Tylypahka AM

Joulukuun roolipelihaaste

Niin oppilaat kuin henkilökuntakin voivat viettää joululomansa joko koululla tai palaamalla kotiin perheidensä luokse joulua viettämään. Suurin osa tarttuukin tähän mahdollisuuteen, mutta millaisen joulun kukakin mahtaa viettää? Viettipä hahmosi kuitenkin joulunsa koululla, kotonaan tai jossain muualla, voit osallistua tähän joulukuun jouluiseen hasteeseen, jonka avulla voit toivottavasti ehkä tutustua itsekin hieman tarkemmin hahmoosi tai esitellä muille siitä puolia, joita koululla ei ehkä juurikaan nähdä.

Tehtävänanto: Kirjoita hahmosi joulunvietosta roolipelivuoro, tarina tai vaikkapa päiväkirjamerkintä. Jos hahmosi ei syystä tai toisesta vietä joulua, voit kirjoittaa myös jostakin muusta tapahtumasta joululoman aikana. Jos hahmosi viettää jouluaan kotonaan, niin voit erittäin mielellään ottaa tekstiin mukaan myös esimerkiksi hahmosi perheenjäseniä tai muita sukulaisia, joiden kanssa tämä jouluna on.

Täysiä pisteitä varten kirjoituksen kokonaispituuden tulee olla vähintään 500 sanaa, mutta myös lyhyemmät ja pidemmät kirjoitukset ovat sallittuja! Lyhyemmät kirjoitukset pisteytetään suoraan sanamäärän mukaan (eli esim. 250 sanalla saat 50 % täysistä pisteistä), mutta rajan ylittämisestä ei ole luvassa mitään ekstrapisteitä. Kirjoituksen ei tarvitse olla yksi, yhtenäinen teksti vaan se voi käsittää halutessasi vaikkapa useampia lyhyempiä katsauksia hahmon joulunpyhistä ja vaikka uudenvuodenvietosta tai jouluvalmisteluistakin. Koko tekstin tulee kuitenkin käsitellä samaa hahmoa! Jos sinulla on useampia hahmoja, voit tehdä kustakin niistä haasteen erikseen (ks. pisteytys).

Palautus: Kirjoitus tulee pisteytystä varten postata tähän topiikkiin viimeistään sunnuntaina 10. tammikuuta 2016. Jos kirjoituksesi on jokin pidempikin tarina tai haluat muuten vain postata sen myös luovuus-alueelle, riittää osallistumiseksi tässä topiikissa myös pelkkä linkkikin kyseiseen tarinaan. Jos osallistut useammalla hahmolla, postaathan jokaisen hahmon tarinan omaan viestiinsä pisteytyksen helpottamiseksi.

Pisteytys: Vähintään 500 sanan kirjoituksesta luvassa on 25 tupapistettä. Jos kirjoitus on lyhyempi, lasketaan pisteet suoraan sanamäärän mukaan (esim. 250 sanalla saat 50 % täysistä pisteistä). Jos sinulla on useampia hahmoja, voit halutessasi tehdä haasteen useamman kerran eri hahmoilla. Maksimipistemäärä toiselle hahmolle on 15 pistettä ja kaikille lopuille 5 pistettä per hahmo. Huomaa, että eri hahmoja koskevat kirjoitukset pisteytetään erikseen eli toisin sanoen niiden sanamääriä ei lasketa yhteen.

Joulua sanottiin raukkauden juhlaksi. Niin Winnie muisteli aina kuulleen vai oliko se sittenkin rakkauden? No ihan sama, sillä raukathan oikeasti meni kotiin tai jonnekin muualle lomalla sillä olivat niin isintyttöjä ja mammanpoikia, että piti viettää joulu perheen kanssa! Hyi kuinka kauheaa! Onneksi Winnien lähipiiristä ei kukaan cooli mennyt jouluksi kotiin tai ei hän ainakaan huomannut niiden poissaoloa.

Jouluaamuna Winnie heräsi yhdessä luutakomerosta puolenpäivän aikoihin tai oikeastaan hän heräsi ensimmäisen kerran noin 10 aikoihin ja päätyi sittenkin jotenkin sinne luutakomeroon taas torkkumaan. Hän ei kyllä muistanut siitä yhtään mitään eikä osannut ensiksi paikallistaakaan itseään. Tyttö ei kyllä välittänyt kauheasti siitä, että väsytti ja silmät tuntuivat olevan rähmää täynnä ja siitä ettei hän tiennyt missä oli, mitä kello oli ja missä hänen oikeasti pitäisi olla.

Winnie piti lomasta sillä se oli tosi kivaa, kun sai oikean syyn olla menemättä tunneille eikä tarvinnut keksiä mitään tekosyitä lintsauksille, koska hän oli muutenkin tosi surkea keksimään selityksiä joita jotkut voisivat uskoakin. Loma oli tosi kiva juttu ja coolit tyypit tiesi, että se pitäisi viettää koulussa. Sillä jos ei ollut koulussa, joku voisi yrittää tulla cooliksi sillä aikaa ja ottaa jonkun toisen coolin aseman pois. Onneksi niin ei pääsisi käymään, sillä hän oli tosi coolisti koulussa ja varmisti, ettei kukaan ulkomaalainen tai kukaan outo yrittäisi kohota parempaan asemaan. Se oli kyllä ollut tosi naurettavaa, jos olisi yrittänyt!

Jotkut antoivat jouluna lahjoja joillekin toisille ja se oli Winnien mielestä ihan okei niin kauan kun hän itsekin saisi lahjoja. Hän tosin oli tottunut siihen, että sai lahjoja kun kaikki epäcoolit ihmiset halusivat päästä hänen suosioon antamalla hänelle lahjoja tai niin hän asian ymmärsi. Parina viime jouluna oli jostain kumman syystä noussut suuri haloo siitä, ettei Winnie ollut antanut silloisille poikaystävillensä mitään lahjaksi. Nämä olivat tietenkin antaneet hänelle lahjoja niin kuin tyttö olikin vaatinut ja painostanut. Tyhmää kuitenkin oli, että he odottivat häneltä lahjoja. Kuka nyt antoi poikaystävällensä jouluna lahjoja? Se olisi tosi tosi tosi outoa ja omituista.

Winnie kuitenkin keksi tänä vuonna yhden erittäin hyvän ja kivan lahjan poikaystävällensä, mikä oli jotain ennenkuulumatonta. Winnie antamassa joululahjoja?! Hän antaisi nimittäin poikaystävällensä eli Larrylle oikeuden leikata hänen otsatukkaansa! Mutta jos tuo onnistuisi törkkäämään häntä saksilla silmään, tuo idiootti saisi kuulla ja kokea kunniansa. Silmiin tökkääminen ei ollut kivaa ja siitä Winniellä oli jo kokemusta!

Tytön saapuessa monen kiertoreitin ja parin coolin kompuroimisen jälkeen Suureen Saliin hän ei pettymyksekseen nähnyt Larrya ja se jos mikä oli tosi tyhmää. Winnie kävi kuitenkin kiertämässä koko luihuisten pöydän ja huomasi, että sieltä oli aika moni mennyt vanhempiensa helmaan kotiin. Oikeasti kyseessä oli varmaan se, ettei ollut mikään ruokailuaika ja oppilaat, jotka koululla viettivät lomaansa, eivät aina olleet salissa. Tyttö oli kuitenkin aika pettynyt luihuisten raukkojen määrään, minkä vuoksi kiersikin kaikkien muiden tupien pöydät tosi tarkkaan ennen kuin lopulta istahti rohkelikkojen pöytään, kierrettyään senkin ainakin kaksi kertaa, ja huomasi sitten ettei pöydällä ollutkaan enää ruokaa. Tosi tyhmää ja epäcoolia! Hän siis ihan turhaan niin kuin kulki sinne asti ja etsi hyvää paikkaa ja sitten siellä ei edes ollut enää ruokaa!

Siinä istuessaan Winnie muistikin taas yhden tosi coolin kaverinsa eikä vain minkä tahansa kaverinsa vaan parhaan kamun. Hänelle tyttö ei tietenkään ollut myös mitään lahjaa antamassa, vaikka oikeastaan odottikin tuoltakin vähintään jotain kivaa kuin myös Larrylta. Sehän oli selvää, että hän haluaisi lahjoja sillä hän oli aina niin kiva ja muutenkin hänelle vain kuului antaa lahjoja. Kotona hän ei ehkä olisi saanut lahjoja ja jos olisi saanut niin varmaan tosi tyhmiä ja surkeita ja hän vihasikin vanhempiansa ja perhettään, ettei edes halunnut niiltä mitään lahjoja. Paitsi jos ne lahjat olisivat sittenkin kivoja.

Raukkauden juhlan eikun siis rakkauden juhlan kunniaksi ja tehostaakseen sitä, että saisi jatkossakin olla parhaan kaverinsa seurassa, Winnie päätti, että nyt voisi ehkä olla hyvä aika palauttaa Jimillä ne joskus lainaan otetut housut. Ehkä hän saisi samalla myös Jimiltä jonkun coolin lahjan! Larrylta lainassa olleet paidathan tyttö oli jo palauttanut jonkin aikaa sitten, mutta niitä oli eksynyt ja päätynyt taas makuusaliin muutama ja jotkut muut tytöt olivat jo valittaneet siitä ja uhanneet heittää Winnien ulos sieltä, jos hän vielä tuo lisää poikien vaatteita sinne. Se oli tosi tyhmää, mutta ne varmaan uskoi että hän ennen pitkään toisi jonkun pojan elävänä sinne. Se olisi aika hauskaa varmaan, mutta Winnie ei kyllä ihan keksinyt miten pystyisi raahaamaan jonkun sinne asti. Kuitenkin pitäisi käydä palauttamassa ne paidat parhaalle kamulle, nyt!

Dervila oli viettänyt koko joulupäivän alun tekemässä kaikkea sitä, mitä tekee kaikkina muinakin vuoden päivinä kirjastossa. Eli toisin sanoen hän oli juonut jo kiitettävän määrän teetä, ennen kuin alkoi tekemään lähtöä perinteiselle joulupäivälliselle. Toki Siofra oli pyytänyt häntä olemaan vähintäänkin kaikki joulunpyhät, mutta ei uusi työtoveri tarkoittanut sitä, että hän voisi jättää kirjastonsa pidemmäksi aikaa ilman huolenpitoaan. Ties mitä herra Jansen vielä keksisi ja lomalta palatessaan Dervila huomaisikin kirjastonsa olevan kaaoksessa. Ei kiitos. Joten lopulta Dervila oli ilmoittanut sisarelleen, että saapuisi jälleen ainoastaan joulupäivälliselle, ei sen enempää. Toki Dervila tiesi tuon pettyneen, mutta kyllä sisko varmasti ymmärsi, ettei hän voinut hylätä kirjastoaan kovin pitkäksi ajaksi.

"Oikein hyvää joulua!", Dervila toivotti, astuessaan ulos sisarensa takasta. Siofra oli perheensä kanssa häntä odottamassa ja pian hänen syliinsä olikin kiivennyt kolmevuotias sisarentyttö. Mary oikein iloisena kertoi, kuinka he olivat joulunvieton aloittaneet ja millaisia lahjoja oli saanut.
“Joten saitkin tarpeeksi lahjoja, ehkä minä sitten annankin sinun lahjasi äidille”, Dervila sanoi hymyillen, saaden tytöltä suuret vastalauseet. Hetken kuluttua Dervilan tuomat lahjat oli avattu.
“Kiitos, Derv-täti!” Mary kiitti hyvin iloisena. Siofra näyttikin paljon pettyneemmältä tyttärensä lahjasta kuin tyttö itse. Maryn lähtiessä viemään lahjansa äidin käskystä huoneeseensa, kysyikin Siofra mitä Dervila oli oikein ajatellut, hankkiessaan pienelle lapselle lahjaksi kirjan. Vastausta sisko ei koskaan saanut Dervilalta.

Lopulta he pääsivät päivällispöytään saakka, eikä Dervila voinut olla muistelematta lapsuutensa jouluja, joina pöytä oli aina ollut täynnä sukulaisia. Mutta ainakin ruoka oli lähes yhtä hyvää, kuin aikoinaan. He aloittivat ateriansa savustetulla lohella, jota Mary selvästi rakasti. Mutta ilmeisesti lapsi sen sijaan ei pitänyt lainkaan joulun pääruoasta. Kyllä tuo kalkkunan ja kinkun söi, mutta niin perunamuusi, karpalot kuin kasviksetkin jäivät tuolta syömättä, vaikka Siofra yritti houkutella edes maistamaan. Lopulta hänkin luovutti ja kantoi jälkiruoan pöytään. Joulukakkua, vanukasta, marenkia, kermavaahtoa ja marjoja, aivan kuten heidän äitikin aikanaan teki. Dervila ei ollut koskaan jaksanut auttaa äitiä keittiössä, onneksi oli sisko, joka oli saanut kaikki äidin reseptit lapsuudessa. Dervila ja keittiö eivät olleet koskaan tulleet toimeen keskenään.

“Kai Derv-täti lukee sadun?” kysyi Mary myöhemmin illalla, kun hänen oli aika mennä nukkumaan. Hymyillen Dervila suostui ja vielä enemmän häntä ilostutti, kun lapsi tahtoi hänen lukevan kirjaa, jonka oli tuolle lahjaksi antanut. Kiinnostuneena Mary sitä kuunteli nukahtamiseensa saakka. Vaikka ovella seisonut Siofra ei kyennytkään ymmärtämään, kuinka hänen tyttärensä muka sellaisesta tekstistä olisi mitään ymmärtänyt. Kuinka Mary muka kykeni siitä kiinnostumaan, kun ei hän itsekään jaksanut kuulemaansa keskittyä. Tai ainakin näin Dervila sisartaan ymmärsi.

Kun Mary oli nukkumassa, sisarukset keittivät vielä kupilliset teetä ja istuivat takkatulen ääreen niistä nauttimaan ja keskustelemaan. Tai lähinnä Siofra keskusteli ja Dervila esitti kuuntelevansa, kun oikeasti kehitteli päänsä sisällä ideaa, jonka oli keksinyt Marylle lukiessaan. Ääneen lukeminen oli yllättävän hauskaa ja ilmeisesti lapset tosiaan pitivät siitä, kun saivat kuunnella. Joten hän voisi hyvin alkaa pitää satutuokioita kirjastossaan! Ja heti AMiin takaisin päästyään keittää itsellensä hyvän kupillisen teetä. Mitä ihmeen kammotusta sisko oikein kutsui teeksi? Ei sitä voinut edes kohteliaisuudesta juoda.

Takaisin koululle päästyään, keitti Dervila itselleen kupillisen kunnon teetä ja lähti sitten etsimään työtoveriaan, voidakseen kertoa ideastaan. Varmasti herra Jansenkin olisi oikein innoissaan hänen ideastaan, kunhan kuulisi siitä!

Joulu oli yksi niistä tapahtumista, jotka toivat mukanansa paljon mölyä, vilinää ja sekasortoa. Se ei ollut siinä mielessä siis erityisen toivottu ja juhlistettu kerta vuodesta ainakin Jansenin mielestä. Hän oli kuitenkin ihan tyytyväinen siihen että se oli vain kerran vuodessa ja aina samalla päivämäärällä. Sen tuloa siis osasi jo ennakoida vuodesta toiseen, mikä oli hyvä asia tässä kamalan paljon muuttuvassa maailmassa. Miehellä ei ollut minkäänlaisia joulun vieton tapoja, sillä hän ei tietenkään viettänyt sitä. Sehän oli kuitenkin vain päivä muiden joukossa ja sen voisi kuluttaa miten itse parhaakseen näki. Joulutanssiaiset hän oli nimittäin viettänyt kirjaston arkistojen luona ja se oli ollut erityisen mielekäs työympäristö.

Joululoman alkamisen jälkeen Jansen kävi tapansa mukaan aikaisin ruokailemassa, jolloin paikalla ei ollut läheskään yhtä paljon porukkaa. Muutenkin monet näyttivät viettävän loman jossain muualla, minkä hän tosin vasta seuraavien päivien aikana pisti merkille. Eihän hän nyt kirjastossa ollessa niin paljon sen käyttäjiä palvellut vaan neiti O’Connell näytti ottaneen sen tehtävän hoitaakseen. Loman, jota hän ei itse edes lomaksi kutsunut, Jansen vietti tietenkin kirjastossa, missä muuallakaan sitä muka pitäisi olla silloin.

Itseasiassa Jansen piti ainakin hieman joulusta joulusiivouksen vuoksi, sillä ilman joulu-sanaa sehän tarkoitti siivoamista ja siivoaminenhan oli miltei niin kuin järjestelmistä ja järjestyshän oli erittäin tärkeää. Kuitenkin juuri joulu aiheutti paljon sekaannusta myös koulussa, mutta se ei onneksi ihan päässyt valloittamaan kirjastoa. Olivathan hän ja neiti O’Connell siellä pitämässä kirjaston myös näidenkin päivien aikana pystyssä ja hyvässä järjestyksessä.

Kirjasto näytti yllättävän hyvältä, mikä varmasti johtui siitä että laiskimmat oppilaat viettivätkin joulun ja loman jossain muualla kuin kirjastossa. Näkymättömien kirjojen osastosta ei taas voinut ihan olla varma, minkä vuoksi Jansen kävi myös tarkastamassa sen. Kirjojen ollessa näkymättömiä, tai siltä ne useimmille vaikuttivat, piti käsillä tunnustella ja tarkastella koko hylly läpi. Ei se tietenkään ollut urakka tai mikään Jansenille, joka niin mielellään piti nämäkin kirjat järjestyksessä kuten kaiken muunkin. Tämä ajankohta oli myös aika ihanteellinen sen vuoksi, että voisi aivan huoletta soveltaa hetkellisesti uusia järjestyksiä ja kokeilla niiden onnistumista, sillä kirjastossa kun ei ollut niin paljon käyttäjiä tai sitten oppilaat olivat vain tottuneet karttamaan häntä.

Näkymättömät kirjat voisi esimerkiksi järjestellä uudestaan koon mukaan niin, että suurimmat olisivat vasemmalla ja että paksuimmat olivat alahyllyillä. Se kuulosti erittäin hyvältä järjestykseltä ainakin Jansenin mielestä, ettei tarvinnut neiti O’Connellinkaan mielipidettä uudesta järjestystavasta konsultoida. Jos työkaveri kuitenkin olisi jälkeenpäin sitä mieltä, että edellinen järjestys olisi parempi, voisihan sitä ihan helposti palata vanhaan, mutta kyllä uusi järjestys kuulosti paljon järkevämmältä ja paremmalta. Tärkeintähän kuitenkin on se, että kirjat ovat järjestyksessä.

Tottuneena järjestelijä kirjat löysivätkin helposti uuden paikkansa ja kaikki näytti vallan mainiolta, jos siis osasi erottaa näkymättömät kirjat ja niitä kannattelevan näkymättömän kirjahyllyn. Eivätpähän ainakaan oppilaat kompuroisivat niihin, kun eivät ole kuin minkään hurrikaanin jäljiltä, sitä Jansen ei kyllä olisi antanutkaan tapahtua. Kompuroivat oppilaat kun niin helposti pilasivat koko järjestyksen aiheuttamalla muutoksen ilmavirrallaan, joten parasta olisi jos kompuroivat oppilaat eivät edes kävisi kirjastossa.

Saatuaan pahimmassa kunnossa olleen hyllyn kuntoon Jansen lähtikin taukotilaa kohti, sillä hänen pitäisi vielä laittaa muistiin parin kirjan nimen, jotka huomasi olleen lainassa juurikin näkymättömien kirjojen vastapuolen olleesta kirjahyllystä. Ne olivat jo olleet poissa jo hyvän aikaa, joten hän ei voinut olla aivan varma sointuiko toisen kirjahyllyn puutteellinen järjestys niin hyvin uudessa järjestyksessä olevan näkymättömien kirjojen kirjahyllyn kanssa yhteen.

Minä vietin joululoman koululla. Ei kiinnostanut mennä kotiin nihkeisiin suvunkokoontumisiin kuuntelemaan ’’koskas ajattelit tyttöystävän hankkia?’’ ja ’’mikäs se Miosta tulee isona?’’-tyylisiä kyselyitä. Koululla oli suurimmilta osin mukavan hiljaista ja rauhallista.

Koululla loman viettämisen yksi ehdottomasti parhaista puolista oli se että sinulta ei odotettu mitään. Olet käytännössä olematon, tiedätkö? Niinpä minä en yhtenäkään päivänä noussut sängystä ennen iltapäiväneljää. Sängyssä voi tehdä yllättävän paljon kaikenlaista (enkä nyt tarkoita sitä sillä tavalla, mitä sinä ehkä kuvittelit, pervo). Kuten lukea. Tai nukkua. Ja sitten kun nousinkin, kävin juuri ja juuri syömässä. Söin koko loman kovin huonosti, jouluruoka on sanalla sanoen kamalaa. Paitsi suklaa, vaikkei se kai varsinaisesti (joulu)ruoka ole. Sitä söin jopa hävettävän paljon, krhm. Olisin tosin voinut syödä paljon enemmänkin, joten ei kai siinä.

Sain paljon joulukortteja. Perheeltäni, totta kai; kortti komeili lähinnä vihreän sävyissä ja oli kaikin puolin ylilyödyn pröystäilevä, suorastaan huusi ’’me ollaan parempia kuin kukaan’’-asennetta. Fabianin, serkkuni joka oli ollut aina myös hyvä ystäväni, kortti oli onneksi paljon hillitympi, siinä luki vain toivotukset ja oli hyvin taiteellinen kuva hevoskotkista tähtitaivaalla (Fabian oli hassuna kaikkeen hevoskotka-aiheiseen). Lisäksi sain älyttömästi kortteja ties miltä kissankumminkaimoilta, ja ne olivat paikoin kovin… mielenkiintoisia. Ehdottomasti epämukavin oli setäni lähettämä kortti, jossa keikisteli nuori noita hyvin niukoissa vaatteissa. Totta puhuakseni poltin sen kortin, sen kirjoitettu sisältö oli kamalaa vihjailua siitä kuinka minun pitäisi pitää huolta puhdasverisestä sukulinjastani. Yök.

Lahjoja ei tullut kovinkaan paljoa siihen verrattuna mitä esimerkiksi viime jouluna. Ei sillä että se olisi haitannut. Pari kirjaa sain, sekä villapaidan (se oli niin kamalaa sinapinsävyistä keltaista että hautasin sen syvälle matka-arkkuni pohjalle), luudanvarren huoltosarjan ja hemmetisti makeisia (eikä lähestulkoon ollenkaan suklaata, myönnän että petyin). Heitin suurimman osan ikkunasta alas, puolivahingossa joidenkin ekaluokkalaisten päälle. Heidän sietäisi olla kiitollisia ilmaisista karkeistaan. Ja niin. Sokerina pohjalla oli nimettömältä lähettäjältä tullut paketti, jossa oli poikakalenteri. Sen säästin (vaikka ensin hieman järkytyinkin, minä kun en tietääkseni ole maininnut, hm, mieltymyksistäni kenellekään). Voisin sanoa että huumorimielessä, mutta se olisi kenties valehtelua. Kenties.

24.12.2015
Sain sitten tosiaan viettää koko loman alun parantaja Kiehnin kanssa, kuten sanoinkin. En ole ehtinyt edes sinulle kertomaan mitään. Kerron sitten joulun jälkeen kaiken! Mutta ainakin pää toimii taas kunnolla, juuri sopivasti joulujuhliin. Olisi siinä minun puolestani voinut mennä vielä pari päivää lisää, niin ei tarvitsisi osallistua niihin juhliin. Ensimmäiset vieraat saapuivat jo eilen, Sophia-tädin puoleinen suku, kuten aina ennenkin. En minä heitä eilen ennättänyt vielä tapaamaan, mutta hyvin luultavasti tänään sitten. Onneksi vasta joskus myöhemmin.

11.50
Pian on lounas katettu pöytään. Ei minulla oikein ole nälkä, mutta en minä voi sitä välistäkään jättää. Kyllähän kaikki huomaisivat poissaoloni ja saattaisivat huolestua. Sain tätä sentään välteltyä loman alun ajan, kun parantaja kielsi kaiken ylimääräisen taikuuden ympärilläni ja lukitsi toiseen päähän taloa. Eikä kukaan voi olettaa, että minä kulkisin koko talon halki ilman taikuutta ihan vain syömään perheen seuraan. Mutta nyt ei ole parantajan kehotusta vältellä yhteisiä ruokaluja, niin pai sinne on pakko mennä. Ainakin pääsen pitkästä aikaan tapaamaan sukulaisiani, vaikka Sophia-tätiä en välittäisikään tavata ollenkaan. Kai se ihan hyvin menee, jos vain keskustelemme niin paljon, että kukaan ei huomaa sitä (Tämä teksti jatkuisi vielä, mutta siitä ei saa mitään selvää valtavan mustetahran tähden)
Toivota minulle onnea! Sitä todellakin tarvitsen…

17.30
Virallisesti juhlat alkavat puolen tunnin kuluttua. Epävirallisesti ne alkoivat jo pari tuntia sitten, kun vieraat alkoivat saapumaan. Mutta onneksi suurin osa vieraista saapuu vasta puolen tunnin päästä tai myöhemmin. Talo ei ole ainakaan vielä aivan täynnä ihmisiä, joista tunnistan edes murto-osan nimeltä saati sitten yhtään enemmän. Tavallaan toivoisin, että Melenk saapuisi edes hetkeksi käymään tänä vuonna. Vaikka sanoikin, että tuskin on tulossa. Ja miksi tulisikaan, hän vihasi näitä juhlia yhtä paljon kuin minäkin, luultavasti jopa enemmän. Ja hänellä on muutakin tekemistä jouluna, kuin olla jossakin, missä ei ikinä kykenisi viihtymään.

22.30
Vieraita on jo niin paljon, että kukaan ei varmaankaan huomaa sitä, että katosin. Ei tässä melussa kykene nukkumaan. Mutta sentään hieman omaa rauhaa, jossa kukaan ei meinaa kävellä päin tai muuta vastaavaa. Tiedätkö mikä on kaikkein kamalinta? En ole koko loman aikana päässyt ollenkaan soittamaan ja pitää odottaa vielä pari päivää, ennen kuin voin. Koska jos joku näkisi minut viulun kanssa, niin ne varmasti tahtoisivat kuulla minun soittavan. Enkä minä näille ihmisille tahdo soittaa yhtään mitään.

25.12.2015
Kello on neljä aamulla, enkä ole nukkunut lainkaan. Minua väsyttää, mutta ei voi mitään. Juhlat eivät hiljene ennen kuin vieraat lähtevät. Pitäisi kai pian jälleen näyttäytyä ihmisten seurassa. Nyt voi sentään vielä piilotella sillä syyllä, että olisin nukkumassa. Vaikka kai he tietävät, etten minä ikinä pystyisi tällaisessa melussa oikeasti nukkumaan.

10.24
Olin juuri palaamassa juhliin, kun kuulin huoneen ovelta koputuksen. Yllätyksekseni oven toiselta puolelta kuului hyvin tuttu ääni, joka kysyi: “Sielläkö pentu piileskelet?”
Ilmeisesti Melenk oli sittenkin päättänyt vierailla juhlissa, vaikka oli toisin suunnitellut. Ja kun avasin oven, niin hänhän siinä oli. Ilmeisesti hän oli tuonut lapsensa, pentunsa, tänne jotta he oppisivat kuinka kammottavan tylsiä ja epämukavia kaikki ihmisten juhlat osasivat olla. Sudet, aina niin kohteliaita ja kaikkea. Mutta en valita, mukavaa, että on edes joku tuttu jonka kanssa inhota juhlia.

14.54
Jotain mukavaa suurista juhlista? Se, että voi syödä tai olla syömättä mitä tahtoo. Eikä kukaan jaksa kiinnittää huomiota sinun syömiseesi. Ainakaan ei tarvitse kaikkea selitellä kaikille. Kun väkeä on paljon, kukaan ei voi jatkuvasti vahtia, mitä yksi henkilö tekee. Paitsi jos satut olemaan palkattu lapsenvahdiksi, tai siis henkivartijaksi. Onneksi hekään eivät pysty pysymään jatkuvasti perässäni. Oikeastaan heidät on turhankin helppo karistaa perästä. Ehkä pitäisi mainita asiasta isälle. Juhlien jälkeen. Tai joskus.

26.12.2015
Olen viettänyt melkein koko päivän maailmankaikkeudessa. Melenk lähti eilen, ei hän ollut las-- pentujen kanssa kuin muutaman tunnin täällä. Tuskin kukaan edes huomaa poissaoloani tällä hetkellä. Paitsi toki ne lapsenvahdit, mutta luultavasti hekin luulevat minun olevan jossakin tuolla muun juhlaväen seurassa. Olettaisin, että vieraat alkaisivat jo pikkuhiljaa lähtemään. Ainakin ne, jotka yleensäkin lähtevät jo tänään, kun juhlien tulisi loppua. Jotkuthan ovat vielä ensi viikollakin täällä varmaankin, ainakin jos aikaisempien vuosien pohjalta voi yhtään mitään päätellä. Mutta kyllä ainakin suurin osa viimeistään huomenna lähtee takaisin sinne, mistä tulikin.

Harold olisi oikeastaan mielellään viettänyt joulun koulussa, mutta hänen vanhemmat olivat kesällä kertoneet odottavansa häntä sitten taas jouluksi kotiin. Eikä heillä edes mitenkään erityisemmin vietetty joulua vaan samoja vanhoja kiusallisia ruokailutilanteita toistensa perään eikä jouluvaloista ja mistään niin kutsutusta jouluisesta ollut tietoakaan. Radiossa saattoi toisinaan tulla jokunen jouluinen kappale ja se oli sitten siinä.

Takkutukka silitti hieman fletkumatoansa, jolle oli pienoisessa laatikossa yrittänyt tehdä olon mieluisaksi. Se ei kyllä varmaan täyttänyt kaikkia turvallisuuteen liittyviä kuljetusehtoja, mutta se oli loppujen lopuksi Haroldin pienin murhe. Poika venytteli vielä hieman sohvalla ennen kuin nousi istumaan ja vilkaisi hieman pitkästyneenä tavarakasaansa. Hänen vanhasta sängystä oli luovuttu jo pari vuotta sitten, minkä vuoksi hän aina kotona yöpyessään nukkui sohvalla. Hänen laukkunsa olivat olohuoneen yhdessä nurkassa, minne hän yleensä vetäytyikin ollessaan kotona. Ei hän halunnut olla vanhempiensa kanssa, sillä ne eivät ymmärtäneet sitten yhtään mitään taikamaailman jutuista ja se oli aika turhauttavaa.

Harold huokasi hieman ja antoi käsiensä käydä hiuspehkon läpi ennen kuin hän lopulta nousi ja asteli pieneen keittiöön. Poika nyökkäsi vain tervehdykseksi ja istuutui yhdelle tuolille. Seuraavaksi olisi vuorossa se leppoinen keskustelu kohtaus, joka tapahtui aina ruokailun yhteydessä. Haroldia niin ärsytti se jo etukäteen ja se oli osasyy sille että hän mielellään vietti lomansa jossain aivan muualla. Hän kuitenkin yritti pitää itsensä rauhallisena ja kaatoi itsellensä hieman muroja kulhoon maidon ja lusikan seuraksi.

Poika pyöritteli hieman lusikkaansa kulhossa, jotta kaikki murot olisivat ainakin kerran uponneet maitoon. Harold nyökkäsi vastaukseksi ja kauhoi muroja lusikallisen suuhunsa, kun hänen äitinsä tiedusteli oliko hän nukkunut hyvin. Isä istui tavanomaiseen tapaan poikaansa vastapäätä näykkien kinkkuleipää odottaen milloin pääsisi jatkamaan tätä niin ihanteellista ja huoletonta keskustelua perheensä kanssa. ”Huomasitko että meillä on nyt uudet verhotkin?” äiti vielä jatkoi nyökäten keittiön ikkunan suuntaa. Harold nosti hieman katsettaan murokulhostaan ikkunan suuntaan ja nyökkäsi.

”No... Mitenkäs koulussa on mennyt?” isä kysyi laskettuaan leivän palasensa lautaselle kaataessaan itsellensä lisää juotavaa. ”Mmm.. ihan hyvin”, Harold vastasi kauhoen lisää muroja suuhunsa. Mitä nopeammin hän olisi syönyt, sitä nopeammin hän ehkä pääsisi eroon tästä tilanteesta. ”Ja hyviä arvosanoja tulee?” esitettiin lisäkysymys johon takkutukka nyökkäsi oitis. Harold kaatoi mehua lasiin, jonka äiti oli asettanut hänen eteensä.

”Liemistä en tiedä, kun Caine varmaan vihaa minua”, totesi puoliksi leikillään ennen kuin joi kulauksen mehua. Kesti hetken ennen kuin Harold osasi yhdistää vanhempien huolestuneet ja yllättyneet ilmeet omiin sanoihinsa, pikemminkin lipsahdukseensa. ”En minä sitä niin tarkoittanut. Ei hän minua vihaa, minä vain... Anteeksi, unohtakaa tuo äskeinen”, Harold yritti perua sanomisiaan ja halua häipyä talosta.

”Onko kaikki hyvin Harold-kultaseni?” äiti kysyi hieman huolestuneella äänensävyllä. ”Ei kai sinua vain kiusata koulussa.” ”Jos sinulla on ongelmia koulussa, niin voit ihan hyvin kertoa niistä meille. Ei ole mitään pelättävää.” ”Kyllä, voisimme sitten yhdessä keksiä jonkinlaisen ratkaisun niihin.”

”Kaikki on hyvin, paremmin kuin hyvin!” Harold vastasi turhautuneena ja kauhoi muroja suuhunsa. Tuo kaikki utelu ja muka leppoisa juttelu oli niin raivostuttavaa! Hän oli sitä paitsi keskustellut kaikesta jo Jamien kanssa, joka piti häntä nyt tanssiaisten jälkeen vähintäänkin outona. ”Lähden ensi viikolla yhden kaverini luokse viikoksi”, poika katsoi tarpeelliseksi ilmoittaa tässä välissä vanhemmillensa. ”Ja kyyti on jo järjestetty”, lisäsi vielä sillä se vielä puuttuisi, että vanhemmat tarjoaisivat rahaa julkisia varten. Takkutukka jätti tietenkin mainitsematta, että hän ihan noin vain menisi Saksaan Amalien luokse. Vanhemmille kun varmaan oli ihan turha selittää hormiverkon tarkoitusperiaate, ja muutenkin ne varmaan vain epäilisivät hänen saksankielentaitoja joihin hän ei kyllä itsekään luottanut.

”Sinun pitäisi joskus esitellä meidät kavereillesi”, isä totesi kinkkuleipänsä jälkeen. ”Niin, isäsi on oikeassa vai häpeätkö sinä meitä?” äiti jatkoi vieden isän lautasen tiskialtaaseen. ”Mmm... ehkä joskus. He ovat niin kiireisiä”, Harold vastasi olkiaan kohauttaen ja nosti kulhon huulillensa siemaistakseen lopun maitotilkan pois. ”Sitä seuraavalla viikolla käyn Marian luona. Tulen sitten joskus ennen kouluun lähtöä käymään täällä hakemassa loput tavarat”, poika vielä lisäsi ja joi lasinsa tyhjäksi.

”Kiitos”, poika totesi ennen kuin nousi paikaltansa ja vei lasin pois. Keskustelu oli mennyt ihan hyvin, ellei Haroldin pientä lipsahdusta huomioitu ja se oli aika rohkaisevaa. Pitäisihän hänen vielä selvitä useammasta yhtä järjettömästä keskustelusta. Seuraavaksi hän voisi vaikkapa lukea V.I.P. – kokeisiin ja ehkä tehdä läksyjäkin, sillä aikaahan hänellä oli aivan riittävästi. Jamien lahjaa voisi kyllä myös suunnitella, sillä sen oli aivan pakko olla hyvä ja onnistunut. Haroldin kannalta parasta olisi jos Jamie olisi loman aika unohtanut sen viimeisen keskustelun kokonaan eikä palaisi siihen lainkaan, sillä silloin lahjan voisi käsittää olevan jotakin muuta kuin anteeksipyyntölahja tai lahjus. Joululahjaksi sitä voisi kutsua, myöhästyneeksi sellaiseksi.

O'Dwyerin kartanon kaikki kymmenen kotitonttua hyörivät keittiössä. Harmaan joulupäivän viimeiset valonsäteet kajastivat ikkunoista. Ciarán istui korkealla keittiöjakkaralla keittiön kulmauksessa päällään tumma yönsininen juhlakaapu hopeakirjailuin. Pöydällä Ciaránin vieressä oli valtava vadillinen piparkakkuja, jotka oli tarkoitettu joulupäivällisen jälkiruokakattaukseen.

Sinä vuonna oli Ciaránin perheen vuoro pitää yhteinen joulupäivällinen, eikä Ciarán ollut asiasta lainkaan iloinen. Suvun joulupäivälliset tarkoittivat normaalistikin kuolettavaa tylsyyttä ja omilla saavutuksilla rehentelyä. Heidän vuoronsa isännöidä tarkoitti sitä, että iso osa kuulumisten kyselyistä keskittyi juuri Ciaránin perheen saavutuksiin. Ja epäilemättä hän saisi taas sanomista keskeneräisestä tutkinnostaan, lopahtaneesta huispausurastaan ja työstään lennon ja huispauksen sijaisena koulussa, joka ei ollut järin arvostettu.

Ciarán nappasi vadilta piparin, kun keittiön ovi aukesi. Hänen ei tarvinnut kääntää päätään tietääkseen, kuka tulija oli. Ciaránin äiti Beatrice ei astuisi jalallaankaan keittiöön, ja lisäksi äiti oli luultavasti kiireinen. Alkoi olla jo se kellonaika, kun piti vastaanottaa vieraita, ja epäilemättä Ciaránin isä Eoin oli tekemässä samaa. Ciarán puraisi palan piparistaan ja käänsi katseensa siskoonsa Marianneen.

"Arvasin, että olet täällä", Marianne totesi ja käveli pikkuveljensä luo.
"Hyvä tilaisuus nyysiä pari piparia kuormasta”, Ciarán vastasi ja virnisti siskolleen. Mariannella oli päällään syvänpunainen empirelinjainen leninki, pitkät hiukset kiharalla ja korvissa suuret kultaiset korvakorut. Sisko oli tyylikäs, kuten aina joulupäivällisten aikaan.
”Äiti kilahtaisi, jos saisi tietää sinun olleen keittiössä juhlakaapu päällä.”
Ciarán hymähti ja nousi jakkaralta. ”No, onneksi hän ei saa tietää.”
”Voisin vinkata piruuttani.”
”Tuskin tarvitset sen enempää draamaa joulupöytään, kuin mitä meillä normaalisti on.”
Marianne naurahti. ”No joo, olet oikeassa. Mutta väitän kyllä, että edellisen kahden joulun draama on ihan itse aiheuttamaasi. Jos olisin sinä, menisin velhoyliopistoon ja sieltä taikaministeriöön tai Päivän Profeettaan, koska nämä päivälliset olisivat siten sata kertaa helpompia.”
”Mmmh. Enpä taida.”
Kaksikko astui keittiöstä käytävälle ja lähti suuntaamaan kohti kartanon suurempaa ruokasalia. Marianne vilkaisi veljeään, joka oli yllättävän vaitonainen.
”Kuulitko, että O'Keeffet saavat uusintakäsittelyn oikeudessa?”
Ciarán nyökkäsi, muttei sanonut mitään.
”Ajattelinkin, että sinulla saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa”, Marianne totesi ja tarkkaili syrjäsilmällä veljeään. ”Isä kuuli uusintakäsittelystä tänä aamuna ja totesi, että sinusta voisi sittenkin tulla hyvä poliitikko.”
”Äh, turpa kiinni. Ei minulla ole mitään tekemistä sen kanssa.”
”Kuulin, että kävit keväällä Azkabanissa.”
Ciarán mulkaisi siskoaan. Vaikka tämän tiedot jätättivätkin, oli silti aika yllättävää, että heidän isänsä laverteli. Yleensä Eoin O'Dwyer vaikeni kuin muuri asioista, joita ei häneltä suoraan kysytty.
Marianne puolestaan katsoi vakavana takaisin. ”Lopeta menneessä kieriminen ja ajattele vaihteeksi omaa elämääsi. Kukaan ei moiti sinua siitä, että annoit heidät ilmi. Sitä paitsi, et saa nykyään mitään valmiiksi, vaan jätät kaiken säälittävästi puolitiehen.”
Sisarukset saapuivat ruokasalin ovelle, eikä Ciaránin tarvinnut vastata. Hän vilkaisi huokaisten käytävällä olevaan peiliin, solmi hiuksensa siistimmälle poninhännälle, oikaisi kaapuaan ja veti ryhtinsä suoraksi. Ainakin hän voisi vähän vähentää tulevien valituksen määrää olemalla asiallinen.

Kaksikko astui sisään saliin, jossa pöytä oli jo täyttynyt alkuruokaa aloittelevista sukulaisista. Päät kääntyivät tulijoiden suuntaan, ja O'Dwyerin nuorempi polvi suuntasi paikoilleen: Ciarán pöydän päädyssä istuvan isänsä oikealle puolelle ja Marianne äitinsä viereen vasemmalle. Istuutuessaan Ciarán kuuli Morganin suvun matriarkan keskeyttävän kiihkeän väittelynsä O'Dwyerin puolen isoisän kanssa. Arvatenkin aihe oli ollut jotain ministeriön viimeaikaisiin poliittisiin linjauksiin liittyvää.

Alkuun sukulaiset kertoivat tiiviisti kuulumisensa vuoden ajalta, minkä jälkeen siirryttiin isäntäperheen saavutuksiin. Ciaránin sisko Marianne oli vuoden aikana ylennyt kansainvälisen taikakaupankäynnin normikunnassa, ja koko alkuruuan ajan ruodittiin Mariannen kuulumisia. Marianne oli alkanut seurustella syksyllä skotlantilaisen puhdasverisen suvun pojan kanssa, joten seuraavaksi aihe siirtyi tuoreeseen pariskuntaan. Pääruuan aikana Ciaránin isä Eoin kertoi juttukeikastaan kansanvälisen velholiiton huippukokouksessa Delhissä ja viimeisistä käänteistä Päivän Profeetassa. Pääruuan lopulla puhuttiin Ciaránin äidin Beatricen työstä, ja keskustelu kääntyi syksyllä sattuneeseen porttiavainonnettomuuteen Glasgow'ssa.
Kun pääruoka oli syöty, pöydälle ilmestyi jälkiruokakattaus piparkakkuineen. Ciarán tiesi, että hän olisi suvun viimeinen puheenaihe. Onneksi hän oli käynyt syömässä piparkakkunsa etukäteen, koska oli sääli jättää jälkiruokaa väliin ihan vain siksi, että pystyi vastaamaan isoäidin kysymyksiin. Ja jos puhuttiin Morganin suvun matriarkasta ja Ciaránin isoäidistä Candace Morganista, Ciarán olisi varmasti tämän suosikkipuheenaihe – valitusmielessä.

Suvun matriarkka Candace Morgan oli päättänyt melko tarkkaan 21 vuotta sitten kasvattaa tyttärenpojastaan kunnollisen Morganin suvun perijän. Seitsemän, viimeistään kahdeksan vuoden jälkeen isoäiti Candace oli saanut huomata, että hyväkäytöksisen perijän kasvattaminen ei ollutkaan yksinkertaista. Ciarán oli jo lapsena nauttinut siitä, että opitun etiketin sai kääntää päälaelleen. Kymmenen sotaisan vuoden jälkeen Candace oli luovuttanut, ja nykyään Ciarán oli yksi tämän parhaita valitusaiheita.

”Kuulin, että lopetit siinä kanadalaisessa huispausjoukkueessa, jossa aloitit kaksi joulua sitten”, Candace totesi ja käänsi katseensa Ciarániin.
Ciarán nyökkäsi. Oli turha odottaa, että isoäiti muistaisi edes joukkueen nimeä. Harmittavasti Candace ei kuitenkaan ollut vielä niin dementoitunut, että olisi unohtanut Ciaránin suorittamattoman S.U.P.E.R.-tutkinnon ja lyhyen uran huispaajana.
”Beatrice kertoi, että putosit luudalta. Hyvä että lopetit. Huispaus on liian vaarallinen laji suvun perijälle.”
”Niinhän te olette sanonut viimeiset.... hmmm.... viisitoista vuotta..?” Ciarán vastasi kohteliaan terävästi. ”Ja tottahan te tiedätte lajin vaarallisuuden, kun siskonne on entinen ammattihuispaaja. Kumma kyllä hän on edelleen hengissä ja hyvissä voimissa.”
Ciarán vilkaisi pöydän toisessa päässä istuvaa isotätiään Gwendolyn Morgania, joka oli pelannut uransa Henkipään Harpyijojen kapteenina. Isotäti hymyili Ciaránille. Samankaltainen keskustelu oli käyty lähes jokaisilla joulupäivällisillä, jo ennen kuin Ciarán aloitti huispaajana. Pöydän toisella puolella istuva Marianne puolestaan katsoi veljeään varoittavasti.
Candace mutristi tyytymättömästi huuliaan. ”Ja nykyään olet sijaisena siinä.... edellisessä koulussasi? Siinä varattomassa, parhaat päivänsä nähneessä koulussa?”
Ciarán nyökkäsi jälleen. ”Lukuvuoden loppuun. Ajattelin tehdä S.U.P.E.R.-tutkintoni valmiiksi samalla.”
Keskustelu jatkui siihen, mitä aineita Ciarán aikoi suorittaa, ja muutkin sukulaiset alkoivat jaella mielipiteitään siitä, mitkä aineet olivat hyödyllisiä. Lopulta siirryttiin Ciaránin syksyn suunnitelmiin, kun jälkiruoka oli lopuillaan. Aihe sinällään oli turhauttava, koska Ciarán ei tiennyt itsekään, minne ajatteli suunnata sijaisuutensa loputtua. Ja totta kai hänen sukulaisillaan oli läjäpäin ehdotuksia siitä, minne velhoyliopistoon Ciarán voisi jatkaa. Ciaránin teki mieli pyöräytellä silmiään puolille ehdotuksista, mutta hän tyytyi kohteliaasti kertomaan harkitsevansa neuvoja.

Kun ruoka oli syöty, vieraat hajaantuivat kolmannen kerroksen käytävällä sijaitsevaan kirjastoon ja oleskeluhuoneisiin. Päivällisen päättyessä Ciarán pystyi välttämään isoäitiä loppuillan. Arvatenkin isoäidin seuraava valituksen aihe olisi ollut Tara – olihan suvussa yleisesti tiedetty, että Ciarán ei ollut valinnut seuralaisekseen tunnetun brittiläisen puhdasverisen suvun jälkikasvua. Toisin kuin hurmaava isosiskonsa Marianne, joka täytti kaikki isoäidin vaatimukset moitteettomasti.

Ciarán pysähtyi kirjaston ikkunan ääreen ja vilkaisi kartanon pihamaalle. Pilvien lomasta paljastunut kuu oli harvinaisen kirkas ja pihamaa autio. Ciarán sulki silmänsä ja hengitti syvään. Tähän mennessä joulun sukupäivällinen oli sujunut harvinaisen draamattomasti. Kaksi edellistä vuotta olivat olleet niin myrskyisiä, että hän oli oppinut tietoisesti välttämään tulenarkoja aiheita.

Hetken päästä Ciarán kuuli setänsä kyselevän jokavuotiseksi perinteeksi muodostunutta shakkiottelua. Ciarán kääntyi ja palasi takaisin sukulaistensa seuraan, koska ainakin shakissa hänellä ei ollut tarvetta vastailla tiedusteluihin tulevaisuudensuunnitelmista ja muusta ikävästä.

Jouluaattoilta oli pitkällä, kun Atlas liu'utti viidennen ja viimeisen pellillisen pipareita ulos uunista. Päivällinen oli syöty ja astiat tiskattu. Muu perhe oli kiivennyt kolmannen kerroksen observatorioon katsomaan pilvettömän illan tähtitaivasta. Atlas vilkaisi ikkunasta ulos, jonne kirkas kuunvalo loi varjoja pihamaalle. Hän heitti patakintaan keittiötasolle ja istahti keittiön nurkassa olevan pöydän ääreen.

Puoli joululomaa Atlaksen mieli oli ollut kuin jouluaattoillan pihamaa. Lunta ei ollut, joten piha oli synkkä ja täynnä sysipimeitä nurkkia. Mutta koska Atlas oli asunut Lontoon Cheshamissa sijaitsevassa punatiilitalossa koko ikänsä, hän tiesi tarkkaan, mitä pihan pimeissä nurkissa oli. Samoin hän oli kompuroinut ihmissuhteissaan aikaisemminkin ja tiesi, että aurinko nousisi pitkänkin yön jälkeen.

Vaikka Atlas tiesi, että pettymys ja muut sekalaiset tunteet haalistuisivat ajan kanssa, hän ei voinut mitään melankoliselle asenteelleen. Äskettäin jouluateriapöydässä isä oli kysynyt, olivatko Atlaksen välikokeet menneet huonosti, kun hän oli vielä tavallistakin kärttyisempi. Atlas oli tyytynyt vastaamaan, että olisivat kokeet paremminkin voineet mennä, varsinkin taikaliemet, jonka hän uskoi reputtavansa. Ei varmaan kuluisi kauaakaan, kun professori Caine Luihuisen tuvanjohtajana lähettäisi pöllöpostia Atlaksen vanhemmille.

Taikaliemet olivat tuottaneet Atlakselle eniten vaikeuksia, eikä kehno menestys johtunut vähiten siitä, että hän oli ollut koko syksyn Hestian työparina. Olisi voinut kuvitella, että kokkaamisessa lahjakas Atlas olisi loistanut taikaliemien keittämisessä, mutta tunneilla hän ei pystynyt keskittymään lainkaan. Sen lisäksi, että Atlas oli unohtanut mennä käytännön kokeeseen lintsausputkensa päätteeksi, teoriakoe oli ollut painajaismaisen vaikea.

Joululoman alku oli ollut helpotus, mutta samalla se oli tiennyt Atlakselle liikaa aikaa ajatella. Niinpä Atlas oli yrittänyt hukuttaa melankoliset ajatuksensa keittiössä hääräämiseen. Hän oli kokannut jouluaterian alkuruuasta pääruokaan, kattanut pöydän, siivonnut keittiön ja leiponut pipareita. Kaiken sen olisi voinut hoitaa taikuudella, mutta vuosittainen perinne oli se, että Atlas valmisti jouluruuan alusta loppuun asti. Eikä hän ollut koskaan vastustanut sitä, koska parhaiten joululomapäivät sai kulumaan keittiössä.

Atlas nousi ylös, otti pullollisen glögiä, kaatoi sen kattilaan ja alkoi lämmittää. Joulun perinteeseen kuului yö ylimmän kerroksen kupolikattoisessa observatoriossa glögin ja pipareiden kera. Vaikka Atlas kyllästyi helposti tähtien tuijottamiseen (olivathan tähdet sentään joka joulu samoilla paikoilla), hän piti joulun vietosta tyynykasassa lasikaton alla.

Kun glögi oli kuumaa, Atlas kaatoi sen termospulloon. Sitten hän kaatoi pelliltä loputkin piparit koriin termospullon seuraksi, sammutti keittiöstä valot ja suuntasi kapeaan portaikkoon, joka johti ylempiin kerroksiin.

Ironwoodien talo oli kolmikerroksinen punatiilitalo pienen, muurin reunustaman pihamaan keskellä. Talo ei ollut kerrospinta-alaltaan kovinkaan suuri, mutta se korjasi korkeudessa sen, minkä hävisi leveydessä. Ensimmäisessä kerroksissa sijaitsivat pienehkö keittiö, olohuone ja rakennuksen kulmauksen pyöreässä torniosassa työhuone, joka oli täytetty kirjojen painosta notkuvilla kirjahyllyillä. Toisessa kerroksessa olivat Atlaksen ja Orionin huoneet sekä kylpyhuone. Ylimmässä kerroksessa oli Ironwoodin vanhempien makuuhuone, kattoterassi ja lasikattoinen observatorio.

Atlas kiipesi kolmannen kerroksen hämärälle porrastasanteelle ja pujahti observatorion oviaukosta sisään. Kuunvalo lankesi koko kupolin kattavista lasi-ikkunoista sisälle pyöreään huoneeseen, jonka ainoa sisustuselementti oli valtaisa kasa tyynyjä. Keskellä huonetta kaukoputken äärellä olivat Atlaksen vanhemmat William ja Erica Ironwood sekä Atlaksen veli Orion. Kolmikko keskeytti juttelunsa, ja Erica viittasi Atlasta liittymään seuraan kaukoputken äärelle. Atlaksen mielessä käväisi vastalause tähtien tuijottelun tylsyydestä, mutta lopulta hän kohautti olkiaan ja käveli perheensä seuraan. Hän voisi ihan hyvin vilkaistakin, olivatko tähdet vielä entisissä asemissaan. Ainakin muuttuvassa maailmassa oli yksi asia, joka pysyi vuodesta toiseen samana – kaukana tuikkivat tähdet pysyivät sijoillaan tuhansia vuosia, paikoillaan kuin kallio.

((Apua Ironwoodien talon hahmottamiseen: pohjapiirros. Huoneet menevät vähän erilailla, mutta talon muoto on tämä. Taustamusiikiksi heitetään Coldplayn A Sky Full of Stars.))

Mac Fhionnlaigh’n perheen kartano oli tavallisesti joululoman aikana jatkuvasti täynnä elämää. Oli illallisia, tanssiaisia ja muita juhlallisuuksia. Ja jos ei ollut, niin aina kuitenkin vähintään joku monista sukulaisista oli vierailemassa, tavallisesti valtavan lapsikatraan kanssa, sillä Lucaksen seitsemän hengen perhe ei varsinaisesti ollut suvussa mitenkään poikkeuksellinen tapaus.

Uudenvuoden aatonaattona Lucas piti seuraa viisivuotiaalle serkulleen Caileanille sillä välin, kun aikuiset ja vanhemmat lapset tekivät uudenvuoden valmisteluja. Näiden joukossa oli itse asiassa mukana Lucasta nuorempiakin serkkuja, mutta hän oli itse tarjoutunut vahtimaan Caileania, koska häntä ei kiinnostanut kuunnella isän ja tämän veljen puuduttavia juttuja. Viisivuotiaan pojan viihdyttäminen oli enemmän hänen heiniään. Tai olisi ollut, jos hän ei olisi mennyt kysymään, mitä tämä tahtoi tehdä. Poika nimittäin oli tahtonut piirtää.

”Mikä tuo on?” Cailean nosti katseensa omasta paperistaan ja katsoi tiukasti arvioiden toisella puolella pöytää istuvan Lucaksen paperia, jota tämä keskittyneesti väritti ruskealla puuvärillä.

”Sehän on ihan selvästi hevoskotka!” Lucas vastasi serkulleen hieman loukkaantuneeseen äänensävyyn. Ehkä hän ei ollut mitenkään loistava piirtäjä, mutta kyllähän piirroksesta nyt sentään selvästi näki, mitä se esitti. Ehkä.

”Angus!” Lucas huusi veljensä nimen, kun huomasi tämän kulkevan kirjaston avoimen oven ohi, ”mitä tämä esittää?” Hän nosti piirroksensa ilmaan veljensä tunnistettavaksi. Toki Angus ymmärtäisi. Tämä oli sentään nähnyt ennenkin hänen piirustuksiaan.

”Öh… Se on… jokin eläin?” Angus vastasi varovasti ja hieman epäröiden.

”Täällä ei kukaan osaa arvostaa taidetta”, Lucas puuskahti ja laski piirroksensa takaisin pöydälle, ”mutta eipä poikkea paljoa koulusta!” Sen jälkeen hän kääntyi takaisin serkkunsa puoleen: ”Mitä sinä sitten piirsit?” Cailean nosti ylpeänä piirroksensa esille ja julisti sen esittävän nundua. Lucaksen oli ikäväkseen pakko myöntää, että viisivuotias oli päihittänyt hänet tässä lajissa. Tämän piirros oli helposti tunnistettavissa nunduksi.

”No, en tykkää piirtämisestä joka tapauksessa. Pidetään lentokilpailu”, hän ilmoitti liu’uttaen piirustuksensa kauemmas itsestään pitkin ison, pitkänmallisen pöydän pintaa ja valmistautuen nousemaan ylös hakeakseen luudat.

”Äiti sanoo, etten saa lentää”, Cailean vastasi näyttäen samalla hieman epäröivältä, mutta myös toiveikkaalta.

”Ei kerrota hänelle.”

”Lucas!” Hups. Hän oli unohtanut, että Angus oli vielä paikalla.

”Se oli vain vitsi!” hän valitti veljelleen, vaikka olikin ollut ihan tosissaan. Hän kääntyi serkkunsa puoleen ja pyöräytti silmiään. Tämä nauroi, mutta näytti ehkä hieman helpottuneelta. Jopa Lucas oli sitä mieltä, että pojan äiti oli tavattoman pelottava. Sen naisen rinnalla hänen oma äitinsäkin näytti äidinrakkauden ja armollisuuden perikuvalta, mikä kertoi jo jotain. Ehkä oli parempi, että he eivät lentäisi.

Angus huokaisi, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa kirjaston ohi kohti käytävän päässä olevaa oleskeluhuonetta. Lucas mittaili katseellaan serkkupoikaansa ja mietti, mitä he oikein voisivat tehdä. Hän oli jo kurkkuaan myöten täynnä piirtämistä.

”Osaatko pelata shakkia?” hän kysyi Caileanilta, joka pudisteli päätään ja nyrpisti samalla myös nenäänsä.

”En tykkää shakista.”

”Entä kitakivet? Eikö niillä ole kiva pelata?”

”Minulla on nälkä.”

”Me söimme tunti sitten!”

”Silti.”

”Niin, koska et suostunut syömään mitään”, Lucas katsoi asialliseksi muistuttaa, vaikka tiesikin kuulostavansa vähän äidiltään. Cailean nyrpisti jälleen nenäänsä.

”Minä inhoan haggista.”

Lucas huokaisi ja nousi lopulta ylös pöydän äärestä. Caileanilla oli hyvä pointti. ”Minäkin. Hyvä on, haetaan jotain keittiöstä. Et sitten kerro äidillesi. Se on salaisuus, okei?” Poika nyökkäsi hänelle kuin salaliittolaiselle ja hyppäsi alas tuoliltaan hyläten piirustusvälineet.

Lucas työnsi kevyesti serkkunsa edellään ulos kirjastosta ja suuntasi tämän kanssa sitten kohti keittiötä. Siellä varmasti olisi paikalla ainakin yksi kotitonttu, joka voisi tehdä Caileanille edes voileivän tai jotain. Ja ehkä hänellekin. Hän ei tiennyt, kenen neronleimaus oli ollut, että joulun ja uudenvuoden välipäivinä pitäisi syödä haggista. Luultavasti isän, kuten kaikki muutkin typerät ideat heidän talossaan.

Ehkä hän kuitenkin voileipien jälkeen saisi raahattua Caileanin vaikkapa ulos leikkimään. Joulusta oli jollain ihmeen kaupalla tullut valkoinen, vaikka aatonaatto oli vielä näyttänyt harvinaisen vihreältä. Jouluaattona kuitenkin oli satanut lunta koko päivän eikä se ollut sulanut sen jälkeen. Hän olisi halunnut pelata lumisotaa, mutta hänen veljensä eivät olleet yhtään halukkaita sellaiseen. Toisin kuin hän, nämä olivat kaikki enemmän sisäaktiviteettien ihmisiä eli toisin sanoen tylsiä ihmisiä. Hänen pitäisi kouluttaa Caileanista epätylsä ihminen, koska selvästi kukaan muu ei sitä tekisi. Sitä paitsi, lapsethan tarvitsivat ulkoilua ja liikuntaa!