Tylypahka AM

Sebastianin päätä jomotti. Eikä edes vähän vaan kunnolla. Poika ei viitsinyt avata silmiään. Hän tiesi varsin hyvin, että oli aamu. Ja hänen pitäisi mennä aamiaiselle. Sebastian kuitenkin mietti, että hän voisi jättää aamiaisen väliin. Poika ei halunnut edes nähdä ruokaa sen kakkumäärän jälkeen, mitä hän oli syönyt edellisenä iltana. Pelkkä ajatus ruuasta etoi. Onneksi edellisenä iltana ruoka oli kuitenkin maistunut. Vaivalla leivottu kakku ei ollut mennyt hukkaan!

Sebastian ei ymmärtänyt miten oli onnistunut heittämään toisen jalkansa ulos sängystä. Ehkä hän oli nähnyt painajaista? Silloin ainakin poika kieri paljon. Tosin harvemmin näin pahasti. Pitkän harkinnan jälkeen Sebastian päätti, että hän ei menisi ensimmäisille tunneille. Hän nukkuisi muutaman tunnin lisää. Yöhön juhliminen ei ollut kovin hyvä idea!
Sebastian nosti jalkansa takaisin sänkyyn ja käänsi kylkeä. Pojan hapuillessa peittoa hän läimäisi jotain, joka ei todellakaan ollut peitto. Poika avasi hitaasti silmänsä jotka eivät todellakaan nauttineet tällä kertaa auringosta.
"L-lucas?" Sebastian kysyi pienellä äänellä hämillään. Mitä Lucas teki HÄNEN sängyssään?

Jos Sebastianin aamu oli huono, niin Lucaksen oli vielä huonompi. Hän heräsi siihen, kun jokin läimäisi häntä suoraan päin näköä. Jos nyt näöstä edes saattoi puhua, sillä silmät avatessaan hän näki vain valkoista, aivan liian kirkasta valoa ja totesi paremmaksi sulkea silmänsä uudestaan.

”Auu…” poika mutisi pidellen toisella kädellä nenäänsä, joka oli ottanut ehkä pahimman osuman. Nenän lisäksi tosin hänen päänsä sattui noin muutenkin yleisesti vähän kaikkialta. Etenkin ehkä jostain otsan kohdalta ja silmien takaa. Häneltä meni hetki aikaa orientoitua aikaan ja paikkaan, mutta sekin hetki taisi mennä ihan hukkaan, sillä hän orientoi itsensä ihan väärään aikaan ja paikkaan. Etenkin väärään paikkaan, kuten hän sai huomata hetken päästä kuullessaan Sebastianin äänen lausuvan hänen nimensä, jolloin hänen oli pakko yrittää avata silmänsä uudestaan.

Kun hänen silmänsä tottuivat hetken kuluttua aamun kirkkaaseen valoon, hän sai ensimmäisenä huomata, että ei ollut ainakaan omassa sängyssään. Yöpöydällä oli aivan väärät tavarat ja koko makuusali muutenkin näytti hieman erilaiselta. Se saattoi tosin johtua myös siitä, että hän katseli sitä jokseenkin oudosta vinkkelistä, koska makasi sängyllä ilmeisesti melko poikittain. Miksi, sitä hän ei osannut sanoa. Hetken lisätarkastelu osoitti, että samalla sängyllä oli hänen lisäkseen myös Sebastian. Sitäkään hän ei osannut selittää. Oliko hän Sebastianin sängyssä? Eikö hän ollut jaksanut kävellä omaan makuusaliinsa? Ei… Se ei käynyt järkeen ottaen huomioon, että seitsemännen luokan oppilaiden makuusalithan olivat kerroksen ylempänä kuin kuudennen luokan.

Vaivalloisesti Lucas yritti nostaa päätään hiukan ylemmäs pehmeältä sängyltä, mutta luovutti sitten, koska se ei ainakaan parantanut hänen oloaan. Sen verran hän kuitenkin ehti huomata, että hänellä taisi olla päällään samat vaatteet kuin edellisenä iltana. Se toi mieleen jotain muistoja illan kulusta sen jälkeen, kun he olivat siirtyneet yhteisestä oleskeluhuoneesta Rohkelikkojen tupaan… ja sieltä edelleen Tylyahoon. Hän muisti, että he olivat kävelleet takaisin koululle… Mutta sen jälkeen loppu olikin vähän hämärää.

”Sebastian…?” Lucas vastasi lopulta äänelle, joka oli kutsunut häntä, ”miksi minä olen täällä? ...ja mikä on 'täällä'?”

