[lisää otsikko]: Luihulehden uusi sukupolvi

[Anthony Underwood]

Sekunnit kuluivat ja jokainen toimituksen seinällä olevan kellon sekuntiviisarin naksahdus kuulosti Anthonyn korvaan siltä kuin joku olisi lyönyt congarumpuja. Atlas pyöritteli edessään olevaa kaakaokuppiaan ja piti katseensa enemmän siinä kuin hänessä. Hän ei ollut tuntenut Atlasta kunnolla vielä vuottakaan, mutta tämän hermostuneet eleet olivat naurettavan helppoja tunnistaa. Sitä paitsi, hän oli viettänyt suurimman osan elämästään tarkkaillen muita ihmisiä sen sijaan, että olisi itse ollut äänessä, joten tällaisten asioiden huomaaminen tuli häneltä melko luonnostaan. Monet sanoivat, että hän oli utelias. Stalkkeri. Työnsi nenänsä toisten asioihin. Oikeasti hän vain katsoi ja kuunteli tarkemmin kuin useimmat muut. Ja hyvä on, ehkä hän oli vähän utelias.

Lopulta Atlas avasi suunsa ja vastaus kuulostikin melko pitkälti sellaiselta kuin hän oli odottanut. Edes Atlas ei voinut yrittää väittää lukeneensa kyllä lehdet, mutta ettei ollut huomannut hänen olleen viimeisessä jutussa. Anthony puristi kirjaa rintaansa vasten vielä tiukemmin, kun Atlas jatkoi juttuaan, eikä hänen tarvinnut tällä kertaa edes esittää sitä. Atlaksen mainitessa jutun olleen mielestään ”tosi törkeä” Anthony tunsi pienen häpeän punan nousevan poskilleen muistellessaan Whistlerin ikäviä kommentteja itsestään. Hänen ei ehkä olisi pitänyt lukea niitä kohtia niin montaa kertaa, että osasi ne jo ulkoa. Hän ei kuitenkaan myöskään voinut olla pistämättä merkille Atlaksen sanavalintaa, joka hieman särähti hänen korvaansa. Hän oli melko varma, että Atlas oli itse levittänyt joistakin koulun oppilaista huomattavasti törkeämpiäkin juoruja. Itse asiassa varmaan hänestä itsestäänkin. Mutta hän ei halunnut keskustella siitä tänään. Tai mahdollisesti koskaan.

Anthony tajusi Atlaksen jo hiljenneen ja hellitti hiukan otettaan kirjan ympäriltä ennen kuin hänen käsivartensa alkaisivat krampata. Hän päästi ulos hengityksen, jota ei ollut tajunnut pidätelleensä.

”Sinä todella ajattelit, etten minä ehkä mahdollisesti näkisi sitä ikinä?” hän lopulta kysyi kohottaen toista kulmakarvaansa hieman epäuskoisesti. Epäuskottavahan selitys olikin, sillä tuskin Atlaskaan oli oikeasti voinut kuvitella, ettei hän näkisi sitä.

”Että olisi parempi antaa koko koulun nauraa minulle selkäni takana?” Anthony vielä lisäsi vähintään katkeran kuuloisena, koska siltä hänestä hieman oli joululomalla tuntunut, kun hän oli vihdoin lukenut Luihulehden uusimman numeron. Ei tietenkään sillä, että asiassa olisi ollut mitään uutta. Hän oli ollut varmaan puolet elämästään jonkun naurunaiheena. Se oli kuitenkin jotain, mihin oli vaikea tottua. Sen pystyi sulkemaan pois mielestä, mutta vain kunnes sattui seuraavan kerran taas kuulemaan toisten kuiskaukset ja naurunpyrskähdykset tai näkemään näiden tietävät hymyt kulkiessaan ohi. Tämä syksy oli ollut tosin helpompi, ja se oli varmaan Atlaksen ansiota. Tämä ei varmasti ikinä lähtisi puolustamaan häntä eikä hän ikinä kertoisi tälle, miltä hänestä tuntui, mutta monet asiat olivat helpompia, kun ei tuntenut olevansa täysin yksin koko muuta maailmaa vastaan.

Tämä ajatusketju sai kuitenkin Anthonyn päätöksen Atlaksen kuulustelemisesta horjumaan. Halusiko hän ottaa sen riskin, että he riitelisivät asiasta ja Atlas katoaisi taas jonnekin kuin maan nielemänä välttelemään häntä, kuten joulukuussa? Atlakselle asia olisi ehkä yhdentekevä, mutta hänelle ei ollut. Hän oli ehtinyt jo tavallaan tottua Atlakseen, vaikka olikin puolet joulukuusta yrittänyt uskotella itselleen, että tottuisi taas yksinäisyyteenkin. Olihan hänellä siitä kuitenkin huomattavasti pidempi kokemus kuin Atlaksesta. Se ei kuitenkaan ollut yhtään niin helppoa. Ei ollenkaan.

Anthony huokaisi syvään ja kiersi sitten kirjan kanssa takaisin Atlaksen viereiselle tuolille vältellen tämän katsetta. ”Sinun ei tarvitse sanoa Whistlerille mitään. Hänhän oli ihan oikeassa joka tapauksessa”, hän mutisi suoristaessaan hieman koulupuvun hamettaan ennen kuin laski kirjan syliinsä ja alkoi selata sitä keskittyneen näköisesti. Todellisuudessa hän ei juurikaan pistänyt merkille, mitä kirjan sivuilla luki, sillä hän mietti tainnutuskirousta enemmän sitä, kysyisikö Atlakselta sitä, mitä oli aikonutkin kysyä. Atlas kieltämättä oli antanut hänelle – mitä luultavimmin tietämättään – loistavan tilaisuuden siihen.

”…tiedätkö kuka se Dostilow on?” Anthony lopulta päätyi kysymään nostaen katseensa kirjasta Atlakseen. Hän yritti kysyä sen mahdollisimman neutraalilla äänensävyllä. Tai ainakin sellaisella, joka ei missään nimessä syyttänyt Atlasta. Eihän hän edes tiennyt varmaksi, oliko se ollut Atlas vai ei. Hän ei kuitenkaan uskonut, että Atlas vastaisi myöntävästi hänen kysymykseensä, sillä joko Atlas todella oli itse Dostilow tai sitten tämä ei tiennyt, kuka se oli. Muutenhan he olisivat olleet suunnittelemassa kostoa jo joulutanssiaisten aikaan.

”Koululla ei ole ketään sen nimistä enkä…” hän jatkoi etsien hetken oikeita sanoja, ”en tiedä… Jonkun on täytynyt todella haluta… nolata minut. Kuka ikinä se onkaan ollut, niin hänen on täytynyt tietää, millaisen… millaisen reaktion se aiheuttaisi… muissa.” Anthony laski puhuessaan katseensa takaisin loitsuopukseen välttääkseen katsomasta Atlasta. Tämä olikin harvinaisen vaikeaa. Hän ei halunnut ajatella, että Atlas olisi mennyt silkkaa ilkeyttään lisäämään hänet listaan voidakseen nauraa hänelle. Syytöksen teki ehkä vähän hankalaksi myös se, että itse asiassahan lehtijutun mukaan tämä mystinen Dostilow oli kaikesta huolimatta puolustanut häntä. Mikä kieltämättä puhui vähän sen puolesta, että kyseessä ei olisi Atlas. Hänen oli vaikea nähdä Atlasta haastamassa Whistleriä kaksintaisteluun puolustaakseen häntä. Ajatus sai hänen poskensa kuitenkin punehtumaan hieman entisestään, joten oli ihan hyvä, että hän katsoi Atlaksen sijaan kirjan sivua. Hänen oli kuitenkin pakko yrittää vaivihkaa vilkuilla silmäkulmastaan pojan reaktiota, sillä se voisi kertoa paljonkin.

[Atlas Ironwood]

((Pahoittelut, tästä tuli pitkä kuin........ Atlaksen ja Anthonyn vaivaantuneesta hiljaisuudesta. XD))

Atlas irrotti otteensa kaakaokupin korvasta, kun hän kuuli Anthonyn syytökset. Anthony kuulosti siltä kuin olisi epäillyt Atlaksen halunneen, että Anthonysta puhuttaisiin pahaa selän takana. Hänen sormensa puristuivat nyrkkiin. Älä sano sitä noin, Atlas ajatteli. Hänen teki mieli puolustautua. Hänen teki mieli puolustautua niin kovasti, että hän olisi voinut saman tien möläyttää ulos, ettei hän ollut oikeasti tarkoittanut tuoda Anthonyn nimeä esiin naispaneelissa. Hän oli vain testannut Anthonyn nimeä listassa – ja oli ollut todella epäonnista, että Atlas oli unohtanut pyyhkiä sen pois ennen paneelin alkua. Atlas tunsi vieläkin poskiensa punastuvan häpeästä, kun hän ajatteli sitä. Niin oli käynyt ennenkin – taikaliemien kokeessa Atlas oli kirjoittanut vitsillä väärän vastauksen ja unohtanut pyyhkiä sen pois, koska oli nukahtanut kesken kokeen. Hän ei ollut oppinut mitään. Oli samanlaista idiotismia kirjoittaa testimielessä Anthonyn nimi naispaneelin nimilistaan – joka oli ollut hänen vastuullaan – ja unohtaa se sinne. Atlas tiesi, että edes Anthony ei sietäisi häneltä sellaista idiotismia, vaikka Anthonylla olikin kieltämättä ollut aika pitkä pinna Atlaksen typeryyksille.

”Minä....” Atlas aloitti epävarmasti. Mitä jos hän kertoisi olevansa Dostilow? Mitä jos Anthony saisi tietää, että hän oli syypää siihen, että Anthony esiintyi Luihulehden naispaneelissa? Atlasta puistatti. Hän ei voinut kertoa. Ei koskaan, missään, milloinkaan. Ei ikinä.
Asiaa todella pahensi se, että Anthonyn äänensävy oli syyttävämpi kuin koskaan. Atlas ei ollut ikinä kuullut Anthonyn äänessä sellaista syyllistämistä, vaikka tämä olikin tavallisesti kova moralisoimaan. Se ei useimmiten haitannut Atlasta, joka tiesi, että hänen asenteessaan oli paljonkin parantamisen varaa, mutta... tällä kertaa Anthonyn syytökset sattuivat. Atlas kyllä tiesi, että hän oli syyllinen kaikkeen, mistä Anthony häntä syytti, mutta silti.... Pitikö se kaikki esittää sellaisella äänensävyllä?

”Minä... en uskonut oikeasti, että et näkisi sitä koskaan”, Atlas jatkoi hetken tauon jälkeen, kykenemättä peittämään puolustautuvaa äänensävyään, ”mutta... toivoin ettet koskaan näkisi sitä.”
Atlas veti henkeä ja kohotti katseensa kylmenevästä kaakaostaan Anthonyyn. Hän tiesi hyvin, millaisia juttuja Anthonysta liikkui tämän selän takana. Oli ehkä oikeampaa sanoa, että Atlas oli yksi niistä ihmisistä koulussa, joka tiesi Anthonya koskevia juoruja kaikkein eniten. Ja varsinkin hän tiesi sen, millaisia juttuja oli liikkunut Anthonyn selän takana joulukuussa, kun Luihulehden juttu oli tullut ulos. Se oli ollut enemmän kuin tarpeeksi, että Atlas tiesi niistä, sillä osa oli ollut todella ilkeitä. Anthonyn ei tarvinnut tietää, eikä hän saanut tietää, että häijyjen huhujen alkuperä oli Atlaksen oma typeryys. Jos Anthony saisi koskaan tietää hänen osallisuudestaan... Atlas ei edes halunnut edes ajatella, mitä siitä seuraisi. Vaikka Atlas kuinka inhosikin Anthonylle valehtelemista, hänen oli pakko kerätä itsekurinsa rippeet ja tehdä se.
”En halunnut... satuttaa sinua”, Atlas totesi hiljaa ja katsoi vähän ohi Anthonysta. Hän ei pystynyt katsomaan Anthonya, sillä lainasi parhaillaan tämän omia sanoja. Anthonyn sanoja, joita tämä ei varmaankaan enää itse muistanut, mutta jotka Atlas muisti kirkkaasti. Kun Atlas oli joulukuussa kysynyt, miksi Anthony ei ollut kertonut mitään Hestiasta ja Lucaksesta, Anthony oli vastannut täysin samoin sanoin. Oli ironista, että Atlas pääsi palauttamaan samat sanat Anthonylle. Hän oli ollut loukkaantunut siitä, ettei Anthony ollut kertonut. Samaan aikaan Atlas oli tavallaan ollut otettu siitä, että Anthony oli ajatellut hänen tunteitaan – ja niin hän olisi itsekin tehnyt, jos olisi ollut itse samassa tilanteessa. Selitys oli vain puoliksi vale, koska jos Atlas olisi oikeasti vain nähnyt Luihulehden artikkelit, hän olisi taatusti ollut kertomatta niistä.

Atlas oli uskaltanut kohottaa katseensa pöydästä, ja hän oli oikeastaan vähän yllättynyt siitä, että Anthony tuntui välttävän hänen katsettaan. Kun Anthony siirtyi istumaan hänen viereensä, Atlas tunsi helpotusta siitä, että Anthony istui juuri siihen eikä toiselle puolen pöytää, koska nyt hänen ei tarvinnut katsoa suoraan Anthonyyn. Helpotus loppui kuitenkin lyhyeen, kun Anthony avasi jälleen suunsa ja totesi, että Whistler oli ollut oikeassa. Miten niin oikeassa...? Atlas käänsi katseensa tahtomattaan Anthonyyn, joka katseli kirjaansa.
Miten niin oikeassa?!
Atlas tunsi kiukun läikähtävän vaarallisesti, ja hän oli melko varma, että se näkyi hänen kasvoiltaan. Niin paljon kuin Atlas yrittikin yleensä hillitä tunteitaan, hän ei yleensä mahtanut paljonkaan ärtymykselle ja suuttumukselle. Masennuksen peittämiseen Atlas oli jo tottunut, mutta suuttumus oli tunne, jonka hillitsemisessä hänellä oli toistuvasti ongelmia. Kotona Atlas oli yleensä se, joka paiskoi ovia ja heitteli tavaroita, jos jokin suututti. Koulussa Atlas onnistui jotakuinkin hallitsemaan tunteensa julkisen nöyryytyksen pelossa. Nyt julkisesta häpeästä ei ollut pelkoa, ja Atlas oli hyvin lähellä, että olisi väittänyt Anthonyn olevan väärässä ja alkanut raivota siitä, kuinka Whistler oli idiootti ja kuinka tämä olisi ansainnut tulla kirotuksi.

Onneksi Anthony ehti ensin, vaikka Atlas hätkähtikin tämän suoraa kysymystä. Atlas oli juuri ollut suutuspäissään aikeissa korjata Anthonyn käsityksiä Whistleristä, joten hän katsoi suoraan kohti Anthonya. Kun Anthony nyt nosti katseensa kirjasta, katseet kohtasivat. Atlas onnistui vain vaivoin siinä, ettei kääntänyt päätään pois, muttei kuitenkaan pystynyt katsomaan Anthonya silmiin.

Anthony kuulosti pelottavan neutraalilta, vaikka tämä oli äsken syyttänyt häntä suoraan tiedon pimittämisestä. Hämmentyneenä äkillisestä suunnanvaihdoksesta Atlas vastasi hivenen liian nopeasti, mutta joka tapauksessa epäröimättä:
”En.”
Seuraavaksi Anthony arveli, että Dostilow'ksi nimetyn panelistin oli täytynyt todella haluta nolata hänet. Atlaksen kiukku laantui kuin kynttilän päälle olisi kaadettu ämpärillinen jääkylmää vettä. Se oli paha syytös, eikä pitänyt lainkaan paikkaansa. Hänen teki mieli puolustautua, mutta tiesi kyllä, ettei voinut. Atlas seurasi, kun Anthony laski katseensa tuomaansa kirjaan.
”En tiedä...” Atlas vastasi äänellä, joka oli ohut siitä, että hän oli itsekin pidättänyt henkeään. ”Minusta vaikutti enemmän siltä, että... että hän ei vain tuntenut sinua muuten kuin nimeltä ja ulkonäöltä. Kun luin sitä, Dostilow vaikutti minusta enemmän... joltain eriarvoisuusaktivistilta, kuten.... tiedätkö sen Korpinkynnen kakkosluokkalaisen Fieldsin?”

Atlas tarttui kaakaokuppiinsa saadakseen jotain näprättävää ja kohotti sen huulilleen. Hänen kätensä eivät onneksi tärisseet kovin paljon. Kaakao oli jo jäähtynyt melkoisesti, mutta ainakin kuppi tarjosi jotain, minkä taakse piiloutua. Piiloutumista hän tarvitsikin, koska Atlaksella oli voimakas tunne siitä, että Anthony ei välttämättä pitäisi hänen selitysvaihtoehdostaan. Ei tietenkään, koska miksi ihmeessä Jillian Fields olisi ollut naispaneelissa. Mutta Atlaksen tarkoitus ei ollut tarjota uskottavaa selitystä, vaan ennemminkin uskotella, kuinka pihalla hän oli Dostilow'n identiteetistä.

[Anthony Underwood]

Anthony tuijotti takaisin suoraan Atlasta, kun tämä tunnusti, ettei ollut oikeastaan uskonut, ettei hän näkisi Luihulehden juttua, mutta toivonut, ettei hän näkisi. Mitä senkin piti muka tarkoittaa? Hän ei ollut ikinä pitänyt Atlasta erityisesti minään optimistina. Anthony katsoi odottavasti takaisin Atlakseen toivoen, että voisi pelkästään sillä tavalla puristaa tästä irti tunnustuksen. Se ei kuitenkaan tietysti ollut ihan niin helppoa ja yksinkertaista. Tai Atlaksen tuntien olisi ehkä voinut ollakin. Tämän pitkät hiljaisuudet osoittivat kuitenkin selviä miettimistaukoja, jotka osoittivat, että asiassa ylipäätään oli tälle jotain mietittävää.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Atlas kuitenkin lisäsi vielä vaimeahkolla äänellä jotain, mikä sai Anthonynkin siirtämään katsettaan aavistuksen verran sivuun. Sanat kuulostivat jotenkin etäisesti tutuilta. Ehkä siksi, että hän oli saattanut käyttää itse täsmälleen samoja sanoja selitellessään ennen joulua Atlakselle keittiössä tekemisiään. Tämä seikka sai hänen sympatiansa siirtymään hieman Atlaksen puolelle, koska hän tiesi, miten tosissaan ja vilpittömästi oli itse sanonut sanat tälle. Mutta toisaalta… Ehkä Atlas tiesi sen ja yrittikin nyt käyttää sitä häntä vastaa. Anthonysta tuntui, että hänen päätään alkaisi särkeä kohta. Sitä paitsi, oikeasti suurin syy siihen, että hän oli vaiennut Hestiasta ja Lucaksesta ei suinkaan ollut hienotunteisuus ja Atlaksen tunteet vaan se, että hän ei ollut halunnut Atlaksen kuulevan sitä häneltä. Eikä tämä kuullutkaan, mutta myöhemmin hän kyllä toivoi, että olisi.

”…olisin mieluummin kuullut sen sinulta kuin joltain muulta”, hän lopulta kuitenkin totesi melkein yhtä hiljaa ja katsellen edelleen poispäin Atlaksesta. Ainakaan silloin hänen ei olisi tarvinnut epäillä, että pojalla on itsellään näppinsä pelissä. Ehkä hän silloin olisi voinut nauraa asialle ja yrittää Atlaksen kanssa selvittää Aaron Dostilowin henkilöllisyyttä tai suunnitella kostoa, jota he eivät kuitenkaan ikinä toteuttaisi. Ja jostain syystä, jota hän ei itsekään täysin ymmärtänyt, tuntui huomattavasti ikävämmältä jälkeenpäin kuulla, että hänestä oli puhuttu pahaa selän takana kuin… tietää, että hänestä puhuttiin pahaa selän takana.

Kierrettyään pöydän ympäri takaisin istumaan ja sanottuaan Whistleristä mitä sanoi, hän saattoi melkein tuntea Atlaksen katseen itsessään. Hän ei kuitenkaan aikonut vaivautua selittämään sanojaan sen tarkemmin. Etenkin, koska Whistler todellakin oli ollut täysin oikeassa. Hän ei ollut tyttö eikä hänellä ollut mitään naisellisia muotoja – tai ainakaan sellaisia, mitä Whistler arvosti. Hän oli tullut siitä suorastaan tuskallisen tietoiseksi etenkin viime vuosien aikana, kun hänen vastakkaista sukupuolta edustavat ikätoverinsa olivat tulleet murrosikään. Ja ennen kaikkea, Luca Whistler – tai ylipäätään kukaan – ei ikinä menisi hänen kanssa joulutanssiaisiin tai mihinkään muihinkaan tanssiaisiin. Tai yhtään minnekään. Kukaan ei ylipäätään ikinä katsoisi häntä ja pitäisi viehättävänä. Paitsi ilmeisesti mystinen Aaron Dostilow. Joskin tämäkin oli varmaan antanut pisteet vain jonain hyvänäkin vitsinä.

Kuten Anthony oli olettanutkin, Atlas kielsi tietävänsä, kuka Dostilow on. Häntä kiinnostikin huomattavasti enemmän se, miten tämä reagoisi hänen seuraavaan toteamukseensa. Atlaksen ääni kuulosti varsin heikolta, aivan kuin se olisi voinut sortua hetkenä minä hyvänsä. Niin kuin kivistä koottu hutera torni, jota hänen teki mieli tökätä. Hän ei kuitenkaan tökännyt. Oli parempi antaa tornin huojua ensin hetki, oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse. Hänen teki melkein mieli naurahtaa Atlaksen selitykselle eriarvoisuusaktivisti Fieldistä. Hän ei tuntenut tokaluokkalaista korpinkynsityttöä kovin hyvin, mutta tiesi tämän kuitenkin, koska tyttö jätti oppilaskunnalle aina silloin valituksen milloin mistäkin tasa-arvoa mielestään huojuttavasta seikasta koulussa. Mutta että Fields Luihulehden naispaneelissa? Anthony katsoi pitkään ja arvioiden Atlasta, joka oli juuri nostanut kaakaokupin huulilleen, ennen kuin avasi suunsa.

”…Jillian Fields? …Luihulehden naispaneelissa?” hän kysyi eikä edes yrittänyt hillitä äänestään kuultavaa selvää epäuskoa, ”ihan mielenkiintoinen ajatus, mutta kuulin, että Rohkureportaasi on itse asiassa pyytänyt hänet kommentoimaan Luihulehden… mitenköhän se meni… ’halpamaista naisten esineellistämistä’.” Hän oli itse asiassa hieman samaa mieltä asiasta, sillä jos kyseessä olisi ollutkin miespaneeli, koko juttua olisi varmaan pidetty vain outona ja mauttomana. Miehiä ei saanut mennä arvostelemaan, mutta jos nämä pisteyttivät naisten ulkonäköä, se oli ihan okei ja hauska juttu. Miksi naiset olivat olevinaan kuin jotain maalauksia, jotka oli tarkoitettukin vain toisten arvosteltaviksi? Joko ihailtavaksi tai sitten haukuttaviksi.

”Sitä paitsi, eikö Whistler syyttänyt Dostilowia ’kavereidensa lobbaamiesta’?” Anthony vielä lisäsi, kun nyt kerran oli jo päässyt vauhtiin Atlaksen vastauksen ongelmakohdista, joita kieltämättä oli paljon. Hän ei edes tiennyt oikein, mitä hänen pitäisi ajatella siitä, että Atlas yritti sekoittaa tokaluokkalaisen korpinkynnen asiaan. Jos tämä ei oikeasti tiennyt yhtään mitään, eikö olisi ollut parempi vain sanoa niin kuin yrittää keksiä jotain epäuskottavia selityksiä? Anthony kurotti molemmin käsin kohti omaa kaakaokuppiaan yrittäen näyttää samalla hieman välinpitämättömältä. Hän joutui nostamaan kantapäänsä hieman irti lattiasta, jotta painava kirja ei liukuisi pois hänen sylistään, kun hän irrotti otteensa siitä.

[Atlas Ironwood]

Kuten Atlas oli jo etukäteen tiennytkin, Anthony suhtautui epäuskoisesti selitysehdotukseen, jossa Korpinkynnen Jillian Fieldsillä olisi ollut näppinsä pelissä. Atlas hörppäsi kaakaotaan. Ei hän ollut olettanutkaan, että Anthony tarttuisi syöttiin. Se oli vähän kuin tarjoaisi kalalle paljasta koukkua. Anthony kuitenkin jatkoi vielä:
"Kuulin, että Rohkureportaasi on itse asiassa pyytänyt hänet kommentoimaan Luihulehden… mitenköhän se meni… ’halpamaista naisten esineellistämistä’."
Atlas nielaisi kaakaonsa liian suurena kulauksena ja katsoi syrjäsilmällä Anthonya. Ai Rohkureportaasilla oli tulossa vastakommentti naispaneeliin? Miksei hän, Atlas, ollut kuullut mitään? Keneltä Anthony oikein oli kuullut? Atlas ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään julkaisemattomasta Rohkureportaasin jutusta, joten hänestä oli aika epätodennäköistä, että Anthonykaan tiesi siitä. Ja sitä paitsi Luihulehden juttu oli julkaistu vain vähän ennen joulutanssiaisia, eikä nyt ollut vasta kuin tammikuun alku. Anthonylla oli nopeat tietolähteet, sillä mikään juoru ei ehtinyt saavuttaa täysin ulkopuolisia niin lyhyessä ajassa ilman, että koko koulu tiesi. Oliko Anthony kuullut jutusta Fieldsiltä itseltään vai....?

Jos totta puhuttiin, Atlaksella oli epäilyksensä siitä, että Anthony oli hyvissä väleissä Lucas Mac Fhionnlaighin kanssa, mutta hän ei halunnut myöntää sitä edes itselleen. Atlaksen silmään vaikutti siltä, että Anthony ja Fhionnlaigh olivat vähän enemmänkin kuin pelkissä etäisissä puheväleissä. Se tuntui hänestä petokselta, vaikka Atlas tiesi hyvin, ettei siinä ollut mitään väärää. Anthony saisi olla hyvissä väleissä ihan kenen kanssa tahtoi. Silti Atlas tunsi pienen ärtymyksen siitä, että jos Anthony olisi kavereita Fhionnlaighin kanssa, mistä kaksikko juttelisi? Huispauksesta varmasti, mutta entä....
Atlas laski kuppinsa pöydälle. Oli ehkä parempi olla ajattelematta asiaa, joka ei välttämättä edes pitänyt paikkaansa.

Anthony vaikutti haluavan jatkaa vielä aiheesta. Atlas sen sijaan toivoi, että tämä olisi jättänyt jo aiheen sikseen.
”Sitä paitsi, eikö Whistler syyttänyt Dostilowia ’kavereidensa lobbaamisesta’?”
Atlas katsoi teekuppiaan, joka oli turvallisesti pöydän tukevalla kannella. Onneksi. Hän oli vähän pelännytkin, että Anthony takertuisi juuri tähän sanamuotoon. Juuri tämän takia Atlas oli toivonut, ettei olisi sittenkään haastanut riitaa Whistlerin kanssa paneelissa. Whistler oli kantanut kaunaa ja kostanut lisäämällä selvän vinkin Dostilow'n henkilöllisyydestä viimeiseen juttuun. Oli typerää, että viimeinen juttu oli ollut juuri Whistlerin vastuulla. O'Dwyer oli tietysti halunnut kirjoittaa avausjutun, ja Atlas itse oli kirjoittanut keskimmäisen jutun, joka oli vaikuttanut vaivattomammalta kuin päätösosa. Whistler oli ottanut päätösosan, jossa Hestia ja vahingossa mukaan lisätty Anthonykin olivat. Jotenkin ilmaus 'kavereiden lobbaaminen' oli päässyt livahtamaan O'Dwyerin sormien lomitse, vaikka tämä oli luvannut, että Atlas saisi pitää nimettömyytensä. O'Dwyer oli totta kai ollut kiireinen, mutta tämä olisi sentään voinut pitää lupauksensa.

Helvetin Whistler. Kavereihin viittaaminen teki puolustautumisen erittäin vaikeaksi, koska Atlas tiesi, ettei Anthonylla ollut mahdottoman laaja kaveripiiri. Jos Anthony syyttäisi häntä suoraan, hänen voisi olla vaikeaa väistää syytöksiä. Onneksi Anthony ei kuitenkaan näyttänyt tekevän sitä. Ja toisaalta.... Atlas ei tiennyt kuinka laaja kaveripiiri Anthonylla oli. He eivät olleet juuri puhuneet muista kavereistaan, eikä Atlaksella muita ollutkaan. Paitsi Hestia ja Samuel, joka asui tuhansien kilometrien päässä eteläisellä pallonpuoliskolla.
”Joo, taisi syyttää”, Atlas vastasi Anthonyn kysymykseen. Hän harkitsi sanojaan, mutta oli jo saanut vähän varmuutta puheeseensa. ”Se oli aika hämärä ilmaus... mitä luulet hänen tarkoittaneen..?”

Vaikka Atlas onnistuikin esittämään melko vakuuttavasti sen, että häntä kiinnostaisivat muka oikeasti Whistlerin typerät sanavalinnat, hän halusi jo vaihtaa aihetta. Ja Anthony oli ehkä tietämättään sattunut antamaan Atlakselle täydellisen aiheen, johon tarttua.
”Muuten”, Atlas aloitti ja vilkaisi hiukan syrjäsilmällä Anthonya, ”siitä Rohkureportaasin vastajutusta... Mistä kuulit, että sellainen on tulossa?”

[Anthony Underwood]

((Itkunauran täällä tälle kilometrivuorolle. :''D Anteeksianteeksianteeksi. Mikään ei oikeastaan liity mitenkään mihinkään paitsi kolme viimeistä kappaletta. xD Voit skipata suoraan sinne!))

Mitä enemmän Anthony ajatteli koko asiaa, sitä varmempi hän oli siitä, että mystinen Aaron Dostilow ei voinut olla kukaan muu kuin Atlas. Tämän käytös oli syyllistä, tällä oli yhteyksiä sekä O’Dwyeriin että Luihulehteen ja ennen kaikkea tietysti hänellä ei juuri ollut muita ystäviä koululla. Mutta miksi Atlas olisi osallistunut Luihulehden naispaneeliin ja pistänyt hänen nimensä listalle…? Sitä hän ei ymmärtänyt. Tai ensimmäisen ehkä juuri ja juuri, sillä Luihuisen huispausjoukkueen entinen kapteeni ei varsinaisesti ollut tunnettu niinkään suuresta sydämestään ja ystävällisyydestään vaan mahdottomasta juonimisestaan. Tällä saattoi hyvinkin olla jotain, millä kiristää Atlasta.

Oli kyllä ehkä hieman hämmentävää, jos O’Dwyer ylipäätään tahtoi kaikista ihmisistä Atlaksen typerään naispaneeliinsa. Atlas ei ainakaan hänen tietojensa mukaan ollut järin kuuluisa naisseikkailuistaan. Enemmänkin ehkä päinvastoin. Joten miksi O’Dwyer olisi pyytänyt Atlaksen tuomariksi, kun olisi voinut pyytää vaikka Darianinkin? Ellei… Anthonyn sydän jätti lyönnin väliin, kun hän mietti sitä mahdollisuutta, että O’Dwyer tiesi, ettei Darian olisi suostunut tuomariksi naispaneeliin, koska tämä ei pitänyt naisista sillä tavalla. Mikä puolestaan tarkoittaisi sitä, että…

Anthony palasi rysäyksellä takaisin maanpinnalle tajuttuaan ajatustensa lähteneen vaeltamaan niin, että hän oli jo hieman liian pitkään pidellyt kaakaokuppia käsissään ja tuijottanut sitä lasittunein silmin. Hän räpäytti silmiään ja nosti katseensa takaisin Atlakseen, joka oli juuri avannut suunsa sanoakseen jotain. Hämärä ilmaus? Mikä oli hämärä ilmaus? Mistä he olivatkaan taas puhuneet? Ai niin, Dostilow. Aivan. Dostilow. Anthony pudisteli hetken huomaamattomasti päätään kuin selvittääkseen ajatuksensa ja sipaisi vasemmalla kädellään etuhiuksiaan pois silmiltään. Hän nielaisi hermostuneesti, sillä hänen seuraavat sanansa olivat jo aivan kielen päällä, mutta yhtäkkiä hän ei ollutkaan aivan varma, tahtoiko sanoa niitä.

Jos Atlas olikin osallistunut naispaneeliin tavalla tai toisella O’Dwyerin pakottamana – mikä oli ehkä hieman kaukaa haettua O’Dwyerin motiiveihin nähden, mutta ei kuitenkaan täysin mahdotonta – niin miksi ihmeessä tämä olisi laittanut hänen nimensä listalle? Tietysti oli olemassa se vaihtoehto, että Atlas oikeasti, aidosti ajatteli, että hän oli tyttö ja kuului siksi listalle, mutta… Miksi Atlas siinä tapauksessa niin kovasti halusi valehdella osuudestaan koko naispaaneliin? Anthony vilkaisi silmäkulmastaan Atlasta. Hän ei oikein myöskään uskonut siihen, että Atlas oikeasti piti häntä tyttönä. Hän ei uskonut, että Atlas uskoi. Hän oli itse asiassa melko varma siitä, että Atlas piti häntä poikana.

Hänen olisi pitänyt sanoa jotain joulutanssiaisissa, kun Atlas oli kysynyt asiasta – ensimmäisen ja luultavasti hänen reaktionsa vuoksi myös viimeisen kerran. Anthony tunsi vieläkin välitöntä halua hakata päätään pöytään ajatellessaan asiaa. Miksi hän ei ollut vastannut? Miksi hän ei ollut saanut sanoja ulos suustaan? Miksi ihmisten tarvitsi edes kysyä? Miksi hän ei pystynyt edes kuiskaamaan sitä, vaikka toisinaan hänestä tuntui, että jokainen pieni solu hänessä suorastaan kiljui sitä? Miksi? Miksi? Hän ei ollut pystynyt vastaamaan vuosia sitten sille lääkärillekään, jonka vastaanotolle hänet oli raahattu.

Ehkä se oli johtunut siitä, että äiti oli istunut hänen vasemmalla puolellaan ja isä oikealla ja molemmat olivat katsoneet häntä odottavasti. Pelokkaan odottavasti. Kuin hän olisi pitänyt aseita näiden ohimoilla. Hän ei ollut vetänyt liipaisimesta. Joinakin päivinä hän toivoi, että olisi. Joskus hän mietti, olisivatko asiat nyt eri tavalla, jos hän olisi valinnut toisin. Mutta hän ei ollut. Hän oli sanonut sen, mitä kaikki olivat halunneet kuulla. Mutta hänen vanhempansa eivät olleet olleet joulutanssiaisissa. Tai ehkä nämä olivat sittenkin aina läsnä, jossakin hänen mielensä perukoilla. Anthonyn suuta kuivasi samalla tavalla kuin vuosia aikaisemmin istuessaan lääkärin vastaanottohuoneen sohvalla. Hän kohotti kaakaokupin huulilleen ja yritti unohtaa.

Dostilow. Dostilow. Anthony yritti esittää, että hän oli jäänyt pohtimaan Atlaksen kysymystä, vaikka vastaus siihen olikin niin itsestään selvä, että hänen teki mieli huutaa se. Mitäkö hän luuli Whistlerin tarkoittaneen? Sitä, että Aaron Dostilow ei voinut olla oikealta henkilöllisyydestään kukaan muu kuin Atlas Ironwood, hänen ainoa ystävänsä koko koulussa! Sitä hän luuli. Hän nielaisi kaakaonsa, joka oli jo kylmää, ja mietti vaihtoehtojaan. Hän voisi sanoa luulonsa – arvelunsa – ääneen, mutta toisaalta… Halusiko hän aiheuttaa kohtauksen kertomalla epäilyksensä suoraan? Jos hän kertoisi, se olisi aika suuri epäluottamuslause ja jos, jos Atlas ei ollutkaan Aaron Dostilow – mikä oli hänen mielestään kyllä melko pieni todennäköisyys, mutta tietysti mahdollista – niin tällä olisi kyllä täysi oikeus suuttua hänelle.

”…jaa-a… Paha sanoa… Minulla on niin paljon kavereita”, Anthony päätyi lopulta mutisemaan ja kohauttamaan olkapäitään hieman passiivis-aggressiivisesti samalla, kun laski kaakaokuppinsa pöydälle ja vaihtoi asentoaan tuolissa kiusaantuneen näköisenä. Hän oli pelkuri. Mistä lähtien? Mistä lähtien hän oli vältellyt ihmisten suututtamista? Suuttuisiko Atlas siinäkin tapauksessa, jos tämä oikeasti oli syyllinen? Todennäköisesti. Jos tämä tahtoi yrittää mitenkään kiistää väitteen. Anthonya tuskastutti oma käytöksensä. Miksi hän oli edes aloittanut, jos ei aikonut viedä tätä loppuun saakka? Hän veti syvään henkeä ja oli juuri aikeissa ilmoittaa todellisista epäilyksistään, kun Atlas ehtikin ensin.

Atlas ei kuitenkaan tahtonut selvästi puhua enää Aaron Dostilowista vaan Rohkureportaasista. Pojan ääni oli syyttävä – tai ehkä hän vain kuvitteli niin, koska tiesi kyllä, kuka Rohkureportaasista tuli varmasti ensimmäisenä mieleen. Eikä mitenkään turhaan. Lucakseltahan hän sen oli kuullut. Jotenkin Atlaksen vilkaisu sai hänet tuntemaan asiasta syyllisyyttä, vaikka hän ei tietääkseen Atlaksen kanssa hengaamalla ollutkaan ikinä allekirjoittanut mitään sanatonta sopimusta siitä, ettei saisi puhua Lucaksen kanssa. Hän tunsi itsensä ärtyneeksi siitä, että Atlaksella oli sellainen valta häneen. Ehkä hän siksi – ja osittain ehkä myös aiemmasta ärtymyksestään johtuen – risti käsivartensa rinnalleen ja kertoi totuuden.

”Fhionnlaigh’lta. Yritin kysyä, tietääkö hän mitään tästä Aaron Dostilowista”, hän vastasi. Itse asiassa Lucas olisi ollut ehkä myös loistava ehdokas itse Aaron Dostilowiksi. Se kävisi kaikin puolin järkeen. Paitsi siltä osin, että O’Dwyer ei kyllä ikinä olisi ottanut rohkelikkoa Luihulehden tuomaristoon. Ei ikinä.

[Atlas Ironwood]

Typerä Anthony.

Ajatus heijastui Atlaksen kasvoilta, vaikka hän yritti pitää reaktionsa peitossa. Tyytymättömyys vastaukseen oli ensimmäinen tunne, joka nousi pintaan. Atlas oli kovasti halunnut vaihtaa keskustelun Dostilow'sta Rohkureportaasiin, mutta jotenkin Anthony onnistui edelleen roikottamaan Dostilow'ta mukana keskustelussa. Mikä teki asiasta entistäkin typerämmän, oli se, että Anthony kertoi kuulleensa Rohkureportaasin jutusta juuri Fhionnlaigh'lta, eli Anthony varmisti myös Atlaksen epäilyt oikeiksi. Ja silti Atlas ei voinut suuttua kummastakaan asiasta, sillä hän ei halunnut paljastaa henkilöllisyyttään Aaron Dostilow'na eikä todeta, ettei Anthony saanut juoruta tuttavallisesti Fhionnlaigh'n kanssa. Hänellä ei ollut oikeutta määrätä, kenen kanssa Anthony jutteli, mutta... veljeily Fhionnlaigh'n kanssa sai Atlaksen veren kiehumaan ärtymyksestä. Hän laski katseensa kaakaoon ja yritti kovasti olla ajattelematta, mistä kaikesta muusta Fhionnlaigh ja Anthony voisivat keskenään puhua. Asiassa oli vielä yksi mutka lisää: Anthony oli kysynyt Dostilow'sta Fhionnlaigh'lta ennen Atlasta. Se oli selvä epäluottamuslause Atlasta kohtaan, ja kirpaisi enemmän kuin Atlas uskalsi myöntää. Tarkoittiko tämä sitä, että Anthony piti Fhionnlaigh'ta parempana ystävänään kuin Atlasta....?

"Miksi kysyit Fhinnlaigh'ta ennen minua?" Atlas kysyi hiljaisella äänellä. Hän ei olisi halunnut kysyä, mutta sanat lipsahtivat ilmoille, koska hän halusi tietää. Toisaalta Atlas toivoi, ettei Anthony kuulisi koko kysymystä. Kysymys tuntui lapselliselta, sillä mitä väliä sillä oli, kysyikö Anthony Fhionnlaigh'lta ennen häntä? Atlas ei halunnut katsoa Anthonya, sillä hän tiesi ilmeensä paljastavan, että järjestys oli kaikki kaikessa. Hän halusi olla ensimmäinen, mutta tuntui, ettei sillä ollut Anthonylle mitään väliä.

Ehkä vielä enemmän Atlasta kiinnosti se, mitä Fhionnlaigh oli vastannut, mutta sitä hän ei voinut kysyä. Tai oikeastaan Atlas pelkäsi, että Fhionnlaigh'lla oli oikea aavistus, sillä kun Dostilow'ta syytettiin 'kavereiden lobbaamisesta', henkilöllisyys ei jättänyt paljonkaan arpomisen varaa. Ainakaan Fhionnlaigh ei näyttänyt olevan erityisen hyvissä väleissä O'Dwyerin kanssa, eikä siksi voinut tietää mitään varmasti. Ja O'Dwyer tuskin kertoisi, vaikka tämän lupauksilla ei ollutkaan yleensä paljon painoa. Atlas kuitenkin tiesi, että Dostilow'n identiteetti ja sen salassapito olivat O'Dwyerin paras ässä pelattavaksi, kun hän halusi saada jatkajan Luihulehdelle. Pelkkä ajatus sai Atlaksen puremaan huultaan harmista. Jos vain hänellä olisi jotain, millä vastata tietoon tiedolla.

Syy siihen, miksi Luihulehden nykyinen päätoimittaja oli alun perin päätynyt juuri Atlakseen kolmantena naispanelistina, oli yksinkertainen. Niin yksinkertainen, ettei vaatinut Atlakseltakaan kovin paljon vaivaa päätyä oikeaan päätelmään. O'Dwyer oli halunnut naispaneeliin jonkun Luihuisen nykyisen oppilaan, eikä lennon ja huispauksen sijaisella ollut paljonkaan hyviä suhteita nykyisiin Luihuisiin. Nykyisestä Luihuisen tuvasta O'Dwyer tunsi lähinnä entisen huispausjoukkueensa jäseniä, mikä sisälsi muun muassa Anthonyn ja.... ei kovinkaan paljon muita. Mutta Anthony naispaneelissa oli sula mahdottomuus, koska Anthony ei vaikuttanut olevan kiinnostunut naisista.

Joskus Atlasta sapetti se, että koko Luihuisen tupa itsessään oli vihreään sonnustautunut friikkisirkus. Hänen oman makuusalinsa asukkaista osa vaikutti täydellisen kiinnostumattomilta vastakkaisesta sukupuolesta, ja osa osoitti ennemmänkin kiinnostusta poikiin kuin tyttöihin. Alemmilla luokilla oli Tara Barellin pikkuveli Shaun Matthews, jonka O'Dwyer tunsi, mutta ehkä juuri siksi jätti paneelin ulkopuolelle. Anthonyn makuusalitoverit puolestaan olivat Barry ja Larry, joten.... ei ollut mikään ihme, että O'Dwyer oli päätynyt Atlakseen. Lisäksi kolmannen naispanelistin täytyi olla joku, jolla oli kokemusta Luihulehdestä. Atlas oli alun perin toimittanut juoruja Luihulehteen Samuelin vuoksi, minkä takia hän oli tutustunut O'Dwyeriin, joka oli ollut pari vuotta sitten lehden toimitussihteerinä ja sittemmin varapäätoimittajana. Ja harmittavasti myös O'Dwyer oli oppinut tuntemaan Atlas Ironwoodin, jolta oli naurettavan helppo saada myöntävä vastaus melkein mihin vain.

Samuel olisi ollut naispaneeliin loistava valinta. O'Dwyer oli tullut Samuelin kanssa ilmeisen hyvin toimeen, ja Samuelin ulospäinsuuntautunut luonne olisi sopinut ohjelmatyyppiin. Mutta Samuel ei enää ollut maisemissa, ja O'Dwyerin oli pitänyt tyytyä Samuel Chapmanin varjoon. Atlas ei ollut kertonut edes Samuelille osallisuudestaan naisraatiin, koska Samuel olisi varmaan nauranut hänelle. Osallisuudesta eivät tienneet muut kuin O'Dwyer ja Whistler, ja Atlas mieluusti pitikin asetelman sellaisena. Vaikutti vain vahvasti siltä, että Anthonylla oli omat aavistuksensa. Jos Anthony saisi tietää... Atlas pyöritteli kahvikuppia ja mietti pahinta lopputulosta. Jos Anthony saisi tietää, hän varmaan lähtisi kävelemään. Siis kuvainnollisesti, koska koulussa ei päässyt katoamaan muiden silmistä. Mutta Anthony suuttuisi, eikä varmasti enää puhuisi enempää kuin olisi pakko. Säästä. Läksyistä. Typeristä, pinnallisista päivittäisaiheista. Juoruille ja neulomiselle saisi heittää hyvästit.

Atlas joi kaakaonsa loppuun ja laski sitten kiireesti kupin takaisin pöydälle, koska hänen kätensä tärisivät tuskin huomattavasti. Jos Anthony pitäisi häntä silmällä, hän huomaisi käsien tärinän. Atlas vilkaisi vieressään istuvaa Anthonya ja mietti, miten saisi puheenaiheen käännettyä pois Dostilow'sta. Hän oli kehno valehtelemaan, joten aiheen oli pakko vaihtua pian. Mutta.... hän ei keksinyt yhtään luontevaa aihetta, ja se turhautti. Turhautuminen johti harkitsemattomaan aiheenvalintaan, vaikka Atlas oli toivonut, ettei olisi joutunut ajattelemaan kyseistä aihetta:

"Juttelitteko jotain muuta Fhionnlaigh'n kanssa..?" Atlas kysyi, eikä voinut välttää pientä syyttävää sävyä äänessään. "Oliko hänellä jotain muitakin juttuaiheita Rohkureportaasiin?"

[Anthony Underwood]

Anthony nielaisi hermostuneesti, kun Atlas kysyi hiljaa, miksei hän ollut kysynyt tältä ennen Fhionnlaigh’ta. Kysymys tuli nopeasti ja syyttävästi, mistä hän päätteli, että se oli varmaankin lipsahdus, mutta lipsahdus tai ei, se oli nyt kysytty. Mikä puolestaan tarkoitti, että hänen pitäisi kai vastata, ellei halunnut näyttää todella syylliseltä. Oikea syyhän tietysti oli se, että hän epäili Atlaksen olevan Dostilow, mutta sitä hän ei voisi sanoa ääneen aiheuttama väistämätöntä välirikkoa. Jos se ei ollut totta, Atlas suuttuisi hänelle, ja jos se olisi totta, tämä suuttuisi hänelle silti näön vuoksi ja kiistäisi asian. Hänen oli siis pakko keksiä jokin muu, sopiva selitys.

”No… et ollut maininnut koko Luihulehden juttua ollenkaan, vaikka tiesin, että olet varmasti lukenut sen, joten… Tiedäthän… Ajattelin, että se oli… tabu. En voinut varsinaisesti tulla vain sanomaan ’moi, näitkö, kun olin Luihulehdessä, et sattuisi tietämään, kuka se Dostilow on?’” Anthony vastasi. Se ei ollut täysin valetta. Hän oli tietysti huomannut, ettei Atlas maininnut aiheesta, vaikka tämä epäilemättä oli lukenut lehden. Se tietysti oli saanut hänet epäilemään tätä vielä enemmän, mutta vaikka hän ei olisikaan epäillyt Atlasta, olisi asian puheeksi ottaminen ollut silti vaikeaa.

”Se ei… tarkoittanut mitään. Sitä paitsi, hän aloitti mainitsemalla ensin edes koko artikkelin”, Anthony vielä lisäsi. Hän ja Fhionnlaigh syytivät toisilleen solvauksia ohimennen miltei työkseen, joten tietenkään Lucas ei ollut jättänyt sellaista loistavaa tilaisuutta käyttämättä. Ja palloteltuaan aihetta muutaman loukkauksen verran edestakaisin pojan kanssa Anthony oli keksinyt, että voisi saman tien yrittää kysyä, tiesikö tämä aiheesta oikeasti jotain. Osoittautui, että ei varsinaisesti muuta kuin sen, että hänellä ei ollut koululla kovin montaa kaveria. Fhionnlaigh kuitenkin oli nauraa röhöttänyt sen päälle, että ei kyllä tiennyt, miksi Atlas olisi pyydetty naispaneeliin, koska tämä selvästi pelasi ihan toisessa joukkueessa. Mistä hyvästä Anthony oli ottanut Rohkelikolta pois viisi pistettä ja tehnyt itse vähemmän ystävällisen huomion Madisonista, mikä puolestaan oli johtanut miltei käsirysyyn, mutta se ei varsinaisesti ollut aiheen pointti. Pointti oli se, että Fhionnlaigh oli aloittanut. Jos kerran se järjestys nyt oli Atlakselle niin kovin tärkeä.

Kun Atlas kysyi, oliko hän jutellut Lucaksen kanssa jotain muutakin, Anthony kurtisti kulmiaan ja katsoi Atlasta kuin tämä olisi ollut vähän tyhmä. Mitä tämä kyllä selvästi kysymyksestä päätellen olikin. Vaikka kieltämättä koko heidän keskustelunsa oli ollut sitä luokkaa, että se saisi varmaan fiksummankin pään sekaisin. Anthonysta itsestään tuntui hieman siltä kuin hänen koko ajatuksenjuoksunsa olisi ollut karusellissa, joka vain pyöri ja pyöri ympyrää hänen päässään eikä ikinä pysähtynyt tai päätynyt mihinkään lopputulokseen. Samat ajatukset kulkivat samoja ympyräratojaan kierroksesta toiseen. Yhtenä hetkenä hän oli varma, että Atlas todella oli Dostilow, seuraavana taas epäili itseään, ja sitten kierros alkoikin jälleen alusta.

”Niin kuin muuta mitä? Kyllä, puhuimme ensin Britannian huonosta taloudellisesta tilanteesta ja sitten juorusimme kaikista epätoivoisista rakkauksistani ja lopuksi joimme vaahtokarkkikaakaot takkatulen ääressä ja letitimme toistemme hiuksia”, Anthony totesi sarkastisesti ja pyöritteli silmiään, ”olisin muuten tullut ensin sinun luoksesi, mutta sinun hiuksiasi ei voi letittää.” Hän ei tiennyt, oliko Atlaksen asenteessa jotain ärsyttävää vai suloista. Ehkä molempia.

”Ei, emme jutelleet mitään muuta. Ellei lasketa kaikkia niitä solvauksia. Ja minua ei varsinaisesti kiinnosta hänen Rohkureportaasinsa. Se on vielä enemmän roskaa kuin Luihulehti”, Anthony huokaisi lopuksi hieman enemmän tosissaan. Hän ja Lucas harvoin varsinaisesti juttelivat mistään – vaikka ei sekään nyt täysin ennenkuulumatonta ollut – sillä suurin osa jutuista tuntui menevän aina riitelyyn. Fhionnlaigh ärsytti häntä ja ilmeisesti hänkin ärsytti tätä. Heidän suhteensa perustuikin suurimmaksi osaksi molemminpuoliselle inholle, mikä erosi ratkaisevasti ystävyyssuhteen dynamiikasta. Heidän ei tarvinnut esittää pitävänsä toisistaan, mikä oli toisinaan etu. Mutta ei niin suuri etu, että se ajaisi ystävyyssuhteiden ohi.

Anthony vilkaisi taas Atlasta. Hänen oli vaikea päättää, oliko tämä oikeasti mustasukkainen Lucaksesta vai ärsyttikö tätä vain yleisesti hänen utelunsa Dostilowista. Jälkimmäinen olisi jälleen yksi osoitus syyllisyydestä. Ensimmäinen taas… Anthony ei ollut aivan varma, mitä se tarkoittaisi. Atlas kuulosti kuitenkin siinä määrin surkealta, että hän miltei oli jo taipumassa sille kannalle, että selvittäisi Atlaksen mahdollisen syyllisyyden jotain muuta kautta kuin Atlakselta itseltään.

”Älä huoli, en ole vaihtamassa kaveripiiriä”, hän sanoi lopulta vetäen syvään henkeä ja hengittäen sitten hitaasti ulos, kuin samalla päästäen irti aiemmasta tunnustuksenhankkimissuunnitelmastaan, ”tai jos olisinkin, niin en ainakaan Fhionnlaigh’n porukkaan. Minunhan pitäisi silloin katsella Madisoniakin joka päivä.” Hän nyrpisti nenäänsä sanojensa vakuudeksi ja vilkaisi jälleen silmäkulmastaan Atlasta. Pian hän kuitenkin palautti katseensa sylissään auki olevan kirjan sivuille. Ehkä hänen pitäisi vain ehdottaa, että he opiskelisivat. Ei syytöksiä eikä epäilyjä vaan tainnutuskirous. Hän ei tosin vieläkään tiennyt, mihin he varsinaisesti voisivat sitä testata. Hän ei etenkään tämän keskustelun jälkeen ollut halukas sallimaan Atlaksen tainnuttaa häntä.

[Atlas Ironwood]

Anthonyn selitys kuulosti Atlaksesta melkein uskottavalta. Osa hänestä sanoi, että Anthony ei ehkä ollut ihan täysin rehellinen, kun taas osa hänestä vakuutti, että hänen pitäisi mukisematta uskoa Anthonya. Selityksessä tuntui olevan perää, vaikka vaisto kertoi, että siitä puuttui osa totuudesta. Atlas viittasi sille kuitenkin kintaalla, sillä hän yllätti itsensä ajattelemasta jälleen kerran sitä, kuinka vähän totuudella oli hänelle merkitystä. Anthonyn selityksen uskominen oli nopea ja helppo tie koko Dostilow-aiheen hylkäämiseen ja sitä paitsi Anthony korosti sanomaansa vakuuttamalla, ettei Fhionnlaigh'lta kysyminen ollut tarkoittanut mitään. Atlas hypisteli hihaansa. Anthony ei siis ollut puhunut asiasta Fhionnlaigh'lle siksi, että oli pitänyt Fhionnlaigh'ta parempana juttuseurana. Vakuuttelu sai olon jostain syystä paljon paremmaksi, vaikka Atlas tiesi, ettei se välttämättä ollut ihan rehellistä. Myös hänen alitajuntansa muistutti ystävällisesti, että hän oli taas vähän liian naiivi, mutta... jos aiheesta pääsi eroon nielemällä koko selityksen karvoineen kaikkineen, Atlas oli mieluummin naiivi kuin riiteli Anthonyn kanssa.

Kun Anthony alkoi selittää sarkastisesti, miten vähän hänellä oli juteltavaa Fhionnlaigh'n kanssa, Atlas ei yrityksistään huolimatta voinut estää pientä hymynkaretta karkaamasta huulilleen. Pelkkä mielikuva Anthonysta ja Fhionnlaigh'sta letittämässä toistensa hiuksia ja juomassa leppoisasti vaahtokarkkikaakaota oli kaikessa epäuskottavuudessaan niin koominen, että Atlas päätti lopullisesti uskoa Anthonyn aiemman selityksen. Sitä paitsi, kuvaus vaahtokarkkikaakaosta ja epätoivoisten rakkauksien puimisesta kuulosti niin hyvältä, että Atlas harkitsi noin puolen sekunnin ajan pitkien hiusten kasvattamista. Puolen sekunnin kuluttua hänen alitajuntansa palautti hänet maan pinnalle muistuttamalla, että hän näyttäisi luultavasti vain naurettavalta pitkillä hiuksilla.

Lopullisesti kaiken kruunasi Anthonyn toteamus siitä, ettei tämä ollut vaihtamassa kaveripiiriä. Atlas vaistosi, että Anthony katsoi hänen suuntaansa, joten hän yritti kätkeä tyhmän hymynsä vilkaisemalla vastakkaisen seinustan kelloa.
”...ehkä voisit vain kokeilla tainnutuskirousta häneen?” Atlas kysyi ja viittasi Madisoniin. Hän yritti samalla parhaansa mukaan pyyhkiä kasvoilta typerän virnistyksen. ”Tai älä, voisin yrittää opetella sen itse ja testata Fhionnlaighiin tai Madisoniin vastineeksi niistä solvauksista.”
Solvauksista, jotka ovat osittain itse aiheutettuja.
Ajatus Fhionnlaigh'n solvauksista Anthonylle sai viimein Atlaksen vakavoitumaan. Lisäksi olivat vielä ne Madisonin perättömät epäilykset siitä, että Anthony oli ihastunut Hestiaan. Suurella vaivalla tukahdutettu hymy valui vaivattomasti pois, kun Atlas ajatteli sitä, miten Madison oli ollut myös vähän oikeilla jäljillä päätellessään, että hän oli ihastunut Hestiaan.

Joululoman aikana Atlas oli pohtinut paljonkin sitä, miten Madisonin saisi vaiennettua, mutta ei harmikseen keksinyt yhtään hyvää tapaa kiristää Madisonia. Kiristäminen ei oikein muutenkaan ollut Atlaksen heiniä, ja tällä hetkellä häneltä puuttui kaiken lisäksi hyvä kiristysmateriaali. O'Dwyerillä olisi varmaankin ollut jotain, mutta Atlas ei voinut enää saattaa itseään enempää liemeen ostamalla tietoja lennon ja huispauksen sijaiselta. Ehkä Anthonylla olisi joku idea. Yleensä Anthonylla oli paljonkin ideoita.
”Madisonista puheen ollen.... mitä ajattelit tehdä sille?” Atlas kysyi ja arveli, että Anthony tiesi, mihin viitattiin.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine

[Anthony Underwood]

Nähdessään Atlaksen kasvoille hiipivän pienen hymyn Anthonynkin toinen suupieli värähti hieman ylöspäin. Hän onnitteli mielessään itseään, muttei ollut aivan varma, mistä. Joko loistavasta selityksestä tai sitten siitä, että hän oli saanut Atlaksen hymyilemään. Ehkä hänen olisi ainakin pitänyt olla iloisempi jälkimmäisestä, sillä selityksiä hänellä yleensä riitti, mutta mikään koomikko hän ei ollut. Ja Atlas oli huomattavan vaativa yleisö. Tosin oli pakko myöntää, että mielikuva hänestä ja Lucaksesta letittämässä toistensa hiuksia ja juomassa vaahtokarkkikaakaota takkatulen ääressä oli kaikessa mahdottomuudessaan huvittava. Samalla hän kuitenkin myös huomasi miettivänsä, miltä kirkuvanpunaiset suortuvat tuntuisivat hänen sormissaan. Ajatus oli vähintäänkin häiritsevä, ja hän yritti kadottaa sen mielestään vakuuttamalla Atlakselle, ettei aikonut vaihtaa kaveripiiriään.

Silmäkulmastaan Anthony ehti nähdä vilauksen Atlaksen kasvoille levinneestä hymystä ennen kuin tämä kääntyi katsomaan vastakkaisella seinällä tikittävää kellotaulua. Anthonynkin hymy leveni ja hänen rinnassaan läikähti jokin lämmin tunne. Hän laski katseensa takaisin loitsujen kirjaan, vaikka Atlas tuskin näkikään mitään tuijotellessaan toista seinustaa. Hänen pitäisi joskus kertoa pojalle, miten hyvältä tämä näytti hymyillessään. Toisaalta hän ei kyllä ollut aivan varma, tahtoiko kenenkään muun tietävän. Mieluiten hän pitäisi Atlaksen vain itsellään eikä antaisi tätä kellekään muulle. Edes Hestialle. Mutta sitä hän ei tietenkään voinut sanoa Atlakselle. Joskin sitten hän muisti taas Dostilowin ja lämmin tunne muuttui korkeintaan haaleaksi. Hän nyrpisti hieman nenäänsä Atlaksen ehdotukselle tainnutuskirouksesta.

”En halua kaveerata Fhionnlaigh’n kanssa niin palavasti, että tuhlaisin tainnutuskirousta hänen kavereihinsa. Tiedäthän, siihen menee… energiaa. Ja aikaa. Ja ajatusta. Tainnutuskiroukseen, siis”, hän vastasi ollen miltei tosissaan, ”tai itse asiassa, en halu kaveerata hänen kanssaan ollenkaan.” Se oli oikeastaan pieni valhe, mutta Atlas tuskin takertuisi siihen enää, sillä tämä ilmeisesti mietti Madisonia sekä sitä erästä hieman epämukavaa asiaa, joka oli noussut esille joulutanssiaisissa. Anthony hipelöi sormellaan sylissään olevan kirjan kulmaa, mutta nosti sitten katseensa taas Atlakseen. Tätä ei enää näyttänyt hymyilyttävän. Ei varsinaisesti häntäkään, vaikka itse asiassa hänelle oli melko samantekevää, mitä Madison hänestä sanoisi. Se, että hän olisi ihastunut Hestiaan, oli hänestä kerrottujen valheiden joukossa ehdottomasti kilteimmästä päästä. Atlasta tietysti asia hiersi varmaan enemmän, koska tämän kohdalla juttu oli totta. Anthony itse oli sitä mieltä, että tämän kannattaisi vain ottaa rennosti ja kieltää kaikki, mikäli Madison päättäisi jotain kertoa eteenpäin. Vaikka tämä ei ollutkaan mikään tunnettu juoruilija, niin kyseessä kuitenkin olisi vain sana sanaa vastaan. Eihän Madisonilla ollut mitään todisteita.

”En oikein tiedä… Emme voi varsinaisesti tainnuttaakaan häntä seuraavaksi puoleksi vuodeksi… Luuletko, että joku uskoo, jos hän kertoo?” Anthony vilkaisi Atlasta, ”eikö sinulla ole hänestä mitään kiristysmateriaalia?” Anthony oli kovasti yrittänyt miettiä, olisiko hänellä mitään törkyä Madisonista, mutta ei ollut keksinyt yhtään mitään. Puhtoinen pieni surffaajapoika. Tämän kaksoissiskolla tosin saattaisi olla jotain noloja lapsuustarinoita. Oli tosin eri asia, että miksi Samantha kertoisi niitä heille. Anthony huokaisi ja nojasi hiukan taaksepäin tuolissaan ristien käsivartensa rinnalleen pohtivan näköisenä. Ongelmahan koko jutussa oikeasti oli se, että siinä ei ollut mitään skandaalinkäryistä. Joten, jos Madison päättäisi kertoa Atlaksen ihastuksesta, sitä pidettäisiin totena. Sitä hän ei tietenkään halunnut sanoa ääneen Atlakselle.

”Minä voisin puhua Madisonille”, hän yhtäkkiä ilmoitti silmät kirkastuen tajuttuaan, mitä voisi tehdä. Vanha kunnon marttyyrikikka. Hän voisi mennä vakuuttamaan, että Atlas ei liittynyt asiaan mitenkään muuten kuin siten, että oli yrittänyt suojella hänen ihastustaan. Hänelle oli kuitenkin täysin yhdentekevää, vaikka koko koulu juoruaisi hänen olevan ihastunut Hestiaan. Hänellä tuskin oli pelkoa, että Hestia vastaisi hänen kuvitteellisiin tunteisiinsa. Tämä tuskin edes uskoisi juorua. Eikä se ainakaan voisi olla pahempaa kuin se, kun neljännellä luokalla joku oli väittänyt hänen olevan ihastunut loitsujen sijaisopettajaan. Juttu oli mennyt niin pitkälle, että hän oli joutunut kyseisen sijaisopettajan puhutteluun. Punertava sävy uhkasi nousta hänen poskilleen hänen pelkästään muistellessaan keskustelua. Tietenkään herra sijaisopettaja ei ollut uskonut, että juoru oli keksitty, koska totta kai kaikki, mitä 14-vuotiaat sanoivat, oli totta.

”Tai…” Anthony aloitti, mutta ei keksinytkään mitään jatkoa. Oikeasti hänestä olisi paras vain odottaa, mitä tapahtuisi ja reagoida vasta sitten. Olisi typerää lähteä sotajalalle, jos Madisonilla ei ollut edes aikomusta kertoa juttua eteenpäin. Ehkä tämä ei kertoisi ja mitään ei tapahtuisi. Asia unohtuisi ja Madison valmistuisi puolen vuoden päästä ja kaikki olisivat tyytyväisiä. Ainoa ongelma oli se, että jos jotain tapahtuisi, ajaisiko se Atlaksen taas sekunnissa niin syvälle maan alle, että kukaan ei näkisi tästä vilaustakaan ennen päättäjäisjuhlaa?

”…en tiedä”, Anthony päätti lauseensa lyhyeen ja laski katseensa taas kirjaan, sivellen sormellaan sen sivuja. Tämäkin olisi ollut paljon helpompaa, jos vastauksen olisi voinut löytää jostakin kirjasta. Mutta valitettavasti kukaan ei ollut tainnut kirjoittaa kirjaa teinijuoruilun hallintakeinoista.

”Mutta älä huoli. Jos jotain tapahtuu, toimin hyvin paineen alla”, hän vielä lisäsi nostaen katseensa Atlakseen ja yrittäen virnistää pienesti. Se oli osaksi totta. Hänellä ei varsinaisesti ollut nyt mitään toimintasuunnitelmaa, mutta jos ja kun suunnitelma tarvittaisiin, hän luultavasti keksisi jotain hyvinkin äkkiä.

[Atlas Ironwood]

Anthony kysyi, luuliko Atlas tosissaan, että joku uskoisi Sebastian Madisonin sepittämän tarinan siitä, kuinka sekä Atlas että Anthony olisivat molemmat ihastuneet Hestiaan. Atlas vilkaisi hiukan Anthonya, joka kysyi heti perään, eikö hänellä olisi mitään hyvää kiristysmateriaalia. Vastaus oli sekä kyllä että ei, koska asiat eivät tietenkään voineet olla tälläkään kertaa yksinkertaisia.

"Minä...." Atlas aloitti. Hän ei tiennyt, miten olisi muotoillut asian, jota ei oikeastaan olisi edes halunnut sanoa ääneen. Toisaalta, onneksi kysyjä oli Anthony eikä kukaan muu. "Minua ei oikeastaan kiinnosta mitä muut ajattelevat minusta ja.... Hestiasta. Tai ei ainakaan kovin paljon, mutta.... en halua... en halua, että Hestia saa tietää tästä."
Atlas tunsi poskiensa punehtuvan. Tämä oli naurettavaa. Hän ei halunnut puhua Hestiasta, mutta samalla Atlas tunsi polttavaa halua vuodattaa Anthonylle elämän epäreiluutta. Hän oli päättänyt, että Hestia ei saisi koskaan tietää, mutta ajatteli joskus, muuttuisivatko asiat, jos Hestia tietäisi.
Idiootti, Atlas soimasi itseään. Eivät asiat tietenkään muuttuisi, jos Hestia tietäisi. Paitsi yhdellä tapaa.
"Jos Hestia uskoisi Madisionia, se olisi...." Atlas aloitti ja varoi vilkaisemasta Anthonyyn, "...se olisi hirveää.... kiusallista. Muulla ei ole väliä, mutta hän... ei saa tietää tästä. Mieluiten ei ikinä."

Atlas veti henkeä ja tuijotti kaakaomukiaan. Kaakao oli takertunut mukin reunoihin pieninä saarekkeina. Atlaksen teki mieli jynssätä muki puhtaaksi ja toivoa, että mukin tahrat olisivat olleet Madisonin tieto hänen suhtautumisestaan Hestiaan. Jos vain tiedonkin voisi pyyhkiä puhtaaksi sienellä ja tiskiaineella.
"....minulla ei ole mitään Madisonista", Atlas vastasi Anthonyn toiseen kysymykseen. "Hän on ollut liian... kiltisti. Johtajapoika ja kaikkea. Ei hänestä liiku mitään kunnon törkyä. Voisin korkeintaan uhata loihtivani häneen hiustenlähtökirouksen."
Atlas sormeili harmistuneena mukinsa kahvaa. Mitä varten Madisonin piti olla niin puhtoinen? Jopa Fhionnlaigh'sta liikkui enemmän ikäviä juoruja. Mutta Madison oli jollain ihmeen konstilla onnistunut välttämään pahimmat juorujen kurimukset. Jutut Madisonista virtasivat ohi nopeasti, eikä niissä ollut sen enempää kerrottavaa kuin mummojen päivälliskutsuissa. Ei ainakaan mitään, mistä Atlas olisi tiennyt.

Seuraavaksi Anthony tarjoutui puhumaan Madisonille. Atlas käänsi katseensa Anthonyyn, eikä edes pyrkinyt peittämään epäuskoista ilmettään.
"Puhua mistä? Siitä, kuinka letitit edellisiltana Mac Fhionnlaigh'n hiuksia ja tahtoisit, että eläisimme kaikki suloisessa sovussa keskenämme....? Älä vaivaudu."
Vaikutti siltä, että tarjoutuminen puhumaan Madisonille oli Anthonyn ideoista viimeinen. Anthonyn ehdotukset päättyivät toteamukseen, jota Atlas oli tahtomattaankin jo hieman odottanut: En tiedä. Anthonylla oli useimmiten ratkaisu kaikkeen, mutta Atlas ei uskonut, että Madisoniin purisi mikään muu kuin odottaminen. Hän oli tavallaan toivonut Anthonyn keksivän ratkaisun, mutta tavallaan tiennyt, ettei edes Anthony keksisi ulospääsyä. Oli vain odotettava ja nähtävä, mitä tuleman piti.
Atlas inhosi odottamista. Koska hän kuitenkin uskalsi harvoin tehdä mitään, odotus oli tuttu olotila. Liiankin tuttu.

"Ei varmaan auta kuin toivoa, että... Madison pysyy hiljaa."
Atlas kohautti olkiaan ja nousi viedäkseen astiansa toimituksen nurkassa olevaan keittiökulmaukseen. Hän laski kuppinsa tiskialtaan pohjalle ja alkoi etsiä tiskiainetta. Olivatkohan O'Dwyer ja Bringham edes käyttäneet tiskiainetta, ja mistä nämä olivat opiskeluaikanaan edes löytäneet sellaista...? Hän ei olisi tosin yllättynyt sitäkään, että edellinen Luihulehden toimitus olisi käyttänyt kertakäyttöastioita tiskaamisen pelossa.
"Tiedätkö, ihmettelen edelleen, miksei.... miksei Madison sanonut mitään minulle", Atlas totesi vaisusti ja availi kaappien ovia, selin Anthonyyn. "Äsh, täällä ei ole missään tiskiainetta. Oletko nähnyt sellaista?"