Tylypahka AM

((Odottelen siis Ravenia tähän peliin. :D Ja anteeksi mielikuvitukseton otsikko. xD))

Anthony odotteli Luihuisten oleskeluhuoneessa tuvan uusinta lisäystä, Raven Fortesqueta, joka oli siirtynyt Tylypahkaan ilmeisesti Ranskasta. Tyttöraukka oli pistetty ensi töikseen uudessa koulussa osallistumaan patikkaretkeen professori Klaus Schneiderin ja hullun zomiopettajan johdolla, mikä oli ollut melko huonoa tuuria. Jos hän olisi ollut professori Caine, hän olisi antanut uudelle tytölle vapautuksen niin typerästä retkestä. Sehän oli saanut koko koulun näyttämään varmaan pelkältä hullujenhuoneelta.

Tätä hän tosin tietenkään ei ollut maininnut ääneen professori Cainelle, kun tämä oli pyytänyt häntä tarjoamaan tytölle perinteisen kierroksen linnassa. Anthonya hieman hermostutti, sillä hänestä tuntui, että he olivat lähteneet patikkaretkellä uuden tytön kanssa liikkeelle ehkä hieman väärällä jalalla. Hän olisi muuten pyytänyt tutustumiskierrokselle itselleen henkiseksi tueksi Atlaksen, mutta ottaen huomioon, mitä Fhionnlaigh oli mennyt patikkaretkellä sanomaan… Ei ehkä niinkään fiksu idea, jos hän tahtoi kiistää tämän väitteet.

Ei sillä, että hän varsinaisesti tunsi erityistä tarvetta kiistää juorua omasta puolestaan, sillä hänen kannaltaan siinä ei ollut mitään pahaa. Häntä ei henkilökohtaisesti olisi erityisesti haitannut, vaikka koko koulu pitäisi häntä Atlaksen tyttöystävänä – tai poikaystävänä… tai minä olikaan – mutta Atlasta mitä ilmeisimmin tämän patikkaretkeltä lausumista sanoista päätellen haittasi, ja siksi hänenkin piti olla väitteestä loukkaantunut. Oikeasti hän oli kuitenkin loukkaantunut enemmän siitä, että jopa Atlas piti ajatusta hänen kanssaan seurustelemisesta täysin mahdottomana ja vastenmielisenä. Se oli ollut hieman ikävä muistutus siitä, että vaikka he olivat ehkä ystäviä, oli kuitenkin yhä olemassa jokin näkymätön raja, jota hän ei voinut ylittää. Sellainen, joka erotti hänet muista ihmisistä.

Anthony huokaisi ja vilkaisi kelloaan. Jo neljä minuuttia yli. Mikä siinä oli, että kukaan hänen tuvassaan ei voinut olla ikinä ajoissa missään? Kuuluiko Luihuisen tuvan uusiin valintakriteereihin kykenemättömyys tulkita kellotaulua? Hänen olisi pitänyt ottaa mukaan kutimensa tai edes jokin kirja ajankuluksi odotellessa. Nyt minuutit kuluivat vain hukkaan. Anthony risti käsivarret rinnalleen ja lysähti istumaan oleskeluhuoneen sohvalle huokaisten.

Raven istuskeli sängyllään, kädessään jotain harvinaista, jota tyttö ei melkein ikinä selaillut: kirja. Kirja kertoi jästeistä ja heidän tavoistaan. Tyttö oli kuitenkin naamioinut sen näyttämään tuiki tavalliselta pilailukirjalta. Eihän Raven missään nimessä voinut pilata imagoaan sillä, että joku huomaisi hänen lukevan jotakin vakavampaa teosta. Tosin hänen vanhemmilleen se varmasti tekisi hyvää, nähdä välillä lapsensa lukemassa. Jästikirjasta he tuskin ilahtuisivat.

Hänellä oli pieniä vaikeuksia kirjan ja hiustensa kanssa kuten aina, yrittäessään solmia tummanruskeaa harakanpesää edes jotenkin pois kasvoilta ja kutittamasta niskaa samalla kun yritti kääntää sivua. Yritys oli surkea. Kirja pamahti kiinni, eikä hänellä ollut enää hajuakaan millä sivulla oli ollut. Hän päästi pari ranskankielistä kirosanaa suustaan. Hän oli juuri ollut hyvässä kohdassa kirjassa, eivätkä hiukset vieläkään suostuneet pysymään oikeilla paikoillaan, vaan leijailivat ympäriinsä kutittamassa joka paikkaa.

Hän nousi ylös, etsien jotakin mistä nähdä kuinka kauan hän oli jo sängyllä istunut. Normaalisti hän olisi vain vilkaissut kelloaan, joka sängyllä jossain lojui. Hän oli kuitenkin hävittänyt sen koulun hullulla retkellä, jonne hänetkin oli raahattu mukaan. Päätöntä, ottaen huomioon, että se oli hänen ensimmäinen viikkonsa ja jo heti joutui kestämään ihan ihmeellisiä opettajia ja joissain osin vielä oudompia oppilaita. Hän oli kyllä tyytyväinen päästessään heti kunnolla mukaan koulun ihmissuhdekuvioihin, kukapa ei olisi? Koulun ihmeellistä metsäretkeä mietittiessään hän muisti Anthonyn, luihuisen, joka pukeutui hameeseen ja supatti aika paljon toisen pojan kanssa. Jokin soitti kelloja Ravenin päässä. Oliko hän unohtanut jotain? Ehkä jotakin kyseiseen Anthonyyn liittyvää.

