisliikenteen bussiin, sillä ei muuten takuu varmasti ehtisi ajoissa. Olisi kai pitänyt lähteä muutenkin jo kymmenen minuuttia aiemmin, mutta mitä Harold nyt sille mahtoi, että halusi kaiken olevan täydellistä, kun paras kaveri tulisi ensimmäistä kertaa ikinä vierailulle.

Takkutukka seisoskeli kulkuneuvon ajaessa verkkaisesti omaa linjaansa pitkin. Junan myöhästymisen mahdollisuuksia Harold yritti jäsennellä mielessään, muttei siitä oikein tullut mitään, kun jännitti. Toivottavasti Nagi oli astunut oikeasta kohtaa junasta pois tai ensinnäkin päässyt oikeaan junaan. Mitenköhän se matkakin oli sujunut? Toivottavasti se ei ollut kauhean pitkä. Äsh, näitä olisi pitänyt miettiä aiemmin ennen kutsua, Harold pohti itselleen hieman toruvasti päätään heilutellen. Pian hän astuikin jo ulos linja-autosta eikä ollut enää pitkä matka. Tällä kertaa lähellä ei ollut mitään kelloliikettä, jonka näyteikkunasta olisi voinut ajan päätellä.

Juna-asemalla kävi se tavanomainen humina. Ihmisiä tuli, junia tuli, ihmisiä meni, junia meni. Toki kaikkia piti tervehtiäkin tai siltä Haroldista tuntui, kun hän yritti kiireesti päästä etenemään ihmissokkelossa, joka oli vain syntynyt sen vuoksi, että ihmiset halusivat tervehtiä toisiaan. Harold ei vaan ollut ihan varma siitä, että mihin itse asiassa olisi halunnut mennä. Aikakin oli tullut jo selväksi useampaan otteeseen kellojen ja kuulutuksen kautta. Asemarakennus itsessään vaikutti jo suurelta ihmisjoukkioineen, mutta minkälainenkohan vilinä oli raiteiden luona? Ehkä olisi vain pitänyt pysyä ulkona, parkkipaikkojen luona.

Harold nyppi hieman neulasia pois kaavustaan seisoskellessaan sisälle johtavan oven reunustalle niin, että antoi kyllä riittävästi tilaa kaikille, jotka sitä halusivat ja vaativat. Ei hän toki kenenkään tiellä seissyt. Kunnes Harold sitten löysi Nagin tai pikemminkin Nagi Haroldin. Haroldin paikka ei vain ollut se parhaiten valittu tervehtimispaikka eikä Harold itse asiassa edes tiennyt miten pitäisi tervehtiä. Oli takkutukka kyllä nähnyt, miten jotkut muut olivat esimerkiksi halanneet, suukotelleet tai sitten vain kätelleet omia vieraitaan. Lopulta Harold päätyi siihen, että antaisi Nagin tehdä aloitteen tervehdyksen suhteen tai jos siis tuo nyt halusi kätellä…

Nagi vaikutti ihan hyvin voivalta, joten junamatka ei ehkä ollut ihan kauhea.
”Miten matka sujui?” Harold tiedusteli huomaavaisesti, kuten oli muidenkin kuullut kyselevän. Nagilla oli arvatenkin jotain muuta kuin koulupuvun aineksia päällä, mutta niin Harold oli odottanutkin. Nagi oli tullut lomailemaan eikä olemaan koulussa, joskin hänestä itsestään voisi päätellä jotain muuta.
Vaikka kaverilla oli vain yksi laukku mukana, se ei kuitenkaan estänyt Haroldia ehdottamasta sitä, että hän voisi kantaa sitä – niin tuntui myös aika moni muu kysyneen. Sitä paitsi se varmaan helpottaisikin kaikkea.

Nagi erotti Haroldin pitkän hahmon jo kaukaa. Harold oli rastoineen.... no, vähän erottuva? Koska Harold näytti ihan samalta kuin tavallisena päivänä koulussa, Nagilla meni hetki tajuta, että jästivaatteiden sijaan Haroldilla oli yllään koulupuku. Koulun käytävillä vaatetuksessa ei olisi ollutkaan mitään ihmeellistä. Koulupukujen tavanomaisuus oppitunneilla harhautti Nagin ajattelemaan, että niihin voisi luontevasti törmätä koulun ulkopuolellakin. Koulukaapu jästiasemalla pisti kuitenkin silmään, joten Nagi kurtisti hiukan kulmiaan. Parin ihmisen katseet viipyivät vähän pidempään oudossa asuvalinnassa, mutta kukaan ei jäänyt tuijottamaan pidemmäksi aikaa.

Nagi ei muistanut, oliko koulun säännöissä määrätty jotain koulupuvun käytöstä loma-ajalla, mutta tuskinpa kukaan raahautuisi Etelä-Englantiin heti joulunpyhien jälkeen antamaan jälki-istuntoa. Sitä paitsi ei tuntunut hyvältä pilata lomaa heti alkuunsa nillittämällä parista vaatekappaleesta. Eihän se ollut Nagin asia muutenkaan. Pahin, mitä Haroldin asuvalinnasta voisi sattua, olivat tosiaan tavallista pidemmät katseet. Ja olivathan erikoiset vaatteet sentään paremmat kuin ei vaatteita lainkaan! Tuskin kukaan edes uskoisi, jos Nagi menisi kertomaan jollekulle koulunsa nimen ja selittämään, että kyseessä oli taikakoulun koulukaapu. Jästit luulisivat varmaan tempausta polttareiksi tai aikaiseksi halloweeniksi.

Kävellessään ihmisjoukon halki Haroldin luo Nagin kasvoille levisi leveä hymy. Hän ei tosiaan aikonut pilata lomatunnelmaa sanomalla mitään vaatetuksen epäsopivuudesta. Hän ei ollut nähnyt Haroldia lomalla, ja loman alusta tuntui kuluneen ikuisuus. Ainakin aika tuntui ikuisuudelta, jos vietti pyhäpäivät neljän seinän sisällä sairaalassa. Nagin äiti vietti joulunsa (ja kaikki muutkin aikansa) aiempien joulujen tapaan mielisairaalassa, mutta äiti oli sentään ollut tänä jouluna jokseenkin virkeämpi ja vähän vähemmän ailahtelevaisempi kuin normaalisti. Pyhien jälkeen Nagi oli silti ollut helpottunut, että hän pääsi töihin tuttavan ravintolaan ja Haroldin luo käymään. Hän tunsi joka vuosi syyllisyyttä siitä, että helpottui päästessään takaisin kouluun. Nagi oli myös helpottunut siitä, että hän pääsi kokonaiseksi viikoksi Haroldin luo käymään. Sekin oli omiaan nostamaan syyllisyyttä, mutta luultavasti Nagi unohtaisi kalvavan syyllisyyden Haroldin seurassa.

Ensimmäiseksi Harold kysyi, miten matka oli mennyt. Nagi virnisti ja halasi ystäväänsä, vaikkei edellisestä kohtaamisesta ihan järkyttävän pitkän aikaa ollut kulunutkaan.
"Ihan hyvin kiitos, vähän tylsää mutta muuten okei", Nagi vastasi ottaessaan halauksesta askeleen taaemmas. "Et usko, kuinka iloinen olen siitä, että olen vihdoin täällä!"
Edelleen varsin leveästi virnistellen Nagi odotti, että Harold lähtisi kulkemaan edeltä. Exeter oli hänelle vierasta maaperää, joten Harold saisi hoitaa opastuksen alusta loppuun. Harold tarjoutui myös kantamaan Nagin laukkua, mutta Nagi huiskautti kättään vähättelevästi. Eihän laukku ollut edes niin painava, että sen olisi voinut antaa osana huispausjoukkueen lihaskuntoharjoituksia. Sitä paitsi, nyt oli edelleenkin loma, eikä lomalla saanut ajatella huispausharjoituksia (yrityksistään huolimatta Nagi teki niin kuitenkin lähes joka päivä).
"Verestitkö muistoja Korpinkynnen huispausharjoituksista viime vuodelta, vai oliko ruuhkaa tiellä?" Nagi kysyi ja viittasi Haroldin myöhästymiseen. ”Ajattelin vähän, että oho, oletko peräti myöhässä, mutta sitten muistin, että.... myöhästyminen oli meidän tapamme ennen kuin aloitin kapteenina. Tähdet saapuvat myöhässä!" Nagi virnisti.

Nagi lähti virtaavan ihmismassan mukana kohti aseman ovia. Hänen teki mieli kysellä Haroldilta enemmän Exeteristä, mutta puhetulva olisi tarpeeton, koska hänellä oli sentään koko viikko aikaa kaupungissa.
"Asutko lähellä asemaa?" Nagi kysyi kulkiessaan Haroldin vierellä. Hän oli jo aikaa sitten lakannut miettimästä sitä, kuinka tahattoman koomiselta hänen oma lyhyytensä tuntui Haroldin yli 180-sentin pituuteen verrattuna. Ainakin lyhyydestä oli etsijänä hyötyä, vaikka se söikin hänen uskottavuuttaan varsinkin Haroldin seurassa

((Noinnnnn! Viimein. :D)).

((En tajua miten näistä tulee niin pitkiä, mutta varmaan kaikesta informaatiosta! Ja tuli vähän toistoa viime viestiini nähden siinä mielessä, että Harold pani uudestaan merkille Nagin hyvin voimisen, vieläpä lähes samassa kontekstissa. :’D Nagi näyttää siis varmaan ihan superhyvältä junamatkan vuoksi! Kannattaa siis vaihtaa luuta junaan! Eikun…))

Nagi ei sitten halunnutkaan kätellä ja se kävi Haroldille lähes heti selväksi, kun tuo kohotti kätensä ja jatkoi liikettä kättelyetäisyyden ohi, tuota noin, halaukseen. Harold yritti myöhässä peesata eikä vain seistä jäykähkösti yllättyneenä, kuten ehkä muulloin olisi voinut tehdä. Halauksiin hän ei vain yhä ollut niin paljon tottunut tai totta kai nyt tyttöystävänsä halauksiin, mutta nyt muiden tyyppien. Harold taputti nopeasti Nagin selkään, ja sitten pian halaus oli jo ohi.

Harold pisti merkille sen, että Nagi näytti olevan ihan hyvässä kunnossa, vaikka matka olikin kuulemma ollut tylsä. Se varmaan myös selitti Nagin intoa tänne tulosta. Takkutukka virnisti leveästi, sillä ei oikein tiennyt mitä tähän pitäisi vielä kommentoida. ’Olen myös tosi innoissani’ kuulosti varsin lattealta. Etenkin, jos oli itse peräti myöhässä tullut vastaan hakemaan toista juna-asemalta. ’Olin niin innoissani, etten vain pystynyt tulemaan ajoissa!’

Harold seisoskeli vielä hetken ajan katsellen Nagia hymyillen, sillä tuntui jotenkin tosi oudolta ja käsittämättömältä se, että Nagi oli nyt oikeasti tullut tänne – Haroldin kotikaupunkiin ja vain sen vuoksi, koska Harold oli kutsunut hänet… niin kuin miten ihmeellinen tämä maailma oikeasti onkaan? Harold oli kyllä viime päivien aikoina pohtinut samaa, mutta vain eri näkökulmasta, mutta nyt kaikki tuollainen oli ruusuisesti jäänyt sivummalle, koska Nagi oli nyt oikeasti siinä.

Tässä vaiheessa Harold sitten tajusi, että heidän kannattaisi ehkä siirtyä muualle. Pois junaraiteiden välittömästä läheisyydestä ja ainakin mennä ovista sisälle ja toisista myöhemmin sitten taas ulos.
”Lähdetäänkö?” hän kysyi nyökäten ovien suuntaan lähtien sitten hetken päästä ihmisvirran vähän rauhoittuneen uoman reunoja pitkin eteenpäin. Monet tuntuivat kantavan toisten laukkuja, joten Haroldkin tiedusteli sitä Nagilta, joka – kuten olisi voinut jo osata odottaa – kieltäytyi siitä. Harold hymähti vastaukselle. Muuten joku olisi vieläpä voinut luulla, että Harold olisi se kunnia-arvoisa vieras, vaikka titteli oikeasti kuului Nagille.

Nagi puoliksi huomautti Haroldin myöhästymisestä, mutta kuitenkin onnistui jotenkin tekemään siitä jonkinlaisen rennon hyväntuulisen jutun. Harold virnisti, vaikka pitikin hieman ikävänä tuota epämääräistä huomautusta, mutta tosiaan… hän ei ollut itse kommentoinut sitä vielä mitenkään.
”Niin, joo, siis olisi pitänyt lähteä aiemmin tuolta, mutta sitten tein vielä pari asiaa ja – kello vain käy liian nopeasti”, Harold vastasi haiskahtaen ehkä hieman ympäripyöreältä tekosyyltä kaikkineen, mutta ei hän ihan nyt halunnut myöntää, että oli tarkistanut niinkin turhan asian kuin sohvan kunnon n:nnen kerran. Etenkin, jos hän itsekin nukkui siinä kaikki kotona viettämänsä yöt.

Korpinkynsien lähestyessä ovia Nagi kyseli Haroldin matkaa.
”Ööh”, Harold aloitti ja yritti miettiä, että miten asian nyt järkevästi pistäisi. Ei hän ihan liian kaukana asunut ja sitä paitsi aseman lähelle ei edes ollut mitään kunnollisia asuinalueita kovinkaan paljoa, etenkään keskitetysti. Vai oliko viime vuosien saatossa rakennettu enemmän? Ei Harold oikein ollut perillä tällaisesta, sillä hänen kiinnostus noita asioita kohtaan oli pitkään ollut pyöreä nolla. Toki siellä ylempänä jossain olivat ne yliopistojutut, mutta oma koti… Oliko se nyt kaukana? Hyvä kysymys. Hyvien kysymysten esittäminen oli toki lähes poikkeuksetta Korpinkynnen vahvuus.

Harold tajusi myös, että viivytteli ihan vain turhan pitkään oman vastauksensa kanssa.
”Sanotaanko, että sellaisen sopivan matkan päässä. Sen voi ihan kävelläkin, kunhan on ensin mennyt julkisella lähemmäs keskustaa. Ihan täältä asti käveltynä se on ehkä vähän ikävä”, Harold totesi astuessaan liukuovista ulos pohtien, että miltäköhän avartuva kaupunki mahtoi näyttää vieraan silmin.

Hän ei tiennyt miten paljon Nagi oli tottunut kävelemään, mutta oli varmaan aika älytöntä kävelyttää heti alkajaisiksi asemalta kotiin ja näin. Sitä paitsi, Queensbury oli neuvonut, että pitäisi myös viettää hyvin aikaa kotona. Saamistaan vinkeistä Harold todellakin halusi pitää kiinni eikä joustaa ihan kaikessa, kuten niiden ruokavinkkien kohdalla…

Kotimatkaa ajatellessaan Haroldin mieleen kohosi yksi asia. Yksi ongelma pikemminkin. Se avain. Ei hitto. Kissa kannatti ehkä nyt jo ihan heti nostaa pöydälle, sillä kesken matkanteon jonnekin muualle ensin saapuminen ja sen jälkeen vasta kotiin saattaisi olla aika kummallista… tai sitten toisinpäin saapua kotiovelle, mutta huomauttaa vasta siellä, ettei omista lainkaan kotiavainta. Harold huokaisi.
”Minulla ei tosin tosiaan ole kotiavainta, että joudutaan käymään äidin työpaikalla sitä ennen, että jospa sieltä saisin avaimen”, hän yritti jatkaa kepeästi. Ihan niin kuin se olisi ollut ihan arkinen asia, kuten se olikin ollut vuosien ajan, muttei asia ollut enää näin. Paitsi että nyt taas. Asiat vain muuttuivat ihan liian nopeasti. Harold korjasi kaulaliinaansa.

Nagi hymyili hiukan Haroldin vastaukselle siitä, kuinka kello kävi nopeasti. Hän oli huomannut saman, koska ajan kuluminen oli suorastaan pelottavaa. Sekunnit, minuutit, viikot, kuukaudet ja jopa vuodet kuluivat huomaamatta. Ei ollut mikään ihme, että ihmiset välillä unohtivat ajan kulumisen. Aika kului armottomasti eteenpäin, vaikka sen olisi toivonut välillä hidastavan tahtiaan. Varsinkin ennen huispausharjoituksia aika tuntui suorastaan liitävän, joten sekä Harold että Nagi olivat edellisenä lukuvuonna unohtaneet ajan kulun lukuisia kertoja. Oli helppo unohtaa hetkeksi tikittävä kello ja keksiä "vielä yksi juttu". Nagi oli aikaoptimisti, ja hän toivoi ehtivänsä tekemään lisää asioita lyhyessä ajassa - useimmiten enemmänkin kuin mitä hän oikeasti ennätti. Ennen kapteeniutta Nagi oli keksinyt paljon tekemättömiä juttuja ennen huispausharjoituksia ja oli siksi ollut säännöllisesti myöhässä niistä kaikista.

Harold vaikutti epäröivän hiukan Nagin kysyessä siitä, oliko Bensoneille pitkä matka. Nagi vilkaisi ystäväänsä ja harkitsi hetken huomauttavansa, että hän kävelisi mielellään pidemmänkin matkan kaiken junassa istumisen jälkeen. Laukku ei painanut paljoa, ja sää vaikutti ihan kohtuulliselta. Harold kuitenkin ennätti vastata ensin, että ensin kannattaisi mennä julkisilla lähemmäs keskustaa ja sitten vasta kävellä. Nagi nyökkäsi hyväksyvästi. Eiköhän Harold tiennyt parhaiten, miten liikkua omassa kotikaupungissaan.

Nagi seurasi Haroldia aseman liukuovista ulos kirpeään talvi-ilmaan ja silmäili ympärilleen uudessa kaupungissa. Kuten rautatieaseman ympäristössä yleensäkin, edessä oli parkkipaikka täynnä autoja ja joitakin perinteisen brittiläisiä tiilitaloja. Kaupunki vaikutti jo rautatieaseman ulkopuolella eloisammalta kuin Felixstowe, mikä sai Nagin vielä hiukan paremmalle tuulelle. Hänestä tuntui siltä, kuin pitkä pysähtynyt joululoma kotona olisi viimein päätöksessään. Vaikka aika tuntui normaalisti kiitävän nopeasti, kotona se kului tuskastuttavan hitaasti. Nagi nosti kaulustaan viileää tuulta vastaan ja kääntyi Haroldiin päin.

Kääntäessään päänsä Nagi huomasi, että Haroldin ilme näytti siltä, kuin.... siltä, kuin Harold olisi juuri muistanut jotakin ikävää? Nagi rypisti otsaansa ja avasi suunsa kysyäkseen, oliko jokin vialla, mutta Harold ennätti jälleen vastata ensin - ilmoittamalla, ettei hänellä ollut mukanaan kotiavainta, ja se pitäisi hakea rouva Bensonin työpaikalta.

Sen sijaan, että Nagi olisi pettynyt tästä tiedosta, hänen ilmeensä kirkastui. Jo heti ensimmäisen tunnin aikana hän sai tilaisuuden tavata Haroldin vanhemmista toisen, mikä oli pelkästään hyvä juttu. Nagia kiinnosti käydä Haroldin äidin työpaikalla, koska hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä rouva Benson teki työkseen.
"Ei haittaa", Nagi vastasi Haroldin toteamukseen aidon kepeästi. "On kiva päästä vähän kävelemään junamatkan jälkeen, ja minusta on hauska tavata äitisi jo tässä vaiheessa. Mitä hän muuten tekee työkseen?"

Nagi muisti hyvin edellisen kesäleirin keskustelut Haroldin ongelmista kotona ja tiesi kyllä, että Haroldin perheellä oli ollut joitakin selvittämättömiä asioita kesällä. Totta kai Nagi tahtoi, että ongelmat olisi ratkaistu, mutta hän ei ollut pahemmin udellut nykyistä tilannetta Haroldilta. Kaikilla perheillä oli omat ongelmansa, minkä osoitti toseksi hyvin Nagin oma perhe: höperö isoäiti huolehtimassa teini-ikäisestä pojasta ja äiti, joka vietti suurimman osan vuodestaan hoidossa heikon mielenterveytensä takia. Nagi oli maininnut äitinsä ammatista Haroldille aiemmin, mutta hän ei erityisemmin mainostanut äidin sairautta, saati puhunut isästään. Ei sillä, että kuolleesta isästä edes olisi riittänyt paljon puhuttavaa, mutta.... Harold ei tainnut edes tietää, missä Nagin isä oli kuollut. Nagi käveli Haroldin vierellä ja ajatteli, millaista mahtoi elää perheessä, jossa oli sekä isä että äiti. Ilmeisesti ei aina ihan mutkatonta, mutta hän oli silti utelias näkemään, millainen perhe Haroldilla oli.

((Olin sittenkin nopea! :'D))

Harold vilkaisi kaulaliina korjauksen jälkeen puolittain Nagiin, joka pettymyksen sijaan näytti vain todella innostuneelta. Tietysti… Kaveri vielä sanoikin, ettei se haitannut. Harold nyökkäsi, sillä se oli niin Nagin tyylistä innostua asioista, joista Harold ei sen erityisemmin välittänyt ja joita Harold mielellään olisi välttynyt tekemästä. Noloa kuitenkin olisi ollut kävelyttää vieras kotiovelle asti ja vasta siellä kertoa, että pitäisi odotella, että jompikumpi vanhemmista palaisi töistä tai… jostain muualta.

Nagi vielä kysyi, että mitä Haroldin äiti teki työkseen. Se siitä Haroldin ajatuksesta, että mitä vähemmän Nagi tiesi, niin sen parempi. Ei kun hetkinen! – hänhän oli jo itse tarjoutunut viemään Nagin sinne, paikanpäällekin. Harold joutui toipumaan hetken ajan, kun oivallus oli uppoutumassa hänen syvimpiinsä. Hän ei ollut ajatellut asioita loppuun asti. Ei selvästikään. Ja nyt Nagin kysymys taas roikkui ilmassa kamalan pitkän ajan Nagin ollessa yhä ilman mitään kunnon vastausta. Harold oli turhautua itseensä.
”Anteeksi, ajattelin”, Harold totesi ja hymähti hieman teennäisesti. Hän yritti täten pyyhkiä äskeisen mielen tasolla suoritetun sähläilyn mahdolliset ulkoiset merkit kokonaan pois Nagin mielestä.

Takkutukka työnsi kädet taskuihinsa ja katsoi parhaakseen jatkaa kävelemistä, sillä ensimmäiselle linja-autopysäkille oli vielä matkaa ja ehkä hän pystyisi ollessa liikkeessä paremmin pohtimaan sopivaa vastausta työkysymykseen. Vai olikohan se enää ajankohtainen? Kuvittelikohan Nagi, että hän oli äsken ajatellut sitä? Pitäisikö vain leikkiä, ettei ole kuullut koko kysymystä? Vai toistetaanko se sitten vain?

Nagi vieläpä sanoi aiemmin, että olisi hauskaa tavata Haroldin äiti. Harold ei voinut edes epäillä lausumaa, sillä tunsi Nagin jo riittävän hyvin. Sen perusteella, miten hän tunsi oman äitinsä, niin hän pystyi kuvittelemaan samaa. Oliko hän itse siis ainoa, joka ei innolla odottanut tätä vaan oli valinnut sen, koska se oli tuntunut pienemmältä pahalta?

”Niin… kysyit työstä?” Harold päätti lähteä varmuuden vuoksi varmistuslinjalle, vaikka se saattaisikin olla hieman kohtalokas. Hän siirsi takkujaan hieman paremmin katsellessaan linjojen aikatauluja. Kauempaa tuli jo näkyviin hyvää vauhtia kulkeva yksilö. Ei Harold ollut kauhean hyvin perillä julkisista ja niiden reitistä, mutta tuo ainakin näytti kulkevan oikeaan suuntaan.

Sen pysähdyttyä Harold nousi hermostuneesti kyytiin. Toivottavasti hän tietäisi edes suunnilleen missä kohtaa pitäisi nousta pois. Linja-autoon nousu oli kyllä tullut hyvään väliin, sillä se antoi Haroldille vain lisää mahdollisuuksia vältellä kysymystä pitempään, mikä ehkä tavallaan saattoi tuntua joistain toisista omituiselta, mutta Haroldille se oli ihan luonnollista. Joku kolmas olisi varmaan jo aikoja sitten jättänyt kysymykseen vastaamatta, eikä olisi enää pohtimassa vastaamisen ja vastaamattomuuden hyviä ja huonoja puolia.

Harold otti hieman tärisevin käsin rahoja esille, sillä aikoi saada itsensä lisäksi maksettua Naginkin samalla sisään.

Harold tuntui olevan ajatuksissaan. Nagi oli esittänyt mielestään pari ihan arkipäiväistä kysymystä, mutta Haroldin ajatukset harhailivat, ja vastaukset tippuivat viiveellä kuin lumihiutaleet taivaalta. Oli alkanut sataa lunta, ei paljon, mutta se verran, että Nagi katse kiinnittyi putoaviin hiutaleisiin. Ja oikeastaan taivaalta tuleva valkoinen moska ei ollut kevyttä lunta, vaan kosteaa rännänsekaista lumisadetta. Nagi tunsi yhden märän hiutaleen laskeutuvan poskelleen ja pyyhkäisi sen pois. Märkä lumi ei pysyisi kauaa maassa, joten oli varmaan turha odottaa valkoista vuodenvaihdetta.

Harold mitä ilmeisemmin katseli bussilinjojen aikatauluja, joten Nagin kysymys Haroldin äidin ammatista odotti edelleen vastausta. Nagi siirtyi Haroldin viereen lukemaan aikatauluja – oli hienoa, että bussit edes kulkivat jotakuinkin siedettävästi, toisin kuin Felixstowessa – ja silmäili niitä uteliaisuudesta ja ilman tarkoitusta. Hän näki vain loputtomasti lukuja sarakkeissa, eikä edes tiennyt, mihin heidän olisi pitänyt lähteä ja millä linjalla. Nagi luotti, että Harold osasi valita bussin ja katsoa aikataulut.

Nagi ei ollut liikkunut paljonkaan julkisilla, koska hänen isoäitinsä oli liian vanha ja haluton lähtemään mihinkään naapurikaupunkia kauemmas. Nagi itse oli lähinnä käynyt omatoimisesti Lontoossa ostamassa koulutarvikkeita, joskin siihen hän oli useimmiten käyttänyt hormipulveria. Junalla liikkuminen oli jo yksistään ollut harvinaista herkkua, ja nyt Nagi pääsisi kulkemaan myös pitkästä aikaa bussilla. Hän ei ollut erityisen itsevarma siitä, että osasi lukea aikatauluja oikein, mutta onneksi hän oli ainakin ennättänyt vaihtojunaansa Lontoossa. Harold oli varmaankin liikkunut enemmän jästikulkuneuvoilla, joten Nagi jätti suunnistamisen täysin ystävänsä vastuulle.

Kun bussi tuli pysäkille, Harold ei ollut vieläkään sanonut mitään äitinsä työstä. Nagi alkoi epäillä, että ehkei Harold tahtonutkaan kertoa. Harold ei ollut tuntunut olevan erityisen läheinen vanhempiensa kanssa, mutta Nagi oli todennut, että oli varmaankin vielä liian aikaista päätellä siitä mitään. Hän todella halusi tavata Haroldin vanhemmat. Usein sanottiin, että omena ei pudonnut kauas puusta, ja siksi Nagista oli mielenkiintoista tavata myös ihmisiä, jotka olivat Haroldille läheistä sukua.

Nagi astui Haroldin perässä bussiin, eikä hänellä tietenkään ollut aavistustakaan siitä, mitä bussimatka Exeterissä maksoi. Niinpä Nagi ei tajunnut, että Harold oli maksamassa hänenkin maksuaan ja alkoi kaivaa rahoja esille.
"Paljonko täällä on kertalippu?" hän kysyi Haroldilta. Totta kai hän käytti kotonaan jästirahaa viikoittain ruokaostoksiin, mutta hänellä ei ollut kokemusta paikallisbusseista. "Muutaman punnan? Ja olisiko lippu pitänyt ostaa ulkoa?"

Harold katseli kämmenellään olevia kolikoita ja seteleitä. Ne varmaan riittäisivät maksuksi molemmille. Hän ei itse tiennyt hintatasosta oikein mitään, joten kovin hyvin hän ei voinut sitä joko kalliiksi tai halvaksi arvostella. Tosin, aika usein asiat vaikuttivat olevan aika kalliita hänen mielestään, mutta näin oli taikamaailmankin kohdalla.
”Äh, minä maksan”, Harold totesi vilkaisematta Nagiin ojentaen sitten vähän epäröivästi kämmentään kuljettajalle toivoen tuon oikeasti ottavan sopivan määrän rahaa maksuksi.

Kuljettaja murahti jotain, mutta noukki sitten jotain (maksuksi kaiketi?) Haroldin kädellä olevasta puolikkaasta rahakasasta. Se meni aika hyvin. Takkutukka sujautti oitis loput kädelle jääneestä jästivaluutasta takaisin taskuunsa lähtien sitten kiireesti astelemaan kulkuneuvon käytävää pitkin peremmälle. Se oli jo aika täynnä, joten Harold jäi seisoskelemaan sinne keskivaiheen tiennoille ottaen yhdestä tangosta otteen, sillä jotenkinhan sitä pitäisi osata pitäytyä pystyssä. Harold taputteli kädellään joitain takkuihin jääneitä lumijälkiä pois ja varmisti Nagin olevan vielä mukana.

”Äitini on palveluammatissa. Ihmisten kanssa tekemisissä”, Harold lopulta sanoi vastauksena ikuisuuksia sitten esitettyyn kysymykseen. Se oli paras vastausvaihtoehdoista, joista muihin tuntui liittyvän Haroldin mielestä vain negatiivisia mielleyhtymiä tai ajatuksia. Hän ei pitänyt aiheesta yhtään eikä tehnyt oikein mitään salatakseen sitä. Mitä sitä nyt turhia.

”Entä sinun?” Harold lisäsi lähes heti oman vastauksensa perään, sillä oli vain parempi kääntää keskustelu pois itsestään, ja mikä olikaan parempi asia kuin vastakysymys. Lyhyt hetki kului ja sitten takkutukka oikeasti tajusi, että mitä oli mennyt kysymään… että mitä Nagin äiti teki työkseen? Harold käänsi katseensa ikkunasta ulos ja puri hieman huultaan.
”Olen pahoillani. Olen... tyhmä.”

Kyllä Harold tiesi, ettei Nagi asunut äidin vaan isoäitinsä luona, mutta mitä sitä heti lähteä niin yksityiskohtaisesti miettimään kaikkea, kun kokee tarvetta kääntää huomio asiasta ja itsestään johonkin muuhun. Tällä kertaa perinpohjaisemmasta ajattelusta olisi varmasti ollut enemmän hyötyä ja tarvetta. Harold ei oikeasti edes halunnut saada kysymykseensä minkäänlaista vastausta, sillä ei ollut esittänyt sitä sillä tarkoituksella. Ehkä pitäisi vain yrittää antautua johonkin small talkiin. Jokin hyvä aihe pitäisi vielä keksiä. Sää tuntui ainakin huonolta vaihtoehdolta, joulupyhät myös, joulutyöt myös…

”Oletko ollut paljon jästien kanssa tekemisissä?” Harold päätyi kysymään tarkoituksenaan vaihtaa aihetta. Se oli kai ihan hyvä kysymys, vaikka Nagin sulautuminen jästimassoihin vaatteiden puolesta oli kyllä jo kehun arvoinen. Olikohan Nagin kotikaupungissa paljon jästejä? Harold ei oikein tiennyt. Isoissa kaupungeissa tuntui olevan sekä että, taikovia ja jästejä, mutta pienet paikkakunnat olivat enemmänkin joko tai.

Bussimaksua maksava Harold muistutti Nagin isoäidin ystäviä, jotka aina tarjoutuivat maksamaan kaiken. Nagi rypisti otsaansa Haroldin innolle tarjota bussikyyti, koska hän olisi voinut maksaa itsekin. Kokemuksesta Nagi kuitenkin tiesi, että julkisella paikalla asiasta inttäminen ei johtanut mihinkään, ja se oli lisäksi kiusallista molemmille osapuolille. Isoäidin ystävät nostivat yleensä asiasta hirveän teatterin. Harold tuskin ryhtyisi sellaiseen, muttei huomauttamisesta ollut enää tässä vaiheessa mitään hyötyä, kun Harold oli jo maksamassa lippuja.

"Sinun ei olisi tarvinnut maksaa", Nagi totesi hetken päästä, kun Harold oli maksanut. "Olisin voinut maksaa itse." Hän kohautti vähän olkiaan ja seurasi Haroldia peremmälle bussiin. Oli Haroldin asia, halusiko tämä maksaa bussista vai ei, mutta nyt Nagi oli ainakin tehnyt selväksi, että Haroldin ei tarvinnut olla ihan näin vieraanvarainen.

Linja-auto oli puolityhjä. Nagi antoi katseensa kulkea matkustajien joukossa. Jos hän sai tilaisuuden nousta jästikulkuneuvoon, hän tarkkaili ihmisiä ja yritti päätellä näiden elämänatarinaa. Tarinoiden keksiminen oli hyvää ajanvietettä pitkilläkin matkoilla. Nagi ei tosin ollut matkustanut mihinkään kauemmas vähään aikaan, eikä Felixstowessa kulkenut mainittavasti busseja.

Hetken kuluttua Harold jatkoi aiheesta, joka oli jäänyt odottamaan vastausta jo bussin ulkopuolella. Bussi heilahti liikkeelle, kun Harold kertoi äitinsä olevan palveluammatista. Kuvaus oli vähintäänkin epämääräinen, mutta varmaankin Nagi kohta näkisi, millaista palveluammattia Harold tarkoitti. Eikä asia varsinaisesti hänelle kuulunut. Hän oli lähinnä kysynyt siksi, ettei tiennyt paljonkaan Haroldin vanhemmista, jotka tapaisi pian.

Sitten Harold kysyi, mitä Nagin äiti teki työkseen. Kului muutama sekunti, kun kysymys pääsi perille Nagin tajuntaan. Oliko Harold, kohteliaisuuden ja tahdikkuuden malliesimerkki, juuri kysynyt hänen äidistään? Nagi huomasi jännittävänsä hartiansa. Hän ei ollut pahemmin puhunut Haroldin kanssa äidistään, mutta toki Harold tiesi, että Nagi asui isoäitinsä luona. Kai Harold oli päätellyt, että Nagin äiti oli joko kuollut tai kyvytön huolehtimaan pojastaan, jos tämä asui isoäitinsä luona? Tai ehkä Harold ajatteli Nagin äidin olevan jatkuvasti työmatkoilla.

Pian Harold käänsi katseensa ja pahoitteli. Nagi hengitti syvään ja rentoutti hartiansa. Kysymys oli ihan tavallinen. Miksi hän oli niin varautunut?
"Hän on.... oli parantaja", Nagi vastasi vaisusti heti Haroldin pahoittelun perään. "Hän työskenteli ennen Irakin sotaa Lähi-idässä etsimässä parannuskeinoja kiroussairauksiin, tapasi isäni ja jäi sinne jumiin sodan alkaessa. Lopetti, kun muutimme Britanniaan."

"Ja ei se mitään, ei äitini ole... kuollut tai mitään." Nagi kohautti olkiaan. Hän tarkkaili Haroldin reaktiota ja mietti, että voisi jossain vaiheessa kertoa jotain perheestään. Perheasiat eivät olleet mitään suuria salaisuuksia, mutta Nagi ei vain tahtonut puhua niistä. Jos hän olisi kertonut, se olisi ollut säälin kerjäämistä asiasta, johon hän oli jo tottunut. Äiti oli ollut sairaalassa jo yli kymmenen vuotta. Isä oli ollut aina kuollut. Ei siinä ollut mitään säälittävää tai pahoiteltavaa, tai muuten Nagi olisi joutunut pahoittelemaan koko tähänastista elämäänsä.

Ennen kuin Nagi ehti jatkaa aiheesta, Harold tuntui tahtovan vaihtaa keskustelun suuntaa. Nagi hymyili hiukan. Tämä oli se Harold, jonka kanssa hän useimmiten jutteli. Kohtelias ja tahdikas, kuten aina.
"Joka päivä", Nagi vastasi ja katseli bussin ikkunassa vaihtuvia maisemia. Bussi pysähteli välillä, ovet sihahtivat auki ja takaisin kiinni. "Isoäidilläni on paljon jästiystäviä Felixstowessa, ja hän on paljon tekemisissä heidän kanssaan. Elämme muutenkin jästikaupungissa, ja minulla on lomien aikana jästityöpaikka. Saan palkkani jästirahana ja tapaan paljon jästityttöjä, joille pomoni haluaisi minut naittaa." Nagi naurahti.
"Ei sillä, että tahtoisin jäädä Felixstoween tai että olisin edes kiinnostunut. Mutta onhan se..... hauskaa, välillä." Nagi piti äänensä melko hiljaisena, vaikka bussi oli puoliksi tyhjä. Sana 'jästi' herätti useimmiten kummastusta, vaikkei sillä mitään muuta vaikutusta ollutkaan.

"Entä sinä?" Nagi heitti Haroldia kepeällä vastakysymyksellä. Ja itse asiassa, Nagi ajatteli, koska eräs ajatus nousi hänen mieleensä. "Oletko paljon tekemisissä jästien kanssa? Ja.... en ole varmaan kysynyt koskaan, mutta ovatko vanhempasi taikovia?"
Nagi ei ollut varma, oliko Harold koskaan maininnut vanhemmistaan sitä, olivatko he taikovia vai ei-taikovia. Jostain syystä Nagi oli elänyt uskossa, että ainakin Haroldin äiti oli ei-taikova, mutta hän ei pystynyt sanomaan, perustuiko veikkaus johonkin Haroldin aiemmin sanomaan vai ei.

((Mehän puhuttiin jo jotain kerran näistä pitemmistä peliviesteistä? Onnea lukemiseen, ja onnea toki myös vastauksen kirjoittamiseen. Jätin tänne kyllä postaamatta aivan kaiken kirjoittamastani, ei kertausta, enkä edes tiedä miten päädyin sellaisenkin pariin ensin…. xd ))

Kaveri mainitsi äitinsä olleen parantaja, isänsä, sodan ja Irakin ja lähdön Britanniaan. Harold onnitteli sarkastisesti itseään mielessään siitä, miten onnistuneesti oli tämänkin saanut nyt puristettua ulos vieraastaan. Näinhän pitäisikin vastaanottaa vieras, joka oli osoittanut jo suurta ystävällisyyttä edes vastaanottamalla kutsun. Ensiksi myöhästytään hakureissusta, sitten unohdetaan se, ettei ole avainta ja pitää koukata muualta hakemassa se ja huipennukseksi yritetään vielä tonkia jotain perhedraamaa esille. Näinhän tämän kaiken pitikin sujua.

Nagi vielä tiivisti sanomansa siihen, ettei hänen äitinsä ollut kuollut tai mitään. Harold tunsi olonsa naurettavaksi. Hän nyökkäsi kyllä hieman sen merkiksi, että oli toki kuunnellut, vaikka olikin suunnannut katseensa ikkunasta ulos. Lopulta Harold käänsi katseensa takaisin puhekumppaniin puistettuaan ensin päätään samalla, kun oli hieman haronut takkujaan.

”Ei oikeasti, minä… minun pitäisi keskittyä nyt hieman paremmin ja ajatella enemmän”, hän sanoi hieman väkinäistyyppisen hymyn kera. Se ei tosin ollut turhaan leveä vaan pikemminkin näkyi vain siinä, että suunpielet kaartuivat ylös, muttei liikaa. Liiallinen väkinäisyys ja liiallinen hymyily ei sopinut yhtään teemaan. Se teema ei kyllä ollut se paras. Harold tiesi sen itsekin vallan mainiosti, ja koska hän oli vahingossa heidät sen äärelle johtanut, lieneekin olevan hänen vastuullaan siirtää se pois siitä aiheesta.

Täten Harold kysyikin sitten Nagien ja jästien suhteista. Se ei ollut ihan kokonaan kontekstista revitty, vaan oli kai ihan luonteva jatko. Aiemminkin oli ollut puhe ihmisistä ja nyt, kun oltiin jästien ympäröimänä, niin mikä olisikaan parempi paikka, kun puhua niistä. Okei, Harold ei ajatellut näin, mutta olisi hyvinkin voinut ajatella.

Nagi kertoi, että näki joka päivä jästejä. Harold nyökytteli. Ainakin hän tiesi nyt vieraan tottuneen olemaan joidenkin jästiyhteisöiden edustajien ympäröimänä, joten ehkä siltä osin vierailu saattaisi edes jossain määrin onnistua. Harold kurtisti hieman kulmiaan, kun kaveri kertoili vielä, miten kaverin pomo yritti saada hänet alkamaan olemaan jonkun pomon valitseman tytön kanssa. Nagi kuitenkin nauroi asialle, joten se ei tainnut olla kauhean vakavaa, mutta silti… Harold ei itse olisi ainakaan pitänyt tuollaisesta ja olisi kokenut tuon jo ehkä jonain yksityisyyden loukkauksena, mutta virnisti kuitenkin pienesti.

Harold löysensi otettaan tangosta ja tarkasti aina välillä, että kuinka pitkällä he jo olivat. Pian pitäisi varmaan jäädä jo pois kyydistä. Takkutukka ei ollut ihan varma, että kuinka lähellä linja kulkisi pysäkkeineen, mutta tarpeeksi lähellä ainakin. Sitä paitsi, oli parempi nousta yksi pysäkki ajoissa kuin yksi myöhässä tai jos linja tekisin jonkun oudon käännöksen ja sitten olisi vielä entistä pitempi matka. Vaihtoehtoja oli lukuisia.

Nagi totesi vielä ääneen sen, minkä Harold oli pystynyt jo arvaamaankin, hän ei ollut oikein kiinnostunut pomon valitsemista tytöistä – ylipäätään, kuka edes olisi ollut kiinnostunut sellaisista? Okei. Ehkä joku –, mutta lisäsi sen vielä olevan joskus ihan hauskaa. Harold käänsi katseensa takaisin puhekumppaniinsa ja virnisti. Aivan varmasti se olisi joskus hauskaa, sillä koko idea oli jo aika… älytön?

”Entä sinä?” kaveri kysyi kepeästi ja Harold vain virnisti vastaukseksi. Nagi tosin sitten täydensi kysymystä ja vaikutti siltä, että hän oli ollut tosissaan. Harold ei yhtään ollut muistanut, ettei Nagi ehkä tiennyt mitään hänen jästivanhemmistaan. No mistä muka, kun ethän sinä siitä kenellekään oikein kerro, Harold sai muistutuksen itseltään. Ovet sihahtivat juuri sillä hetkellä taas auki, ja Harold vilkaisi ehkä hieman koleasti ympärilleen. Kai he voisivat jo tästä kohdasta hypätä pois kyydistä.

”Me jäämme tästä pois”, Harold totesi ehkä vähän tökerösti Nagille pujotellen sitten pitkänä kaverina leikiten kulkuneuvosta ulos pihalle, jossa lumisade oli heltymään päin. Ajoneuvo oli kyllä ollut suurimmaksi osaksi aika tyhjä, joten se ei ihan ollut saavutus tai mitään. Vasta ulkona ja pari askelta otettuaan Harold kääntyi vilkaisemaan, että oliko Nagi vielä pysynyt perässä vai ei. Toivottavasti oli.

Tämän jälkeen Harold lähti kävelemään eteenpäin aikeinaan jo kääntyä ensimmäisestä risteyksestä vasemmalle. Kauempana oli nähtävissä se, miten bussi kääntyi, linjanmukaisesti varmaan, oikealle.

”Siis ovat he jästejä, mutta ei se minua haittaa… Olen jo päässyt yli siitä… kai”, Harold totesi vastauksen vanhempiensa taikovuuskysymykselle kohauttaen hieman olkiaan. Hän ei oikein mielellään puhunut asiasta, mutta Nagi oli ehkäkin oikeutettu ottamaan tämä teema esille tässä kohtaa.

”Nykyään tulen jopa jotenkin ehkä toimeenkin nii- heidän kanssaan tai ainakin joskus”, hän vielä lisäsi pitäen katseensa yhä tiessä ja muistaen vähän myöhässä, että ne -pronomini ei ehkä ollut se paras pronomini käytettäväksi ihmisistä saatikka omista vanhemmistaan. Vähän kunnioitusta silti pitäisi olla jäljellä. Etenkin, jos tarkoituksena oli mennä pummimaan avainta.

”Mutta isä ja minä me… emme oikein… tule keskenämme toimeen… Tai minä en ainakaan. Toivottavasti se ei häiritse kauheasti”, Harold puoliksi varoitteli ja puoliksi pahoitteli jo etukäteen. Olisi aika ikävää, jos vierailijan vierailun mielekkyys kokisi pakkolaskun tällaisen asian vuoksi. Harold hymähti vielä kääntäessään päätään hieman sivulle, jotta tietäisi hieman paremmin, että pitäisikö vielä pahoitella jo etukäteen tätä asiaa vai ei.