Jästiruokaa nälkäisille

Haroldin epäonnekkuuden tunne säilyi. Jamien vanhemmat eivät suhtautuneet zombiapokalypsimainintaan ja anteeksipyyntöön siten kuin Harold oli toivonut. He nauroivat eivät zombiapokalypsille eikä Haroldille vaan molemmille, niin kuin Harold olisi muka sanonut jotain todella hauskaa. Ei korpinkynsi edes kertonut kauheasti omia vitsejään saatikka tekisi sellaisia kuolema -aiheesta kertoen niitä sitten uskoville jästeille.

Jamien äiti jatkoi selittämistä Jamien pikkuveljen zombi-innostuksesta kysyen aiemmin oliko Haroldkin innostunut zombijutuista. Innostunut zombeista? Vieraalla olisi mennyt perunan pala väärään kurkkuun, jos hän oikeasti olisi yrittänyt jatkaa Wescottien pöydän antimien syömistä. Hänen oli pitänyt rauhoittua hieman ennen kuin olisi pystynyt jatkamaan syömistä, mutta sitten tuli tuo jästien nauretaan herttaisesti -vaihe todella yllättäen.

Harold oli sen jälkeen vain uskaltanut liikuttaa hieman aterimiaan. Hän lävisti lautasellaan olevan pienimmän perunan lohkon odottaessaan, että Jamie parantaisi keskustelun. Kyllä Jamie vastaisi kaverinsa puolesta, veisi keskustelun johonkin toiseen asiaan, pyyhkisi Haroldin sanat pois vanhempien mielestä.

Jamie sitten yritti parantaa tilannetta - omasta mielestään varmaan yritti. Harold oli siitä vähän toista mieltä. Oli hienoa, kun Jamie ei halunnut sivistää kunnolla jästejä zombiapokalypsista, mutta ei sitä näin tarvinnut tehdä. Vedota nyt kaverin hassuun huumorintajuun. Harold oli odottanut jotain kiltimpää, jotain parempaa, jotain enemmän jamiemäistä. Tämä varmaan näkyi myös Haroldin kasvoissa hänen kääntäessään katseen lautasestaan kaveriin.

”Niin, Jamie on oikeassa”, hän pakotti itsensä vielä myötäilemään sivellessä omaa leukaansa hieman. Harold ei huomannut miten hieman kitkeräsävy oli pujotellut hänen puheensa, mutta hänellä oli muuta pohdittavaa. Oli varmaan vain parempi lähteä hetkeksi pois tilanteesta, rauhoittua ja palata uudestaan. Hankkia lisää kärsivällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä jästejä kohtaan - ja nyt myös Jamieta kohtaan!

”Minun täytyy käydä tuolla noin, anteeksi”, Harold sanoi lautaselleen viittoilen hieman epämääräisestä olkansa yli keittiön ovelle. Heti sen jälkeen poika nousikin hitaammin ja rauhallisimmin kuin olisi halunnut tehdä, sillä ei tahtonut vahingossakaan heittää tuolia nurin. Takkujaan näperrellen Harold asteli kohti keittiön ovea, ulos ja sieltä sitten vasemmalle. Hän jäi seisoskelemaan vähän kauemmas keittiön ovesta, sillä ei hänellä oikeasti ollut aikomusta käydä kylpyhuoneessa tai kassinsa luona. Hän halusi vain hieman jästitöntä tilaa, jossa ajatella ja olla ainakin hetken ajan - rauhassa.

Ei Haroldin oikeasti tarvinnut alentua tällaiseen. Hän voisi hyvinkin nyt mennä kassinsa luo, ottaa sieltä jotain jästirahaa ja kävellä johonkin kauppaan. Hän voisi ostaa sieltä omenan ja ehkä jotain muutakin, eikä hänen tarvitsisi enää ikinä koskaan syödä jästien kanssa päivällistä. Ei ikinä. Sitä paitsi Harold voisi yhtä hyvin vain lähteä ja olla palaamatta tänne. Jamie ei ehkä pitäisi siitä, mutta eihän Harold joutuisi enää koskaan kohtaamaan Jamieta lähtönsä jälkeen.
Tällaiset ajatukset paransivat pojan olotilaa huomattavasti. Hän oli velho toiset vain (Jamieta lukuun ottamatta) jotain jästejä, ja hän itse oli vapaa tekemään mitä halusikaan. Harold ei tietenkään lähtisi täältä ennen aikoja pois, mutta oli tyynnyttävä ajatella, että hän pystyisi ja voisi.