Sitten se iski. Esittelykierros. Hänen piti tavata Anthony, jotta poika voisi esitellä hänelle koulua. Hän ei ollut varma moneltako heidän piti tavata tai paljonko kello nyt oli. Kuitenkin varmuuden vuoksi hän vain veti kauluspaitansa ja kravatin päälle harmaan neuleensa ja lähti kiireellä makuusalistaan.

Heti tullessaan kolkkoon oleskeluhuoneeseen, hän näki Anthonyn istumassa sohvalla. Toivottavasti poikaa ei haitannut pieni myöhästyminen. Tai mistä hän tiesi. Saattoi olla että hän oli jo yli viisitoista minuuttia myöhässä, eihän hänellä ollut ollut vielä aikaa käydä hankkimassa uutta kelloa. Hän asteli kohti sohvia ripein askelin. "Hei", hän piti tauon, sillä ei ollut täysin varma siitä, pitäisikö myöhästymistä pahoitella. Päätös taipui kuitenkin toiseen suuntaan. Eihän hän välttämättä ollut myöhässä. Mistä sitä tiesi. Kaiken lisäksi olisi typerää pahoitella jotain sellaista mihin ei oikeasti ollut syyllinen!

Juuri, kun Anthony oli aikeissa nousta ylös sohvalta ja värvätä jonkun luihuistytön käymään etsimässä Ravenia tyttöjen makuusaleista, hän kuuli selkänsä takaa tervehdyksen. Hän nousi ripeästi seisomaan ja kääntyi, ja Raven tosiaan oli vihdoin viimein päättänyt saapua paikalle. Anthony vilkaisi taas kelloaan. Se oli jo miltei vartin yli. Viisitoista minuuttia täysin hukkaan. Nyt he eivät ehtisi käydä läpi koko kierrosta ennen kuin hänen pitäisi kiirehtiä oppilaskunnan kokoukseen.

”Hei”, Anthony tervehti takaisin ja silmäili hetken tyttöä odottaen. Kun selitystä myöhästymiselle ei kuitenkaan kuulunut, hänen oli pakko ottaa omaksi tehtäväkseen huomauttaa asiasta. ”Olet aika paljon myöhässä”, hän totesi, ”useimmat opettajat eivät sitten oikein arvosta sitä.” Hänen äänessään oli jotenkin vieras, isoveljellinen sävy, jonka hän tunnisti lähinnä siksi, että hänellä oli itsellään kaksi isoveljeä. Hänelle itselleen tosi harvemmin piti huomauttaa myöhästymisestä.

Anthony huokaisi syvään, kuin tämä viidentoista minuutin myöhästyminen olisi aiheuttanut hänelle fyysistä tuskaa, ja yritti sitten koota itsensä. Hänen pitäisi unohtaa ärtymyksensä ja käyttäytyä, jos hän ei halunnut kierroksesta äärimmäisen vaivaannuttavaa sekä itselleen että Ravenille. Ehkä he vain jättäisivät ylemmät kerrokset välistä ja keskittyisivät alempiin. Hänestä tuntui, että tyttö joka tapauksessa nuuskisi ajan myötä koulun jokaisen kolkan läpi itsekseen.

”Mennäänkö sitten?” Anthony kysyi ottaen jo muutaman askeleen ovelle päin, sillä heillä ei todellakaan ollut enää ylimääräistä aikaa hukattavasti keskellä oleskeluhuonetta seisoskellen. ”Onko sinulla mitään toiveita siitä, mitä haluaisit nähdä?” hän jatkoi vilkaisten olkansa yli samalla, kun suuntasi ovelle.

”Olet varmaan jo nähnytkin Suuren Salin, mutta ajattelin, että voisimme käydä katsomassa kirjaston ja pöllölän – onko sinulla muuten omaa pöllöä mukana? – ja yhteisen oleskeluhuoneen ja muutamat tärkeimmät luokkahuoneet – kai otit lukujärjestyksesi mukaan? – ja ehkä jos ehdimme, kasvihuoneet”, Anthony jatkoi selitystään vetämättä juuri henkeä välissä, sillä hehän olivat myöhässä aikataulusta eikä myöhässä ollessa ollut aikaa edes pysähtyä vetämään henkeä. Tuvan sisäänkäynnin ovi aukesi ja Anthony astui käytävälle odottaen Ravenin seuraavan häntä.

//Roolipelipisteet on palkittu tähän saakka. -Caine

Raven tunsi pientä, hetkellistä ärtymystä itseensä kun Anthony nousi seisomaan. Hän oli nyt täysin varma, että oli ollut myöhässä ja katui jopa hieman sitä, ettei ollut pyytänyt anteeksi myöhästymistään. Tilanne olisi ollut täysin erilainen, jos kyseessä olisi ollut opettaja, ei hän silloin olisi vaivautunut. Todellakaan. Mutta kyseessä oli kuitenkin oma tupakaveri, jos sellaista nimitystä kukaan edes käyttää. Eikä hän halunnut kokea enempää yksinäisyyttä kuin jo valmiiksi omassa makuusalissaan joutui kestämään.

“Pahoittelut. Hävitin kelloni siellä metsätarvonnassa”, Raven mutisi hieman opettajia syyttävään sävyyn ja viittasi ranteeseensa, jossa ei mitään muuta tällä hetkellä ollut kuin vain yksinkertainen hopeakoru. Tosin kello oli kyllä niin usein kadoksissa, että aika harvoin sitä tytöllä näki, mutta sitä hän ei aikonut Anthonylle kertoa. Anthony oli jo valmis lähtemään, joten tyttökin vain nyökkäsi hänelle vastaukseksi ja lähti seuraamaan.

Anthonyn suusta tuli sanoja siihen tahtiin, ettei Raven meinannut pysyä perässä. Kuitenkin suurimman osan siitä hän sai kuin saikin kiinni. Hän yritti parhaansa mukaan muistaa vastata kaikkeen. “Meidän perheellämme on kyllä yhteinen pöllö mutta se nyt lentelee aina ties missä. Lukujärjestys minulla on – jossain täällä”, Raven totesi, kaivellen hameensa taskuja. Se löytyi, ihme kyllä. Tytöllä pysyi harvoin asiat tallessa kauaa. Onneksi edes tämä oli säilynyt, olisi ollut ikävää juosta takaisin etsimään lukujärjestystä kun Anthony olisi joutunut vain odottamaan.

“Onko täällä mitään, tiedätkö.. salakäytäviä tai salaisia huoneita tai jotain? Vanhassa koulussani ne oli tukittu – joka ikinen”, Raven kyseli, tunkien lukujärjestyksen takaisin taskuunsa keskittyäkseen hiuksiinsa, jotka olivat edelleenkin harvinaisen huonosti. Hän repi poninhännän irti, samalla rikkoen hiuslenkkinsä. Hän päästi suustaan pienen puuskahduksen. Selvästikin suuri enemmistö hänen ongelmistaan johtui kurittomista hiuksista. Hän ei edes yrittänyt korjata hiuslenkkiään vaan tunki senkin vain huolettomasti taskuunsa ja setvi hiuksiaan hieman sormillaan. Hän oli erityisen vakuuttunut siitä että näytti aivan peikolta.

“Niin ja semmoinenkin kysymys oli että onko pihamaata paljonkin?” tyttö kyseli lisää kysymyksien tulviessa tämän mieleen. Toivottavasti Anthonya ei haitannut tämän hetkellinen kyselysuma.

Anthony kohotti hieman kulmiaan Ravenin kertoessa hukanneensa kellonsa metsäretkelle. Ehkä tarina oli totta tai sitten ei, mutta hänestä tuntui, että vaikka tytöllä olisi ollutkin kello, tämä tuskin olisi vilkuillut sitä kovin usein. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, koska asiasta oli joka tapauksessa aivan turhaa riidellä. Hänellä ei ollut todisteita puolesta eikä vastaan ja vaikka olisi ollutkin, niin mitä väliä sillä olisi ollut kenellekään? Ei mitään.

Anthony ei ollut myöskään kovin yllättynyt, kun tyttö kertoi, ettei hänellä ollut hajuakaan, missä hänen pöllönsä tai lukujärjestyksensä oli. Hänen teki melkein mieli pyöritellä silmiään. Tytöllähän oli tavarat pahemmin hukassa kuin Atlaksella. Ja Atlaksella olivat hänestä etenkin koulukirjat hukassa harvinaisen usein. Lukujärjestyksen tyttö kuitenkin löysi hameensa taskusta – ihme ja kumma. Mutta ihan hyvä kumma, koska tärkeintähän olisi ehtiä esittelemään tytölle ainakin ne luokkahuoneet, joihin tämän parin ensimmäisen päivän aikana pitäisi löytää. Raven kuitenkin tunki lukujärjestyksen pian takaisin taskuunsa ollen selvästi enemmän kiinnostunut koulun salakäytävistä ja salaisista huoneista ja ilmeisesti kaikesta muustakin salaisesta eli toisin sanoen kielletystä.

Tyttö repi hiuksistaan irti hiuslenkkiä, joka katkesi napsahtaen, ja Anthony katsoi, kuinka tämän tummat, lainehtivat hiukset valuivat alas poninhännältä. Hän ei voinut olla tuntematta hieman kateutta. Hänen omat pikimustat hiuksensa olivat melko suorat ja mitäänsanomattomat, ja lisäksi hänellä oli pieni pelko siitä, että isä pakottaisi hänet leikkaamaan ne kesän aikana vielä lyhyiksikin. Raven alkoi setviä hiuksiaan sormillaan ja kysyi vielä pihamaistakin – kysymys, jonka tarkoitusta Anthony ei ehkä täysin ymmärtänyt – jolloin hän muisti taas tämän aikaisemmankin kysymyksen.

