Tylypahka AM

Anthony käveli pitkin viidennen kerroksen käytävää sylissään korkeahko pino kirjoja. Toisen käden kainalon allekin oli sullottu pari ohuempaa opusta, kun pinoa ei uskaltanut kasata enää korkeammaksi. Hän vilkuili jatkuvasti epäluuloisesti ympärilleen kuin odottaen, että jonkin kulman tai haarniskan takaa hyppäisi koska tahansa nundu tai jokin muu yhtä ikävä otus. Ja itse asiassa nimenomaan jotain sellaista hän pelkäsikin. Hän ei suinkaan ollut ainoa, joka vapaa-ajallaan mieluiten vältti viidettä kerrosta, koska huhujen mukaan pimeyden voimilta suojautumisen luokkahuoneessa – tai sen välittömässä läheisyydessä – säilytettiin kaikenlaisia enemmän tai vähemmän vaarallisia otuksia ja esineitä. Hän ei ollut aivan varma, oliko huhuissa mitään perää vai ei, mutta toisaalta hän ei varsinaisesti tahtonut myöskään olla se, joka voisi silminnäkijähavainnollaan osoittaa ne todeksi.

Tänään hän oli kuitenkin luvannut auttaa Atlasta loitsujen opiskelussa, sillä tämän V.I.P. –kokeet lähestyivät kovaa vauhtia, mutta ilmeisesti Atlaksen osaaminen ei kasvanut ihan samassa tahdissa. Yleensä Anthony olisi valinnut opiskelupaikaksi tietysti kirjaston, mutta kun kyseessä olivat kuitenkin loitsut, niin se ei ollut tuntunut kauhean sopivalta. Anthony ei ollut ainakaan toistaiseksi itse joutunut mihinkään vaikeuksiin nykyisten kirjastonhoitajien kanssa, mutta kuulopuheiden mukaan nämä melko tarkkoja ja ankariakin. Hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että saisi pääsykiellon kirjastoon. Niinpä hänestä oli kuulostanut ihan hyvältä, kun Atlas oli ehdottanut, että he opiskelisivat Luihulehden toimituksessa. Se ainakin olisi rauhallinen paikka, koska Atlaksen mukaan paikalla todennäköisesti ei olisi ketään muuta eli toisin sanoen se voitti tuvan makuusalit ja oleskeluhuoneenkin.

Anthony vilkaisi ympärilleen ja totesi käytävän tyhjäksi ennen kuin pysähtyi työpöydän ääressä kirjoittavaa velhoa esittävän muotokuvan eteen. Tai siis itse asiassa muotokuvan velho tällä hetkellä nukkui työpöytänsä ääressä musteen levitessä sulkakynän kärjestä pergamentille, mutta hän oli ollut paikalla kerran aiemmin niin, että tämä oli ollut hereillä. Hän joutui lausumaan tunnussanan kolme kertaa ennen kuin velho havahtui sen verran unestaan, että päästi hänet sisään. Anthonylla oli lieviä vaikeuksia astua kirjapinoineen oviaukosta sisään kuvakudoksen heilahdettua auki, mutta onnistui siinä jotenkin kompastumatta. Riemu onnistuneesta suorituksesta jäi kuitenkin varsin lyhyeksi, sillä muotokuvan heilahtaessa takaisin kiinni hän kompastui lattialla lojuvaan tyhjään tuliviskipulloon ja kirjat lensivät kauniissa kaaressa keskelle toimituksen lattiaa, jolle Anthonykin niiden perässä rämähti.

Poika kömpi varovasti istualleen lattialla ja teki sen, mitä tällaisessa tilanteessa aina piti tehdä ensimmäisenä: varmisti, ettei kukaan vain ollut nähnyt. Hänen onnekseen toimitus oli tyhjä. Atlas oli tapansa mukaan jälleen myöhässä. Anthony nousi seisaalleen suoristellen hamettaan ja tarkastellen vahinkoja. Hänen kaikki luunsa tuntuivat olevan ehjiä, mutta osa kirjoista oli laskeutunut lattialle hieman ikävästi levälleen. Hän toivoi, etteivät ne olleet kärsineet mitään pysyvää vahinkoa tai hän saattaisi muuten olla kaikesta huolimatta pian kirjaston lainauskieltojen listassa. Hän alkoi nopeasti kerätä kirjoja kasaan, mutta vasta sen jälkeen, kun oli ensin potkaissut vihoissaan hänet kaatanutta pulloa. Se osui pöydänjalkaan ja särkyi.

Anthony ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla närkästynyt Atlaksen löyhästä aikakäsityksestä vai iloinen siitä, ettei tämä päässyt todistamaan hänen noloa hetkeään, kun poika ei ollut vieläkään saapunut hänen vihdoin laskiessa pikaisesti takaisin pinoksi haalimansa kirjat lähimmän työpöydän reunalle. Hän ei ollut varma, olisiko mistään niistä edes hyötyä Atlaksen opiskelulle, mutta hän oli mieluummin hyvin kuin huonosti varautunut. Hän huokaisi ja kaivoi taikasauvansa esiin, mutta ei kuitenkaan suinkaan siivotakseen särkyneen pullon sirpaleet lattialla, sillä sen hän oli jo unohtaa kokonaan. Sen sijaan hän osoitti sauvallaan takkaa ja sytytti siihen tulen. Talvi oli iskenyt koulun maillekin kunnolla joululoman aikana ja kivilinna oli paikoin tavattoman kylmä. Lämmitys tietysti olisi onnistunut loitsullakin, mutta rätisevässä takkatulessa oli oma tunnelmansa. Anthony oli juuri ojentamassa kättään kohti pinon päällimmäistä kirjaa tappaakseen aikaa ennen Atlaksen saapumista, kun hän kuuli muotokuvan avautuvan jälleen.

Atlas oli pyytänyt Anthonya auttamaan loitsujen läksyissä, mutta oli itse auttamattomasti myöhässä sovitusta ajasta. Pahinta oli se, että Atlaksella ei oikeastaan edes ollut kunnollista selitystä myöhästymiselleen. Hän oli aiemmin päivällä päättänyt käydä pihalla kävelemässä, eikä ollut huomannut ajan kulumista. Tavalliseen tapaansa Atlas oli uppoutunut ajatuksiinsa, kunnes oli huomannut taivaanrannan punertavan purppurasta väristä, että aurinko oli laskemassa.

Auringon lasku oli tarkoittanut pirullista kiirettä viidennessä kerroksessa sijaitsevaan Luihulehden toimitukseen, eikä Atlakselle jäänyt taaskaan aikaa edes päivällisellä käymiseen. Hän oli vartin myöhässä ja toivoi hartaasti, että Anthonykin olisi myöhässä.
Kokemuksesta Atlas kuitenkin tiesi, että Anthony oli 99 prosentin varmuudella ajoissa. Anthony oli täsmällisesti ajoissa kaikkialla, elleivät portaat matkalla sortuneet ja katto luhistunut niskaan.

Sätittyään itseään tuhannetta kertaa siitä, että oli päästänyt ajan lipumaan huomaamatta ohi, Atlas saapui Luihulehden toimituksen sisäänkäynnille. Hän oli käynyt toimituksessa joitakin kertoja aiemmin, koska Luihulehden edellinen vastaava päätoimittaja oli (periaatteessa) lopettanut lehden kirjoittamisen ja yrittänyt saada Atlaksesta uutta kirjoittajaa. Atlas tiesi paljon koulun asioista, mutta hänestä ei ollut pitämään Luihulehteä pystyssä. Salasanan tietäminen oli kuitenkin etu, koska toimitusta saattoi käyttää muihinkin tarkoituksiin. Kuten esimerkiksi loitsujen opetteluun.

Sisäänkäynnin maalauksessa nuokkuva velho oli hereillä. Atlasken mieliala laski, koska siitä tiesi, että Anthony oli jo sisällä. Muutoin muotokuvan mies ei ollut hereillä koskaan, ja Atlas olisi saanut melkein kiljua salasanan herättääkseen ukon. Nyt Atlas lausui salasanan huomiota herättämättä hiljaisella äänellä, vaikka käytävä olikin aavemaisen tyhjä. Muotokuva heilahti auki ja paljasti tilan, jonka seinillä lepatti jo iloisesti takan lämmin valo.

Atlas harppasi oviaukosta sisään valmiina pyytämään anteeksi myöhästymistään. Avatessaan suunsa Atlas seisahtui. Lattialla oli lasinsirpaleita, joita Atlas ei muistanut viime käynniltään.
Lasinsirpaleet olisivat voineet olla O'Dwyerin jäljiltä, mutta Atlas oli tiesi ettei nykyisen lennon ja huispauksen sijaisella ollut vapaa-aikaa vietettäväksi Luihulehden parissa. Hän oli itse varmistanut, että Luihulehden toimituksessa ei olisi ketään, joten.... lasinsirut olivat joko Anthonyn aikaansaannosta, tai sitten toimitukseen oli päässyt joku, jonka ei olisi pitänyt olla siellä.

"Ööh, Anthony, mikä tuo on?" Atlas kysyi ja kohotti katseensa lasinsiruista Anthonyyn, joka seisoi peremmällä. Hän osoitti sirpaleita ja pohti kuumeisesti, oliko Anthonystakin tullut lomalla tuliviskin ystävä.

Anthony kääntyi ympäri kuullessaan oviaukon avautuvan ja Atlaksen astuvan sisään toimitukseen. Hänen kasvoilleen nousi pieni hymy, mutta hän peitti kääntymällä takaisin kohti kirjapinoa ja alkamalla järjestellä sitä, vaikka se ei oikeastaan mitään järjestelyä kaivannutkaan. Hän ei kuitenkaan saanut näyttää turhan iloiselta, sillä olihan Atlas sentään ainakin vartin myöhässä. Siitä hän olikin juuri aikeissa huomauttaa, kun Atlas ehtikin avata suunsa ensin.

Aluksi Anthony ei ollut aivan varma, mistä tuosta Atlas oikein puhui, joten hänen oli pakko nostaa katseensa kirjapinosta. Hänen katseensa seurasi Atlaksen sormea ja päätyi lattialla sirpaleina olevaan tuliviskipulloon. Aivan. Hän oli unohtanut sen. Hänen ilmeensä valahti, kun hän yritti keksiä sopivaa selitystä.

”Tuota… se on… ilmeisesti tuliviskiä. Se oli täällä, kun tulin. Ja… taisin potkaista sitä”, Anthony yritti selittää jättäen samalla kirjapinon ja kiiruhtaen taikasauvoineen lähemmäs pulloa. ”Vahingossa”, hän vielä lisäsi varmuuden vuoksi, ettei Atlas vain ajattelisi, että hän olisi kiukuspäissään potkinut toimituksessa pulloja rikki. Kuten hän tietysti oikeasti oli tehnytkin. Hän työnsi hihojaan hieman ylemmäs valmistautuessaan loitsuun ja osoitti sitten pulloa taikasauvallaan lausuen taikasanat. Sirpaleet kasaantuivat yhteen ja sulautuivat jonkinlaiseksi epämääräiseksi lasimöykyksi. Hän varmaan olisi osannut korjata pullon kokonaankin takaisin entiseen loistoonsa, mutta miksi nähdä sellaista vaivaa, kun hän kuitenkin nyt seuraavaksi leijutti möykyn läheiseen roskakoriin.

”Toivottavasti O’Dwyer ei kaipaa sitä”, hän sanoi hieman huolissaan lasimöykyn tömähtäessä roskakorin pohjalla olevien paperien päälle. Hän ei varsinaisesti tiennyt, oliko tuliviskipulloilla jotain arvoa tyhjinä ja vaikkei hän ollutkaan mitenkään erityisen läheisissä väleissä Luihuisen entisen huispauskapteenin kanssa, ei hänellä ollut mitään intoa hankkiutua tämän kanssa huonoihinkaan väleihin. Hän oli sentään seurannut sivusta – joskin melko kaukaa – mitä tämä oli tehnyt Hestian ja Lucaksen kanssa. O’Dwyer saattoi olla jopa pahempi kuin Atlas. Hänen tunsi suunsa kuivuvan muistaessaan epäilyksensä siitä, että lennon sijainen ehkä aavisti jotain hänen tunteistaan Dariania kohtaan. Mutta tällä ei onneksi ollut todisteita. Kuten ei Atlaksellakaan. Ja millaisiapa todisteita kellään siitä saattaisi ollakaan ellei hän itse myöntäisi asiaa ääneen? Ei minkäänlaisia ja oli hänestä juoruttu ennenkin.

”Toin jotain kirjoja, joista saattaa olla apua”, Anthony katsoi parhaaksi vaihtaa puheenaihetta ja viittasi kohti tuomaansa kirjapinoa, ”ja ajattelin keittää teetä. Tai kaakaota. Tahdotko?” Hän ei halunnut enää ajatella O’Dwyeria eikä Dariania ja otti jo askeleen kohti toimituksen keittonurkkausta. Hän keskittyisi loitsuihin. Ja ehkä vähän lämpimiin juomiin. Ne olivat turvallisia aiheita. Niiden ansiosta Atlas myös säästyi tällä erää huomautukselta tämän myöhästymisestä.

Atlas nieli sellaisenaan selityksen toimitukseen jätetyn viskipullon potkaisusta. Hänellä ei ollut yhtään syytä olla uskomatta, sillä tuskin Anthony valehtelisi ja joisi tuliviskiä salaa Luihulehden toimituksessa. Pelkkä ajatus Anthonysta toimituksen nurkassa hörppimässä viskiä sai pienen hymynkareen Atlaksen huulille. Juu-u, Anthony ja tuliviski. Hyvä vitsi.

"Mmm, en usko että O'Dwyer tarvitsee sitä", Atlas vastasi, kun Anthony kysyi, mahtoiko O'Dwyer ikävöidä tyhjää tuliviskipulloaan. "Luulen, että hänellä on pari täyttä pulloa jemmassa jossain paremmassa paikassa."
Atlas ei ylipäätään pystynyt ymmärtämään, mikä edellistä Luihulehden toimitusta, eli Ciarán O'Dwyeriä ja Darian Bringhamia, oli tuliviskissä viehättänyt. Litkun maku oli kamala ja jälkiefektit hirveät. Ja toisin kuin useista asioista, tuliviskistä Atlas pystyi sanomaan jotakin kokemuksen perusteella. Tuliviskin kohdalla kerta riitti mainiosti, jotta Atlas pystyi puhumaan kokemuksesta. Valitettavasti myös Anthony tiesi Atlaksen kokemuksesta tuliviskin parissa. Ajatus siitä, että hän oli aiheuttanut Anthonylle niin paljon vaivaa, sai vieläkin Atlaksen hakkaamaan päätään seinään. Siis kuvainnollisesti, vaikka joskus Atlaksen tekikin mieli kirjaimellisesti hakata päätään seinään omien typeryyksiensä takia.

