Tylypahka AM

((Tämä peli sijoittuu siis sunnuntaihin 28.08.2016, kun Tylypahkan pikajuna kuljettaa oppilaat syyslukukautta varten taas koululle. Mukaan odottelen ainakin Prunella Weaveria, mutta myös muut halukkaat voivat liittyä mukaan missä tahansa mielestään sopivassa kohdassa! :) Jenny ei ainakaan pure vaan tykkää tutustua uusiin ihmisiin!))

Jenny lysähti istumaan tyhjän vaunuosaston pehmoiselle penkille ja huokaisi tyytyväisenä. Jo kolmas vuosi Tylypahkassa edessäpäin! Enää hän ei ollut mikään ihan pikkuinen ekaluokkalainen tai juuri ekaluokkalaisuudestaan päässyt tokaluokkalainen vaan nyt hän oli kolmasluokkalainen, joka oli jo melkein sama asia kuin neljäs- tai viidesluokkalainen. Hän osasi jo aika paljon kaikenlaista ja pystyi neuvomaan ja auttamaan nuorempia oppilaita, mutta toisaalta pystyi myös itse pyytämään apua ylempiluokkalaisilta, mistä oli joskus aika paljon apua. Etenkin hänen tuvassaan, jossa monet loistivat kouluosaamisellaan.

Jenny oli pukeutunut jo valmiiksi muuhun koulupukuunsa, mutta kaavun hän kaivoi esiin matka-arkustaan ja puki sen päälleen vasta nyt, sillä kuuleman mukaan se herättäisi liikaa huomiota King’s Crossin aseman jästien keskuudessa. Mikä varmasti oli totta, sillä hän ei ollut nähnyt yhdelläkään jästillä asemalla päällään kaapua.

Kaapunsa mukana Jenny oli kaivanut matka-arkustaan myös uuden muistilehtiönsä. Se oli todella hieno, sillä sen hieman karheantuntuisen vihreä kannen päällä komeilivat koristeelliset kuvat huispauksessa käytetyistä palloista. Hän oli päättänyt varata kyseisen vihon huispauskelle ja nyt oli loistava aika aloittaa suunnittelemaan Korpinkynnen tupajoukkueen tulevan lukuvuoden huispausmestaruutta! Jenny veti esille laukustaan vielä sulkakynänsä ja alkoi raapustaa keskittyneesti vihkoonsa taktiikoita, joita voisi myöhemmin ehdottaa Korpinkynnen uudelle kapteenille – kuka se sitten ikinä tulisikaan olemaan.

Prunella kuunteli itku kurkussa äitinsä höpötystä ja veturin pillin vinguntaa. Tyttö nojautui junan ovelta laiturille päin, yrittäen epätoivoisesti tavoitella matkalaukkuaan äidin käsistä. Mitä jos hän myöhästyisi Tylypahkan junasta!? Äiti oli niin tunnekuohun vallassa tyttönsä historiallisesta ensimmäisestä koulumatkasta, ettei näyttänyt välittävän siitä, saisiko Prunella tavaransa junan sisälle vai ei. Ihmiset liikkuivat nopeasti laiturilla, ja savu tuprusi jo veturin piipusta taivaalle. Pilli ulvoi. Prunella tunsi solmun vatsassaan tärisevän. Pahuksen pahuksen äiti!

"Anna Nellalle sen matkalaukku", Isac puuttui peliin. Äiti katsahti seitsemänvuotiaaseen, määrätietoisesti takaisin tuijottavaan poikaansa, ja nosti sitten tummanpunertavan, painavan matkalaukun Prunellalle. Nuori noita otti sen painon vastaan, ja tunsi sydämensä laskeutuvan jonnekin vatsan alapuolelle. Hän esteli äitiään nousemasta vaunuun, mutta tunsi samalla hirmuista halua hypätä takaisin laiturille. Mutta nyt ei saisi antaa aihetta huhulle "Yksi tyttö myöhästyi junasta, kun loikkasi laiturille juuri ennen junan lähtöä. Taisi haluta mammansa syliin vielä kerran."