”Mmmh… No, tämä linnahan on rakennettu 1200-luvun puolivälissä ja silloisessa arkkitehtuurissa salakäytävien käyttö oli hyvin yleistä ja…” Anthony vaipui uhkaavan pitkältä vaikuttavaan monologiin 1200-luvun poliittisen tilanteen ja muiden olosuhteiden vaikutuksesta arkkitehtuuriin ja rakentamiseen samalla, kun asteli määrätietoisesti kohti tyrmien uloskäyntiä. Huomatessaan eksyneensä hieman sivuraiteille alkaessaan puhua Tylyahon perustamisesta hän kuitenkin lopetti puheensa yrittäen muistella, mikä alkuperäinen kysymys oli.

”…kyllä. Kyllä täällä on salakäytäviä”, hän lopulta totesi lyhyesti ja ytimekkäästi aikomatta kuitenkaan kertoa yhdenkään sijaintia. Ne olivat salakäytäviä syystä. Sitä paitsi, tyttö epäilemättä varmasti selvittäisi niistä jokaisen sijainnin itsekin tulevina päivinä ja vuosina.

”Ja koulun tilukset ovat melko laajat. Alue on rajattu kivimuurilla, jonka ulkopuolelle ei saa mennä. Paitsi Kielletyn metsän kohdalta. Sinnekään ei saa mennä”, Anthony jatkoi kurtistaen hiukan huolestuneena kulmiaan viimeisten lauseidensa kohdalla, sillä hänelle tuli hieman sellainen olo, että nyt tyttö ainakin menisi sinne. Kysymys oli muutenkin ollut hieman outo. Mitä ihmettä tämä mahtoi tehdä tiedolla koulun maiden koosta? ”Siellä on vaarallista”, hän vielä lisäsi varmuuden vuoksi ennen kuin veti syvään henkeä ja yritti koota ajatuksensa. Esittelykierros. Mistä heidän pitäisi aloittaa?

”Saisinko vähän vilkaista sitä lukujärjestystä?” Anthony kysyi ja ojensi kätensä lainatakseen tytön lukujärjestystä. Hän ei tiennyt, miksi tyttö alun alkaenkin oli vain ilmoittanut, että se oli mukana ja sen jälkeen tunkenut takaisin taskuunsa. Ei hän nyt kuitenkaan ollut varsinaisesti kiinnostunut vain sen olemassaolosta vaan häntä kiinnosti, mitä siinä luki.

Raven otti pari askelta ottaakseen Anthonyn kiinni, kun he suunnistivat eteenpäin käytävällä. Tai, kun Anthony vei häntä eteenpäin käytävällä. Ei hän vielä oikein osannut mennä mistään mihinkään koulussa. Mutta ei häntä voinut syyttää. Koulu oli kuin labyrintti!

Tyttö korjasi taas hieman hamettaan. Häntä ei oikeastaan kiinnostanut ulkonäkö niin paljon, että olisi kiinnittänyt siihen paljonkaan huomiota, mutta se oli kai ele, jota hän teki tylsistyessään, aivan kuten hiuskiehkuroiden kierittely sormien ympärille. Hän ei oikeastaan seuraillut muidenkaan pukeutumista tarkkaan. Sen verran hän tiesi, että Anthony piti hameita ja hänellä oli tummat hiukset, mutta siihen tämän tietämys sen hetkisestä seurastaan päättyikin. Ajatus Anthonysta palautti tytön ajatukset takaisin nykyhetkeen.

Anthony saarnasi jotain koulun rakennusvuosista ja siitä, kuinka silloin rakennettiin salakäytäviä. Raven ei aivan pysynyt kärryillä, kun tämä jatkoi juttuaan vielä hetken, mutta yritti parhaansa kuunnella, olihan kyse nyt salakäytävistä. Niistä piti tietää kaikki tarpeellinen. Tarpeelliseen ei kuitenkaan liittynyt Tylyaho sen koommin, joten Raven huokaisi nostellen kulmiaan kun Anthony oli jo eksymässä siihenkin aiheeseen. Miten hänen kaiken tämän tiedon jälkeen piti enää muistaa edes omaa kysymystään? Kun Anthony viimeinkin vastasi alkuperäiseen kysymykseen, oli vastaus niin selkeä ja terävä, että tyttö oli vakuuttunut, ettei tämä millään haluaisi kertoa niiden sijaintia. Oli miten oli, hänhän löytäisi ne käytävät.

Seuraavaksi Anthony puhui pihamaista, joista Raven oli kysynyt. Se oli ollut ihan viaton kysymys, mutta ilmeisesti sielläkin oli paikkoja joihin ei saanut mennä. No, nytpä hän ainakin tiesi missä piileksiä, jos joku vaikka jahtaisi häntä jostain pahanteosta. Vaikka tässä metsässä oli kuulemma vaarallista. Siinä tapauksessa piilopaikkaa täytyisi ehkä pohtia uudelleen.. Oli sille selkeästi syynsä miksei tyttö ollut rohkelikko. Metsässähän olisi voinut olla vaikka akromantelloita tai jotain muuta ällöttävää! Raven käänsi katseensa takaisin seuralaiseensa, kun tämä jatkoi. Tällä kertaa lukujärjestyksestä.