Mutta kun Anthony tarjoutui keittämään teetä tai kaakaota, Atlas ei voinut estää ensin yllätystä ja sitten hymyä nousemasta kasvoilleen. Hän oli juuri palannut kotoaan joululomalta, ja oli tottunut tekemään kaiken keittiöön ja ruokaan liittyvän itse. Se, että Anthony tarjoutui keittämään kuumaa juotavaa kuulosti mahtavalta. Vähät kirjoista ja loitsuista, Atlas olisi voinut viettää Anthonyn kanssa iltapäivän pelkän kaakaomukin ääressä.
"Jos siellä kaapeissa on kaakaota, voisin ottaa sitä", Atlas vastasi hymyillen ja käveli pöydän ääreen. "Kiitos."
Hetken Anthonyn juomankeittoa katsottuaan Atlas muisti, että oli itse asiassa poikennut keittiön kautta ja tuonut evästä. Hän nosti laukkunsa pöydälle, kaivoi paperipussiin pakatut voileivät, pari banaania ja toisen paperipussin, jossa oli ilmeisesti joululoman tarjoiluista jääneitä piparkakkuja. Kotitontut olivat auliisti varustaneet hänelle eväät, kun hän oli sanonut, ettei ollut aikeissa jäädä keittiöön syömään. Atlas veikkasi, että kotitontut olivat salaa iloisia siitä, ettei hän enää majaillut vakituisesti keittiössä, toisin kuin ennen joulua.

"Toin evästä", Atlas totesi levittäessään tuomisensa pöydälle. "Kotitontut eivät näyttäneet kauhean iloisilta nähdessään minut. Luulen, että niillä on jotain.... patoumia."
Atlas virnisti hiukan. Nyt jälkikäteen ajateltuna muisto keittiössä pillittämisestä oli saanut kultareunuksen. Tai no, kultareunus oli liioittelua, mutta ehkä ainakin hopeareunuksen. Itse alkuperäinen ongelma ei ollut kadonnut mihinkään, mutta välien palautuminen ennalleen Anthonyn kanssa ja joululoma olivat tulleet hyvään väliin.

Atlas otti odotellessaan yhden Anthonyn tuomista kirjoista ja alkoi selata sitä hajamielisesti. Teoria näytti rutikuivalta, mutta hän tiesi, että käytäntö tuskin onnistuisi ilman sivujen kahlaamista läpi. Atlas oli joulukuussa jäänyt loitsutunneilla jälkeen, kun luokassa oli harjoiteltu tainnutustaikaa ja sen vastaloitsua, joten hän selasi kirjasta niiden kohdalle ja alkoi lukea. Mieluummin hän olisi pyytänyt Anthonya selittämään teorian, koska tiesi tainnutustaian olevan yksi tämän erikoisuuksista, mutta.... kai sitä täytyi itsekin jotain tehdä.

Anthony katsoi Atlasta hieman huolestuneena kysyessään, mahtoiko O’Dwyer tarvita tyhjää viskipulloa ja huomasi tämän huulilla pienen hymynkareen. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti kysyä, mikä oli hauskaa, Atlasta vastasi, ettei uskonut O’Dwyerin tarvitsevan pulloa ja että tällä varmasti olisi pari täyttäkin pulloa jemmassa jossain. Anthony nyrpisti nenäänsä tälle huomiolle. Hänkin oli maistanut kyllä tuliviskiä ja se oli järkyttävää tavaraa. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, miten Atlas oli onnistunut saamaan sitä niinkin paljon alas pikkujoulujuhlissa. Tällä ei onneksi ollut tänään kaulassaan sitä huivia, johon oli pyyhkinyt suunsa oksennettuaan oleskeluhuoneen kynnykselle. Hän ei voinut syyttää Hestiaa, jos tätä ei sen illan jälkeen kiinnostanut Atlaksen pussaileminen, mutta sitä hän ei tietenkään ikinä sanoisi ääneen. Vaikka ei Hestia itse tietenkään ollut ollut juuri paremmassa kunnossa. Eikä hän oikeastaan ollut edes ihan varma, oliko Hestia ollut enää näkemässä vai ei. Hänellä oli ollut kädet täynnä työtä saada siivottua jäljet ja raahattua Atlas makuusaliin.

Hän yritti unohtaa pikkujoulujuhlat, kun Atlas vastasi hänelle hymyillen, että voisi ottaa kaakaota. Tämän silmät kaventuivat hymyillessä niin, että se näytti melkein hassulta, mutta Anthonysta se oli aina ollut melko suloista. Sympaattista. Ehkä se johtui siitä, miten harvoin Atlas oikeasti hymyili. Hän hymyili varovasti takaisin Atlakselle eikä voinut estää pienen hetken itsetyytyväisyyttä kääntyessään pienen keittonurkkauksen suuntaan ja alkaessaan availla kaappeja kaakaojauhetta etsien.

Kahdesta kaapista löytyi lisää tuliviski- ja ties mitä muita pulloja – niin tyhjiä kuin täysiäkin – mutta kolmannessa kaapissa näytti olevan kaakaojauhetta. Se oli ylimmällä hyllyllä, joten hän laski ensin nopeasti puhtaan näköiseen kattilaan vettä ja heilautti taikasauvaansa sen suuntaan. Miltei automaattisesti hän kohotti myös kätensä napsauttamaan liesituulettimen päälle ennen kuin tajusi, ettei lieden yläpuolella edes ollut sellaista. Sen jälkeen hän otti pari askelta taaksepäin ja leijutti kaakaojauhepaketin alas. Se näytti olevan samaa merkkiä kuin heillä oli joskus kotonakin, joten maitoa ei onneksi tarvittaisi – sitä tuskin olisi ollutkaan – ja päiväystäkin oli vielä jäljellä. Häntä hermostutti muutenkin edes lämmittää kaakaota Atlaksen valvovan silmän alla, koska tiesi tämän olevan hyvä keittiössä. Sehän enää puuttuisikin, että hän aiheuttaisi tälle vahingossa ruokamyrkytyksen. Ei hän itsekään mikään ihan katastrofi ollut keittiössä, mutta ei myöskään juurikaan kokkaillut, koska koululla siihen ei ollut tarvetta ja kotona taas hänen äitinsä rakasti ruoanlaittoa.

Anthony otti kaapista alas pari isoa kuppia. Ne kuuluivat samaan, selvästi hieman fiinimpään astiastoon, ja Anthony epäili niiden olevan Darianin valitsemia. Hän liu’utti sormeen pitkin toisen kupin kullattua reunaa ennen kuin annosteli molempien pohjalle kaakaojauhetta. Jäädessään odottelemaan veden lämpenemistä hän kääntyi ympäri katsomaan, mitä Atlas puuhasi. Tämä oli nostanut pöydälle pari paperipussia ja pari banaania ja ilmoittikin sitten ääneen tuoneensa evästä. Pojan huomio kotitontuista kiskoi Anthonyn suupieliä hieman ylöspäin, mutta hän yritti peittää sen ristimällä kätensä puuskaan ja nojaamalla hieman taaksepäin keittiötasoon.

”Minä olisin ajatellut, ettet tahdo mennä sinne takaisin enää ollenkaan”, hän huomautti, vaikka oikeasti miettikin hieman toista asiaa. Hän oli ajatellut, ettei Atlas tahtoisi ikinä edes viitata siihen, miten oli parkunut keittiössä Hestian takia ja vielä hänen nähden, mutta nythän tämä miltei vitsaili siitä. Olikohan poika päässyt joululoman aikana jo yli Hestiasta? Hän ei ollut varsinaisesti odottanut sitä. Mutta toisaalta hän ei ollut myöskään odottanut, että Atlas kehtaisi mennä jo joululoman jälkeen takaisin keittiöön. Hän itse oli tietysti käynyt jälkikäteen ison lehtipinon ja Hunajaherttuan suklaiden kanssa pyytämässä anteeksi kotitontuilta sekä omasta että Atlaksen puolesta. Hän ei ollut aivan varma, arvostivatko kotitontut juurikaan suklaata, mutta jos eivät, niin ainakaan nämä eivät olleet näyttäneet sitä hänelle.

Jollei Atlas olisi tarttunut yhteen hänen tuomistaan kirjoista, Anthony olisi saattanut kysyä Hestiasta. Nyt se tuntui kuitenkin väärältä ja hän kääntyi ympäri tarkistamaan veden. Se oli jo lähestulkoon kiehumispisteessä, joten hän lopetti loitsun ja kaatoi veden kuppeihin, kaivoi laatikosta esiin pari lusikkaa ja hämmensi juomia niin kauan, että kaakaojauhe oli kokonaan liuennut. Sen jälkeen hän asetti ne aluslautasille, jotka löytyivät myös astiakaapista, ja kantoi juomat pöydälle. Tällä kertaa hän ei onneksi kompastunut tuliviskipulloihin. Laskettuaan kupit käsistään hän veti itselleen tuolin Atlaksen viereen ja kurkisti pojan olan yli tämän lukemaa kirjaa.

”Tainnutusloitsu?” hän totesi kysyvästi ja kohotti hiukan kulmiaan. Hän hallitsi itse tainnutusloitsun kyllä harvinaisen hyvin, mutta siihen liittyi hänelle myös vähemmän mukavia muistoja. Sitäkin suurempi ongelma taisi kuitenkin olla harjoituskohteen puuttuminen. Hän ei taatusti antaisi Atlaksen tainnuttaa itseään, jos tämän osaamisesta ei ollut mitään takeita. Etenkin, jos tämän vastaloitsun osaamisesta ei ollut takeita. Mutta ehkä Atlas tahtoikin vain harjoitella teoriaa. Tainnutusloitsuun liittyi sitä melko paljon. Anthony nousi ylös tuoliltaan käydäkseen läpi tuomaansa kirjapinoa, sillä hänen muistaakseen siinä oli mukana yksi kirja, jossa oli erityisen hyvä osuus tainnutusloitsusta.

”Joten… miten joululomasi meni?” hän huomasi itsensä kysyvän nostellessaan kirjoja pois pinon päältä sitä tiettyä opusta etsiessään. Hän vihasi heti sitä, miten hänen omassa päässään kysymys kuulosti suunnilleen samalta kuin hän olisi kysynyt, oliko Atlas pillittänyt koko loman Hestian perään. Ja sitähän hän tietysti tavallaan tarkoittikin, mutta hän toivoi silti, että se ei kuulostaisi Atlaksen korvaan siltä.

Kun Anthony mainitsi, ettei olisi uskonut Atlaksen tahtovan enää keittiöön, Atlaksen kasvoille levisi kysyvä ilme. Mitä ihmettä Anthony tarkoitti..? Atlas oli käynyt keittiössä lukuisia kertoja, koska hän piti siitä, että sai seurata ruokaa laittavia kotitonttuja. Jos hän ei päässyt itse kokkaamaan, oli hauska seurata, kun muut tekivät sitä, ja ehkä oppia itsekin jotain samalla. Toisaalta Anthonylla oli pointti siinä, että kotitontut käyttäytyivät aiempaa torjuvammin. Se oli jo riittävä syy siihen, ettei Atlas tahtonut enää mennä keittiöön, ellei ollut pakko. Ja toinen syy oli tietysti se, että edellinen kerta keittiössä oli mennyt pillittäessä.

Atlaksen kulmakarvat nousivat aavistuksen ja hän vilkaisi Anthonyyn. Voisiko olla, että tämä olikin tarkoittanut kysymyksellään edellistä keittiökäyntiä...? Jos Anthony oletti, ettei Atlas tahtonut mennä keittiöön sen takia? Mutta ei kai Anthony tosissaan luullut, että Atlas purskahtaisi itkuun aina keittiön kynnyksen ylittäessään. Jos Atlas välttäisi kaikkia paikkoja, joissa hän oli joskus itkenyt, hänen täytyisi varmaan nukkua ulkona kuusen alla ja välttää vessoja kuin ruttoa.

Vaikka Atlaksen tekikin mieli oikaista Anthonyn oletettu olettamus, hän ei jatkanut aiheesta. Hän oli tullut opiskelemaan, joten oli aika keskittyä Anthonyn tuomiin kirjoihin. Tai siis.... hän ainakin yritti keskittyä. Ensimmäisen parin minuutin aikana kävi hyvin selväksi, ettei Atlas pystynyt keskittymään teoriaan, koska yllätti itsensä vilkuilemasta varkain kaakaokuppeja kilistelevää Anthonya. Atlas ei pelännyt, että Anthony polttaisi kaakaon pohjaan (vaikka tämä olikin kokkojuhlassa käristänyt vaahtokarkkinsa), muttei silti pystynyt olemaan luomatta vaivihkaisia katseita keittiönurkkauksen suuntaan.

Juuri, kun Atlas pystyi lukemaan kokonaisen minuutin yhtäjaksoisesti, Anthony käveli Atlaksen viereen, laski kupit pöydälle ja veti itselleen tuolin. Atlas käänsi vaistomaisesti sivua, vaikkei ollut päässyt muutamaa lausetta pidemmälle.
"Mm... joo", Atlas vastasi Anthonyn kysyvään toteamukseen tainnutustaiasta, "tunneilla käytiin joulukuussa tainnuttamista, joten... jäin vähän jälkeen. En varmaan osaisi tainnuttaa edes kärpästä, koska tämä teoria menee yli hilseen."

Atlas tarttui Anthonyn tuomaan, melko kalliilta näyttävään isoon teekuppiin. Kuppi muistutti häntä ikävästi eräästä Luihulehden naispaneelissa hajotetusta teekupista. Hän ei olisi ikimaailmassa osallistunut naispaneeliin, mutta... O'Dwyerille ja Whistlerille ei sanottu ei. Onneksi Anthony ei tiennyt koko paneelista mitään, ja jos tiesikin, hän ei varmaankaan tiennyt Atlaksen osallisuudesta.
Atlas puhalsi kuumaa juomaa ja nosti kupin varovasti huulilleen.

...jolloin Anthony tietysti keksi kysyä joululomasta.

Atlas hätkähti Anthonyn epätavallisen kepeältä kuulostavaa äänensävyä sen verran, että hörppäsi kaakaota turhankin suuren kulauksen kerralla. Totta kai se oli kuumaa, eihän sen juomista muuten olisi kannattanut varoa. Atlas sadatteli mielessään sitä, ettei uudenvuodenlupauksestaan huolimatta osannut reagoida normaalisti mihinkään, minkä arveli liittyvän Hestiaan ja joulukuun itsesäälissä kieriskelyyn. Hän arveli tietävänsä, että Anthony oli tarkoittanut kysymyksellään samaa kuin "Oletko kunnossa?" tai "Luuletko pärjääväsi ilman siivouskomeroita tällä kertaa?"
Atlas laski kupin varovasti pöydälle ja pyyhkäisi palanutta ylähuultaan tummanpunaisen hupparinsa hihansuuhun.

"Ihan... hyvin", Atlas vastasi. Hän kuuli oman vastauksensa valjuna ja vähintään yhtä paljastavana kuin Anthonyn kysymyksen. "Tai siis... minulla oli paljon tekemistä, joten ei se ihan lomasta käynyt, mutta se oli ihan.. ihan kiva joululoma. Aika perinteinen. Jouluruokaa, lahjoja, tuntikaupalla tähtien tuijottelua ja sen sellaista."
Atlas tiesi, että hänen perheensä joulu oli kaukana monen käsityksestä perinteisestä joulusta, mutta ainakin lahjanvaihto ja jouluruoka olivat suurin piirtein tavanomaisia. Paitsi että jouluruoka oli kasvisruoka, koska Atlaksen vanhemmat olivat kasvissyöjiä.

"Entä sinulla?" Atlas kysyi vuorostaan. "Saitko levättyä?"
Lepäämisellä Atlas viittasi Anthonyn joululomaa edeltäneeseen kuumeeseen, minkä vuoksi tämä oli joutunut sairaalasiipeen. Atlas moitti edelleen itseään siitä, ettei ollut ehtinyt juurikaan käydä katsomassa Anthonya sairaalasiivessä, koska oli joutunut olemaan joulutanssiaisorkesterin harjoituksissa joka ilta. Anthony puolestaan oli vaikuttanut siltä, ettei malttanut pysyä aloillaan parantamassa tautia. Atlas toivoi, että loma oli korjannut tilanteen, ja pakottanut Anthonyn lepäämään.

Anthony yritti näennäisesti pitää katseensa kirjapinossa, jota kävi edelleen läpi, mutta vilkuili kuitenkin kysymyksensä jälkeen vähän väliä Atlasta nähdäkseen tämän reaktion. Kuten hän oli odottanutkin, reaktio oli täysin ristiriidassa pojan sanojen kanssa. Hän huomasi, miten Atlas otti kaakaostaan ehkä hieman turhan suuren kulauksen ja poltti ilmeisesti suunsa. Hänen kätensä meinasi automaattisesti syöksähtää ottamaan kupin tämän kädestä, mutta jotenkin hän onnistui kuitenkin pysymään paikoillaan, sormet puristuneena yhden kirjapinon kirjan ympärille ehkä hieman liiankin kovaa.

Myös Atlaksen äänensävy oli ristiriidassa tämän sanojen kanssa, mutta Anthony ei huomauttanut siitäkään. Sen sijaan hän höllensi hieman otettaan kirjasta, kun Atlas laski kaakaokupin pöydälle ja ilmeisesti selviäisi hengissä palaneesta kielestä huolimatta. Anthony nyökytteli tämän joululomakertomukselle, vaikka ei ollutkaan varma, miten suuri osa siitä oli totta ja miten suuri osa keksittyä. Hän siirsi käsissään pitelemänsä kirjan hitaasti pöydälle ja jatkoi sen jälkeen taas rauhallisin ottein pinon läpikäymistä, vaikka hädin tuskin muisti enää edes, mitä kirjaa oikein etsi.

”No… se on mukava”, hän vastasi, vaikka kuulosti epäilemättä vähintään yhtä vaisulta kuin Atlas itse. Hän ei voinut olla miettimättä, oliko Atlas oikeasti ollut koko joululomansa vain surkea ja itkenyt jossain yksinään. Ajatus sai hänet tuntemaan vihaa niin Hestiaa kuin Lucastakin kohtaan, vaikka eihän syy tietenkään varsinaisesti ollut kummankaan. Ainakaan tahallisesti. Hänestä Atlaksen joulu kuulosti kyllä tosi kivalta – olipa se sitten keksittyä tai ei. Luultavasti tähtien tuijottelu kuitenkaan ei ainakaan ollut keksittyä. Anthonysta se kuulosti todella mielenkiintoiselta ja ehkä vähän romanttiselta, mutta hän ei voinut tietysti sanoa kumpaakaan ääneen. Hän tiesi kuitenkin hyvin, miten paljon Atlas ilmeisesti vihasi tähtientuijottelua ja toisaalta kaikki rakkauteen ja romantiikkaan viittaava olisi myös ehkä hieman punainen vaate.

Anthony rypisti hieman kulmiaan ja keskeytti hetkeksi jälleen kirjapinon tutkimisen, sillä ei oikein tajunnut Atlaksen kysymystä. Millä tavalla levättyä? Ei kai tämä olettanut, että hän oli nukkunut koko joululomansa? Juurihan hänet oli pakotettu ”lepäämään” miltei koko viimeinen kouluviikko sairaalasiivessä, minkä vuoksi hän oli jäänyt jälkeen lähestulkoon jokaisessa oppiaineessaan ja mikä vielä pahempaa, missannut jopa pari koettakin.

”No… ehdin kiriä kiinni ne oppitunnit, jotka minulta jäi väliin joulukuussa ja sitten aloitin jo hieman tämän lukukauden asioiden läpikäymistä, ja tietysti opiskelin vähän S.U.P.E.R.:eita varten. Onhan se tietysti ehkä hieman aikaista, mutta kun kerran oli aikaa, niin…” Anthony selitti ja kohautti sitten olkapäitään. Eipä hänellä ollut ollut juuri parempaakaan tekemistä ottaen huomioon, että Megan, hänen paras ystävänsä kotipuolessa, vietti joulunsa aina isovanhempiensa luona Skotlannissa.

Siinä samassa hän kuitenkin muisti jotakin, mitä hän oli ehtinyt opiskelun lisäksi tehdä. Hän oli lukenut joitakin Luihulehden vanhoja numeroita, jotka häneltä oli jäänyt lukematta loppuvuodesta, koska oli ollut kiireinen opiskelun, oppilaskunnan ja huispauksen kanssa. Tavallisesti lehdessä ei ollut mitään erityisen mielenkiintoista, sillä suurin osa Rohkelikkoja käsittelevistä juoruista vaikutti yhtä keksityiltä kuin Rohkureportaasin Luihuisia käsittelevät jutut, mutta tällä kertaa joulukuun numerossa oli ollut juttu, johon hänen omakin nimensä oli päätynyt. Naispaneeli. Miten hän oli voinutkin unohtaa. Hän oli alun perin skipannut naispaneelin pari ensimmäistä osaa yli, koska koulun hameväen muotojen ruotiminen Luca Whistlerin ja ah-niin-puolueellisen Ciarán O’Dwyerin toimesta ei vastannut hänen käsitystään hyvästä journalismista. Kun hänen oma nimensä oli tullut esille juttusarjan viimeisessä osassa, hän oli kuitenkin palannut lukemaan kaksi aiempaakin osaa kiinnostuttuaan lehden mystisestä uudesta toimittajasta, Aaron Dostilowista. Ilmeisesti hänen päätymisensä listalle oli tämän syytä (tai ansiota) ja tämä oli vielä antanut hänelle miltei täydet pisteet Whistlerin ja O’Dwyerin murska-arvioista huolimatta. Jälkimmäisten ajattelu sai hänet vieläkin hieman punastumaan häpeästä.

Selvää kuitenkin oli, että koululla ei ollut ketään Dostilowia. Ei Luihuisessa eikä missään muussakaan tuvassa. Hän oli koululle palattuaan käynyt oppilaslistat vielä läpi varmuuden vuoksi. Kyseessä siis selvästi oli jonkinlainen alias tai koulun ulkopuolelta napattu toimittaja. Tai olisi voinut olla, jos jälkimmäisessä osassa Luca Whistler ei olisi syyttänyt kyseistä Dostilowia ”kavereidensa lobbaamisesta”. Hänellä ei ollut juurikaan kavereita koulun sisällä tai sen ulkopuolella. Ja nyt hänen edessään istui Atlas, joka sattumoisin hääräili hänen tietojensa mukaan toisinaan O’Dwyerin kanssa ja jolla sattumoisin myös oli tätä nykyä Luihulehden toimituksen salasana. Mutta miksi Atlas olisi osallistunut naispaneeliin tai ennen kaikkea vetänyt hänet siihen… se oli hänelle kieltämättä mysteeri. Ja mysteerit oli tehty selvitettäviksi.

”Ehdin myös lukea läpi pari loppuvuoden numeroa Luihulehdestä”, Anthony aloitti huolellisesti ja jatkoi jälleen kerran kirjojen siirtelyä, ”oletko sinä nähnyt ne?”

Atlas tuijotti Anthonya epäuskoisesti, kun tämä alkoi selostaa, mitä kaikkea oli ehtinyt tehdä lomansa aikana. Atlas oli kysynyt, oliko Anthony levännyt lomalla, ja tämä tarjosi hänelle pitkän listan tekemistään tehtävistä. Vitsailiko Anthony? Varmasti ei. Anthonyn ilme oli sen verran vakava, ettei kyseessä voinut olla edes ironiaa. Oliko seuraavan lukukauden pänttääminen Anthonyn käsitys levosta, vai oliko Anthony vain ymmärtänyt kysymyksen väärin...? Atlas pudisti päätään ja tarttui uudelleen teekuppinsa korvaan. Anthony oli uskomaton. Ei ihme, että hän tiesi aina kaikesta kaiken, jos kerran käytti kaiken liikenevän lepoaikansa nukkumisen sijasta opiskeluun.

Se fakta, että Anthony ei pysähtynyt hetkeksi edes lomalla, sai Atlaksen kuitenkin myös hivenen huolestuneeksi. Lepo oli tärkeää, sillä jos Anthony ei lepäisi lomallaan, hän saattaisi uuvuttaa itsensä koulussa niin, että sairastuisi uudestaan. Tai mistä sitä tiesi, mitä jos Anthonyn tarkkaavaisuus kärsisi, ja hän saisi vielä joku päivä ryhmystä huispausottelussa? Atlas kurtisti kulmiaan ajatukselle ja hörppäsi hyvin, hyvin varovasti kuumaa kaakaotaan. Hänen täytyisi varmaan jossain vaiheessa mainita nukkumisen hyvistä vaikutuksista Anthonylle. Vaikkakin... Anthony varmaan nauraisi ja heittäisi takaisin jotain siitä, kuinka ylimääräinen lepo ei selkeästi vaikuttanut Atlaksen omaan tarkkaavaisuuteen.

Atlas laski teekuppinsa takaisin tassille pienen kilahduksen saattelemana. Kaakao oli edelleenkin liian kuumaa juotavaksi, vaikka ylähuulesta olikin palanut tunto. Atlas kääntyi Anthonyn puoleen aikeenaan aloittaa jotain levon tärkeydestä – naurunalaiseksi joutumisen pelosta huolimatta – mutta nieli sanansa, kun Anthony avasi suunsa. Kun hän kuuli Anthonyn sanat, hän toivoi, että olisi sittenkin ehtinyt aloittaa ensin. Atlas olisi niin paljon mieluummin nähnyt Anthonyn nauramassa hänen nukkumisvinkeilleen, kuin kuullut kysymyksen, jonka Anthony tiputti ilmeisen huolella.

Anthonyn hyvin painotetut ja selkeät sanat nostivat esiin edellisen vuoden viimeiset Luihulehdet. Ne kolme numeroa, jotka Atlas tiesi paremmin kuin koko aiemman vuosikerran. Naispaneelin numerot. Ja sen, oliko Atlas mahdollisesti nähnyt niitä.

Tuntui siltä, kuin Atlaksen sydän olisi hypännyt yhden lyönnin yli. Tai ehkä aika vain pysähtyi sekunniksi. Anthonyn sanat roikkuivat ilmassa kuolettavan pitkältä tuntuvan hetken. Piinallisten sekuntien kuluessa Atlas tajusi kauhukseen, että hänen oli pakko vastata ennen kiusallisen hiljaisuuden syntymistä. Jos hän ei vastaisi, Anthonyn epäilykset vahvistuisivat. Tai olihan vielä mahdollisuus, että Anthony oli ottanut Luihulehdet esiin jostain toisesta syystä, mutta.... Atlas ei itsekään uskonut siihen. Jos Anthony nosti esiin joulukuun Luihulehdet, hänen oli pakko tarkoittaa naispaneelia. Anthony tarkoitti naispaneelia, koska Atlas tiesi, että nimi "Anthony Underwood" mainittiin joulukuun viimeisessä lehdessä – ja se oli Atlaksen syytä.

Atlas ei tietenkään voinut valehdella, ettei hän ollut nähnyt Luihulehden joulukuun numeroita. Totta kai hän oli nähnyt ne. Vaikkei hän olisi osallistunutkaan naisraatiin, kaikki tiesivät, että hän oli tekemisissä Luihulehden toimituksen, Ciarán O'Dwyerin, kanssa. Olisi ollut hölmöä valehdella, ettei hän ollut nähnyt lehtiä. Kun naispaneeli oli tullut ulos, se oli ollut tanssiaisten kuumimpia puheenaiheita. Niin kävi yleensä sekä Luihulehden että Rohkureportaasin jutulle. Niitä puitiin viikkokausia opettajilta salassa ja lehtiä vaihdettiin kädestä toiseen pulpettien alla. Jutut säilyivät oppilaiden mielissä pidempään kuin taikuudenhistorian vuosiluvut.

Atlas oli tuudittautunut valheelliseen turvallisuudentunteeseen siksi, että Anthony oli viettänyt joulukuun enimmäkseen sairaalasiivessä, eikä ehkä näkisi koko juttusarjaa. Atlas itse puolestaan oli ollut kiireinen bändiharjoitusten kanssa. Mutta jotenkin vanhat lehdet olivat kuitenkin kulkeutuneet Anthonyn luettaviksi. Atlaksen oli aika hylätä valheellinen kuvitelma siitä, että hän pystyisi lakaisemaan koko naispaneelin siististi maton alle, kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

"Joo", Atlas vastasi ontosti, "totta kai näin ne... Ainakin kaksi ensimmäistä ja vähän kolmatta. Luihulehdestähän puhuvat kaikki. Kun uusi numero ilmestyy, siltä on vaikea välttyä. Paitsi.... paitsi jos sattuu olemaan sairaalasiivessä."
Atlas taikoi kasvoilleen pienen hymyn viimeisen lauseen kohdalla. Lause oli tarkoitettu kevennykseksi, vitsiksi. Hän yritti pelata aikaa selvittääkseen, epäilikö Anthony häntä vai ei. Jos hänellä kävisi tuuri, Anthony luulisi, että koulussa oli joku, jonka nimi oli Aaron Dostilow. Tai ehkä Anthony ajatteli, että Dostilow oli Whistlerin tavoin jo valmistunut oppilas.

Atlas tiesi, että hän oli ollut idiootti suostuessaan koko paneeliin alun perinkään. Naispaneelin kaltainen revittely ei ollut hänen heiniään. Mutta....
"Sinulla ei ole tainnut olla mitään kunnon juoruja viime aikoina?"
O'Dwyerin huolettomasti ilmaan heitetty kysymys oli kieltämättä herättänyt Atlaksen mielenkiinnon, mutta se ei riittänyt houkutukseksi naisraatiin. Vaikka O'Dwyer joskus bluffasikin, hänen keksityissäkin juoruissaan oli yleensä jonkin verran totuutta. Paras juoru toimi niin, että siihen oli sekoitettu ripaus todellisuutta. Ja O'Dwyer oli tarjonnut juorua Atlakselle, vastineeksi naispaneeliin osallistumisesta. Whistler ja O'Dwyer olivat tarvinneet kolmannen osallistujan.

Atlas oli kieltäytynyt silti. Vaikka juoru olisikin ollut hyvä, hän ei ikimaailmassa osallistuisi mihinkään niin naurettavaan kuin naispaneeli.

"Satun tietämään jotain... kaveristasi Anthonysta."
Toteamusta seurannut tietäväinen virne oli saanut Atlaksen jähmettymään. Hän oli ollut aikeissa poistua paikalta, ja toivoi nyt, että olisi poistunut. Atlas olisi voinut hylätä minkä tahansa muun juorun, muttei mitään, mikä liittyi Hestiaan tai Anthonyyn. Jos hänen ystävävistään (vaikka platonisistakin), liikkui juoruja.... hän halusi tietää ne. Jos niitä ei tiennyt, niille ei voinut tehdä mitään. Jos niistä tiesi, niitä pystyi manipuloimaan ja niiden levitystä pystyi sotkemaan. Atlas ei ehkä ollut hyvä hankkimaan juoruja, mutta hän kyllä tiesi, kuinka olemassaolevia juoruja muutettiin sopivaan suuntaan.

Totta kai O'Dwyer oli aavistanut, että viittaaminen Anthonyyn tai Hestiaan tehoaisi. O'Dwyer oli todennut tietävänsä jotain Anthonysta ja Darianista, ja vakuuttanut, että kyseessä oli uutta tietoa eikä sitä, minkä Atlas jo valmiiksi tiesi.
Atlasta oli lähinnä epäilyttänyt se, että O'Dwyer tuskin kertoisi mitään epäsuotuisaa hyvästä ystävästään Bringhamista, mutta.... hän ei tiennyt, oliko juoru sellainen, jolla olisi haitallisia vaikutuksia vain Anthonyyn. Ehkä O'Dwyer oli mennyt ja kertonut Bringhamille, että Anthony oli salaa ihastunut tähän..?

Kyseessä oli lopulta ollut jotakin muuta, mutta oli miten oli, Atlas oli suostunut naisraatiin. Ja se samainen naispaneeli oli nyt koitumassa hänen kohtalokseen.

Atlas nielaisi ja katsahti Anthonya. Hän voisi yrittää vaihtaa aihetta, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Jos Atlas olisi liian innokas vaihtamaan aihetta, Anthony epäilisi. Jos taas Atlas olisi hiljaa, Anthony epäilisi sittenkin. Tilanne oli täynnä pelkkiä vääriä valintoja. Hänen suutaan kuivasi, mutta kaakaokuppiin tarttuminenkin olisi paljastanut käsien tärinän.
"En... en tiennyt, että olit kiinnostunut seuraamaan Luihulehteä", Atlas totesi muka yllättyneenä, koska ei keksinyt muutakaan.

Kun Atlas ei vastannut heti kysymykseen, Anthonyn kädet pysähtyivät taas jälleen, ja hän nosti katseensa poikaan. Hänen kysymyksensä oli ollut varsin yksinkertainen ja arkinen, joten jokainen piinallisen hiljainen sekunti vain lisäsi Anthonyn epäilyksiä. Se tietenkään itsessään ei tarkoittanut, että Atlas olisi ollut Aaron Dostilow, sillä syitä asiasta vaikenemiselle oli toki muitakin, mutta… ainakaan Atlaksen käytös ei ollut omiaan vakuuttamaan häntä siitä, että tällä ei ollut mitään tekemistä kyseisten numeroiden kanssa. Hän tunsi hermostuneisuuden tarttuvan itseensäkin, kun Atlas lopulta vastasi kysymykseen, ja kävi kirjapinon loppuun hieman tärisevin käsin löytäen viimein etsimänsä.

Anthony nosti hiukan kulmiaan Atlaksen maininnalle sairaalasiivestä. Mitä tämä oikein yritti sanoa? Että oli ajatellut, ettei jäisi kiinni, koska hän ei sairaalasiivessä maatessaan näkisi numeroita? Sairaalasiiven mainitseminen ylipäätään herätti hänessä ikäviä tunteita, sillä hänellä oli mennyt monta päivää hukkaan siellä maatessaan. Atlas ei ollut juuri käynyt katsomassa häntä eikä myöskään Hestia. Häneltä oli jäänyt väliin peräti kahdet huispausharjoitukset, ja yksi parantajista oli jopa takavarikoinut häneltä ne oppikirjat, jotka hän oli pyytänyt joukkueen varakapteenia tuomaan hänelle. Mikä pahinta, hänet oli lomautettu seuraavan lukukauden alkuun saakka sekä valvojaoppilaan että oppilaskunnan puheenjohtajan tehtävistä. Ja kaiken muun pahan lisäksi hänen olonsa oli tietysti ollut kaamea. Hän sairasti flunssaa harvoin, mutta silloin, kun hän sairasti… no, silloin hän sairasti kunnolla. Parantajat olivat tunkeneet hänet täyteen toinen toistaan pahemman makuisia lääkeliemiä ja -pillereitä kuvitellen hänen varmaan itkevän kovia kipujaan, vaikka kyynelillä olikin ollut paljon enemmän tekemistä muiden asioiden kuin itse flunssaoireiden kanssa.

”Joten… ajattelit, ettei minun tarvitsisi tietää, jos en näkisi sitä? Minä satun lukemaan Luihulehteä, koska minua kiinnostaa tietää, mitä koululla tapahtuu. Ja erityisesti minua kiinnostaisi tietää, jos tapahtuu jotain minuun liittyvää”, Anthony aloitti Atlaksen mainittua, ettei tiennyt hänen olevan kiinnostunut lukemaan Luihulehteä. Mikä epätoivoinen yritys välttää puhumasta siitä aiheesta, josta Atlas varmasti tiesi hänen olevan kiinnostunut. Aikoiko tämä oikeasti vieläkin esittää, ettei tiennyt hänen nimensä olleen mukana naispaneelin viimeisessä osassa?

”Sinä tiesit, että minä olin siinä viimeisessä numerossa. Eikä mieleesi tullut… en tiedä… kertoa minulle siitä?” hän jatkoi puristaen vihdoin löytämäänsä kirjaa rintaansa vasten ja katsoen Atlasta syyttävästi. Koulun tietotoimisto juorusi hänelle kyllä kaikesta (ja kaikista) muusta, mutta ollutkin sitten harvinaisen hiljainen, kun kyse oli nimenomaan hänestä. Siihen oli hänen järkeilynsä mukaan vain kaksi syytä. Joko Atlas oli yrittänyt suojella häntä, tai sitten itseään siksi, koska tällä oli omat näppinsä pelissä juttusarjan kanssa. Ensimmäinen tapaus oli tietysti naurettava, mutta Anthony ei voisi ehkä sanoa sitä ääneen, koska juurihan hän itse oli yrittänyt pimittää Atlakselta tietoa Hestian ja Lucaksen seurustelusta nimenomaan suojellakseen tätä. Joskin sekin oli päättynyt melko katastrofaalisin seurauksin. Jälkimmäinen tapaus taas... Hänellä oli epäilyksensä.

Oikeastaan hän ei ollut järin järkyttynyt tai edes loukkaantunut siitä, että Atlas ei ollut kertonut hänelle Luihulehdistä, sillä oli syy kumpi tahansa, se oli erittäin hyvä syy. Hän ei olisi itsekään Atlaksen tilanteessa kertonut. Mutta esittämällä loukkaantuneempaa kuin oikeasti oli, hän luultavasti saisi Atlaksen tarjoamaan jotain selitystä, jolla tämä toivottavasti puhuisi itsensä niin pahasti pussiin, että hän pystyisi tekemään erotusdiagnoosin kahden eri vaihtoehtonsa välillä. Jos Atlas tosiaan oli Aaron Dostilow, tällä olisi paljon enemmän selitettävää.

Heti kysyttyään Luihulehdistä Atlas oli tajunnut, että kysymys oli kertakaikkisen typerä. Tietysti Anthony luki Luihulehteä, sillä heidän aiheensa sivusivat usein juuri kyseistä juorujulkaisua. Atlas ja Anthony olivat viettäneet monet illat puiden läpi niin Luihulehdessä kuin Rohkureportaasissakin olleita juoruja. Atlas oli toteamuksellaan tarkoittanut sitä, että hän ei tiennyt Anthonyn lukeneen viimeisimpiä lehtiä. Ja hän edelleen toivoi kovasti, ettei Anthony olisi lukenut viimeisiä lehtiä. Joku olisi voinut käydä polttamassa kaikki edelliset numerot. Ehkä hänen olisi pitänyt tehdä se itse, mutta nyt oli jo liian myöhäistä.

Atlas tunsi olevansa liemessä. Hän oli normaalisti muutenkin korviaan myöten ongelmissa liemitunnilla, kun hänellä oli työparinaan Hestia ja selän takana professori Caine, joka kyttäsi, kuinka liemi meni kammottavasti pieleen.
Nyt Atlas tunsi olevansa vielä pahemmin liemessä. Hestian ja professori Cainen sijaan hänen onnetonta liemenkeittoaan seurasi Anthony, jonka Atlas tiesi seuraavan hänen jokaista vastaustaan ja reaktiotaan. Atlas tunsi jo, kuinka tuli korvensi kattilan pohjaa. Tästä liemestä hän saisi arvosanakseen korkeintaan Peikon. Ei ollut paljonkaan mahdollisuuksia päästä tilanteesta kuin koira veräjästä, ja Atlas tiesi sen itsekin. Hän voisi kieltäytyä selittämästä koko Luihulehti-jupakkaa, mutta antaisi samalla Anthonylle aiheen tehdä asiasta omat päätelmänsä. Lisäksi Anthony saattaisi suuttua, jos Atlas kieltäytyisi vastaamasta, eikä Atlaksella ollut varaa siihen. Hän tiesi varsin hyvin, ettei kestäisi enää toista joulukuuta.

Vaikkei Atlas katsonut Anthonyyn päinkään, hän tunsi tämän syyttävän katseen niskassaan. Kysymysten syyttävästä sävystä päätellen Anthony epäili melko varmasti, että Atlaksella oli lusikkansa sopassa. Se tuntui Atlaksesta kurjalta, koska Anthony ei selvästi luottanut häneen... tai siis... Atlaksesta tuntui kurjalta lähinnä siksi, että Anthony oli täysin oikeassa epäillessään häntä. Tässä oli jälleen käsillä tilanne, jossa Atlas osoitti olevansa kelvoton ansaitsemaan luottamusta. Atlas puri huultaan ja alkoi hermostuksissaan pyöritellä kaakaokuppiaan – vaikka tiesi, ettei olisi pitänyt, koska se oli hermostunut ele. Mutta ehkä hän voisi kääntää hermostuksen voitokseen ja koittaa paikata luottamusta pienellä hätävalheella. Ihan pieni vale vain, Atlas ajatteli, vaikka tiesi, että valheilla ei koskaan luotu oikeaa luottamusta.

”En... en halunnut kertoa sinulle siitä”, Atlas vastasi Anthonyn kysymykseen. Hän ei edes koittanut enää peittää epävarmuuttaan. Tämän selityksen kanssa hän saattaisi hyötyä siitä, että vaikuttaisi todella syylliseltä. ”Tiesin kyllä, että... että olit siinä viimeisessä jutussa.”
Atlas vilkaisi Anthonyn suuntaan nähdäkseen vähän tämän reaktiota ja jatkoi:
”Kun luin sen... se oli minusta... se oli minusta tosi törkeä. En halunnut, että näet sen. Minun teki mieli sanoa Whistlerille siitä pari valittua sanaa, mutta... en saanut tilaisuutta. Toivoin, ettet saisi sitä juttua koskaan käsiisi.”

Lausahdus oli vain puoliksi valetta, koska Atlas ei ollut oikeastikaan halunnut Anthonyn lukevan juttua siksi, että tiesi sen loukkaavan. Mutta idea Anthonyn vetämisestä paneeliin oli alun perin ollut Atlaksen oma. Ja oikeastaan Atlas oli saanut myös tilaisuutensa sanoa Luca Whistlerille pari valittua sanaa paneelin arviosta. Whistler oli käyttäytynyt kuin idiootti. Atlas oli onnistunut lennättämään pari kirousta tätä kohti – vaikkakin hänen täytyi ikäväkseen myöntää, että kirouksilla oli ollut suurempi vaikutus seiniin kuin Whistleriin, koska suurin osa oli mennyt ohi. Myös Whistler oli selvästi antanut oman osuutensa takaisin, sillä Atlas oli yökkäillyt loppuillan etanoita. Luojan kiitos hänen ei ollut tarvinnut mennä siitä hyvästä sairaalasiipeen, koska silloin hän olisi joutunut näkemään Anthonyn siivessä.

Mutta tilanteen teki hankalaksi se, ettei Atlas ollut huomioinut yhtä seikkaa: sitä, että viimeisen jutun kirjoittaminen oli ollut nimenomaan Luca Whistlerin vastuulla. Katkerana saamastaan kirousryöpystä Whistler ei ollut säästellyt Atlaksen salaista identiteettiä, vaan oli ujuttanut joukkoon pari selvää vihjettä.

Atlas tunsi vieläkin katumuksen noustavan päätään aina silloin, kun hän ajatteli motiivejaan ottaa Anthony esiin naispaneelissa. Se oli ollut harkitsematonta, suunnittelematonta, typerää, ja ennen kaikkea itsekästä. Atlas oli raapustanut Anthonyn nimen listaan pari minuuttia ennen paneelin alkua, koska hän oli päättänyt testata omaa suhtautumistaan Anthonyyn. Kuinka idiootti hän oli voinut olla vetäessään sellaisen jutun Luihulehden naispaneeliin, joka oli julkinen...?

Naispaneelin kolmas osa oli ajoittunut melko pian sen jälkeen, kun Atlas oli tehnyt sovinnon Anthonyn kanssa ja Atlas oli – syystä tai toisesta – päätynyt miettimään omaa suhtautumistaan Anthonyyn, joka oli räikeän ristiriitainen. Hän oli huomannut, että Anthony saattoi pitää itseään enemmän tyttönä, mutta Atlas itse kohteli tätä kuin poikaa – koska Anthony asui poikien makuusalissa, tällä oli pojan nimi ja no... biologisesti Anthony oli poika. Mutta olisi ollut kapeakatseista sanoa, että Anthony oli poika, joten Atlas oli ajatellut, että ehkä hänen pitäisi seurata asiassa Anthonyn omaa mielipidettä itsestään. Niinpä Atlas oli yrittänyt toistuvasti tiedustella Anthonylta, pitikö tämä itseään tyttönä vai poikana, mutta Anthony ei näyttänyt tietävän vastausta itsekään.

Asia oli kiusannut Atlasta lopulta niin paljon, että hän oli päättänyt testata, miten Anthony sopi naispaneelin osallistujalistan jatkoksi. Jos huonosti, hän voisi varmaan kohdella Anthonya enemmän poikana kuin tyttönä. Jos hyvin niin... no, silloin Anthony oli varmaan tyttömäisempi, ja ehkä tätä voisi kohdella enemmän tyttönä. Mutta koska paneeli oli ottanut henkilökohtaisen käänteen, kun Whistler syytti Atlasta ”kaveriensa lobbaamisesta”, Atlas oli automaattisesti vastannut puolustamalla kantaansa ja sitä, että oli ylipäätään laittanut Anthonyn nimen listaan. Huomaamattaan Atlas oli päätynyt puolustamaan sitä, että hän piti Anthonya enemmän tyttönä kuin poikana, vaikkei pystynyt sanomaan juuta eikä jaata.

Atlas tiesi, että hän tukeutui liikaa lokerointiin. Hän tunsi olonsa epämukavaksi siksi, ettei pystynyt sysäämään Anthonya yhteiskunnan määräämiin kivoihin pikku bokseihin. Ei ollut valmista käyttäytymismallia sellaisille ihmisille kuin Anthony – ja Atlas kaipasi sellaista kipeästi. Maailman harmaasävyjä oli vaikeaa käsittää, ja Atlas tahtoi maailmansa selkeän mustavalkoisena.