Tylypahka AM

Phoebe Questad, pian 17-vuotias nuori nainen, istui jalat sievästi ristissä Luihuisen tuvassa. Oli lauantain varhainen aamupäivä. Hän oli saapunut edellispäivänä, sijoittanut suuren matka-arkkunsa sängynpäätyyn ja vetäytynyt pian omaan rauhaan. Tänään hän oli päättänyt kysyä muilta oppilailta oppitunneista, koska koulun oma perehdytys oli ollut lähes olematon.

Mutta Phoebe ei ollut sitä kaikkein sosiaalisinta tyyppiä. Hän istui nurkassa ja katseli muita tupansa jäseniä. Mikseivät ihmiset koskaan tienneet, mitä hän halusi ja tehneet sitä suorilta? Phoebe huokaisi syvään ja nousi ylös. Hänen täytyi yrittää olla edes pari päivää miellyttävä ihminen, vaikkei se kuulunutkaan Phoeben luonteeseen. Mieluiten tyttö olisi ollut syrjässä, tarkkaillut muiden toimia nenänvarttaan pitkin. Niin hän oli aina oppinut tekemään, minkä vuoksi oli vaihtanut kouluakin.

Noustessaan ylös Phoebe tunsi katseiden kohdistuvan itseensä. Hän inhosi sitä tunnetta. Siitä huolimatta hän höysti uudenuutta koulupukuaan punaisella kaulahuivilla, vahvalla silmien rajauksella, tyylikkäästi sitaistulla nutturalla ja jalassaan olevilla korkokengillä. Olihan Phoebe pitkä muutenkin, mutta hän halusi varmistua, ettei joutunut katsomaan ketään ylöspäin.

Nyt piti vain etsiä oleskeluhuoneen siedettävin oppilas. Phoeben katse pysähtyi pikkuiseen noitaan, jolla oli punaiset hiukset. Ehkä tämä kertoisi koulusta ilman, että se alkaisi ärsyttää. Aika usein luihuisissa oli se piirre, että he kehuskelivat itseään, mikä tietysti ärsytti Phoebea (joka olisi halunnut itse kehua omia hyviä ominaisuuksiaan). Oli niin vaikeaa löytää harmaasta maailmasta ihmisiä, jotka eivät olleet täynnä itseään.

[Jipii, aloitus! Phoeben havaitsema pikkunoita on tietenkin Lucrezia, jota odotan tähän peliin. Phoebe on aina yhtä hyvällä tuulella! : D]

[Anteeksi kamalasti vuoron myöhästyminen! Ilmeisesti kuumetauti saa aivot rullaamaan Lucreziankin osalta. :D]

Lucrezia Scalzi istui tyytyväisenä Luihuisen tuvan nurkkapöydässä edessään kasa pergamenttia ja kirjoitusvälineet. Yrttitiedon puolentoista jalan mittainen essee oli saavuttanut vaaditun pituudensa ja kieli oli melkein ymmärrettävää englantia. Italialaisneito katseli tuotostaan iloisena ja helpottuneena, laski sulkakynän kädestään ja väänti mustepullon korkin kiinni. Kirjoittaminen oli aina ollut Lucrezialle vaikeaa; sekä italiaksi että englanniksi. Ja varsinkin jälkimmäksi mainitulla kielellä. Siispä kokonaisen esseen raapustaminen vieraalla kielellä vaaditun mittaiseksi oli Lucylle välietappi kohti parempaa tulevaisuutta tuossa maassa.

Vasta kuukauden Lucy oli Tylypahka AM:issa opiskellut, mutta nopeasti hänelle oli käynyt selväksi kaikki juorut ja huhut, mitä koulussa liikkui liittyen milloin Rohkelikkotornin sisältöön, milloin kenenkin oppilaan ihmissuhteisiin. Ne Lucrezialle oli kertonut hänen omalla äidinkielellään koulun juoruverkon varsinainen kuningatarhämähäkki, Domenica Benetton, toinen italian kielen taitoinen luihuistyttö. Niinpä utelias Lucy oli vielä itse selvittänyt lisää asioita kouluun ja sen salaisuuksiin liittyen. Mitään varmaa hän ei tosin voinut sanoa.