“Ainiin, se lukujärjestys, tietysti”, hän totesi, ottaen taas pari askelta saadakseen Anthonyn kiinni. Vaikka tuvan huispausjoukkueen kapteeni ei paljon häntä pidempi ollutkaan, näkyi se askeleiden pituudessa. Tai sitten hän vain oli niin keskittynyt ajatuksiinsa että käveli reilusti hitaammin kuin Anthony. Hän kaiveli lukujärjestystään hameen taskusta. Kun tummaverikkö sai sen käteensä, oli hän jo ojentamassa sitä pojalle, kun otti sen takaisin, suoristi sitä hieman ja tarjosi sitä hänelle uudestaan.

“En oikein osaa mitään paikkoja täältä vielä.. kun tämä on aika iso paikka”, tyttö lisäsi, yrittäen pitää keskustelun yllä, erittäin epätoivoisesti. Hiljaisuus ei koskaan ollut paras mahdollinen vaihtoehto. Ikinä.

Raven oli varsin hiljaa Anthonyn todettua, että metsä oli vaarallinen, ja Anthony jo pelkäsi, että tyttö löydettäisiin sieltä jo heti seuraavana päivänä. Hänkään ei itse asiassa ollut aivan varma siitä, millaisia vaaroja tarkalleen metsässä vaani, sillä kukaan ei ollut koskaan vaivautunut kauheasti täsmentämään. Kaikki kuitenkin puhuivat niistä sellaiseen sävyyn, että oli selkeästi parempi pysyä kaukana. Toki oppilaita aina toisinaan kävi metsässä, mutta lähinnä melko lähellä sen ulkoreunaa. Joskus metsään vietiin jopa jälki-istuntoon joutuneita oppilaita suorittamaan jälki-istuntoaan. Anthonyn käsityksen mukaan metsässä kasvoi ainakin jotain harvinaisempia yrttejä ja taikakasveja. Hän ei tietenkään itse ollut koskaan ollut jälki-istunnossa. Mutta Raven kaikesta päätellen varmaan saisi pian kokea senkin ilon.

Anthony odotti, kun tyttö kaivoi lukujärjestyksen uudelleen taskustaan, suoristi sen ja ojensi sitten hänelle. Paperi oli melko rytyssä, ja Anthonyn teki mieli huomauttaa siitä jotakin, mutta hän pysyi kuitenkin hiljaa. Sen sijaan hän tarkasteli lukujärjestyksen sisältöä nyökytellen hieman itsekseen ja yrittäen painaa mieleensä, mitä kaikkia oppiaineita ja missä tytöllä oli lähipäivinä.

”Mmmh”, Anthony mumisi vastaukseksi Ravenin kommenttiin koulun suuruudesta samalla, kun tutki edelleen lukujärjestystä. Lopulta hän kuitenkin ojensi sen takaisin tytölle.

”Älä huoli, opit kyllä varmasti. Minäkin siirryin tänne aikanaan kesken lukuvuoden ja olin aluksi ihan hukassa”, hän sanoi yrittäen kuulostaa rohkaisevalta, ”sinun makuusalissasi on ihan mukavia tyttöjä, he varmaan auttavat sinua myös mielellään.” Hän ei maininnut, että kukaan ei todellakaan ollut auttanut häntä, kun hän oli 12-vuotiaana siirtynyt uuteen kouluun. Hän oli viettänyt ensimmäiset kolme viikkoa enimmäkseen eksyksissä ja yrittäen vältellä toisia oppilaita, jotka katsoivat häntä oudosti. Jotkut olivat osoitelleet. Kuiskineet ja naureskelleet keskenään. Anthony silmäili hetken Ravenia. Tämä vaikutti onneksi sellaiselta, josta muut tytöt varmasti pitäisivät.

Anthony harppoi viimeiset portaat ylös tyrmistä koulun aulaan ja heilautti käsivarttaan esitelläkseen tilan. ”Tämä on aula. Jonka olet varmaan jo nähnytkin. Pääovi ulos on tuossa, Suuri Sali on tuossa, tuolla on pääilmoitustaulu…” hän esitteli, osoittaen eri ovia ja viimeiseksi Suuren Salin ovien vieressä olevaa ilmoitustaulua, ”siihen tulevat kaikki tärkeät ilmoitukset, joten kannattaa muistaa lukea sitä aina välillä. Minä yritän tietysti yleensä viedä kopiot kaikista tärkeimmistä ilmoituksista myös Luihuisen tuvan ilmoitustaululle.”

Astellessaan keskemmälle aulaa Anthony mietti, mihin hän veisi tytön seuraavaksi. Yksi mahdollisuus olisi ollut esitellä pihamaat, mutta oikeastaan koulun sisätilat olivat varmaankin tärkeämmät… Ulkona oli aika vaikea missata suuria, lasisia kasvihuoneita. Niinpä hän tuli siihen tulokseen, että he suuntaisivat linnan ylempiin kerroksiin katsomaan ainakin kirjaston ja muutaman luokkahuoneen sijainnin. Tytöllä oli näyttänyt ainakin olevan tiedossa loitsuja ja jästitietoa.

”Tästä pääsee toiseen kerrokseen”, Anthony totesi lähtiessään kiipeämään aulan keskellä olevia leveitä portaita ylemmäs päin, vaikka olikin varmasti harvinaisen selvää, että jos ensimmäisestä kerroksesta lähti kiipeämään portaita ylöspäin, päätyi toiseen kerrokseen.