Jamieltä ei tietenkään jäänyt huomaamatta Haroldin jokseenkin kitkerä äänensävy tämän todetessa hänen olevan oikeassa. Ja kuinka ollakaan, pian sen jälkeen tämä nousi ylös pöydästä esittäen anteeksipyynnön ja poistui keittiöstä jättäen ruoan lautaselleen. Wescottien ruokapöytään laskeutui syvä hiljaisuus, jonka aikana kaikkien aterimien kilinäkin taukosi. Lopulta Jamien äiti hetken kuluttua rikkoi sen.

”…anteeksi, kulta. Sanoinko jotain väärin?” tämä kysyi kuulostaen äärimmäisen pettyneeltä tavalla, joka sai Jamien heti yrittämään paikata. Ei ollut hänen äitinsä vika, että Harold kuvitteli heidän kaikkien kuolevan zombiapokalypsissä hetkenä minä hyvänsä. Ei se kai varsinaisesti ollut Haroldinkaan vika, mutta sen sijaan oli tämän vika alkaa puhua ruokapöydässä kuolemasta ja maailmanlopusta.

Jamie tunsi jokseenkin vieraan ärtyneisyyden tunteen rinnassaan. Häntä ei niinkään ärsyttänyt se, että Harold uskoi zombiapokalypsitarinan – mistäpä hän tiesi, vaikka sellainen oikeasti tapahtuisikin 10 vuoden päästä – vaan tämän asenne tietoa kohtaan. Harold oli jo pitkään käyttäytynyt kuin tämä eläisi vain odotellen tulevaa katastrofia ja kaikki muu oli turhaa ja merkityksetöntä. Mutta mitä sitten, vaikka tulisikin? He tuskin voisivat estää sitä. Sitä paitsi, 10 vuoden sisällä oli noin miljoona muutakin asiaa, johon kuka tahansa heistä voisi kuolla ja valtaosa niistä oli tilastollisesti huomattavasti todennäköisempiä kuin zombiapokalypsi. Miksi siis murehtia? Eikö olisi parempi käyttää jäljellä oleva aika johonkin muuhun? Jamie yritti ärtymyksestään huolimatta hymyillä hiukan äidilleen.

”Ei, ei, ei. Hän… hänellä oli vähän huono olo ennen ruokailua. Ehkä se paheni. Ehkä hän on vähän kipeä”, hän kehitti hienon selityksen ja laski aterimensa vierekkäin lautaselleen, ”minä voin mennä katsomaan.” Tämä tietysti kiinnitti hänen ensihoitajana työskentelevän isänsä huomion ja tämä tarjoutuikin heti tulemaan mukaan katsomaan.

”Ei! Tai siis… en usko, että tarvitsee”, Jamie aloitti yrittäen korjata hieman turhan nopeaa kieltäytymistään, ”se on varmaan vain flunssaa. Tai… jotain muuta. Ehkä hänellä on stressiä töistä.” Hänen onnekseen Jordan oli kerrankin kommenteillaan hänen puolellaan – missä tosin ei ehkä ollut mitään erikoista enää, sillä tämän nykyisessä kehitysvaiheessa vanhempien vastustaminen tuntui olevan tärkeämpää kuin isoveljen kiusaaminen.

”Chillaa, isä. Oletko huolissasi, että Jamie kutsuu jonkun toisen ambulanssin?” tämä kysyi jatkaen taas syömistään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mary Wescott naurahti hiukan poikansa kommentille, mutta Jamien onneksi näytti siltä, että se tosiaan sai isän luopumaan ajatuksesta tulla varmistamaan, että Haroldilla oli kaikki hyvin. Niinpä Jamie nousi hiljaa pöydästä ja suuntasi samaan suuntaan, johon Harold oli hetkeä aikaisemmin kadonnut. Hän löysikin tämän melko pian vähän matkan päästä keittiön ulkopuolelta seisoskelemasta, mikä vahvisti hänen epäilyksensä siitä, että tällä ei ollut mitään oikeaa pakottavaa syytä lähteä ruokapöydästä. Paitsi siis korkeintaan se, että tämä oli ilmeisesti loukkaantunut jostakin pöydässä sanotusta. No, niin oli hänkin. Ärtymyksensä purkamisen sijaan Jamie päätyi kuitenkin nielemään kielensä päällä pyörivän lauseen ja kysyi sen sijaan jotakin muuta. Jotakin hänelle paljon tyypillisempää.

”Onko kaikki hyvin?” hän aloitti hiljaa, toivoen, ettei sananvaihto kuuluisi keittiöön asti. Tietenkään kaikki ei selvästi ollut hyvin, mutta jostakin piti aloittaa eikä hän halunnut sen olevan mitään liian syyttävää. Samalla hän otti kokeeksi pari askeletta vielä kauemmas keittiöstä toivoen, että Harold tajuaisi vihjeen ja seuraisi. Hän ei halunnut puhua vakavasti zombiapokalypsistä perheensä kuulleen tai vielä pahempaa, riidellä.

Harold suki takkuja hieman paremmin, sulki silmänsä ja yritti kytkeä ajatuksensakin hetkeksi pois päältä. Vaimentaa keittiön äänet. Poika hengitti rauhallisesti, yritti maalata mieleensä jotain hyvää positiivista kuvaa. Taikomiseen liittyvät mielikuvat eivät vain olleet ne parhaimmat tähän hetkeen ja hän sysäsikin ne sivuun. Harold oli kuta kuinkin valmis palaamaan takaisin keittiöön hetkeksi, mutta avattuaan silmät hän kuulikin jo miten joku käveli kettiön halki ovelle ja sieltä näkökenttään. Tulijana oli arvatenkin Jamie. Takkutukka laittoi kätensä puuskaan.

Harold ei viitsinyt kauheasti katsoa kaveriin, kun tämä kerran kysyi niin älyttömän kysymyksen, että oliko kaikki hyvin. Miltäköhän vaikutti? Vastaukseksi Harold vain tuhahti hieman, sillä koki kysymyksen jo vähän liian tyhmäksi. Olisi hänen kyllä pitänyt odottaa jotain vähän sellaista Jamieltä, vaikka tuo oli aiemmin kyllä käyttäytynyt aika arvaamattomasti... Koko tilanne oli kuitenkin ihan turha. Jästien kanssa samaan aikaan ruokaileminen oli ihan järjetöntä ajatus ja päättyisi aina näin ärsyttävästi.

Toisen lähtiessä kävelemään pois päin keittiöstä Harold vilkuili hieman päätään pudistellen ympärilleensä ennen kuin lähti seuraamaan. Hän yritti miettiä jotain sopivaa sanottavaa vielä Jamielle. Se ei saisi tosin olla ehkä kuitenkaan liian pisteliästä, mutta argh tämä kaikki oli Jamien ja jästien syytä. Ansiota ehkä pikemminkin? Jästit varmaan mielellään harrastivat velhojen ja noitien ärsyyntymispisteen saavuttamista.

”Tuo koko tilanne oli taas ihan turha”, Harold päätyi sanomaan ääneen, vaikka mielessä oli käynyt yhtä jos toistakin. He saapuivat lopulta toiseen huoneeseen, ja Harold jäi norkoilemaan oven viereiseen seinään nojaten. Hän tuhahti hieman eikä edes viitsinyt katsoa, että mihin he olivat tulleet. Ei häntä vähempää voinut kiinnostaa.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine

Harold tuhahti vastauksena Jamien kysymykseen, mikä ei Jamien mielestä ollut mitenkään erityisen hyvä merkki. Ainakaan se ei tuntunut osoittavan kovin suurta intoa keskustella siitä, mitä ruokapöydässä juuri oikein oli tapahtunut. Harold kuitenkin lähti seuraamaan häntä, kun hän yritti suunnistaa pois keittiöstä päin, mikä oli hyvä. Hän ei tahtonut järjestää mitään erityistä draamaa eikä etenkään perheensä edessä. Hän ei varsinaisesti ollut mitenkään erityisen dramaattinen ihminen. Haroldia sen sijaan selvästi vaivasi jokin, sillä tämä oli käyttäytynyt koko Wescottien luona viettämänsä ajan vähintäänkin omituisesti. Jamie pelkäsi, että tavalla tai toisella syynä olivat zombit.

Heidän päästyään lopulta talon pienen kodinhoitohuoneen ovelle Harold avasi suunsa ja totesi koko tilanteen olleen taas täysin turha. Jamie kääntyi ympäri ja katsoi ovensuussa norkoilevaa Haroldia. No, ainakin he olivat sentään jostakin samaa mieltä. Hänestäkin koko episodi oli ollut aivan tarpeeton.

”No… Niin. Tarkoitan… Kuolemisesta ja zombeista puhuminen ruokapöydässä on vähän…” Jamie aloitti, mutta ei oikein tiennyt, miten lopettaisi lauseensa. Ikävää? Mautonta? Epäkohteliasta? Hän ei tahtonut kuulostaa liian tuomitsevalta. Lopulta hän jätti lauseensa kokonaan kesken. Ole hiljaa, jos sinulla ei ole mitään kaunista sanottavaa. Itse asiassa se ei ollut varsinaisesti mitään, mitä hänelle oli opetettu, mutta jotain, minkä hän oli joskus kuullut jostain muualta.

”Tarkoitan… Emme yleensä puhu sellaisista ruokapöydässä”, Jamie lopulta muotoili lauseensa uudestaan hieman neutraalimpaan ja toivottavasti vähemmän syyttävään muotoon. Hän ei tahtonut, että Haroldille tulisi tapahtuneesta paha mieli, mutta toisaalta hän ei myöskään halunnut, että tämä ottaisi zombiapokalypsin uudestaan puheeksi ruokapöydässä. Tai itse asiassa yhtään missään hänen vanhempiensa tai veljiensä kuullen. Hän ei todellakaan tahtonut joutua keksimään näille mitään selitystä, joka liittyi Haroldin mielenterveyteen!

”Jos… Jos haluat puhua siitä zombijutusta, niin voidaan kyllä puhua siitä, mutta… ei mielellään vanhempieni kuullen”, hän lisäsi katsoen Haroldia, ”okei?” Itse asiassa, jos Harold tosissaan vielä uskoi zombiapokalypsin tuloon, niin hän todella tahtoikin puhua tämän kanssa aiheen halki, kunhan se tapahtui rauhassa ja muualla kuin lauantain lounaspöydässä hänen perheensä läsnä ollessa. Itse asiassa hänellä oli melko kova kiire saada zombiasia puhuttua halki Haroldin kanssa, koska ei enää itse jatkaisi samassa koulussa tämän kanssa eikä siten varmaan näkisi tätä enää kovin usein – olisihan Harold sisäoppilaitoksessa ja hän itse puolestaan toivottavasti aloittamassa parantajaopintojaan.

Jamie aloitti kertomalla, että zombeista puhuminen olisi vähän..., mutta jätti sanomatta mitä se oli. Kyllä Harold jo tiesi mitä kaveri oli ajamassa takaa - kamalaa, ikävää, tyhmää. Toinen paikkasi asian tähdentämällä, etteivät he yleensä puhuisi sellaisista asioista ruokapöydässä. Harold oli jo osannut päätellä tämän itsekin. Jamie varmaan kuvitteli, että hän olisi nyt se aikuinen täysi-ikäinen aikuinen, joka kertoi elämänviisauksiaan itseään nuoremmalle. Korpinkynsi nosti katseensa kattoon, kun ei jaksanut vain koko ajan tuhahdella itsestään selvyyksille.
”Jamie, pyysin jo anteeksi.”

Hetken päästä Jamie jo ehdotti miten zombijutusta voitaisiin puhua, muttei vain Jamien vanhempien ollessa paikalla. Takkutukka oli vähän yllättynyt siitä, miten Jamie vaikutti olevan jo nyt hieman suopeampi zombiapokalypsia kohtaan kuin äsken tai silloin talvella joskus. Ehkä Jamie oli vihdoin tajunnut mollatessaan sitä, kuinka tärkeä asia se oikeasti oli. Toivossa oli hyvä elää.

Se ettei vanhempien läsnä ollessa saanut siitä puhua oli ihan okei, mutta ehkä vähän turha vaatimus. Hehän luulisivat vain, että se olisi joku Haroldin superhyvistä vitseistä joille voisi nauraa... kunhan eivät vain päin naamaa tulisi nauramaan...
”Ei vanhempia. Ymmärsin sen jo itsekin”, Harold toisti ja huokaisi. Peruskauraa, ihan selvää.

”Mutta miksi? Hehän luulevat vain, että olen todellinen vitsiniekka, joka pistää kuolemankin leikiksi”, hän huomautti hieman pisteliäästi laskiessaan katseensa takaisin katosta kaveriinsa.
”Ja minähän myös pidän zombeista, joten miksen voisi vetäistä niitäkin mukaan vitsiin.”

Jamie huomasi, ettei Haroldin asenne juuri nyt tainnut olla kovin keskusteleva, kun tämä totesi kattoon katsellen pyytäneensä jo anteeksi. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa anteeksipyyntö – etenkään kun se oli annettu selvästi ymmärtämättä edes, mistä piti olla pahoillaan – sillä hän tahtoi tietää, mistä kenkä nyt oikeasti puristi. Harold ei ollut ikinä vaikuttanut ihmiseltä, joka yllättyisi tai etenkään loukkaantuisi siitä, ettei ruokapöydässä ollut sopivaa puhua mädäntyvistä ruumiista ja kuolemisesta.

Melko pian Jamie kuitenkin uskoi tajunneensa, mistä Harold oikeasti oli loukkaantunut, kun tämä vastasi hänelle hieman pisteliäästi. Hänen selityksensä vanhemmilleen. Hän ei tosin ymmärtänyt, miten Harold oli siitä loukkaantunut. Tällähän oli yleensä ihan hyvä huumorintajua ja Haroldhan rakasti tehdä pieniä piloja kavereilleen, joten miten tämä oli loukkaantunut siitä, että hän oli sanonut tällä olevan huumorintajua? Hän ymmärtäisi paremmin, jos olisi vedonnut vaikkapa tämän harhaiseen mielenterveyshäiriöön tai johonkin muuhun ikävään.

Jamie huokaisi ja sulki hetkeksi silmänsä saadakseen muutaman sekunnin miettimisaikaa ennen kuin avasi ne uudestaan. Hänen oli vaikea keksiä, miten korjata tilanne, koska hän ei ymmärtänyt alkujaan edes, miten ja miksi siihen oli päädytty.

”Anteeksi”, hän lopulta kuitenkin sanoi todella tarkoittaen sitä. Jos Harold kerran oli loukkaantunut siitä, niin hänen ei olisi pitänyt sanoa sitä. ”Se oli vain ensimmäinen selitys, jonka keksin”, hän lisäsi ja täydensi vielä mielessään, että ensimmäinen selitys, joka ei liittynyt jonkinlaiseen vainoharhaisuuteen.

”Mutta eivät he luule mitään. Kaikenlaiset zombijutut ja muut postapokalyptiset jutut ovat nyt suosittuja jästimaailmassa. Tiedäthän, kirjoina ja elokuvina ja muuta”, Jamie yritti selittää. Hän ei ollut aivan varma siitä, miten hyvin Harold enää tunsi jästien kulttuuria, sillä tämä oli edellisen lukuvuoden aikana melko selvästi osoittanut, ettei juuri välittänyt jästeistä. Jamie itse ei voinut ymmärtää, miten itse jästisyntyinen poika saattoi yhtäkkiä niin hanakasti haluta tehdä pesäeron omiin juuriinsa ja vanhempiinsa. Ei hänkään tietenkään erityisemmin jästisyntyisyyttään toitottanut ympäriinsä, mutta ei myöskään salannut sitä ja oli kuitenkin perheensä kautta melko hyvin kosketuksissa jästimaailmaankin. Sitä paitsi, eivät jästit ja velhot nyt niin erilaisia olleet. Ihmisiähän he kaikki kuitenkin olivat.

"Se on heille pelkkää fiktiota", Jamie vielä lisäsi selvennykseksi ja tunsi sitten tarvetta vielä tarkentaa: "se on pelkkää fiktiota." Hän ei ollut aivan varma, ottiko Harold vieläkin professori Everettin puheet täysin tosissaan. Hän oli kovasti yrittänyt tehdä töitä todistaakseen, että mitään zombiapokalypsiä ei ollut tulossakaan, muttei siltikään ollut aivan varma, oliko saanut Haroldin vakuutettua vai ei. Luultavasti ei.

Jamien suljettua hetkeksi silmänsä Harold ehti jo tuhahtamaan hiljaa ennen kuin kuuli kaverin anteeksipyynnön ja selityksen. Oikeasti Haroldilla olisi ollut jotain sanottavaa siitäkin, mutta se olisi ollut liian ilkeää, joten poika tyytyi vain kohauttamaan olkiaan kääntäessään lopulta katseensa muualle.

Seuraavaksi Jamie puheli jotain siitä, mikä jästimaailmassa olisi nyt suosittua. Ei kai tuo oikeasti luullut, että Harold olisi kiinnostunut siitä ja luulisi että Haroldkin pitäisi zombiapokalypsia ihan hyvänä juttuna, jota voisi fanittaa? Ajatus puistatti. Takkutukka näpläsi sormillaan hieman takkujaan kiinnittäen nyt huomiota siihen huoneeseen, jossa he nyt sattuivat olemaan. Hän ei varmaan ollut käynyt siellä aiemmin, mutta nopealla katseella kyllä ymmärsi minkälaisessa huoneessa oltiin - ei ainakaan ihan keittiön naapurissa.

Harold siirtyi hieman pois ovenpielestä, sillä siinä oli tavallaan vähän ikävä seistä, jos ja kun joku tulisi ja ramppaisi siitä läpi. Jamie vielä jatkoi puhumistaan, kun kaveri jätti ilkeät letkautukset heittämättä. Niin olikin varmaan parempi, sillä eihän ollut Jamien syy, että hänen omat vanhemmat vain sattuivat olemaan jästejä. Jamien viittaus fiktioon oli tavallaan aika osuva. Ei vain zombiapokalypsi kuulunut jästien niin muka tärkeään ja ihanaan maailmaan, vaan muutkin oikeasti tärkeät asiat sivutettiin. Harold oli aikoinaan riemastunut paljonkin tästä taikovan väen maailman mielikuvituksellisuudesta ja sen tarjoamasta vapaudesta tehdä ja toteuttaa kaikenlaisia ideoita ja haaveita, jotka tässä jästien maailmassa olisivat vain kokeneet tylyn vastaanoton. Taikuuskin oli jästeille vain fiktiota. Ah, kuinka tyhmiä ne oikeasti oli.

”Mekin olemme heille fiktiota. Meidän ei kuuluisi edes olla mitenkään niiden kanssa tekemisissä, koska koska... Noh, se ei onnistu! Kuten äsken huomasitkin. Se on ihan väärin ja.., ja epäkäytännöllistä”, Harold yritti purkaa turhautumistaan - tai siis omalta kannaltaan tietenkin selittää Jamielle oman katsantokantansa. Kaveri ehkä sitten itsekin tajuaisi koko jutun, vaikka Wescottien perheen asiat ainakin näyttivät olevan jopa hieman paremmalla mallilla kuin olisi voinut aiemmin kuvitella. Haroldin vertailukohteena, kun oli vain oma perhe ja satunnaisen kaverin perheet.

”Siksi aionkin muuttaa heti omilleni, kun pystyn”, poika päätti lopulta ristiessään uudestaan kätensä.

((En kestä. :'D En tiedä, koska tämä meni näin vakavaksi, mutta nyt Haroldia verrataan jo melkein Voldemortiin. xD Mutta Jamie on vain vähän huolissaan!))

Jamie katsoi, kun Harold siirtyi hieman syrjään oviaukosta ja toivoi, että tämä nyt vihdoin oli ymmärtänyt, mitä hän yritti ajaa takaa. Hän ei enää tiennyt, miten saisi Haroldin vakuutettua siitä, että mitään zombiapokalypsia ei ollut tulossa vaan professorit Everett ja Everett nyt vain sattuivat ilmeisesti olemaan yksiä koko Brittein saarten suurimmista kahjoista. Hän ei tiennyt, miten ihmeessä nämä olivat oikein päässeet opettamaan, mutta sille ei nyt enää mahtanut mitään. Nyt pystyi enää yrittämään paikata aiheutettuja vahinkoja.

Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ollut onnistunut siinäkään kovin hyvin, sillä seuraavaksi Harold takertui hänen mainintaansa fiktiosta. Tämän sanat olivat miltei kuin isku suoraan vasten Jamien kasvoja, sillä Haroldhan oli tavallaan oikeassa. Jamie jäi tuijottamaan Haroldia juuri niin epäuskoisen järkyttyneenä ja loukkaantunen kuin tämä olisi oikeasti juuri läimäyttänyt häntä poskelle. Hän ei enää edes tiennyt, oliko tässä kyse zombeista vai jästeistä vai jostain ihan muusta.

”Se on aivan eri asia”, hän vastasi hieman kierällä äänellä, sillä hänkin tiesi, että oikeastaan se ei ollut yhtään eri asia. Haroldin ajatusmaailma silti hieman pelotti häntä. Se toi hänelle mieleen taikuuden historian oppitunnit ja ensimmäisen ja toisen velhosodan. Jamie ei tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa. Harold ei koskaan puhunut perheestään, joten hän ei edes tiennyt, millaisista oloista tämä tuli. Entä jos tämä kantoi kaunaa jästejä kohtaan, koska tämän omat vanhemmat olivat pahoinpidelleet tai muutoin laiminlyöneet tätä? Jamie yritti tarkastella ystäväänsä pohtien tätä vaihtoehtoa.

”Velhot ja jästit ovat eläneet sovussa rinnakkaan jo satoja, ei, tuhansia vuosia. Ja suurimmalla osalla on nykyään jo jästisukuakin!” Jamie yritti vakuutta Haroldille, että yhteiselo oli täysin mahdollista – tai siis, enemmän kuin mahdollista, sillä sitä oli tehty jo vuosisatojen ajan.

”Se, että jotkut jästit…” Jamie aloitti, mutta ei ollut sitten aivan varma, miten muotoili lauseensa niin, ettei suoraan syyttäisi Haroldin vanhempia mistään, mitä nämä ehkä olivat tehneet tai eivät olleet, ”…käyttäytyvät… epäreilusti ei ole mikään peruste sille, että kaikki jästit olisivat samanlaisia. Tarkoitan, että onhan velhojenkin joukossa ollut kaikenlaisia mätämunia aikojen alusta saakka, mutta ei sekään tarkoittaa, että kaikki velhot olisivat… pahoja.”

Jamie yritti parhaansa mukaan hillitä kiukkuaan, kun Harold lopulta risti kätensä ja ilmoitti muuttavansa omilleen heti, kun vain pystyisi. Niin varmasti olisikin paras, jos tämä ei kerran tullut perheensä kanssa hyvin toimeen. Mutta eiväthän kaikki täysveriset velhotkaan tulleet vanhempiensa kanssa toimeen. Miten ihmeessä hän saisi Haroldin näkemään, että tämän ongelmat eivät olleet millään muotoa yleisesti jästien syytä vain pelkästään tämän henkilökohtaista huonoa tuuria?

”Se… se on varmasti paras, jos… jos… et tule toimeen perheesi kanssa”, hän totesi vetäen samalla syvään henkeä. Hän oli harvoin vihainen, joten senhetkinen tunne oli hieman outo. Hän tahtoi niin kovin saada Haroldin näkemään niin kuin hän näki, mutta hänestä tuntui, ettei tämä ollut otollisessa sellaiselle tällä hetkellä.

”Mutta sinun ei pitäisi syyttää kaikkia jästejä siitä, mitä yhdet ovat tehneet”, Jamie vielä lisäsi katsoen Haroldia vakavasti, ”se on… vaarallinen tapa ajatella.” Hänen oli vaikea uskoa, että hän kävi keskustelua rotusyrjinnästä kodinhoitohuoneessaan. Haroldin kanssa. Haroldin, joka ehkä rakasti aijoittain ystäviensä kustannuksella pilailemista, mutta joka oli kuitenkin aina ollut kaikkien kaveri ja joka olisi ensimmäisenä huomauttamassa toisten epäreilusta käytöksestä.

Jamie ei ottanut huomautusta siitä, että hekin olivat fiktiota kauhean hyvällä ja Haroldia jo hieman kadutti koko toteamus, mutta sehän oli totta. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Kuten olettaa saattoikin, kaveri alkoi pikimmiten paasata jästeistä ja velhoista – heidän suhteista toisiinsa. Harold käänsi katseensa muualle kuunnellen kuitenkin tarkasti Jamien puhetta. Luuliko tämä, ettei hänen ääni kantautuisi muiden Wescottien korviin?

Harold lopulta totesi vain muuttavansa omilleen heti, kun pystyisi, ristiessään kädet. Se säästäisi hänet tällaiseltakin. Siitä, että pitäisi hyssytellä joidenkin muiden talossa olijoiden vuoksi, jotka voisivat ymmärtää jotain väärin.

Takkutukka vähän yllättyi siitä, kun Jamie suhtautui tuohon ideaan, omille muuttamisesta, niin kannustavasti. Luulisi, että tuo olisi nyt painostanut siihen, että Haroldin olisi yritettävä uudestaan aloittaa tyhjältä pöydältä ym. roskaa, joihin Haroldin omat jästituttavukset, joiden kanssa oli saman katon alla asustellut, sortuivat. Niin kuin lukemattomat tyhmät ja älyttömät yritykset yhteiselosta noin vain unohdettaisiin simsalabim. Sellaista taikuutta häneltä varmaan odotettiinkin.

Oli jotenkin arvattavissa, ettei Jamie ollut sanonut kaikkea. Se olisi ollut liian hienoa ollakseen totta.
”En minä syytä ketään”, Harold koki tarvetta väittää heti kaverin vaietessa, sillä hänhän ei oikeasti syyttänyt ketään – vai syyttikö? Ei poika ainakaan luullut syyttävänsä ketään – ei jästejä voinut niiden olemassaolosta syyttää. Se olisi naurettavaa.

Keskustelun palattua takaisin jästeihin ainakin Haroldin mielessä jonkin verran, hän tuli taas muistaneeksi sen keittiössä odottavan ja seisovan ruuan. Saikohan Jamie vielä taikoa jästien paikallaollessa ja nähtävillä? Oikeastaan korpinkynsi ei halunnut tietää tähän vastausta, sillä jästit ja taikuus – pikemminkin taikuuden jaloin ala eli loitsut – eivät vain saisi kohdata toisensa samassa tilassa. Se oli jotain… jotain omaa ja hienoa tai ainakin Harold koki sen sellaisena. Hän ei itse jakaisi sellaista keidenkään idioottien kanssa, vaikka myönnettäköön Wescottit eivät olleet näitä.

Harold vahingossa puri kieltään ja äskeiset ajatukset keskeytyivät kuin seinään. Hän avasi hieman suutaan ja yritti olla niin kuin ei tuntisi kipua. Parin vähemmän rauhallisen sisään- ja uloshengityksen jälkeen poika yritti jotenkin saada viestityksi sen, että mitä taisi vahingossa tehdä.

((No niiiiiiiiiiiin… Vihdoin pääsin jatkamaan tähänkin nyt. xD Anteeksi pitkä odotus! Tuli vähän lyhyesti, kun minulla oli jo tämän pelin punainen lanka vähän hukassa näin pitkän ajan jäljiltä. Muistan, että minulla oli aikanaan joku idea tämän pelin suunnasta, mutta se on nyt ehkä vähän kateissa jo. xD Olisi pitänyt kirjoittaa varmaan ylös se suunnitelmani! Mutta voidaan ehkä jutella joku kerta chatissa, että mihin suuntaan tämä halutaan pelata.))

”Tiedät, mitä tarkoitan”, Jamie vastasi Haroldin väittäessä, ettei syytä ketään, ”tarkoitan, ettet… ettet voi kantaa kaunaa ja vihata kaikkia jästejä sen perusteella, miten suhtaudut joihinkin… joihinkin tiettyihin jästeihin.” Jamie olisi halunnut kysyä suoraan Haroldilta, mitä tämän kotona oikein oli tapahtunut, mutta se tuntui jotenkin tungettelevalta. Jos Harold ei tahtonut itse vapaaehtoisesti kertoa, niin se ei välttämättä ollut hänen asiansa painostaa. Sitä paitsi, tämänhetkinen tilanne ja tunnelma eivät varsinaisesti kannustaneet mihinkään sydämen avaamiseen ja rakentavaan keskusteluun.

Jamie huokaisi ja yritti miettiä, miten tilanteen oikein saisi ratkaistua. Hänestä tosin tuntui, ettei sille olisi mitään helppoa ratkaisua eikä ainakaan mitään sellaista, minkä voisi toteuttaa tässä ja nyt. Haroldin asenteet ja ajatukset olivat perua luultavasti jostakin vuosia kestäneestä, joten mikään, mitä hän tekisi tai sanoisi tuskin saisi tätä kääntämään kelkkaansa yhdessä hetkessä. Se, mitä hän halusi tehdä, oli istuttaa edes jonkinlainen ajatus kaverin päähän. Ajatus siitä, että ehkä tämän ajattelutavassa oli jotakin uudelleenjärjestelyn ja uudelleenajattelun varaa. Että ehkä maailma ei ollut niin mustavalkoinen. Että tämän ajattelutapa oli vaarallinen ja hän oli huolissaan. Hän ei ollut aivan varma, oliko hän onnistunut kommunikoimaan näistä mitään kunnolla.

”Et vain voi puhua yhdestä, valtavasta ihmisryhmästä ja niputtaa heitä kaikkia yhteen, koska-” Jamie aloitti, mutta tuli sitten vilkaisseeksi Haroldia, joka näytti hieman oudolta. Tämän suu oli hiukan auki ja ilme ehkä hivenen tuskainen. Jamie kurtisti kulmiaan. Oliko hän tehnyt jotain?

”…mitä?” hän kysyi hieman huolestuneena ja kulmiaan kurtistaen.

Tylypahka AM

Jästiruokaa nälkäisille

Re: Jästiruokaa nälkäisille

Re: Jästiruokaa nälkäisille

Re: Jästiruokaa nälkäisille

Re: Jästiruokaa nälkäisille

Re: Jästiruokaa nälkäisille

Re: Jästiruokaa nälkäisille

Re: Jästiruokaa nälkäisille

Re: Jästiruokaa nälkäisille

Re: Jästiruokaa nälkäisille

Re: Jästiruokaa nälkäisille