Vaikka salaisuudet ja toisten ihmissuhdekiemurat tuota luihuisneitokaista kiinnostivatkin, oli Lucrezia nähnyt paremmaksi yrittää luoda edes jonkinlaista tuttavuutta tupalaistensa kanssa ensin. Toistaiseksi Lucy siis piti tiedonhalunsa aisoissa ja sen sijaan yritti katsoa oppilaita toiseltakin kantilta kuin heidän tietojensa urkkimiselta. Vaikka Domenica oli kiinnostunut Lucrezian seurasta, ei Lucy kokenut ballerinaa itselleen sopivaksi, luotettavaksi seuraksi. Niinpä uusi kasvo vihrein ja hopein sisustetussa luihuisten oleskeluhuoneessa kiinnitti Lucrezian huomion hyvin nopeasti kun tärkeämpi tehtävä oli tehty.

Lucrezia oli kuullut häntä hieman vanhemman tytön saapuneen vastikää kouluun. Hän ei tiennyt tulokkaan nimeä, eikä juuri mitään muutakaan kuin sen, mitä tuon ulkonäöstä pystyi päättelemään. Neito istui vastakkaisessa nurkassa kaikin puolin viimeisen päälle huoliteltuna, toisin kuin Lucrezia, jonka paksu kalanruotoletti oli paikoin purkautunut, eikä löysällä roikkuva kravatti auttanut asiaa millään muotoa. Lucy pohti hetken, mitä noita hänestä saattoi ajatella.
"Non appartiene per me", neito ajatteli ääneen ja risti nilkkansa, voimatta kuitenkaan olla tuntematta kiinnostusta seisomaan nousseen uuden tytön syntyperää ja muuta menneisyyttä kohtaan. Hyvin huomaamattomasti Lucrezia nyökkäsi pöydän toisella puolella olevaa nojatuolia kohden. Jos tulokas oli tarpeeksi tarkkaavainen, hän ehkäpä liittyisi seuraan, jos tahtoi.

[Ei haittaa! Miullakin on muutama päivä viivettä. :>]

Phoebe oli oppinut tarkkaavaiseksi puhdasverisen sukunsa piirissä, joten hän huomasi punahiuksisen luihuistytön lähes huomaamattoman nyökkäyksen. Sellaista elettä ei kannattanut koskaan ohittaa päivällisillä, sillä sitä kautta sai uusia suhteita. Ihmisten miellyttäminen oli tärkeää, koska mikään taikovan väen keskuudessa ei toiminut ilman muiden miellyttämistä ja suhteita.

Juuri sitä Phoebe inhosi.

Aina piti olla parhaimmillaan, aina piti näyttää osaavansa. Oli vain harvoja ihmisiä, joiden kanssa Phoebe tuli toimeen ilman suorittamista, ja useimmat niistä harvoista ihmisistä sattuivat asumaan aivan muualla kuin Britanniassa. Lisäksi suvussa oli joitakin sellaisia kaukaisempia jäseniä, joiden kanssa Phoebe tuli toimeen, mutta joiden kanssa kaveeraamista hänen vanhempansa katsoivat nenänvarttaan pitkin. Kiipijöitä, verenpettureita, mitä näitä nyt oli.

Mutta Phoeben oma arviointi perustui puhtaasti siihen, miltä muut näyttivät ulospäin. Hän oli oppinut päättelemään mielestään hyvin sen, millainen olemus kertoi millaisestakin ihmisestä. Tällä kertaa koulussa ei ollut ketään tuttua, joka olisi valittanut hänen valitsemastaan seurasta, joten hän sai valita kenen kanssa aikansa vietti ja mitä teki. Ja nopeasti arvioituna Luihuisen oleskeluhuoneen nurkassa istuva tyttö vaikutti melkeinpä siedettävältä. Hän ei vaikuttanut välittävän ulkoisesta olemuksestaan turhantarkasti, eikä kerännyt liikaa huomiota itseensä. Phoebe sitaisi sysimustat hiukset kasvoiltaan, tummansinisten silmien tieltä, ja käveli sipsuttavin askelin ilmeisesti yrittitiedon esitelmää tekevän tytön luo.

"Torahammaskurjenpolvia kannattaa varoa", tyttö totesi silmäistyään kerran esitelmää ja pääteltyään toisen tytön olevan viidennen luokan yrittitiedon kursseilla. "Niillä on terävät hampaat, ja ne tekevät ikävää jälkeä jos niitä ärsyttää. Ei sillä, että olisin koskaan erehtynyt kokeilemaan, mutta tiedän riittävän monta typerystä, jotka ovat yrittäneet silputa sormensa yrttitiedon tunneilla."

"Voinko istua seuraan?" Phoebe kysyi sitten, yhä kohteliaasti puhuen. Hän ei ollut mahtanut mitään tarpeelleen päästä pätemään, mutta ehkä toinen luihuistyttö saattaisi tarvita apua kohtitehtävissään.

Varsinaisesti Lucrezia ei ollut odottanut tummatukkaisen tytön tulevan lähemmäs, muttei yllättynytkään kun tuo teki niin. Toisaalta Lucy ei voinut olla varma, odottiko hän ylipäätään mitään tytön suhteen. Ehkä hänellä on jotain mielenkiintoista kerrottavaa, nuori luihutar ajatteli toiveikkaasti ja tarkkaili vierasta pää vasemmalle kallellaan, petroolinsiniset kirkkaat silmät vahtien tytön jokaista liikettä. Lucrezia tiesi haukankatseensa selkäpiirtä karmivaksi, muttei mahtanut tiedonjanolleen mitään. Hän nyt vain sattui olemaan kiinnostunut vähän jokaisesta ihmisestä, ja halusi tietää ja muistaa kaiken. Vaikka joitakin asioita omassa menneisyydessään Lucrezia olisi mieluusti ollut valmis unohtamaan. Mielessään Lucy oli ne muistot kuitenkin jättänyt Italiaan sieltä lähtiessään, eivätkä ne häntä vaivanneet, kun kukaan ei tiennyt.

Lucy nojaili rennosti nojatuolinsa selkämykseen ja myhäili itsekseen, kun tyttö lähti sipsuttamaan häntä kohti. Kävelytyylistä Lucrezia päätteli tytön olevan hyvin tavanomainen luihuinen, itsestään hyvin tietoinen ja halukas tuomaan sen esiin. Sellainen käytös ei Lucya ollut koskaan haitannut, hän oli hyvin sopeutuvainen, ja oli lähinnä kiinnostunut, kuinka pitkälle ihmiset olisivat valmiita menemään itsestään kertomisessa ja oman itsetuntonsa pönkittämisessä, ja kuinka kauan heiltä menisi huomata asia. Jos nyt huomasivat ollenkaan. Toisten nolaaminen sillä tavalla oli Lucreziasta hauskaa. Hän kuitenkin totesi, ettei sitä kannattaisi kokeilla ainakaan vielä.

Ensitöikseen tuo vieras tyttö silmäisi Lucrezian vaivalla tekemää esseetä ja neuvoi varomaan torahammaskurjenpolvia. Lucy loihti kasvoilleen pienen, hiukan omahyväisen hymyn ja nyökkäsi. Hän olisi mieluusti maininnut pikkuveljestään Ludovicosta, jolla oli vain puolet oikeasta etusormesta jäljellä juuri sellaisen takia, muttei osannut kääntää sitä englanniksi noin vain. Ehkä siksi myös esseen kirjoittaminen kyseisestä kasvista (ja muutamasta muusta) oli helpompaa käytännönkokemuksen pohjalta; onneksi kokemus ei vaan ollut Lucrezian omaa.
"Voinko istua seuraan?" tyttö kysyi sitten. Lucrezia vastasi myöntävästi, tosin muutaman sekunnin viiveellä. Italialaisneito toivoi, ettei vieras olisi sitä huomannut, sillä kieli oli hänelle heikko kohta. Lucy oli hetken hiljaa ja kertasi mielessään, mitä aikoi sanoa.
"Ja sinä olet..?" hän kysyi. Hyvin helppo kysymys, kolme sanaa ja lausuminenkin oli varmasti täysin ymmärrettävää, vaikkakin se tuli aina italialaisella korostuksella, joka oli usein jo pelkästään sen korostuksen takia hankala tajuta. No ainakin korostus tekee selväksi mistäpäin tulen, Lucrezia ajatteli.

Saatuaan luvan istahtaa seuraan Phoebe otti lähimmäisen tuolin ja istahti sille. Istuessaan hän varmisti, ettei hame rypistynyt liikaa, ja että se kaikessa lyhyydessään ei noussut liian korkealle. Sitten Phoebe risti jalkansa ja nojautui rennon tyylikkäästi pöydän ääreen.

Aika pian selvisi, että toinen luihuistyttö oli, ainakin korostuksestaan päätellen, ulkomaalainen. Aksentti oli jonnekin Etelä-Euroopan suuntaan, mutta Phoebe ei ollut riittävän kiinnostunut selvittämään toisen tytön kotipaikkaa kysymällä. Eihän kotimaa kuitenkaan vaikuttanut kovinkaan paljon ihmisten persoonallisuuteen. Phoeben vanhemmat olisivat saattaneet olla eri mieltä siitä, mutta tytär ei ollut kiinnostunut kulttuuritaustasta. Oli oikeastaan vain muutama asia, joista puhdasverisen perheen prinsessa oli oikeasti kiinnostunut - vaikka hän olikin oppinut teeskentelemään kiinnostusta muitakin asioista. Lapsena hänellä oli ollut teeskentelyyn hyvä opettaja, ja ennen kuin Phoebe huomasikaan, hän oli lakannut näyttämästä tunteitaan avoimesti.

"Olen Phoebe Questad, kuudennelta luokalta. Tosin tulin juuri tänne kouluun, joten en tiedä paljonkaan... varsinkaan oppitunneista, minulla ei ole mitään hajua mille oppitunnille minun pitäisi maanantaina mennä ja mihin kellonaikaan. Tai edes missä se oppitunti pidetään. Tämä koulu on muutenkin aika sokkeloinen, olin vähällä eksyä matkalla oleskeluhuoneeseen, kun kukaan ei vaivautunut tulemaan vastaan. Oppaan tänne tarvitsisi, mutta veikkaan että koululla ei taida olla kiinnostusta kunnon perehdytykseen."

Phoebe heitti sanatulvansa perään pienen hymyn, jonka olisi ehkä voinut tulkita jopa nolostuneeksi. Hän oli taas innostunut puhumaan liikaa, vaikka oli mieluummin vaiti muiden seurassa. Silti hän aina erehtyi puhumaan liikaa. Mitähän toinen luihuistyttö hänestä edes ajatteli, sitä hän ei tiennyt. Oli ehkä aika heittää puheenvuoro tytölle, jottei Phoebe innostuisi taas valittamaan ties mistä vääryyksistä.

"Entä sinä? Oletko sinä uusi täällä?" Phoebe kysyi. Hän oli alkanut huomaamattan naputella kynsillään rytmiä pöytään. Sekin oli paha tapa lapsuudesta, ja rytmi oli pysynyt vuosikaudet samana. Kyseessä oli Kohtalottarien kappale, jonka tyttö oli kuullut ensimmäisen kerran seitemänvuotiaana, kun hänen yhdeksän vuotta vanhempi pikkuserkkunsa oli fanittanut yhtyettä.