”Harrastatko mitään?” hän kysyi vilkaisten Ravenia muistaessaan koulun kerhotoiminnan, josta olisi varmaan hyvä kertoa uudelle oppilaalle. Hän itse lähinnä pelasi huispausta ja osallistui melko satunnaisesti kirjallisuuskerhon toimintaan, mutta oli tietysti oppilaskunnan puheenjohtajana varsin hyvin perillä koulun jokaisesta kerhosta ja yhdistyksestä.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine

((jeejee, vihdoin se tapahtui! Jatkoa tähän erittäin vanhaan peliin! hieman tönköhköä tekstiä (mikä oli?) mutta ehkä me pärjätään :D))

Raven käveli edelleen Anthonyn perässä, katsellen seiniä ja lattiaa vuorotellen sillä aikaa kun Anthony tulkitsi ja mietti tytön lukujärjestystä. Niin paljon kun hän olisikin halunnut sanoa jotain, ei hän viitsinyt, sillä Anthony halusi ehkä keskittyä lukujärjestyksen katselemiseen edes hetkeksi ilman että joku kolmasluokkalainen höpöttää korvan juurella jotain surkeaa jorinaa lattian kopinasta tai seinien väristä.

Anthony oli ilmeisesti saanut lukujärjestyksestä tarpeekseen ja alkoi puhumaan makuusalin tytöistä, jolloin Ravenin kulmat nousivat taas puoleen otsaan. Ei sillä, että hän ihan vihaisi tyttöjä – ainakaan kaikkia heistä – mutta hänellä oli ehkä hieman erilaiset ajatukset, huumori ja puheenaiheet kuin oman ikäisillään luihuistytöillä. Hän oli saanut tähän mennessä joka päivä kuunnella ainakin kahdesti kun tytöt kuiskivat nuoremmista luihuisista. Siitä kuinka jollain oli ihan kauheat letit tai kuinka tämän kaapu näytti ihan kauhealta. Ihan kuin siinä olisi mitään eroa heidän omiin kaapuihinsa. Niinpä Raven välillä käytti omaa mielikuvitustaan kiusatakseen tyttöjä, ei paljoa, ihan pikkaisen vain. Hän oli sujauttanut jo pariin kertaan shampoopulloihin hiusöljyä, jota oikeastaan pitäisi käyttää vain noin kerran kahdessa viikossa ravitsemaan hiuksia. Eihän siitä paljoa haittaa ollut mutta kyllä tytöillä pidempään meni vessassa säätäessään erityisen rasvaisten hiustensa kanssa.

Keskittyminen palasi Anthonyn ja Ravenin saapuessa aulaan. Siellä hän oli käynyt aiemminkin, mutta ei paljoa, eikä ollut keskittynyt mihinkään yksityiskohtiin joita Anthony nyt selosti. Hän kuunteli tarkkaavaisesti – kerrankin – samalla nyökkäillen ja tutkien hetken katseellaan ilmoitustaulua, pääovia, ovia suureen saliin. Niin paljon uutta. Hän antoi katseensa kiertää hitaasti tilaa ympäri. Vaikka tytöstä tuntui että olisi pitänyt sanoa jotain Anthonylle ilmaisemaan sitä, että hän oli ymmärtänyt ja voitiin siirtyä eteenpäin, päätti hän kuitenkin jättää sanomatta, sillä aulassa oli niin paljon kaikkea mihin muuhun keskittyä, oli tauluja ja ovia ja ilmoitustaulu ja kaikkea. Anthony kuitenkin meni jo eteenpäin ja Raven seurasi perässä, vieläkin vilkuillen hieman aulaa.

He kiipesivät portaat ylös, jonka jälkeen Anthony kysyi häneltä harrastuksista. Tytön aivot raksuttivat. Harrastiko hän muuta kuin ihmisten ärsyttämista ja muiden tarkkailua? No, lukemista muttei tietenkään viitsinyt tai halunnut sanoa siitä mitään Anthonylle. Kaiken lisäksi, ei hänen tupatoverinsakaan tiennyt tytön lukevan omassa sängyssään yllättävän usein. Joten miksi hän kertoisi tupansa valvojaoppilaalle, jota ei vielä edes kunnolla tuntenut tai tiennyt?

“Olen ihan okei kokkaamisessa.. siis… jos se lasketaan harrastukseksi ja no.. niin! Ainakin se on minusta ihan mukavaa. Ja loitsiminen myös”, Raven sanoi ja jäi seuraamaan Anthonyn ilmeitä tarkkaavaisesti. Olisi ollut noloa jos Anthony nyt luuli että hän halusi istua luokassa vain loitsimassa jotain kasveja isommaksi ja pienemmäksi. Ei hän sitä tarkoittanut. Vaan jotain isompia, voimakkaampia ja siistejä loitsuja. Sellaisia mitä kouluissa ei välttämättä kolmasluokkalaisille opeteta. Raven yritti kuitenkin uskotella itselleen, että ehkä sitten neljännellä!

Hän ei tiennyt pitäisikö Anthonylta kysyä vielä jotakin, joten päätti yrittää olla taas ystävällinen. Joka ei kyllä ollut hänen tapaistaan, mutta ei Anthonyn vielä sitä tarvinnut tietää. Ehkä ei ikinä, jos hän ei näkisi Anthonya tulevaisuudessa paljoa.