Se tosiaan oli Lucas. Kyllähän Sebastian muisti, että edellinen ilta oli ollut varsin... riemukas, mutta että se oli päättynyt niin, että Lucas oli tullut hänen luo nukkumaan? Oliko Connor saanut viimein tietää Lucaksesta ja Hestiasta? Sebastian rypisti kulmiaan. Hän ei muistanut, että pojat olisivat riidelleet. Totta puhuen, Sebastian ei muistanut edellisestä illasta juuri mitään. Ei, vaikka kuinka yritti. Toisaalta, Sebastian ei keksinyt muutakaan syytä sille miksi Lucas oli tuossa.

"Minun pitäisi ennemmin kysyä sinulta mitä sinä teet täällä." Sebastian totesi Lucaksen kysymykseen. "Et kai riidellyt... kenenkään makuusalikaverisi kanssa?" Sebastian kysyi vaivalloisesti. Puhuminen vain pahensi oloa, kuten myös silmien pitäminen auki. Sebastian sulki silmänsä. Jos Lucas oli riidellyt jonkun kanssa, kyllä hän voisi kuunnella. Ihan varmasti hän pysyisi hereillä ja pystyisi keskittyä Lucaksen mahdollisiin ongelmiin. Pakkohan hänen oli!
"Täällä on kylmä." poika totesi Lucakselle. Ehkä tämä tajuaisi vihjeen ja antaisi Sebastianin peiton. Lämpimässä, peiton alla olisi varmasti hyvä nukkua. Siellä olisi pimeääkin.

“En tiedä… Riitelinkö?” Lucas rypisti kulmiaan ja yritti kovasti muistella edellistä iltaa. Hänestä hän oli lähtenyt yhteisen oleskeluhuoneen juhlista ihan hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Paitsi ehkä Underwoodin, joka oli tapansa mukaan mumissut jotain kärttyistä. Hänen pitäisi kertoa pojalle, että tämä saisi ennenaikaisia ryppyjä, jos murjotti jatkuvasti.

”Ehkä minä vain… eksyin”, hän yritti, koska ei muistanut riidelleensä kenenkään kanssa rohkelikkojen omissa oleskeluhuonejuhlissakaan. Ja senhän jälkeen hän oli lähtenyt Tylyahoon. Sebastianin kanssa ja tämän kanssa hän ei ilmeisesti ainakaan ollut riidellyt. Mutta toisaalta, hän ei muistanut mitään, mikä oli tapahtunut sen jälkeen, kun he olivat olleet kävelemässä takaisin koululle. Olihan hän saattanut vaikka riidelläkin jonkun kanssa. Kello oli varmaan ollut melko paljon, kun he olivat palanneet takaisin. Ehkä hän oli kolistellut liikaa ja herättänyt makuusalitoverinsa. Se kuulosti ihan mahdolliselta.

Lucas oli juuri aikeissa tuhahtaa, että eikä ollut kylmä, kun jostain lattialta päin kuului pieni ääni: ”Niin on.” Lucas pääsi istualleen nopeammin kuin olisi ikinä arvannut ja näki lattialla istuvan erään tokaluokkalaisen rohkelikkopojan. Tällä oli päällään peitto ja lattialla oli myös tyyny. Lucaksen aivot raksuttivat hetken ja muodostivat vaivalloisesti yhteyksiä hänen antaessa katseensa kiertää makuusalissa.

”Sebastian? Sebastian”, hän tökki vieressään edelleen makaavaa Sebastiania, ”en usko, että tämä on sinunkaan makuusalisi.”

"Eksyit?" Sebastian kysyi kummissaan. Ennemmin hän näki Lucaksen riitelemässä kuin eksymässä. Sitä paitsi, miksei Lucas olisi valinnut ennemmin tyhjää sänkyä itselleen, jos olisi eksynyt? Yksi hänen makuusalitovereistaan oli kuitenkin sairaalasiivessä, joten ainakin yksi peti oli varmasti vapaana.
"Jos olisitkin eksynyt, miten olisit päätynyt... tähän?" Sebastian kysyi. Aina hän ei ymmärtänyt Lucaksen järjenjuoksua. Esimerkiksi juuri nyt. Toisaalta, Sebastian ei juuri nyt edes halunnut ymmärtää. Ei juuri nyt, kun päähän sattui ja paljon.

