Tylypahka AM

((Odottelisin tähän siis sitä koulun toista komeaa, vaaleaa parantajaa eli Joshuaa. :D))

Abigail istui työpöytänsä ääressä syventyneenä hujan hajan ympäri pöydän pintaa oleviin papereihin. Tai syventyneenä oli ehkä huono sanavalinta, sillä oikeammin hänellä oli ehkä vaikeuksia syventyä asiaan. Asia ei puolestaan tällä kertaa olleet oppilaiden esseet – niiden lukeminen oli yleensä ihan mielenkiintoista ja oli niin palkitsevaa nähdä, miten nuoret oivalsivat numerologiaa niin tuoreesta vinkkelistä – vaan hänen uusin artikkelinsa erääseen numerologian alan lehteen. Artikkelin aihe oli oikein mielenkiintoinen, ja hän oli ollut siitä vielä aamupäivällä erittäin innoissaan, mutta nyt häneen oli iskenyt paha inspiraatiopula. Hänen teoriansa ei ollut huono. Päinvastoin. Mutta hänellä oli vaikeuksia pukea se sanoiksi. Sellaisiksi sanoiksi, joita Numerologia tänään ja huomenna vaati. Valitettavasti julkaisun seuraavan numeron artikkelien määräaika lähestyi kovaa vauhtia.

Abigail huokaisi ja salli itsensä painaa päänsä pöydällä lepäävien käsivarsiensa sekä paperien päälle. Oranssit hiukset levisivät pitkin pöydän pintaa ja yksi suortuva upposi hänen huomaamattaan pöydällä auki olleeseen mustepulloon. Ehkä jos hän nukkuisi pienet päiväunet, sanat löytäisivät hänet taas. Tai hän löytäisi ne. Abigail sulki silmänsä ja yritti karistaa mielestään kaikki numerot, joskin se oli melko mahdotonta. Numerot olivat hänen koko maailmansa ja koko maailma oli numeroita. Numeroiden sijaan hänen mieleensä nousivat erään pitkän, vaalean parantajan kasvot. Niihinkin liittyi numeroita – paljonkin numeroita – mutta enimmäkseen vain synkkiä ajatuksia. Jasonin ja Imogenin poika oli täyttänyt viime kuussa kaksi vuotta ja siitä oli tietysti saanut kuulla koko opettajainhuone. Hänellä oli harvoin vaikeuksia hymyillä, mutta silloin oli.

Abigail avasi silmänsä. Ehkä olisikin parempi keittää teetä tai vaikkapa syödä jotain. Tai käydä kävelyllä. Siinä samassa ovelta kuului koputus, joka sai naisen nostamaan päänsä pöydältä, kohentamaan hieman ryhtiään, kahmimaan pöydälle levittäytyneitä papereita parempaan järjestykseen ja lopulta myös etsimään vimmatusti työpöytänsä laatikosta nenäliinaa, jolla voisi kuivata hiuksensa, jotka olivat ilmeisesti käyneet uimassa avoimessa mustepullossa.

”Sisään!” hän hihkaisi löydettyään vihdoin viininpunaisen, pitsireunaisen liinan, johon pyyhki nyt mustetta hiussuortuvastaan.

Joshua oli tottunut olemaan määrätietoinen ja ottamaan sen, mitä halusi. Ehkä joskus nuorena mies oli kärsinyt hieman ulkonäköpaineista ja itsetunto-ongelmista, mutta vähintään valtava onnistuminen parantajakoulutukseen pääsyn muodossa oli ollut omiaan nostamaan miehen itsetuntoa. Viime aikoina kuitenkin itsetunto oli jälleen ollut laskemaan päin. Joshuan mummo Molly oli sairastellut paljon, ja kukapa muukaan paikalle oli lähetetty valvomaan, kuin suvun ainoa parantaja. Joshua huokaisi syvään. Kolme täyttä päivää nalkutusta, eikä nalkutus loppunut edes yölläkään! Joshuan unet toistivat samaa mantraa kuin mies mummoltansa kuuli vierailun yhteiset valveillaolotunnit. "Joshua, sinä olet jo yli kolmekymmentä, etkö olekin? Etkö meinaa koskaan päästää irti siitä edellisestä.. Tiedätkö että naisten paras suvunjatkamiskausi on kolmenkympin tienoilla? Ei kukaan huoli enää vanhoja nelikymppisiä pappoja. Sitä paitsi miten sitten jaksat juosta lasten perässä". Lista oli loputon.