“Olen kuullut siskoltani jotain kerhoista joita teillä täällä on.. onko ehdotuksia?” Raven kysyi, ei välttämättä erityisen innostuneena, mutta kysymys oli kuitenkin heitetty ilmoille, joka kertoi jo jotakin. Kyllä häntä vähän kiinnosti. Oikeasti. Kunhan vain Anthonykin uskoisi niin.

Anthony kohotti hiukan kulmiaan Ravenin mainitessa pitävänsä kokkaamisesta. Hän sattui tietämään erään toisenkin luihuisen, joka piti kokkaamisesta. Ei tietenkään sillä, että hänellä olisi ollut mitään aikomusta saattaa näitä kahta ruoanlaittajaa yhteen. Atlakselle riitti kysyntää varmaan ihan ilmankin, ja hän puolestaan tahtoi pitää huolen, että tällä jäisi joskus aikaa hänellekin. Ajatus oli tietysti äärettömän itsekäs, mutta ihmiset olivat perusluonteeltaan melko itsekkäitä. Eikä hän tietenkään sanoisi tätä koskaan ääneen kenellekään, joten kukaan ei saisi tietää! Hän kuitenkin mietti kerhoasiaa, kun Raven oikein kysyi siitä.

”No… meillä on itse asiassa joskus ollut myös ruoanlaittokerho, mutta… en oikein tiedä, miten aktiivinen se on nykyisin”, hän totesi lopulta muisteltuaan kerholistaa. Jos hänen muistikuvansa pitivät yhtään paikkansa, ei ruoanlaittokerholla ollut viime lukuvuodella ollut enää kovin montaa jäsentä eikä oikeastaan varmaan mitään toimintaakaan, sillä nämä eivät olleet anoneet oppilaskunnalta ollenkaan rahoitusta toiminnalleen. Kai kokkaaminen ei vain ollut nuorten velhon- ja noidanalkujen mielenkiinnonkohteiden listalla kauhean ylhäällä.

”Mutta jos tahdot, niin voin selvittää sitä”, Anthony vielä lisäsi ja mietti samalla, että mahtaisiko Atlas haluta liittyä ruoanlaittokerhoon, jos näillä olisi aktiivisemmin jotakin toimintaa. Miksei Atlas itse asiassa jo kuulunut siihen…? Oliko tämä ollut aiemmin liian kiireinen hengatessaan Samuelin kanssa vai…? Toisaalta, Atlas ei myöskään ehkä ollut mikään sosiaalisuuden perikuva, joten ehkä tämä ei vain halunnut olla mukana kerhotoiminnassa.

”Loitsukerhojakin löytyy kyllä”, hän jatkoi ja lisäsi vielä mielessään: mutta vähemmän kuin viime vuonna. Hän oli itse henkilökohtaisesti pistänyt edellisenä lukuvuonna viralta neljä loitsukerhoa – joista kolme oli ollut yhden ja saman korpinkynnen johtamia – koska niissä oli opeteltu liian vaarallisia tai muuten vain epäasiallisia loitsuja. Joskin yksi niistä oli lopetettu lähinnä siitä syystä, että hänellä oli hyvä syy uskoa, ettei kerhossa opeteltu loitsuja ollenkaan, vaan kerhotoimintaa myönnetyt varat menivät jonnekin aivan muualle. Etupäässä ilmeisesti sontapommeihin. Hän oli ollut suorastaan yllättynyt siitä, että ilmeisesti Mac Fhionnlaigh ei kuitenkaan ollut ollut kerhon takana.

”Kaikenlaisia kerhoja kyllä löytyy aika paljon. Monet niistä mainostavat kerhoilmoitustaululla”, Anthony kertoi viitaten alas aulaan, jossa kyseinen ilmoitustaulu oli, ”mutta jos haluat, niin kerholistaa voi tulla myös katsomaan oppilaskunnan toimistoon sen aukioloaikoina.” Hän ei hetkeäkään uskonut, että tyttö tulisi, mutta olipahan kuitenkin kerrottu. Oppilaskunnan toimiston aukioloajat olivat enemmänkin vitsi kuin mikään oikea toimistoaika. Yleensä paikalla oli vain hän itse päivystämässä ja jos paikalle oikeasti pistäytyi joku jonkun asian kanssa, oli se miltei juhlien arvoinen asia.

Anthony suuntasi portaista käytävälle, jonka varrella sijaitsi paljon luokkahuoneita, ja esittelikin niitä nyt Ravenille, vaikka ei oikeastaan olettanut, että tämä muistaisi suurinta osaa jälkeenpäin.

”Tuossa on muodonmuutosten luokkahuone…. ja tässä taas loitsujen luokkahuone… Suurin osahan näistä huoneista on ihan tyhjillään. Joissakin kokoontuu jotain kerhoja”, hän selitti kulkiessaan pitkin käytävää. Häneltä alkoi sanottava loppua kesken, ihme kyllä. Hän puri huultaan yrittäessään keksiä jotain, millä rikkoa pikkuhiljaa melko kiusalliseksi käyvän hiljaisuuden.