Joku muukin valitti kylmää. Eikä se ollut Lucas. Eikä kyllä kukaan muukaan Sebastianin makuusalin tovereista. Sebastian pakotti silmänsä auki. Mitä joku tuntematon teki hänen makuusalissaan?
Lopulta Lucas sanoi sen, mitä Sebastian itse ei ollut edes tajunnut. Makuusali tuskin oli hänenkään.
"Älä töki" Sebastian mutisi. Hän koetti tajuta missä hän oli. Ja tökkiminen ei auttanut asiaan.
"Jos tämä ei ole minun makuusalini, eikä sinunkaan niin missä ihmeessä me oikein olemme?" Sebastian mutisi ja laittoi kätensä silmilleen. Poika tiesi, että fiksuin teko olisi nousta ylös mutta... se oli varsin vaikeaa. Eikä häntä huvittanut. Jos hän saisi vielä peiton, hän voisi torkkua muutaman minuutin.
"Ja miten olemme päätyneet tänne?" Sebastian sanoi vielä pienen tuumaustauon jälkeen.

Lucas jatkoi Sebastianin tökkimistä tämän kiellosta huolimatta, jotta saisi pojan hereille. He eivät tosiaankaan olleet Sebastianin makuusalissa eivätkä edes hänen makuusalissaan vaan toisen luokan poikien makuusalissa. Mikä ihme, että he olivat sentään päätyneet edes oikeaan tupaan. Ei tietenkään sillä, että se olisivat varmaan edes pystyneet ratkaisemaan viime yönä mitään arvoitusta, jollainen huhujen mukaan oli Korpinkynnen tuvan sisäänkäynnillä tunnussanan sijaan.

”Tämä on tokaluokan makuusali”, Lucas sähisi Sebastianille jatkaessaan tökkimistä, mutta vilkaisi sitten lattialla istuvaa poikaa, joka tuijotti heitä edelleen. Kuten myös näköjään pari muuta poikaa omissa sängyissään, kun hän antoi katseensa kiertää makuusalia. Tämä oli paha. Siis siinä tapauksessa, jos pojat kantelisivat tuvanjohtajalle. Tai itse asiassa vanhaa kääpää tuskin kiinnosti pätkääkään vaikka he olisivat nukkuneet tyttöjen makuusalissa (itse asiassa tämä olisi varmaan ennemmin vain onnitellut heitä), mutta jos tämä kertoisi eteenpäin, vaikka… sanotaanko nyt professori Coatesille tai rehtorille, niin he olisivat pulassa.

”Ulos”, Lucas komensi toisen luokan poikia parhaalla kapteenin äänensävyllään ja osoitti käsivarrellaan makuusalin ovea. Siinä samassa hän tuli kuitenkin toisiin ajatuksiin. Jos pojat päästäisi nyt ulos, nämä voisivat heti rientää kertomaan tuvanjohtajalle tai rehtorille.

”Tarkoitan… menkää suihkuun”, hän kääntyikin osoittamaan käsivarrellaan makuusalin kylpyhuonetta. Pojat katselivat toisiaan vähintäänkin hämmentyneen näköisinä ja näyttivät epäröivän.

”Johtajapojan käsky”, Lucas vielä lisäsi sanojensa vakuudeksi tönäisten taas hiukan Sebastiania, ”eikö vain?” Lopulta pojat alkoivatkin nousta sängyistään (ja lattialta), keräillä tavaroitaan ja siirtyä kohti suihkua. Yksi avasi suunsa ja sieltä oli selvästi tulossa jonkinlaisia vastalauseita, kysymyksiä tai muuta epämukavaa, joten Lucas nosti sormensa huulilleen hiljentymisen merkiksi. ”Ja olkaa hiljaa”, hän tähdensi. Hänen päänsä sattui eikä hän tahtonut kuunnella mitään vikinää.

Tokaluokkalaisten poikien kadottua hieman epäuskoisen näköisinä kylpyhuoneeseen Lucas puristi hetken nenänvarttaan ja sulki silmänsä ennen kuin taas avasi ne vilkaisten Sebastiania. ”Meidän pitäisi ehkä häipyä täältä”, hän totesi.

Lucas ei lakannut sörkkimästä Sebastiania. Pojalle jäisi varmasti mustelma. Lucaksen sormi oli luinen. Ja ikävä Sebastianin kyljessä.
"Miksi me olisimme jossain tokanluokan makuusalissa?" Sebastian mutisi itsekseen. Lucasia oli pakko tosin uskoa, sillä poika näytti olevan enemmän hereillä kuin Sebastian.

Lucas alkoi käskyttää toisluokkalaisia varsin jämerästi Sebastiania hymyilytti. Toisin kuten Sebastian itse, Lucaksen äänessä oli sitä tiettyä jämeryyttä, jotai johtajapoika tarvitsisi. Varmaan Lucas oli saanut harjoitusta siihen huispauksessa.
"Joo. Menkää suihkuun" Sebastian sanoi ja heilautti vähän kättään. "Olisit parempi johtajapoika kuin minä." Sebastian sanoi ja sai aikaiseksi pienen virnistyksen, ikävästä olotilastaan huolimatta.

Lucas myös totesi, että olisi varmaan parasta häipyä makuusalista. Sebastian oli melko vastahakoinen lähtemään. Toisaalta.... oma sänky houkutteli. Siellä kukaan ei varastaisi peittoa tai pakottaisi nousemaan ylös. Ainakaan ennen seuraavia tunteja.
"Okei. Mennään." Sebastian sanoi ja nousi ylös.
Nouseminen ei ollut kuitenkaan parhain idea. Sebastiania alkoi heikottamaan hiukan enemmän. Omaan makuusaliin pitäisi päästä ja äkkiä.

”Mistä minä tiedän?!” Lucas vastasi Sebastianille kuulostaen hieman ärtyneeltä. Sitä hän olikin. Hänkään ei voinut käsittää, mitä he oikein tekivät tokaluokkalaisten makuusalissa, ja asia hieman häiritsi häntä. Heidän ei olisi pitänyt olla siellä ja häntä hieman huolestutti, miten he oikein olivat sinne päätyneet, sillä hänen muistikuvansa koululle palaamisesta eivät olleet kovin selviä. Tai siis itse asiassa tarkkaan ottaen hänellä ei ollut sellaisia muistikuvia ollenkaan.

Lucas katsoi, kun Sebastianin vahvistaessa hänen käskynsä tokaluokkalaiset pojat siirtyivät lopulta kylpyhuoneeseen, vaikka osa näistä kyllä näytti siltä, että perästä kuuluu. Jos oli hänen ja Sebastianin sana viittä tokaluokkalaisen sanaa kohtaan, niin kumpaakohan opettajat uskoisivat…? Kysymys oli melko hankala, sillä hänellä itsellään oli varmasti erittäin huono maine, mutta toisaalta Sebastian kuitenkin sentään oli johtajapoika. Kai professoreilla täytyi sentään edes tähän olla jotain luottoa.

”Sebastian! Tämä ei nyt naurata!” Lucas valitti Sebastianille, kun tämä virnisti hiukan ja totesi, että hän olisi parempi johtajapoika kuin tämä itse. Oikeasti tilanne tietysti oli kieltämättä vähän huvittava. Etenkin, kun Sebastian näytti siinä sängyllä maatessaan vähän siltä kuin tämä olisi polttanut jotain niitä Rohkelikkojen kuuluisia sieniä, jotka kyllä taisivat olla vain legendaa, sillä edes Lucas ei ollut ikinä oikeasti nähnyt niitä. Ja hänestä tuntui, että jos jonkun Rohkelikosta olisi pitänyt niistä tietää, niin hänen.

Lopulta Sebastian kuitenkin nousi ylös sängyltä, mikä oli kai jonkinlainen voitto, vaikka tämä näyttikin melko huonovointiselta. Lucas nousi itsekin varovasti ylös sängystä seisaalleen ja huomasi, että huone keinui hieman epämukavasti. Jos Sebastian oli poltellut jotain sieniä, niin varmaan sitten hänkin. Hänen pitäisi kysyä tältä, missä ne sienet oikein olivat. Mutta joskus myöhemmin, sillä nyt hän tahtoi vain päästä ulos tästä makuusalista, toivottavasti suunnatakseen omaansa.

”Okei… Okei… Mennään… Mennään…”, Lucas toisteli, enemmänkin ehkä rohkaisuksi itselleen kuin Sebastianille suunnatessaan kohti makuusalin ovea yrittäen pitää kulkunsa jotenkin tasaisena ja suorana. Joka toinen askel tuntui kuitenkin menevän jotenkin kummasti vinoon. Lopulta hän kuitenkin pääsi ovelle asti ja avasi sen. Hänen huojennuksekseen sen takaa paljastui tornin portaikko, kuten pitikin. Hän oli ehkä hieman pelännyt, että oven takanakin odottaisi jotain outoa. Hän kääntyi vilkaisi taakseen tarkistaakseen, että Sebastian varmasti seurasi häntä eikä ollut esimerkiksi kaatunut uudestaan sängylle nukkumaan. Tai oksentanut sen tokaluokkalaisparan yöpöydänlaatikkoon.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine

Olipas Lucas kärttyinen. Hän ei selkeästi ollut Sebastianin tapaan aamuihmisiä. Pitihän Lucasta ymmärtää. Olisi Sebastiankin varmasti aamuisin yhtä kärttyisä kuin Lucas nyt, jos ei olisi tottunut aamuherätyksiin! Nyt kärttyisyyttä ei ollut. Vain huono-olo ja väsymys. Tätä ei kyllä aamulenkki parantaisi. Sebastian toivoi, ettei ollut sopinut Acen kanssa lenkkeilyä tälle aamulle. Sebastian ei jaksanut ajatella, oliko sopinut jotain. Hän vain toivoi, että vaikka olisikin, Acella olisi yhtä huono aamu kuin hänellä.

“Kyllä. Kyllä tämä naurattaa.” Sebastian totesi Lucakselle virneellä. “Minun pitäisi olla se vanhempi ja vastuullisempi, mutta tässä sitä ollaan.” Sebastian sanoi ja taputti Lucasta. Poika tosin vetäisi kätensä äkkiä pois. Taputtaminen tuntui… oudolta. Eikä Sebastian osannut sanoa miksi. Poika koetti karistaa ajatuksen pois päästään. Se ei varmasti ollut oleellista

Sebastian seurasi Lucaksen askelia hiukan jäljessä.
“Tulossa ollaan!” Sebastian sanoi Lucaksen mutinoille. Lopulta pojat pääsivät kuin pääsivätkin ovelle. Eikä se ollut ihan niin kamalaa, kuin se olisi voinut olla. Sebastian olisi voinut melkein sanoa olevansa ylpeä itsestään, että pääsi näinkin pitkälle.
“Ja sitten omaan sänkyyn nukkumaan.” Sebastian sanoi nyökäten. “Tai suihkuun..” Poika jatkoi pohtivasti. Kumpi olisikaan parempi? Lenkki olisi ainakin ehdoton ei.

Sebastian taputti Lucasta olalle miltei lohduttavasti, mutta veti kätensä pois ennen kuin hän ehti edes yrittää ravistaa sitä pois. Häntä tilanne ei huvittanut kauheasti ottaen huomioon, että hänellä oli aika paljon jälki-istuntoja jo muutenkin rästissä eivätkä opettajat olisi varmaan hänelle yhtään suopeita, jos saisivat tietää hänen käyneen luvatta Tylyahossa, nauttineen alaikäisenä alkoholia ja sammuneen sitten jonkun tokaluokkalaisparan sänkyyn. Professori Coates olisi varmaan innoissaan kehittelemässä hänelle sopivaa rangaistusta.

”…älä sitten huku sinne”, Lucas mutisi Sebastianin suihkukommenttiin lähtiessään raahautumaan vaivalloisesti portaita ylöspäin. Miksi hänen piti olla kuudennella luokalla? Kuudennen luokan makuusalit olivat… tosi ylhäällä. Sinne oli vielä ainakin miljoonat portaat. Hän alkoi ymmärtää varsin hyvin sitä, miksi oli päätynyt nukkumaan tokaluokkalaisen makuusaliin. Se ei ollut kauhean ylhäällä.

”Miksi makuusalien pitää olla tornissa”, hän marisi Sebastianille jatkaessaan horjuvaa kapuamistaan. Hän toivoi, että portaikossa olisi ollut edes kaide, josta pitää kiinni, mutta koska ei ollut, hän joutui tyytymään vain ottamaan kivisestä seinästä tukea. Hän oli alkanut myös miettiä, että mikä päivä tänään mahtoi olla. Mahtoikohan olla koulupäivä? Koska hänen syntymäpäivänsä oli oikein ollut? Maanantaina? Lauantaina? Sunnuntaina? Melko pian hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, että asialla ei oikeastaan ollut mitään väliä, sillä hän ei todellakaan ollut menossa juuri nyt yhdellekään oppitunnille ellei itse professori McGregor tulisi raahaamaan häntä kuudennen luokan makuusaleista. Jotka olivat todella ylhäällä.

”…onko tämä oikea kerros?” Lucas yritti varmistaa Sebastianilta kavuttuaan mielestään jo aika monet portaat, mutta hän oli mennyt laskuissa jo vähän sekaisin. Hänestä tosin tuntui myös, että Sebastian ei tietäisi yhtään sen paremmin, joten hän asteli makuusalin ovelle tarkistamaan ovessa olevat nimet. Hän ei ollut varmaan koskaan ilahtunut oman nimensä näkemisestä niin paljoa kuin nyt. Siinä se komeili oven listassa. Hänen makuusalinsa. Häntä ja hänen pylvässänkyään erotti enää ovi ja muutama hassu askel.

”Se on!” hän totesi innoissaan Sebastianille, jotta tämä varmasti tietäisi, että hänen ei tarvinnut kavuta enää yhtäkään kerrosta ylöspäin.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine