Tylypahka AM

// Peliin Cainen hahmo Jenny jonka sukunimeä en muista nyt. Sijoittuu kai syyslukukauden alkuun.//


"Tunari!" huusi noin neljäsluokkalainen tyttö toisesta pöydästä. Olin innoissani lapannut puuroa suusta ohi, oikeaan poskeeni. Korvani punehtuivat. Ennenkuin muuta ehdin tuolini kallistui ja onnistuin takaperinkuperkeikalla pelastamaan selkäni, niskani ja ehkä jotain muutakin.


"Oho, tyttöhän on notkea", minulle huutanut tyttö sanoi.
"Ahaa, se on se puoliveela ykköseltä", joku poika sanoi pilkallisesti.
"Puoliveela?" joku muu tyttö sanoi. "rottanikin on kauniimpi".

Kiusaajien pilkatessa minä etsin katseellani opettajaa.
"Ei täällä enää ole opettajia", sanoi kaunisrottainen tyttö. "ja sinä, sinä et lähde minnekään", hän lisäsi ja tarrasi kaavun kaulukseeni kun yritin paeta.


Vaikka yritin vastustella, he riipivät minut pystyyn. Sain pojalta verta tippuvan haavan niskaani. Tyttö, joka oli huutanut minulle piti nyt minusta kiinni. Muut kaksi olivat asettuneet tottuneen näköisesti, niin että he muodostivat kolmion. Kasvoni kalpenivat ja kyynel vieri oikeasta silmäkulmasta vaikka koitin olla näyttämättä pelkoa heille.


"Ai, se itkee", minua pitelevä tyttö huomasi. Yht'äkkisesti hän työnsi minua eteenpäin ja luulin kaatuvani lattialle, mutta poika otti minut kiinni, ja ennenkuin ehdin huohahtaa tahi ihmetellä hänkin työnsi minua ja toinen tyttö otti kopin.


Luulin jo, että sitä jatkuisi mutta huutanut tyttö työnsikin minut lattialle, eli poika ei ottanut koppia.

Nousin maasta ja juoksin pakoon. He seurasivat minua mutta juoksin tyhjään luokkaan ja lukitsin oven.
"Miten se lukkoloitsu meni?"
"En muista".
"En mäkään".
"Tyhmät", koitin huutaa mutta sain aikaan vain inahduksen.


Kuulin heidän loittonevat äänensä ja pillahdin itkuun.

Jenny oli sinä aamuna herännyt varsin aikaisin ja käynyt aamiaisella jo heti sen alettua. Sieltä hän oli suunnistanut ulos pienelle lenkille. Hän ei varsinaisesti harrastanut mitään lenkkeilyä eikä ollut tänäkään aamuna juossut pientä pihamaan kiertävää reittiään vaan kävellyt sen melko rauhalliseen tahtiin. Hän piti syysaamuista, jotka olivat hieman hämäriä, mutta eivät kuitenkaan pimeitä, ja hieman viileitä, mutta eivät kuitenkaan kylmiä.

Nyt korpinkynsityttö suunnisti kuitenkin ulkoa takaisin kohti Korpinkynnen tupaa mielessään jo koulupäivän jälkeinen aika. Hän oli sopinut muutaman muun kolmasluokkalaisen kanssa pelaavansa kitakiviä pihamaalla ja sopineet peliin uuden säännön: häviäjä joutuisi tarjoamaan seuraavana Tylyaho-viikonloppuna voittajalle kermakaljan Kolmessa Luudanvarressa. Se tuntui olevan kaikkien ylempiluokkalaisten suosikki ja vaikka siinä ei oikeasti ilmeisesti ollutkaan alkoholia – eihän sitä muuten olisi edes myyty alaikäisille – sen tilaaminen tuntui silti jotenkin hienolta.

Kulkiessaan pitkin Korpinkynnen tupaan johtavaa käytävää Jenny huomasi muutaman oppilaan erään luokkahuoneen oven edessä. Näytti siltä kuin nämä olisivat yrittäneet tehdä jotakin oven lukolle, mutta hänen päästessään lähemmäs nämä luovuttivat ja lähtivät pois. Jenny kohautti mielessään olkapäitään ja jatkoi matkaansa miettien iltapäivän epävirallista kitakivikisaa, mutta luokkahuoneen kohdalle päästyään hän kuuli nyyhkäyksen, joka pysäytti hänen askeleensa. Se kuului pian uudestaan ja hän oli melko varma, että se kuului luokkahuoneesta.

Jenny katseli ympärilleen ja kokeili sitten varovasti luokkahuoneen ovea. Se oli lukossa, niin kuin hän oli olettanutkin. Nyt hän oli kuitenkin jo varma, että itkun ääni kuului luokasta. Mitä hänen olisi pitänyt tehdä…?

Jenny koputti epävarmasti luokan oveen. Olikohan joku jäänyt sinne vahingossa lukkojen taakse vai…? Hän mietti paikalta lähtenyttä oppilaslaumaa. Hän oli melko varma, että nämä olivat olleet ylempiluokkalaisia.

”…hei? Oletko… kunnossa?” hän kysyi oven läpi vilkuillen samalla taas ympärilleen pitkin käytävää. Siellä ei ollut enää ketään muita, mikä oli ihan hyvä, koska hänestä tuntui lievästi tyhmältä puhua suljetulle ovelle.

”…hei? Oletko… kunnossa?" kuulin tytön äänen.
"Joo, kai.....", mutisin ja menin avaamaan oven. Tyttö oli täysin vieras ja ehkä vähän minua vanhempi.
"Kuka niin.....Kuka olet?" kysyin hieman varuillani. Jos se olisikin joku heidän ystävänsä.

Jenny kuunteli koputuksensa jälkeen miltei henkeään pidättäen ja kuulikin vaimeaa mutinaa ennen kuin joku tuli avaamaan oven. Hän yllättyi hieman, kun oven avasi häntä itseään ehkä kymmenisen senttiä pidempi tyttö. Hän oli odottanut jotakuta alempiluokkalaista. Tytön vaaleat hiukset olivat todella pitkät ja tällä oli sirot kasvot, vaikkakin nyt hieman itkeneen näköiset. Tämä vaikutti olevan hieman varuillaan kysyessään, kuka hän oli.

”Öh… Minä olen Jenny”, hän vastasi, koska ei tiennyt, mitä muutakaan kysymykseen olisi voinut oikein vastata.

”Kuljin tästä vain ohi ja kuulin… kuulin ääniä ja mietin, että… oletko kunnossa”, hän vielä selitti yrittäen välttää itkemisen mainitsemisen. Vaikka olikin aika ilmeistä, että tyttö oli itkenyt luokassa, niin ei sitä kuitenkaan ollut sopivaa sanoa ääneen! Hän ei ollut myöskään varma, oliko sopivaa kysyä, mitä oli tapahtunut. Ilmeisesti kuitenkaan tyttö ei ollut ainakaan jäänyt luokkaan lukkojen taakse. Ehkä tämä olikin yrittänyt päästä muita pääsemästä sisään…?

”Öh… Minä olen Jenny”, tyttö esittäytyi. Olin häntä hieman pidempi.
”Kuljin tästä vain ohi ja kuulin… kuulin ääniä ja mietin, että… oletko kunnossa”, Jenny jatkoi.
"Tuota...Charlisa. Charlisa Marfan. Ja mä oon täysi pelkuri!" huusin enemmän itselleni kuin Jennylle. "mun ei pitäis säikähtää niin vähästä ja mä tyhmä en uskonut kun äiti sano et eka vuosi Tylypahkassa ei välttis oo helppo! Jos joku kaataa mun tuolin, niin miksen puollustaudu! Ja sit kun ne aloittaa nii miks, miks mä ensimmäisen tilaisuuden tultua juoksen pakoon! Ja ylipäätänsä, lappaan ruokaa ohi suun!"

Jenny kohotti kulmiaan hieman yllättyneenä, kun heti nimensä kertomisen jälkeen tyttö huudahti olevansa täysi pelkuri. Mielenkiintoinen tapa esitellä itsensä. Tyttö jatkoi vielä hieman kiireisen olosta ja itseään moittivaa ulosantiaan vielä tovin niin, että Jennyn teki mieli nostaa kätensä ylös ja pyytää tätä vähän hidastamaan.

”Kuka kaatoi tuolisi?” hän kysyi lopulta saadessaan suunvuoron. Tyttö ei oikein kuulostanut siltä, että kyseessä olisi ollut joku kaverusten välinen hyväntahtoinen pilailu. Itse asiassa Jennystä alkoi vaikuttaa vähän siltä kuin tyttöä olisi kiusattu. Tämän itkuiset kasvot ja äänekäs vuodatus viittasivat vähän siihen.

”Eikä se varmasti ollut sinun syysi”, Jenny sanoi painokkaasti, sillä Charlisa tuntui syyttävän itseään. Kyllähän kuka tahansa nyt pelästyisi, jos joku tulisi kaatamaan tuolin! Ja oli paha puolustautua, jos oli yksi montaa vastaan! Ainakin sellaiselta tilanne vähän oli näyttänyt, sillä luokan edessä oli ollut useampi oppilas hänen osuessaan paikalle.

”Kuka kaatoi tuolisi?” Jenny kysyi.
"En tunne heitä muttta ehkä noin 14 vuotiaita", vastasin ääni vavisten.
”Eikä se varmasti ollut sinun syysi”, Jenny vielä sanoi.
"Kenen, kenen sitten?" niiskutin. Kiusaajien, otaksuinkin Jennyn ajattelevan, mutta oliko sellaista edes kielletty koulun säännöissä? Ja, ajattelin, olisinhan minäkin voinut siinä tilanteessa tapella, enkä vain olla ja pysyä siinä kiusattuna ja antaa kiusaajien tehdä mitä mielivät. HUomasin haavan niskassani vuotavan vähän. Tunnustelin niskaani.
"Aih!" huudahdin sillä haava oli kipeä, kipeämpi kuin luulin.

((Anteeksi, että tässä on kestänyt ihan tuhottoman kauan! Jos vielä haluat pelata tämän loppuun, niin nyt pääsen jatkossa pelaamaan vähän säännöllisemmin taas. (: ))

Jennyn harmiksi tyttö ei ilmeisesti tuntenut tuolinsa kaataneita oppilaita, mutta tämäkin oli huomannut nämä ylempiluokkalaisiksi. Jenny tosin oli melko varma, että hän tunnistaisi luokkahuoneen edessä ollutta porukkaa, jos vain näkisi näitä uudestaan. Ehkäpä hänen pitäisi suunnitella joku ovela kosto…! Mielellään tietysti sellainen, mistä ei jäisi kiinni!

”No niiden, tietysti!” Jenny vastasi tytölle, kun tämä kysyi, että kenen vika tapahtuma sitten oikein oli. Totta kai se oli kiusaajien vika. Vaikka kuinka olisi lapannut ruokaa suunsa ohi Suuressa Salissa.

”Ne varmasti halusivat vain jonkun, jota kiusata. Ei se liittynyt varmaan mitenkään juuri sinuun”, Jenny yritti vakuutta tytölle, ja toivoa sen piristävän tätä. Hän uskoi myös olevansa oikeassa, sillä hän ei uskonut, että toisessa tytössä oli mitään erityistä, minkä takia kiusata. Hän oli juuri aikeissa ehdottaa, että he menisivät etsimään kiusaajat, kun tyttö kosketti niskaansa ja huudahti kivusta.

”Voi ei, sattuiko sinuun kun kaaduit?” Jenny aloitti, kunnes huomasi hiukan verta tytön sormissa, jotka olivat olleet tunnustelemassa niskaa.

”Siitähän tulee verta!” hänkin huudahti nyt, ehkä vähän huolestuneemmin kuin oli ollut tarkoitus, ”pitäisikö sitä mennä näyttämään sairaalasiipeen? Anna kun katson, miltä se näyttää.” Jenny yritti kiertää Charlisan taakse nähdäkseen, miten iso haava oikein oli. Ei tietenkään sillä, että hänellä olisi ollut mitään laastarin liimaamista kummempia parannustaitoja, mutta osaisi hän ehkä sanoa, oliko se niin iso, että sitä pitäisi mennä näyttämään oikeille parantajille.

//Joo, ei haittaa vaikket ole aikoihin pelannut.//

"No niiden, tietysti! Ne varmasti halusivat vain jonkun, jota kiusata. Ei se liittynyt varmaan mitenkään juuri sinuun” Jenny koitti tyynnytellä minua.
"Mä..Mä en oo ylpee, tai mitään, mut mä oon puoliveela", vastasin.
”Voi ei, sattuiko sinuun kun kaaduit?” Jenny kysyi.
"Eikun yksi raapaisi. Aih!" parkaisin taas.
”Siitähän tulee verta!” Jenny huomasi. ”pitäisikö sitä mennä näyttämään sairaalasiipeen? Anna kun katson, miltä se näyttää.” Jenny katsoi ja annoinkin hänen katsoa.

Tytön kertoessa olevansa puoliveela Jenny katsoi hetken tämän pitkiä, vaaleita hiuksia ja hyvää, vaaleaa ihoa. Hän ei ehkä olisi tajunnut itse epäillä asiaa, mutta nyt kun Charlisa oli sen sanonut, se kävi kyllä järkeen. Mutta olisivatko muut kiusanneet tätä sen takia…? Vaikea sanoa.

”En… en usko, että se johtuu siitä!” Jenny yritti vakuuttaa, vaikka ei ollutkaan asiasta yhtään varma, ”tarkoitan, että näytät ihan…” Jenny keskeytti lauseensa tajutessaan sen kuulostavan tökeröltä. Eihän hän voinut sanoa, että tyttö näytti ihan normaalilta. Sehän olisi kuulostanut siltä kuin puoliveelat oletettavasti näyttäisivät jotenkin epänormaaleilta!

”Tarkoitan… en olisi arvannut!” hän lopulta korjasi lausettaan ja toivoi, ettei Charlisa loukkaantuisi siitä. Hänhän oli kuitenkin yrittänyt vain lohduttaa ja ajatus oli tärkein!

Jenny kiersi tytön taakse ja kiersi tytön taakse ja siirsi varovasti tämän pitkiä, vaaleita hiuksia syrjään, jotta näkisi kunnolla niskan. Hän ei ollut ikinä nähnyt kenelläkään niin pitkiä hiuksia tai ei ainakaan koskenut sellaisiin ikinä. Ne olivat myös todella silkkiset ja todella vaaleat. Mutta ei, nyt piti keskittyä siihen haavaan. Jenny nousi vielä enemmän varpailleen ja tosiaan näki nyt haavan. Se ei vuotanut onneksi enää mitenkään erityisen paljoa, mutta näytti kuitenkin vähän ikävältä.

”No… Se ei ole kauhean paha, mutta… ehkä se olisi hyvä puhdistaa ja laittaa siihen vaikka laastari…?” hän ehdotti Charlisalle varmuuden vuoksi. Hän ei kuitenkaan ollut mikään asiantuntija, joten ehkä olisi parempi antaa oikean parantajan tehdä arvio kuin luottaa siihen, että hän tiesi, millainen haava piti hoitaa ja miten.

”Haluaisitko mennä käymään sairaalasiivessä?” Jenny vielä jatkoi.