”Olitko… olitko missään kerhossa mukana edellisessä koulussasi?” hän lopulta kysyi, koska oli kieltämättä myös hieman utelias siitä, mistä tyttö oikein oli tullut ja miksi. Kerhoasia ehkä antaisi hyvän aasinsillan tiedustella asiaa lisää!

// jee vastaan vihdoinkin!!

Raven tutki lukujärjestystään melko tarkkaan, osittain viihdemielessä ja osittain toivoen löytävänsä sieltä jotain edes vähän hauskempaa kuin mitä tarjonnassa oli Beauxbatonsissa ollut. Hetken tutkailtuaan tyttö heilautti hiuksiaan olan taakse ja totesi henkisesti että eipä ollut. Kaipa kaikissa taikakouluissa oli yhtä typerät ja tylsät kurssit. Hän katsahti Anthonyyn kun tämä oli hiljaa. Yhtäkkinen ajatus iski tytön päähän. Raven ei ollut ihan täysin varma että oliko Anthony poika vai ei. Hän nukkui poikien makuusalissa, sen Raven tiesi, mutta hän kuitenkin piti hameita. Ja hänellä oli kovin pitkät hiukset ollakseen poika. Erikoista. Sekin pitäisi varmaankin selvittää.

Anthony alkoi taas puhumaan ja Raven käänsi nopeasti hieman nolostuneena katseensa pois. Hän ei uskonut että Anthony huomasi tämän tuijotusta, mutta aina on hyvä olla vähän varuillaan. Silloin siis jos meinasi nolata itsensä. Koska se ei ollut okei. Yksi asioista, jota Raven oikeasti vihasi on sitä, kun joku nolaa tämän. Hirveä tunne. Ei sillä, ettei hänkin tykkäisi tehdä sitä muille mutta itselle tehtäessä se on hirveän kauheaa.

“Joo, selvitä se”, Raven mutisi vastaukseksi Anthonylle, joka tarjoutui selvittämään jotakin kokkauskerhosta ja katsahti taas uudestaan lukujärjestystään, joka tytöllä oli vieläkin kädessään jostakin syystä. Ehkä hän toivoi että tunnit olisivat jotenkin maagisesti muuttuneet tämän hetken aikana, mutta niin ei tietenkään ollut käynyt. Siellä oli edelleen samoja tylsiä aineita, eikä yhtäkään räjähtävän loitsuopin tai kasvihyödyntämisen kurssia. Eli ei mitään mistä olisi hyötyä.

Anthony jatkoi taas ja Raven nyökkäili, vaikkei toinen edes katsonut häneen. He kävelivät muodonmuutosten ja loitsujen luokkahuoneiden ohitse. Tosi mielenkiintoista. Ravenia alkoi haukoituttaa jo aineiden ajatteleminen. Ne voisivat olla ihan hyviä aineita, mutta siellä(kään) ei opita mitään käytännössä hyödyllistä, kuten vaikka äänen koventamista torveen tai vaikkapa joidenkin… värien parempaa pitävyyttä. Turhia aineita siis. Hän kuuli myös Anthonyn mainitsevan tyhjät huoneet, joka herätti tytön mielenkiinnon. Huoneita tyhjillään oli kuin kultakaivos. Niin paljon asioita joita niissä voisi tehdä. Tytölle tuli silmänräpäyksessä monta hyvää huonoa ideaa huoneita koskien. Ehkä niitä toteutettaisiin joskus. Hän hymyili nätisti ja nyökkäili taas.

Nyökkäillessään Raven tajusi että Anthony taisi kysyä häneltä kysymyksen.

“Olin parissakin kerhossa, kahdessa koulun järjestämässä ja kahdessa.. no, oppilaiden järjestämässä. Koulun järjestämät kerhot olivat juuri tuo kokkauskerho ja osan vuodesta vähän kuin sellaisessa pakollisessa etikettikerhossa”, Raven sanoi ja pyöritteli hiuskiehkuraa joka ei suostunut pysymään selän puolella vaan valui kokoajan kävellessä etupuolelle.

“Beauxbatonsissa oli aika tympeät valikoimat kursseista – ja kerhoista”, mutta niin näyttää täälläkin olevan, tyttö lisäsi vielä itselleen. Hän hymyili Anthonylle tekohymyä ja tunki lukujärjestyksen takaisin taskuunsa. Hänellä ei ollut enää mielenkiintoa sen katsomiseen, sillä koki nähneensä jo tarpeeksi.

“Ja hei! Olen kuullut että täältä pääsee aina välillä pois. Tarkoitan siis että pääsee jonnekin ostoksille? Mikä se paikka on ja kuinka usein sinne pääsee?” tyttö kysyi vielä, toivoen ettei Anthony huomaisi kysymystä edeltävän lauseen muotoilua, sillä tämä ei kauheasti vaikuttanut siltä että arvostaisi sitä. Pikemminkin, hän vaikutti siltä, että arvostaisi jos täältä ei pääsisi pois ollenkaan, vaan oltaisiin pelkästään tunneilla. Toisaalta, kuka Raven oli sanomaan, eihän hän tuntenut Anthonya. Se nyt vain sattui olemaan se idea joka ensimmäisenä hänen päähänsä pompahti kun kuunteli tämän puheita (erityisesti aiemmin kerrottua monologia linnan jostakin ja jostakin).