"Rakastan sinua", äiti sanoi hymyillen, luopuen ajatuksesta syleillä Prunellaa. Prunella nyökkäsi pidätellen kyyneleitä, kasvoillaan vino hymyn tapainen. Hän inhosi sitä, kun itketti. Ennen kuin junan ovet suljettiin, Prunella katsoi vielä virnistäen pikkuveljeensä toivoen että se riittäisi. Isac näytti niin vakavalta, että se kuihdutti Prunellan itsevarmuuden olemattomiin.

Sitten Prunella keskittyi enää vain junan käytävään ja matkatavaroihinsa. Hänen mielikuvituksensa lähti pian lentoon, ja hän huomasi miettivänsä, mitä tapahtuisi, jos hän kohtaisi käytävässä joukon itsevarmoja, pienempien rökittämisestä tykkääviä vanhempia oppilaita. Häntä ällötti ja pelotti. Pää alhaalla hän eteni kipittäen käytävällä, kurkkien aina välillä vaunuosastoihin. Kaikissa istui tavallisia oppilaita. Kammottavaa. Prunellaa pelotti tutustua uusiin ihmisiin. Itku oli lähellä. Hän oli aivan kauhusta kankea.

Seuraavassa vaunuosastossa näytti olevan tyhjää. Prunella riuhtaisi oven auki, ja työnsi matkalaukkunsa ja pöllöhäkkinsä sisälle. Silloin hän tajusi, että vaunuosastossa istui toinen tyttö vihkonsa puoleen kumartuneena. Prunella jähmettyi liikkumattomaksi, silmät suurina ja kauhistuneina ruskean otsatukan alapuolella, huulet vetäytyneinä hermostuneiden, yhteen puristuneiden hampaiden päältä säikähtäneeseen ilmeeseen. Hetken Prunella mietti, nolostuisiko vai alkaisiko pelätä niin paljon, että juoksisi pois vaunusta pillittämään. Hän sulki silmänsä ja huomasi suunsa kaareutuvan niin, että nyt valkoiset hampaat olivat osa hymyä. Väkinäistä sellaista.

"...Hei", Prunella sanoi ja antoi katseensa sitten sinkoilla vaunussa ympäriinsä, nurkasta toiseen. Penkit näyttivät mukavilta, ja lopulta kun nuori Weaver uskalsi tarkastella toisen tytön ulkonäköä, hän näki tällä olevan vähintäänkin maailman tummimman puun väriset hiukset. Tytöllä oli myös koulupuku päällä, toisin kuin Prunellalla. Hän oli varmuuden vuoksi pukeutunut jästiasuun hämätäkseen kyseisiä taikomattomia : hänellä oli eläväisen vihreä t-paita, sininen hame jossa oli taskut ja mustat, väljät farkut. Olisiko hänen pitänyt valita asunsa toisin?

Prunella päätti nyt huolehtia Estran hyvinvoinnista. Ei hän sentään niin järkyttynyt ollut, että unohtaisi lehtopöllönsä. Kiitollisena tekemisestä Prunella laittoi Estran häkin penkille niin lähelle ikkunaa kuin mahdollista, ja pysähtyi sitten seisaalleen miettimään, mitä tekisi matkalaukulleen. Estra oikoi siipiään ja suki niitä piittaamatta toisesta tytöstä. Kyllä Estra oli kaunis, vaikkakin pelottava, olihan Prunellalla niin suuri vastuu sen elämän laadusta. Prunella mietti, saisiko Estrasta puheenaiheen.

Jenny nosti katseensa vihostaan, ja sulkakynä jäi häilymään sivun yläpuolelle, kun vaunuosaston ovi kävi. Hänen onnekseen hän käytti nykyään vain tiputtamattomaksi loitsittuja sulkakyniä, sillä hän kärsi melko usein siitä ongelmasta, että pysähtyi kirjoittaessaan miettimään liian pitkäksi aikaa, jolloin muste alkoi yleensä tippua kynän kärjestä paperille isoina, rumina läikkinä.

Vaunuosastoon sisälle astunut tyttö näytti ehkä hieman häntä itseään nuoremmalta – ja siltä kuin aikoisi hetkenä minä tahansa purskahtaa itkuun. Juuri kun Jenny oli varma siitä, että padot olivat murtumassa ja kyyneleet alkamassa virrata, tytön suupielet kaartuivatkin hymyyn, joka paljasti tämän ylähampaissa olevat hammasraudat. Hymy oli ehkä hieman väkinäinen ja tytön katse poukkoili hermostuneesti ympäri vaunuosastoa tämän tervehtiessä häntä, mutta Jenny vastasi tervehdykseen leveällä, ystävällisellä hymyllä. Ehkäpä kyseessä oli joku uusi, pieni ekaluokkalainen, joka oli ensimmäistä kertaa erossa vanhemmistaan ja jota pelotti. Ehkäpä tyttö oli jopa jästisyntyinen ja hämmentynyt kaikesta uudesta!

”Moi!” Jenny vastasi tytön tervehdykseen mutkattomasti ja sulki samalla vihkonsa osoitukseksi siitä, ettei tämä ollut keskeyttänyt mitään kovin tärkeää – ja ehkä osaksi myös siksi, että olihan aina olemassa pieni mahdollisuus, että tämä olikin jonkin toisen tuvan huispausjoukkueen vakooja, joka tahtoi selvittää Korpinkynnen joukkueen uuden strategian jo matkalla kouluun. Eihän sitä koskaan tiennyt!

”Etsitkö jotain?” Jenny ehti kysyä ennen kuin pisamainen tyttö laski pöllöhäkkinsä vastapäiselle penkille, lähelle ikkunaa. No, ainakin tämä ilmeisesti oli löytänyt etsimänsä. Jenny päätti vaihtaa taktiikkaa.

”Oletko uusi?” hän kysyi seuraavaksi ja vilkaisi myös, miten häkissä oleva lehtopöllö oikoi siipiään. Olisipa hänelläkin oma pöllö. Hänen vanhempansa olivat kuitenkin sitä mieltä, että hän voisi ihan hyvin käyttää koulunkin pöllöjä silloin harvoin, kun kirjoitti kotiin. Toteamus oli selvästi pitänyt sisällään hieman katkeran oloisen huomautuksen siitä, että hän ilmeisesti vanhempiensa mielestä kirjoitti koululta kotiin liian harvoin. Mutta minkä hän sille mahtoi, että koululla tuli aina nopeasti niin kiire kaiken kanssa! Oli oppitunteja ja läksyjä ja huispausharjoituksia ja kavereita ja juhlia ja kaikkia muita tapahtumia.

”Se on kaunis pöllö. Mikä sen nimi on?” Jenny vielä kysyi katsottuaan hetken lehtopöllöä. Se todella oli harvinaisen komean näköinen yksilö. Ja sitä paitsi, lemmikit yleensä tarjosivat varsin hyvän puheenaiheen. Ihmiset tykkäsivät tavallisesti puhua lemmikeistään ja hänkin tykkäsi eläimistä, vaikkei itse omistanutkaan yhtään. Ellei laskettu heidän perheensä ikivanhaa sarvipöllöä Bartleyta.

Prunellasta tuntui, että hänen matkalaukkunsa vei liikaa tilaa keskellä vaunuosastoa. Nuori noita ei kuitenkaan tiennyt, minne muualle se mahtuisi. Tummanpunaisessa matkalaukussa oli pyörät, ja se oli jästeiltä ostettu tavara, täysin ilman taikaa. Matkalaukku näytti juuri nyt olevan huolimattomassa paikassa. Se harmitti Prunellaa.

Ruskeat hiukset heilahtivat olan takaa hipomaan Weaverin poskia, kun vaunussa istuva tyttö korotti äkkiä äänensä kuuluviin. Hän puhui Estrasta. Totesi pöllön kauniiksi. Ja kysyi, mikä Prunellan lemmikin nimi oli.
Koulupukuun pukeutunut noita oli itsevarman ja positiivisen oloinen. Prunella tiesi, että hänen olisi pitänyt ilahtua. Hän tunsi itsensä kuitenkin eniten hämmentyneeksi, tai sitten araksi. Ja kateelliseksi. "No, sen nimi on Estr...a", hän sanoi lauseen puolittaisesti, koska halusi varmistaa keskellä yhtä sanaa, että oli lausunut sen oikein. Hän jäi seisaalleen katsomaan toista tyttöä. Ja sitten Prunella hymyili.

”Aaa… Nätti nimi”, Jenny totesi nyökäten ja vilkaisi taas pöllöä. Hän ei muistanut koskaan kuulleensa Estra-nimeä, mutta jotenkin se kyllä itse asiassa hänestä sopi pöllölle. Tyttö sen sijaan näytti edelleen jotenkin hämmentyneeltä ja… pelokkaalta? Jenny mietti, oliko hänessä jotakin pelottavaa. Pienen hetken hän tunsi outoa ylpeyttä kuvitellessaan, että ehkä hän näytti jo niin isolta ja aikuiselta, että tyttöä ujostutti siksi. Olihan hän kuitenkin jo kokenut ylempiluokkalainen!

”Mikä sinun nimesi?” Jenny kysyi sitten katseensa käväistessä tytön tummanpunaisessa matkalaukussa. Se näytti olevan jästimallia, jossa oli pyörät. Hän oli liian lyhyt nostamaan omaa matka-arkkuaan matkatavarahyllylle, joten hän oli tyytynyt nostamaan sen viereensä penkille, jotta se ei lojuisi lattialla. Sen hän oli jaksanut leikiten, sillä matka-arkku oli tietysti loitsulla kevennettyä mallia. Mikä oli erittäin hyvä asia – kuten myös se, että arkku oli sisältä tilavampi kuin mitä olisi voinut ulkoa katsottuna odottaa – sillä Jenny oli pakannut mukaansa tälle lukuvuodelle melko paljon tavaraa. Tyttö käänsi katseensa kuitenkin pian punaisesta matkalaukusta takaisin ruskeahiuksiseen tyttöön.

”Minä olen Jenny”, hän lisäsi sen varalta, että toista tyttöä ujostutti. Hän hymyili toiselle tytölle tavalla, jonka toivoi olevan jotenkin rohkaiseva.

//Sori kamalasti, että kesti!! En huomannut, että sä jatkoit. Okay, let´s do this!//

´Vai on Estra nätti nimi´, Prunella mietti. Hän hymyili pikaisesti, sillä uskoi tytön tarkoittavan sitä mitä oli sanonut. Tällä kertaa hymyileminen tuntui jo paremmalta, vaikka Prunella tunsi itsensä jälleen kovin pieneksi. Vain kymmenen minuuttia sitten hän oli seissyt laiturilla ja tuntenut sen syöksyvän päälleen : alemmuudentunteen. Hän oli ollut niin nuori verrattuna muihin oppilaisiin, kolmos- ja vitosluokkalaisiin esimerkiksi. Muut ykkösluokkalaisetkin olivat olleet niin villejä ja vapaita verrattuna häneen. Prunella oli toivonut kovasti, että olisi voinut puhua jollekulle, nauraa jonkun kanssa, niin kuin jotkut muut tekivät odottaessaan junan lähtöä. Mutta ei. Hän ei ollut voinut puhua kenellekään. Eihän perhe ollut sama kuin kaverit.

Mutta ei siinä ollut kaikki. Hän oli tuntenut myös seikkailun kiehtovan maun kielellään. Ja ihmetellyt silmät päästään laituria 9 ja kolme neljännestä, jolla hän oli ollut ensimmäistä kertaa. Hän oli nähnyt niin paljon yhdellä kertaa. Paljon taikakansaa samassa paikassa. Prunella viettänyt suurimman osan elämästään jästikylässä, jossa asui hänen perheensä lisäksi vain muutama muu taikomiseen kykenevä asukas. Laiturilla käveleminen oli ollut upeaa. Paikka oli tuoksunut, näyttänyt, tuntunut ja kuulostanut kovin... taianomaiselta. Taianomaisuus oli käynyt Prunellan tunteisiin, se oli herättänyt Prunellan veren eloon. Iloinen laituri oli kuulunut hänelle. Tytön pelko oli hävinnyt kuin käärme kiven alle.

Prunella alkoi kiinnostua vaunukaveristaan. Millainenkohan luonne toisella oli? No, selvästikin ainakin vastuuntuntoinen ja viisas, sekä ystävällinen. Prunella oli itsekin vastuuntuntoinen, muttei lukenut itseään ystävälliseksi, koska oli yleensä liian ujo aloittamaan keskustelua. Hän tunsi iloitsevansa siitä, että oli tullut tähän vaunuun. Vilkaistuaan tytön matkalaukkua, joka oli asetettu penkille, Prunella nosti oman jästilaukkunsa kaksin käsin vaunun istuimelle. Sitten hän istui pöllönsä ja laukkunsa väliin. Hänen mustat kenkänsä eivät yltäneet lattialle. Prunella murjotti hetken itsekseen sen johdosta.

Vaunukaveri kysyi Prunellan nimeä ja esitteli pian perään itsensä. "Jenny...", Prunella toisti terästääkseen muistiaan. Hän oli huono nimien kanssa.
"Prunella. Prunella Weaver", brunette esitteli itsensä virnistäen ja iskien silmää. Hän oli kuullut jästilapsien esittäytyvän huvikseen elokuvahahmo James Bondin tavoin, ja poiminut tavan heiltä.

Seuraavaksi Prunella sanoi vakavalla naamalla : "Minä olen ykkösluokkalainen, kuten varmaan päältä päin näkyy. Millä luokalla sä olet? Pitäisikö mun laittaa viitta päälle?" Hän muisti viittansa, jota oli säästellyt tätä hetkeä varten. Hienon kouluviitan, joka todistaisi, että hän olisi ykkösluokkalainen Tylypahkassa.

((No niiiiiin, pääsinpä vihdoin palaamaan tähänkin. Kesti vähän kauemminkin. Anteeksi! Mutta ehkä nyt taas pääsen pelaamaan vähän säännöllisemmin.))

Jenny mietti hetken, pitäisikö hänen auttaa pienempää tyttöä, kun tämä alkoi kaksin käsin nostaa omaa laukkuaan penkille. Tyttö kuitenkin sai sen siihen ihan hyvin eikä tarvinnut apua, joten Jenny oli tyytyväinen, ettei kysynyt tämän avuntarpeesta. Olisihan se aika ikävää, jos vaikuttaisi siltä kuin hän olettaisi, ettei tämä pysty edes nostamaan itse omaa matkalaukkuaan! Tyttö itse istui pian matkalaukkunsa ja pöllöhäkkinsä väliin. Tämän jalat eivät aivan yltäneet lattiaan asti istuessa, mikä oli varsin söpöä, vaikka Jenny vielä muisti hyvin oman, ensimmäisen junamatkansa, kun hänen jalkansa eivät olleet yltäneet lattiaan.

Jenny nauroi tytön virnistykselle ja silmäniskulle tämän esitellessä itsensä. ”Prunella”, hän vielä toisti ääneen varmistaakseen kuulleensa nimen oikein ja nyökkäili samalla. Hän oli juuri aikeissa kysyä, missä tuvassa tyttö oikein oli tai mihin arveli tulevansa lajitelluksi, kun tämä avasikin suunsa ensimmäisenä, ilme nyt jo melko paljon vakavampana. Jenny nyökytteli, sillä toki hän oli ajatellut Prunellan olevan ykkösluokkalainen – vaikkei tietenkään ollutkaan ollut aivan varma siitä. Pelkän ulkonäön perusteella ei sopinut tehdä oletuksia.

”Minä olen kolmannella luokalla”, Jenny aloitti eikä voinut estää ylpeyttä äänessään sanoessaan luokka-asteensa, ”tai siis, aloitan nyt kolmannella luokalla.” Tytön kysyessä viitasta hän mietti, pitäisikö hänen itsekin kaivaa vielä viittansa esiin.

”Kannattaa laittaa ainakin sitten, kun tullaan perille”, hän nyökytteli Prunellalle, ”siellä voi olla vähän viileä, kun te men-” Jenny keskeytti lauseensa tajutessaan, ettei halunnut pilata uudelta ekaluokkalaiselta hienoa järven ylitystä veneillä kertomalla siitä etukäteen. Siis sen varalta, että tämä ei vielä tiennyt siitä.

”Siis kun mennään juna-asemalta koululle”, hän päätti lauseensa ja nojautui kiinnostuneena hiukan eteenpäin, lähemmäs tyttöä.

”Tiedätkö jo, mihin tupaan menet? Ovatko vanhempasi käyneet tätä koulua? Missä tuvassa he olivat?” hän kyseli Prunellalta yrittäen olla kuulostamatta liian innostuneelta. Hän luultavasti epäonnistui siinä miltei täysin. Hän toivoi, että tyttö päätyisi Korpinkynteen. Tosin hän toivoi suunnilleen jokaisen uuden ekaluokkalaisen päätyvän Korpinkynteen. Mutta aina kannatti toivoa! Olisi mahtavaa saada tupaan paljon uusia, ahkeria oppilaita ja kerrankin voittaa tupamestaruus!

Jenny kertoi olevansa jo kolmasluokkalainen... Tarkemmin katsoen saattoi jo hänen ulkonäöstään arvata, että hän oli vanhempi kuin Prunella. Pitempi ainakin. Prunella oli myös huomannut, että Jenny myös istui jotenkin tottuneen näköisesti. Hän oli matkustamassa tuttuun paikkaan, tuttuihin kuvioihin. Tietynlainen rauhallisuus paistoi tuosta kolmasluokkalaisesta.

Prunellalla ja muilla ykkösluokkalaisilla oli yhteistä se, että he kaikki näyttivät hermostuneilta, nuorilta ja avuttomilta. Ikään kuin heitä ei olisi vielä vihitty Tylypahkan salaisuuksiin, niin kuin asia tietysti olikin. Vanhemmat oppilaat tuntuivat ottavan heihin tietynlaista etäisyyttä. Etäisyys oli pieni, mutta Prunella, joka ei ollut nähnyt vielä Tylypahkan maailmasta paljoa, tunsi etäisyyden vahvasti. Oli paljon poikkeuksia, jotkut ykkösluokkalaisista olivat itsevarmoja ja heidät otettiin vanhempien porukoihin sen suuremmitta seremonioitta. He olivat niitä onnekkaita ja vahvoja ykkösluokkalaisia, joita Prunella kadehti. Mutta jotkut vanhemmista oppilaista käänsivät selkänsä vältellen ykkösluokkalaisten tiedonjanoa ja kömpelyyttä, tuomiten nuorimmat oppilaat "häiritsijöiksi" tai "hyödyttömiksi vasta-alkajiksi". Prunellalle ei ollut mieluista olla tietämätön ja tottumaton, säikystä ja vähäpätöisestä puhumattakaan. Mutta täällä hän oli niitä kaikkia.

Onneksi Jenny oli mukava. Kolmasluokkalainen hyväksyi Prunellan vaunutoverikseen ja auttoi tyttöä pääsemään synkistä ajatuksista juttelemalla tämän kanssa. Prunellaa tosin jännitti, milloin Jennyn kaverit tulisivat vaunuun. Hän oli nähnyt laiturilla niin paljon iloisesti remuavia kaveriporukoita, että oletti Jennynkin kuuluvan johonkin sellaiseen. Tavallaan Prunella toivoi, että Jenny olisi yksinäinen niin kuin hänkin. Hän toivoi, että voisi viettää koko Tylypahka-aikansa Jennyn turvallisessa seurassa.

Jenny mainitsi, että junalaiturin ja koulun välisellä matkalla tarvittiin viittaa, koska matkalla tulisi olemaan kylmä. Prunella tunsi innostuvansa ajatuksesta nähdä Tylypahka ensimmäistä kertaa. Hän ei malttanut odottaa. Koulu oli kaikista pelottavista oppilaista huolimatta ensimmäinen taikakoulu, jonka oppilas Prunella tulisi olemaan. Hän pääsisi opiskelemaan Tylypahkan mahtavassa taikakoulussa... Se oli kuin unta. Prunella hymyili leveästi itsekseen.

”Tiedätkö jo, mihin tupaan menet? Ovatko vanhempasi käyneet tätä koulua? Missä tuvassa he olivat?” Jenny puhua pulputti. Prunella yllättyi kysymysten määrästä. Hän alkoi miettiä vastauksia kumartuen hieman lähemmäs Jennyä, nauttien keskustelun ilmapiiristä. Hän nojasi kyynerpäitään reisiinsä ja vastasi :
"No, en tiedä, mihin tupaan menen. Pitäisikö minun?" Prunella hymyili. Hänen perheensä oli kertonut, että Lajitteluhattu päättäisi, mihin tupaan Prunella menisi. Se olisi sitten siinä. Prunella ei mahtaisi hatun päätökselle mitään, ja hän saattaisi päätyä mihin tahansa tupaan. Prunellaa tosin jännitti, kelpaisiko hän Lajitteluhatulle ollenkaan. Sille ei ollut mitään erityistä syytä.
"Joo, vanhempani kävivät Tylypahkan. En muista, mihin tupiin he kuuluivat", Prunella vastasi muihin kysymyksiin virnistäen anteeksipyytävästi. Kuten tavallista, hänen muistinsa reistasi, eivätkä hänen vanhempansa jostain syystä olleet halunneet mainita tupiaan, kun Prunella oli kesälomalla niistä kysellyt. Prunella toivoi, että he kertoisivat joskus taas.
"Missä tuvassa sinä olet? Olivatko vanhempasi samassa tuvassa kuin sinä?" Prunella kysyi kallistaen päätään uteliaana.

”Eieiei, ei tarvitse tietää!” Jenny korjasi hiukan itseään Prunellan kysyessä, pitäisikö tämän tietää, mihin tupaan menisi. Hän ei tahtonut hermostuttaa tyttöä entisestään. Melko monet ekaluokkalaiset tuntuivat tietävän melko varmoiksi, mihin tupaan lajitteluhattu heidät pistäisi, mutta olihan tietysti niitäkin, jotka eivät tienneet. Kuten vaikkapa kaikki jästisyntyiset. Ehkä tyttö oli jästisyntyinen.

Jenny yllättyi kuitenkin hieman, kun Prunella vastasi, ettei muista, mihin tupiin hänen vanhempansa kuuluivat. Ilmeisesti tämän vanhemmat kuitenkin siis olivat molemmat taikovia, sillä tämä sanoi heidän käyneen kyllä Tylypahkaa. Jenny ei kuitenkaan viitsinyt udella sen enempää, koska ei tiennyt mitään toisten tytön tilanteesta. Ehkä tämä vaikka ei asunutkaan oikeiden, biologisten vanhempiensa kanssa tai ehkä nämä olivat olleet Luihuisia tai jotain. Ei sillä, että hän olisi karsastanut ketään vain siksi, että tämän vanhemmat olivat olleet Luihuisia, mutta hänestä tuntui, että koulussa kyllä riittäisi ihmisiä, jotka tekisivät niin.

”Minä olen Korpinkynnessä”, Jenny vastasi ylpeänä, ”se on tosi kiva tupa.”

”Mutta kaikki muutkin tuvat ovat tietysti ihan kivoja!” hän kiirehti vielä lisäämään, sillä ei tahtonut mitenkään saattaa muita tupia huonompaan valoon, koska ei voinut vielä sanoa varmaksi, mihin tupaan Prunella päätyisi. Sitä paitsi, hänellä ei varsinaisesti ollut mitään kovin suuria epäluuloja mitään muuta tupaa kohtaan. Tai siis, kyllähän hänestä Rohkelikossa oli stereotyyppisesti vähän turhan suurisuisia ja hölmöilyyn taipuvaisia oppilaita kuin muitta tuvissa, ja Luihuisista taas harvinaisen suuri osa tuntui jotenkin katselevan toisia hiukan nenänvarttaan pitkin, mistä hän ei oikein pitänyt. Mutta se ei tietenkään tarkoittanut, että nämä kaikki olisivat olleet sellaisia. Tunsi hän ihan mukaviakin Rohkelikkoja ja Luihuisia.

”Äitini oli Korpinkynsi, mutta isäni oli Puuskupuh”, Jenny jatkoi Prunellalle, ”ja veljeni on itse asiassa Rohkelikko, joten… eivät vanhempienkaan tuvat kerro vielä kaikkea.” Monet tuntuivat toki päätyvän samaan tupaan kuin vanhempansa, mutta eihän se nyt kovin harvinaista ollut olla eri tuvassakaan. Hänen vanhempansa ainakin olivat olleet oikein tyytyväisiä Rohkelikkoonkin – ja sinne kieltämättä James sopikin oikein hyvin. Ei tästä ainakaan Korpinkynttä olisi saanut tekemälläkään.

”Varmasti lajitteluhattu kyllä tietää parhaiten”, hän vielä nyökytteli Prunellalle mahdollisimman vakuuttavasti, ”ja kaikki tuvat ovat kyllä ihan yhtä hyviä.” Vanha, rispaantunut, puhuva hattu edusti ainakin hänelle jonkinlaista erehtymätöntä tahoa. Ehkä kaikki eivät heti tuntuneet kuuluvansa omaan tupaansa, mutta ennemmin tai myöhemmin nämä varmasti huomaisivat päätöksen oikeaksi!

”Oletko koskaan pelannut huispausta? Tai katsonut? Tiedätkö Lipilinnan lepakot?” Jenny jatkoi kyselyä innoissaan muistaessaan taas vihossaan odottavat huispaustaktiikat. Heillä olisi vielä junamatkalla pieni kokoontuminen Korpinkynnen huispausjoukkueen kanssa. Edellinen huispauskapteeni Damian oli valmistunut keväällä, mikä oli vähän sääli, sillä kaikki olivat pitäneet tästä kovin. Nyt pitäisi kuitenkin valita uusi kapteeni ja muutenkin suunnitella tulevan huispauskauden taktiikkaa. Viime kausi oli mennyt alussa varsin hyvin, mutta loppuottelu oli kuitenkin käyty jälleen Luihuisen ja Rohkelikon välillä. Jennynkin oli pakko kyllä myöntää, että molemmilla tuvilla oli tosi vahvat joukkueet.

((Jos mitenkään sopii, Sabrinakin voisi tulla mukaan.))

Sabrina asteli junan käytävää pitkin, kun Stephen oli mennyt jollekin toiselle vaunuosastolle. Seitsemän vuoden kotiopetuksen jälkeen on outoa kulkea sellaisessa hälinässä. Olisi aivan turhaa edes yrittää mahtua johonkin vaunuosastoon, kun kaikkialla oli niin täyttä. Sabrina pyyhkäisi hikipisaran otsaltaan, ja huomasi lähes tyhjän vaunuosaston: siellä oli vain kaksi noitaa. Ilmeisesti alempiluokkalaisia. Sabrina avasi osaston oven, ja veti matka-arkkunsa sisään. "Hei, voinko istua tähän?" Sabrina kysyi. Hetken kuluttua hän lisäsi: "Olen muuten Sabrina Jones."