Eihän Joshua nyt tyhmä ollut, hän oli hyvinkin tietoinen siitä, ettei miespuolisilla ihmisillä ollut niinkään yhtä kova kiire perustaa perhettä kuin naispuolisilla. Silti kuitenkin kolmen päivän aivopesuun verrattava jäkätys oli alkanut tuottaa jonkinlaista tulosta, siementä itämään korvien väliin.
"Enhän minä nyt oikeastaan halua yksinkään olla koko loppuelämääni, mutta yksin minä tulen olemaan, jos Andien kivet ovat ainoa seuralaiseni.

No, niinpä siinä sitten kävi, että mies löysi itsensä haahuilemasta Abigail Cheshiren, numerologian professorin, oven takaa. Joshua oli tavannut Abigailin useaan otteeseen koululla. Nainen oli kyllä melkoinen sähläri ajoittain, se miehen oli kyllä myönnettävä, mutta toisaalta vaikutti myös hyväsydämiseltä ja oli oikeastaan aika nättikin. Joshua oli kuullut useaan otteeseen usealta taholta Abigailin melkoisen onnettomasta ihastuksesta koulun toiseen parantajaan, Joshuan hyvään ystävään Jasoniin. Aiemmin Joshua oli ajatellut pitäytyä poissa draaman tieltä, mutta no, ei se ota, jos ei se annakaan jotain.

Joshua nosti kätensä ja koputti oveen, ettei vain ehtisi livistämään tilanteesta. Kuultuaan tutun äänen antavan luvan käydä sisään, astui mies työhuoneeseen katsellen ympärilleen. Abigail oli ilmeisesti ollut täydessä työn touhussa, työpöytä oli pullollaan papereita. Ehkä tämä olikin huono hetki?
"Hei Abigail, en kai vain häiritse sinua pahasti?", Joshua sanoi syvällä äänellään katsellen Abigailia tarkoin. "Ilmeisesti teet jotain.. Eh.. Luovaa hommaa? Voin kyllä tulla takaisin myöhemminkin..", mies jatkoi viitaten käsillä olevaan mustekatastrofiin ja paperisotkuun, jota oli ilmeisesti yritetty pikaisesti hieman siistiä.

Joshua kuitenkin muutti mielensä takaisin tulemisesta myöhemmin, taas uusi tilaisuus livistää, mikäli hommaa ei saisi hoidettua kotiin saakka yhdellä kerralla. Mies painoi oven takaansa kiinni ja asteli hieman peremmälle huoneeseen. Nyt mies tunsi olonsa ehkä hieman pahoinvoivaksi, oliko tämä nyt jotain jännitystä?
"Itse asiassa.. Tulin kysymään, että onko sinulla jotain ihmeellistä tekemistä viikon päästä lauantaina?"

Abigail ei ollut oikeastaan tiennyt, ketä hänen olisi pitänyt odottaa vierailulle, mutta ehkä hän kuitenkin oli jotenkin odottanut, että koputtaja olisi joku oppilaista. Ehkä kysymässä jotain. Tai anomassa lisäaikaa läksyilleen. Hän antoi aina lisäaikaa, jos sitä pyydettiin. Jotkut muista opettajista sanoivat hänen olevan liian lepsu, mutta hän itse käytti mieluummin sanaa joustava. Hänellä itselläänkin oli välillä vaikeuksia pysyä aikataulussa, niin miten hän olisi voinut odottaa sitä oppilasraukoilta? Näillähän oli kauheasti kursseja ja siihen päälle vielä kaikki teini-iän ihanuudet ja kamaluudet. Lapsiparkoja. Oli suorastaan julmaa, että nämä siinä iässä ylipäätään pistettiin käymään koulua.

Joka tapauksessa Abigail ei kuitenkaan ollut odottanut vierailulle Joshuaa, yhtä koulun parantajista. Siinä pitkä, vaalea mies nyt kuitenkin seisoi hänen työhuoneensa ovella pian koputuksen jälkeen. Joshua oli ollut pitkään poissa koululta, kuulemma Andien vuoristossa kiipeilemässä. Tosin Abigail ei ollut aivan varma asiasta, sillä koululla oli myös liikkunut huhu siitä, että mies oli lähtenyt käymään Kuussa, ja sitä hänen oli hieman vaikea uskoa. Olipa kyseessä sitten kuitenkin ollut Kuu tai Andit tai Mount Everest tai ihan mitä vain, niin Joshua näytti sen jäljiltä varsin hyvältä. Abigailin mustaksi värjääntynyttä hiussuortuvaa pyyhkivä käsi pysähtyi ilmassa samalla, kun hän nousi ylös tuolistaan.

”Ei… ei!” Abigail pudisteli päätään ja yritti pyyhkiä nenäliinalla nopeasti pöydälle pudonneita mustepisaroita ennen kuin sulki mustepullon korkin, ”et häiritse ollenkaan! Minä vain tässä… tein töitä, mutta se ei oikein sujunut.” Abigail nosti katseensa pöydän pinnasta ja hymyili miehelle saatuaan enimmät mustetahrat siivottua. Mustan latvan saanut oranssi hiussuortuva ei kuitenkaan sekoittunut kiltisti muiden hiusten alle vaan loisti siinä kuin epäonnistunut hiustenvärjäysyritys. Mitä Abigail ei tietenkään voinut tietää ja minkä hän oikeastaan oli jo melkein unohtanutkin.

”Mukava nähdä sinua”, hän jatkoi hymyillen ja kahmi samalla vielä vähän kasaan pöydällä levällään olevia papereita. Ei sillä, että niissä tietenkään olisi ollut mitään salaista, mutta olihan se vähän noloa, miten valtavan määrän luonnoksia hän oli jo tehnyt saamatta kuitenkaan ulos kunnollista tekstiä. Hän oli juuri aikeissa kysyä Joshuan matkasta, kun mies sulki oven perässään, asteli hieman peremmälle huoneeseen ja kysyi, oliko hänellä jotain tekemistä seuraavan viikon lauantaina. Abigail joutui hetken miettimään asiaa, mutta ei kehdannut kuitenkaan kaivaa esiin kalenteriaan. Se näyttäisi niin kovin kiireiseltä.

”Hmmm. En usko. Mitä silloin tapahtuu?” hän lopulta vastasi hymyilleen kiinnostuneesti. Hän ei ainakaan muistanut lähiaikoina mitään lauantaiohjelmaa. Ehkäpä Joshualla oli jokin tapahtumaehdotus oppilaskunnalle! Abigailin oli pakko myöntää, että hänen ideansa alkoivat pikkuhiljaa käydä vähiin. Hän ei ollut tiennyt, että niinkin voi käydä. Heillä ei ollut pääsiäistapahtuman jälkeen enää mitään suunniteltuna. Tosin pääsiäistapahtumasta kyllä riitti vieläkin työtä, sillä sitä varten lainattujen kanien palauttamisessa oli jotain ongelmia. Hänen pitäisi itse asiassa selvittää asiaa hieman tarkemmin. Hän oli ehtinyt puhua vain nopeasti ohimennen asiasta oppilaskunnan puheenjohtajan Underwoodin kanssa.

Joshua huomasi astelevansa levottomasti edestakaisin Abigailin edessä. Ajatuksen tasolla tällainen ulos pyytäminen oli tuntunut melko helpolta tehtävältä, kunhan vain tapaa Abigailin kasvotusten, kakaisee asiansa ulos ja ottaa vastaan sen, mitä Abigail ikinäkään ehdotukseen vastaa. Mies veti syvään henkeä sisään, pujotti kätensä housujen taskuun ja naulitsi jalkansa paikalleen, kuin estääkseen levottoman liikeensä.
Minulla ei ole mitään syytä tuntea itseäni hermostuneeksi , Joshua kuuli järjen äänen mielessään. Josh rentoutti mielensä ja antoi lihastensa rentoutua ja rennon hymyn nousta kasvoilleen. Noin. Paljon parempi.

"Niin, ensi lauantaina. No, ajattelin vain, että olet varmasti työskennellyt viimeaikoina tosi kovasti, nyt kun on kevät ja tärkeitä kokeita ja testejä varmasti on todella paljon", Josh sanoi katsellen Abigailin juuri siistimää paperipinoa. Papereita oli hurjan paljon ja Abigail todella vaikutti hieman väsähtäneeltä tai stressaantuneelta. Eipä tuo mikään ihme ollut, koulun professoreilla oli kuuleman mukaan ajoittain hurjastikin paperityötä, ainakin mitä Jasonin kuvaukset hänen ja Imogenin kotielämästään antoivat ymmärtää.
"Niin tuota.. Silloin on sellainen eräänlainen hyvinvointitapahtuma Lontoossa, siellä tunnetuimmat ja yritteliäimmät noidat ja velhot esittelevät hyvinvointiin liittyviä innovaatioitaan. Erilaisia rohdoksia ja apuvälineitä, kaikkea minkä nyt voi ajatella edistävän hyvinvointia. Sieltä tapahtumasta itseasiassa päädyin aikanaan myös Andeille sille kurssille, jolla olin" Josh hymyili muistolle, tuntui kuin siitä päivästä olisi kulunut jo kymmenen vuotta.

Mies, otti oikean kätensä pois housuntaskusta, ja vei sen kauluspaitansa rintataskulle. Rintataskusta hän kaivoi siististi pidetyn suorakulmion muotoisen vihreän paperinpalan, jonka kurotti ojentamaan Abigailille.
"Minulla olisi ylimääräinen pääsylippu tapahtumaan, ja ajattelin, että olisi kiva saada mukavaa seuraa. Siis, mikäli sinulla on aikaa." Joshua hieman selvitteli kurkkuaan. "Ei sinun nyt ole pakko päättää, voit vaikka myöhemmin kertoa, kiinnostaako sinua tällainen ajatus lainkaan. Taikasauvan avulla näet pääsylipusta tarkemmat tiedot tapahtumasta, näytteillepanijat ja muut."

Joshua ei oikein tiennyt, mikä olisi seuraava looginen askel tässä treffeillepyytämisessä, näin pitkälle mies ei koskaan ollut ajatusleikissään päässyt. Parantaja katseli Abigailia tutkiskelevasti. Enhän minä itseasiassa tiedä, onko hän jo päässyt yli Jasonista, ehkä hän jo deittailee? Tyhmä minä, tyhmä, olisi pitänyt ottaa selvää , mies tunsi panikoivansa mielessään. Ehkä tämä paniikki kuului asiaan?
"Uutta hius-lookkiako suunnittelet? Minusta oranssi sopii paremmin sinulle, musta on hieman, tiedäthän, synkkä väri." Joshua tunsi hermostuneen mielensä päästävän tyhjäpäiset sanat suustaan hiljaisuutta täyttämään.

Abigail pisti merkille, että vaalea parantaja näytti hieman hermostuneelta astellessaan edestakaisin hänen työpöytänsä edessä. Sellainen edestakaisin kävely oli yleensä merkki jonkinlaisesta levottomuudesta. Ehkä lauantaina olikin tapahtumassa jotakin ikävää? Väri melkein pakeni Abigailin kasvoilta, kun hän ajatteli, että mitä jos Jason ja Imogen olivat menossa naimisiin lauantaina. Ehkä Joshua tahtoi varoittaa häntä häistä. Hän oli sentään aikanaan itkenyt tälle surkeaa kohtaloaan ystävänpäivätanssiaisissa. Ajatus sai pienen punan nousemaan takaisin naisen hieman kalpeiksi käyneille kasvoille. Hänen pitäisi päästä yli koko Jasonista. Se ovi oli jo suljettava ja keskityttävä johonkin muuhun.

Yhtäkkiä Joshua kuitenkin pysähtyi paikalleen, tunki kätensä housujensa taskuun ja hymyili hänelle. Abigail miltei pidätti hengitystään. Ei ainoastaan siksi, että mies näytti varsin komealta ja hänen sydämensä tykytti rinnassa ehkä hieman normaalia kovempaa, vaan myös siksi, että tämä oli selvästi tullut mielessään johonkin päätökseen. Päätökseen, jonka aikoi nyt pistää täytäntöönpanoon. Abigail kuunteli hiljaa ja tarkkaavaisena, miten Joshua selitti työskentelystä ja kokeista ja keväästä, ja hänen otsalleen nousi pieniä huolen ryppyjä. Hän ei ollut aivan varma siitä, miten tämä liittyi Jasonin ja Imogenin häihin. Joshuan lopulta mainitessa hyvinvointitapahtuma Lontoossa rypyt vielä syvenivät. Ei kai parantaja vain suositellut hänelle jotain rohdoshoitoa? Näyttikö hän niin ylirasittuneelta?

Abigail pyyhkäisi huolestuneena poskeaan huomaamattaan musteen tahrimilla sormillaan jättäen siihenkin mustetahran. Oliko Joshuan tarkoituksena lähettää hänet Andeille? Retkeily lyhyinä annoksina oli tietysti oikein mukavaa, mutta hän kaipasi kyllä ympärilleen myös muita ihmisiä, hälyä ja toimintaa. Abigail yritti parhaansa mukaan hymyillä rohkaisevasti, vaikka oikeasti hän jo yrittikin miettiä sopivaa tekosyytä kieltäytyä lähtemästä Andeille vuodeksi meditoimaan.

Joshuan kaivaessa kauluspaitansa rintataskusta vihreän paperinpalan ja ojentaessa sitä häntä kohti Abigail kumartui hiukan pöydän yli katsomaan, mikä oikein oli kyseessä. Vaadittiinko vuoristoonkin pääsylippu nykyään? Kaikkea ne jästit keksivät. Lipussa kuitenkin komeilivat sellaiset sanat kuin hyvinvointi ja Lontoo, jotka eivät varsinaisesti viitanneet suoraan Andeille. Lopulta perässä tuli myös selitys. Abigailin kasvot sulivat ymmärtäväiseen hymyyn, kun hän vihdoin ymmärsi, mistä oli kyse. Parantajahan vain kaipasikin seuraa messuille, kun Jason oli tietysti niin kiireinen lapsensa ja tulevan vaimonsa kanssa, ettei ehtinyt. Lapsen ja vaimon ajatteleminen aiheuttivat pienen ärsytyksen piston, mutta hän yritti tunkea sen pois mielestään ja keskittyä Joshua-raukkaan, joka selvästi oli jäänyt aivan yksin Jasonin perhekuvioiden ulkopuolelle.

”No mutta tietysti! Ehdin oikein hyvin! En tietenkään valitettavasti tiedä kauheasti näistä asioista, mutta jos kelpaan seuraksi, niin…” Abigail puheli ottaessaan lipun vastaan ja katsellessaan sitä tarkemmin. Hän oli oikeastaan melko imarreltu siitä, että Joshua pyysi seurakseen häntä eikä esimerkiksi sairaalasiiven kolmatta parantajaa. Tosin ehkä tällä oli jo niin paljon hyvinvointia, ettei tarvinnut mitään messuja. Hän oli kuullut, että Adrian kävi joka aamu juoksulenkillä jo ennen auringonnousua ja käytti kaiken liikenevän vapaa-aikansa joogaamiseen. Selvästi ulkonäöstä päätellen myös painonnosteluun.

”Mutta siis, tulen oikein mielelläni!” Abigail vielä vakuutti nostaen katseensa lipusta Joshuaan ja hymyillen. Hän ymmärsi Jasonia oikein hyvin. Olisi ikävää lähteä Lontooseen asti tapahtumaan aivan yksin. Sitä paitsi, olisi varmasti ihan mielenkiintoistakin käydä sellaisessa tapahtumassa. Tapahtuman nimi itse asiassa vaikutti etäisesti tutulta, mutta siinä tuskin oli mitään erikoista, sillä olihan hänen suvussaan muutamia parantajiakin. Ehkäpä joku näistä oli joskus maininnut nimen. Abigailin ajatusketju kuitenkin katkesi, kun Joshua huomautti hänen hiuksistaan. Ai niin! Muste!

”Oi, ei! Minä vain… läikytin vähän mustetta ja…” hän kertoi yrittäen samalla haroa hiuksiaan kuin etsien värjääntynyttä suortuvaa. Se oli melko helppo löytää, sillä muste oli kuivattanut suortuvan tönköksi ja tahmaiseksi. Abigail yritti jälleen pyyhkiä sitä kädessään olevalla nenäliinalla, mutta tuloksetta.
”Hmmm… no, korjaan sen myöhemmin”, hän lopulta totesi päättäen puhdistusyrityksensä, mutta katosi sitten vielä tarpeelliseksi lisätä: ”Mutta hyvissä ajoin ennen ensi viikon lauantaita!”

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine