Tylypahka AM

[Ciaránia tänne odottelen. (:]

Jos totta puhutaan, Tara oli jo kauan hävennyt eräänlaista luutiin kohdistuvaa pelkoaan. Varsinkin otettaessa huomioon Taran poikaystävän mieltymys ja tulevaisuudensuunnitelmat huispaukseen liittyen, olisi omituista, jos Tara itse ei tahtonut olla tekemisissä luutien kanssa niin kauan, kun se ei tapahtunut maankamaralla. Tara oli usein ihmetellyt moista suhtautumistaan, sillä ei uskonut itsellään olevan mitään syytä sellaiseen; olisi ollut täysin ymmärrettävää, mikäli Taran mielipiteet olisivat johtuneet ainoastaan huonosta lennon ja huispauksen opettajattarestaan edellisessä koulussaan Alaskassa. Tara ei uskonut tätä väitettä, sillä hän ei ollut koskaan välittänyt millään muotoa järjestelykyvyttömästä, ankarasta ja alituiseen kirkuvasta professori Patterlingtonista varsinkaan yhdentoista ikäisenä, jolloin hän edellisen kerran oli luudalle noussut. Oikeastaan Tara muisti nauttineensa lentämisestä ja sen tuottamasta vapaudentunteesta, jota isätön tyttörukka ei ollut saanut koskaan tuntea ennen kutsuaan noitaopistoon. Ei siis käynyt järkeen kokea pelkoa luudalla lentämistä kohtaan pelkästään edellä mainitusta seikasta. Pelon takana täytyi olla jotain muuta.

Tara oli vakaasti päättänyt, että opettelisi uudelleen lentämään. Siinä sinänsä ei ollut mitään vaikeutta: Ciarán opetti mielellään ja Tara luotti tähän, eikä parempaa ajankohtaa olisi voinut valita kuin joulutanssiaisharjoitusten aikaan, kun koulun kaikki oppilaat oli patistettu valssaamaan Suureen saliin ja opettajat mitä luultavammin keskittyivät puuhaamaan jotain muuta kuin tarkastelemaan huispauskenttää. Tanssiopetus ei velvoittanut Taraa eikä Ciaránia, joten erityisesti Tara tunsi suurta helpotusta, kun kukaan luvallisesti toimiva ei voinut tulla heitä nähneeksi.
Tara näki lentotaidon kuuluvan tavallaan taikovaisten yleissivistykseen. Sitä oli hänen entisessä koulussaankin painotettu. Ensimmäisen kouluvuotensa aikana Tara oli ehtinyt käydä sen verran lukuisan määrän lentotunteja läpi, että uskoi omaavansa edes jonkinlaisen muistijäljen, vaikka olikin ollut hyvin nuori – professori Patterlingtonin uhkailut hän ainakin muisti.

Niinpä tuona iltapäivänä, kun oppilaat nyhjöttivät kuuntelemassa selitystä oikeaoppisesta tanssiotteesta ja valssin keinuvasta rytmistä (ja professori Cheshiren tuntien paljon muustakin), asteli Tara paikoin mutaista polkua pitkin huispauskentän suuntaan. Hän tiesi olevansa ajoissa ehtiessään kentälle, joten ei ollut syytäkään vaarantaa nilkkojen turvallisuutta loikkimalla rinnettä alas. Taralla oli tunnetusti huono jalkojen koordinaatiokyky, jota mieltymys juoksemiseen ei auttanut, jos kyse oli jostain muusta kuin tietoisesta harjoittelusta. Taralle oli siis tavanomaista kaatuilla ja kompuroida milloin missäkin, mutta onnekseen hän selvisi tällä kertaa ehjänä matkastaan.
Saavuttuaan kentän reunalle noita vilkaisi harmaalle taivaalle. Se ei näyttänyt enteilevän lumi- tai räntäsadetta, sillä pilvet vaikuttivat rakoilevan, vaikka ei tuullutkaan kovasti. Kauempana lehtipuut olivat paljaat, järvi hohkasi kylmyyttä ja ruoho jalkain alla oli surullisen näköinen myöhäisen syksyn säävaihteluista. Tara käveli katsomon portaikon edustalle pyöritellen sysimustaa hiussuortuvaa sormensa ympärille, mitä hän tapasi tehdä aina kun ei kyennyt vain seisomaan sijoillaan. Ilmankosteudesta tavallisestikin kiharainen tukka oli vääntynyt latvoista pörröisille korkkiruuveille. Tara huokasi, nojautui katsomon ulkoseinään ja jäi odottamaan Ciaránia.

Ciarán oli kuullut professori Cheshiren tanssituntia edeltävänä päivänä, että professori McGregor, jonka piti olla tanssitunnin apuopettajana, oli kompuroinut portaissa ja joutunut sairaalasiipeen. Onnettomuus oli tietysti tarkoittanut sitä, ettei McGregorin karvasääristä olisi tanssahtelemaan Cheshiren parina, ja kurssille tarvittaisiin uusi miesopettaja.

Koulun henkilökunnassa oli kymmenkunta miestä. Ciarán oli nopeasti laskeskellut pois parantajat ja kirjastonhoitajat, jotka tuskin joutuisivat Cheshiren tnakituksen uhreiksi. Sitten hän oli laskenut pois loitsujen opettajan, jota ei ollut näkynyt vähään aikaan ja Klausin, joka varmasti livistäisi heti, kun saisi tietää mahdollisuudesta joutua opettamaan tanssia. Jäljelle jäivistä miesopettajista voitiin poislukea myös itsepuolustuksen opettaja Marcus Everett ja Ziya Zain, koska heidät tiedettiin yleisesti vähän vinksahtaneiksi. Jäljellä oli enää kolme ehdokasta: professori Caine, koulukuraattori Coates ja Ciarán itse.
Kun vielä otettiin lukuun se, että Caine viihtyi omissa oloissaan ja Coates näytti siltä, että ei edes taipuisi tanssiin, Ciaránia alkoi kovasti huolettaa. Hän oli päättänyt järjestää itsensä pois kaikista opettajien yhteisistä tiloista koko maanantaiksi, jottei Cheshire olisi keksinyt nakittaa Ciaránia apuopettajaksi. Ciarán saattoi olla sijainen ja osata tanssia, mutta Cheshirellä täytyisi olla melko hyvät lahjukset saadakseen Ciaránin vetämään tanssikurssia. Ja koska kyseessä oli juuri herttainen professori Cheshire, Ciaránin korvat soisivat varmaan viikon tanssitunnin jäljiltä. Cheshireä ei saanut hiljennettyä millään.

Välttääkseen epäterveen tanssitunnin Ciarán oli sopinut Taran kanssa tapaamisen huispauskentälle tanssiaisten aikaan. Sitä ennen nuori opettaja oli keskittynyt pysymään pois näkyvistä. Aamupäivän Ciarán oli viettänyt kirjastossa, josta kukaan ei osaisi häntä etsiä, ja iltapäivän puolella nuorukainen oli lähtenyt lentämään koulun ympäristöön. Sää oli kolea ja pilvinen, mutta ainakin edellisten päivien hyytävä viima oli laantunut. Sää oli vähän turhan kylmä lentämiseen, mutta Ciaran lensi mutkikkaita kuvioita matkallaan huispauskentälle saadakseen itsensä pysymään lämpimänä. Villapaita ei tosiaankaan ollut huono valinta.

Karuudestaan huolimatta maisema oli ylhäältä kauniimpi kuin alhaalta, jolloin taivasta näkyi vähän ja mustaa maata paljon. Kun Ciarán nousi ylemmäs maanpinnasta, hän irrottautui arjen harmaudesta ja pystyi yleensä ajattelemaan jotain muuta kuin arkipäiväisiä kuvioitaan. Ciaránilla ja Taralla oli melko vähän yhteisiä kiinnostuksenkohteita, ja ehkä juuri ero kiinnostuksessa lentämistä kohtaan oli se, mikä tuntui Ciaránista pahimmalta. Kun hän teki päätöksiä huispausurastaan, hänellä oli sellainen olo, ettei Tara pystynyt täysin ymmärtämään Ciaránin omistautumista lajille. Ehkä hän ei pystyisi koskaan ymmärtämäänkään, mutta ainakin Ciarán halusi Тaran tietävän lentämisen hienouden.
Kun Tara oli osoittanut kiinnostusta lentämistä kohtaan, Ciarán oli suostunut opettamaan tyttöystäväänsä hetkeäkään epäröimättä.

Ciarán laskeutui kentän ulkopuolelle ja arveli, että Tara oli varmaan jo paikalla. Luultavasti tyttö pysytteli sopivan matkan päässä koululta, ettei yli-innokas Cheshire värväisi häntäkin tanssitunnille. Ciarán astui pukuhuonekäytävälle ja kävi hakemassa pukuhuoneeseen jättämänsä Nimbuksen. Hän ei halunnut Taran lentävän koulun vanhoilla Puhtolakaisuilla, koska ne olivat jo sen verran kuluneita, että vetivät epäluotettavuudessaan vertoja jopa Rohkureportaasin levittämille juoruille. Koulun Puhtolakaisut olivat olleet käytössä vuosia - jopa vuosikymmeniä - eivätkä aloittelevat lentäjät olleet kohdelleet niitä kunnolla. Keväällä Ciarán oli päättänyt helpottaa opetustaan hankkimalla koululle kymmenen Nimbus 2000 -luutaa, joista yksi hänellä oli varattuna tänään. Tuskinpa haparoivia tanssiaskelia ottavat oppilaat tarvitsisivat kaikkia luutia nyt.

Heti päästyään kentälle Ciarán huomasi Taran seisoskelemassa katsomon ulkoseinään. Ciarán asteli ripeästi tyttöystävänsä luo ja oli jo vähällä huomauttaa Taran aukinaisista hiuksista, jotka olisivat varmasti lentäessä yhtä epäkäytännölliset kuin Hestian korkokengät - sikäli kun Ciar mitään korkokengistä tiesi. Viime hetkellä Ciarán päätti vielä vaieta asiasta, koska hän ei ollut tunnilla eikä varsinkaan huispausharjoituksissa. Sen sijaan Ciarán pysähtyi Taran vierelle ja laski luudat nojaamaan seinään.
"Odotitko kauan?" Ciarán kysyi Taralta ja katseli edelleen tämän hiuksia. Epäkäytännöllisyydestään huolimatta ne olivat kauniisti kiharalla, varmaan kosteuden takia.

((Haha, en tainnut viedä peliä paljonkaan eteenpäin. Ensi vuorolla jaarittelen vähemmän ja vien enemmän. :D))

[Eipä mitään, hahmojen sielunelämä on aina mielenkiintoista kuvailtavaa. :D]

Nojatessaan katsomon ulkoseinään kaukana koulun hälinästä sai Tara olla viimein täysin yksin. Hetken se tuntui noidasta jopa ihmeelliseltä, kun hän pohti taaksepäin kuluneita vuosiaan tämän koulun oppilaana.
Muutettuaan pari vuotta sitten biologisen äitinsä kanssa saman katon alle oli Tara saanut naispuolista juttuseuraa, jota hän ei edes tiennyt kaivanneensa. Kun velipuoli Shaun totesi paremmaksi asumisen noitaäidin kuin jästi-isän kanssa, kasvoi Taran perhe kolmeen ihmiseen, joista kummallakaan ei ollut vastenmielisiä tunteita tätä kohtaan ja joista molemmat olivat seurallisia persoonia. Taran yksin viettämä aika oli yhtäkkiä käynyt vähiin (ainakin verraten aikaisempiin vuosiin), kun velikin vaihtoi samaan kouluun ja viihtyi sisarensa seurassa huolimatta neljän vuoden ikäerosta. Tara totesikin tuona syksynä ja talvena, että oli parempi yrittää olla sosiaalinen kuin sulkeutua oman katosvuoteen uutimien taakse murehtimaan Ciaránia maailman toisella puolen – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Viime keväänä Tara huolestui tajutessaan tietämättömyytensä tulevaisuudestaan sen ajan kynnyksellä, kun olisi pitänyt päättää jatko-opiskelusta. Noita päätti jäädä koululle ja saada lisää pohdinta-aikaa. Jatko-opiskeluvuosi sai toisenkin hyödyn, kun Ciarán ilmestyi keväällä koululle mitä persoonallisimmalla tavalla – Tara ei ollut varma pitikö siitä vai ei –, hyppäsi Taran sydän riemusta ymmärtäessään, ettei hän ollut enää pelkkien kirjeiden varassa.
Oli tuon seikan keksimisestä juontunut ilo ainutkertainen tai ei, Taran suu kääntyi lämpimään hymyyn, kun Ciarán asteli hänen luokseen kahden luudan kanssa. Hetkeksi mielessä orastanut jännitys unohtui, kunnes se palasi yhtä nopeasti kuin oli kadonnutkin.

Ciarán laski luudat nojaamaan katsomon seinään ja kysyi, oliko Tara odottanut kauan. Noita jätti hiuksensa rauhaan, nousi kunnolla jaloilleen ja pudisti päätään.
"En", Tara vastasi lyhyesti, melkein nielaisten sanan lopun, hymyili jälleen hiukan ja katsoi sitten kentän toiselle laidalle. Ei vaikuttanut enää olevan tavatonta, että ääni kavalsi puhujansa tutussa seurassa, jolloin Tara ei tuntenut tarpeelliseksi viileää suhtautumista tai omien toimiensa tarkkailua. Sen sijaan hän tarkkaili Ciaránia: kiinnitti huomiota, kuinka tuo katseli Taran hiuksia. Noita ei ollut varma, oliko tuo katse jotenkin erilainen kuin tavallisesti ja vaikka olisi ollutkin, ei Tara uskonut sillä olevan suurta merkitystä.

Hetken päästä Tara siirsi katseensa Ciaránista nojallaan oleviin luutiin. Hänen oli myönnettävä, että oli aikanaan teoriatunnilla mielummin kirjoitellut pergamentin reunaan kuin keskittynyt kuulemaan professori Patterlingtonin selostusta eri luutatyyppien eroaivaisuuksista ja ominaisuuksista. Harvaa tyttöä sellainen oli todella kiinnostanut, Tara saattoi sen arvata näin jälkikäteen muistellessaan. Oikeastaan hän oli jopa yllättynyt, kuinka paljon saattoikaan muistaa monta vuotta huomaamattomina olleita asioita. Toki suurin osa niistä, Tara pinnisti muistiaan, oli lähinnä negatiivisia sattumuksia, jotka usein olivat johtaneet jälki-istuntoon tai vähintäänkin nuhteluun. Lennon ja huispauksen opettajatar oli ehdottomasti ollut kärjessä niistä opettajista, jotka olivat lähettäneet tuon punasilmäisen pikkutytön toteuttamaan tunnin tai kaksi hänelle määrättyä rangaistusta. Tara aivan sävähti, kun muisto pokaalien kiilloituksesta ja latinan kielisten sanojen toistamisesta pergamentille kerta toisensa jälkeen iski yhtä elävästi kuin halkeentumisen tuottamasta tuskasta – joka Taran mielestä oli pahinta koettavissa olevaa fyysistä kipua.
Vain ohikiitävän hetken Tara räpytteli silmiään, ennen kuin nosti katseensa uudelleen Ciarániin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Ciarán oli vuosien varrella tottunut siihen, että Tara harvemmin viritteli small talkia, eikä sen puuttuminen Ciaránia yleensä haitannutkaan. Puhelias nuorimies täytti itse rupattelulla ne aukot, joita Tara jätti, kuten hän oli tottunut tekemään muidenkin ihmisten kanssa. Tänään Ciarán oli kuitenkin vähän varpaillaan siksi, että Tara oli suhtautunut edelliselläkin kerralla kielteisesti ehdotukseen kokeilla Ciaránin Tulisalamaa. Ciarán ei uskonut kieltäytymisen johtuneen korkeanpaikankammosta tai lentokammosta, sen verran hyvin hän Taran tunsi. Tyttö viihtyi korkeilla paikoilla - aiemmin vähän turhankin paljon - ja uskaltautui jästien lentokoneisiin, vaikkakin vastahakoisesti. Ciarán oli kysynytkin Taran luutakammosta, ja kysymys oli ilmeisesti siitä, että Tara pelkäsi menettävänsä luudan hallinnan. Tai ainakin niin Ciarán oli sen käsittänyt.

Ciarán seurasi Taran katsetta seinään nojaaviin luutiin. Tyttö näytti mietteliäältä ja Ciarán oli näkevinään tämän värähtävän. Inhosta? Pelosta? Pienen hetken kuluttua ilme katosi ja Tara kohotti katseensa Ciarániin.
Ciarán oli monta vuotta tavannut tulkita Taran mielenliikkeitä vaihtelevan silmienvärin perusteella, koska tytön kasvot olivat aiemmin kertoneet vain vähän siitä, mitä Taran mielessä liikkui. Oikeastaan sama ongelma jatkui edelleen, koska toisinaan Ciaránin oli yhä vaikea sanoa, mitä Tara ajatteli. Samaa Ciarán olisi kuitenkin voinut sanoa itsestään, sillä hän oli varmasti aivan yhtä vaikeasti luettava tekaistuine ilmeineen.

"Oletko varma tästä?" Ciarán kysyi varovasti ja astui lähemmäs Taraa. "Jos et halua, ei sinun tarvitse opetella lentämään ihan vain minun takiani."

"Oletko aivan varma tästä?" Ciarán kysyi ja Tara erotti äänestä kuultavan varovaisuuden. ”Jos et halua, ei sinun tarvitse opetella lentämään ihan vain minun takiani.” Tara piti katseensa poikaystävässään, joka astui lähemmäs. Tara hengitti kerran rauhallisesti sisään ja ulos, pohti tarkasti, mitä aikoi sanoa.
"Ciarán, tiedän suhtautuneeni hyvin jyrkästi, kun viimeksi ehdotit lentämistä. Oikeastaan kadun sitä", Tara pahoitteli anteeksipyytävä ilme vaaleilla kasvoilla. "Ajattelin asiaa uudelleen ja totesin, että olisi minun jo aika, vaikka sitten sinun takiasi, jos ei muuten." Noita hymyili hiukan ja piti tauon. Hänen katseensa kiersi huispauskentän reunoja, kulki korkeuksiin kurottavien maalisalkojen kautta katsomon torneihin ja palasi Ciaránin mustista hiuksista takaisin tuon silmiin. Tara veti henkeä ja pari pitkää sekuntia tuntui, ettei hän saisi tarpeeksi happea. Noita helpottui, kun tajusi sen olevan vain hänen oman mielikuvituksensa tuotetta.

"Ajattelin asiaa myös toiselta kannalta", Tara jatkoi hiljaisemmalla äänellä, mutta piti pehmeän sävyn mukana. "Tajusin vasta hiljattain, että oikeasti pidin lentotunneista, mikäli muistiini on luottaminen tässä asiassa." Tara arveli Ciaránin keksivän, että hän viittasi muistinmenetyksiinsä viime vuosina. Onhan niistä puhuttu, Tara ajatteli. "En tiedä tarkalleen miksi olen tuntenut tietynlaista pelkoa luudalle nousemista kohtaan. Siihen voi olla monia syitä", hän kohautti olkiaan, "mutta koska en osaa suoranaisesti sanoa varmaksi mitään yksittäistä, arvelin, että voisin mahdollisesti päästä siitä eroon yrittämällä lentämistä."

Tara tunsi itsensä hengästyneeksi kaiken selityksen jälkeen, jota oli enemmän kuin mitä hän tavallisesti puhui yhteen putkeen, edes Ciaránille. Jännitys, joka piti otteessaan niin mieltä kuin vatsanpohjaa, oli Taran mielestä syypää kaikkeen: muistojen hetkellisesti terävään palaamiseen, äänen ajoittaiseen takkuamiseen ja puhumisen jälkeiseen ikävähköön oloon. Noita rauhoitteli itseään. Ciarán ei antaisi Taran satuttaa itseään, ja sen Tarakin tiesi paremmin kuin hyvin. Ymmärrys tästä lievitti hiukan pelkoa horjahtamisesta tai jopa putoamisesta luudalta.
Tara hieroi varovasti oikeaa, arpeutunutta olkapäätään. Se toimi edelleenkin rajoittuneesti ja oli nyt arka pitkäjänteisestä loitsujen harjoittelemisesta, jota ei lainkaan helpottanut hartioiden yleinen jäykkyys lähinnä juuri tämän tilanteen aiheuttamasta stressin muodostumisesta. Mutta Tara ajatteli senkin kuuluvan asiaan.

"Noh, sinä tiedät mitä minun pitää tehdä", Tara totesi vähän pirteämmin antaen ohjat Ciaránille. "Saa nähdä muistanko mitään seitsemän vuoden jälkeen", hän lisäsi hiukan vinosti hymyillen, sydän takoen lujemmin, mutta silti valmiina istumaan luudalle.

Ciarán kurtisti mietteliäästi kulmiaan kuullessaan Taran muistelevan, että tämä piti lentämisestä. Ei kai ykkösluokan lentotunneista niin pitkää aikaa ollut? Ciarán itse oli noussut luudalle ensimmäisen kerran ollessaan neljävuotias, koska hänen sisarensa Marianne oli ajatellut, että olisi varmaan hauskaa laittaa lentotaidoton pikkuveli luudanvarrelle ja lennättää pikkuveli päin puuta. Niin siinä oli käynytkin, vaikkakin nelivuotias Ciarán oli törmäyksen jälkeen loikannut jaloilleen ja kiskonut sisartaan hihasta uusintakierrosta vaatien. Muistikuva ensimmäisestä lentokerrasta oli kristallinkirkas, vaikka Ciarán oli ollut neljä.
Sen sijaan Taralla ensimmäisistä lentokerroista oli seitsemisen vuotta, eikä tyttö muistanut, pitikö oikeasti lentämisestä vai ei. Se oli outoa, koska ensimmäiset lentokokemukset olivat harvoin nin yhdentekeviä, että ne oli mahdollista unohtaa.

Tara oli aikaisemminkin kärsinyt muistikatkoksista, mutta ne harvoin liittyivät hyviin aikoihin ja hyviin muistoihin, jos Ciarán oli päätellyt oikein. Mielellä oli tapana unohtaa helpommin ikävät muistot - surua, häpeää ja pelkoa herättävät yksityiskohtaiset muistikuvat haalistuivat voimakkaan tunteen alle. Tunteet säilyivät, ja mieli peitteli muistojen loput yksityiskohdat välinpitämättömyyteen. Ciaránin isä oli todennut joskus, ettei muistanut hautajaisista juuri mitään yksityiskohtia, koska ei pystynyt muistamaan, mitä oli tapahtunut. Mieli pyrki aktiivisesti unohtamaan tilanteen, joka kuormitti ajatuksia, mutta muiston aiheuttama tunne jäi.

"Voi olla, että pelkäät vain unohtaneesi?" Ciarán totesi paljastamatta ajatuksiaan Taralle. Ei ollut tarpeen maalailla piruja seinille, koska Ciarán vain arveli taustalla olevan jotain ikävääkin. Kyse saattoi yhtä hyvin olla jostain muustakin.
"Silloin kun olin jästikoulussa, jonkun koulukaverini äiti valitti, ettei uskaltanut enää ajaa autoa, koska siitä oli liian kauan. Hän pelkäsi ajaa, koska uskoi, ettei enää osaisi", Ciarán jatkoi ja kohautti olkiaan. "Mutta lentotaito tulee kyllä takaisin, jos olet joskus oppinut lentämään."

Koska Ciarán arveli, että lentämiseen liittyvät muistikuvat palaisivat vain lentämisen kautta, hän otti seinustalle ottamansa luudat ja ojensi Nimbusta Taralle. Ei auttanut kuin kokeilla. Eikä Ciarán ihan rehellisesti sanottuna uskonut, että Tara olisi täysi tumpelo luudan kanssa. Tyttö saattoi olla kömpelö portaikoissa ja muissa epätasaisissa paikoissa, mutta nyt puhuttiin lentämisestä, ja jaloilla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä.

"Siirrytään vähän keskemmälle", Ciarán totesi ja lähti vähän kävelemään keskemmälle nurmikenttää. Kauempana katsomosta Ciarán pysähtyi ja jäi odottamaan Taraa. Sitten hän ojensi vasenta, luutaa pitelevää kättään ja päästi irti, jolloin luuta jäi kiltisti leijumaan vyötärön korkeudelle.
"Tämä on oikoreitti siihen, jos olet opetellut joskus nostamaan luudan maasta. Voit päästää sen irti, jos luotat, että se pysyy ilmassa", Ciarán selitti Taralle. "Jos tämä ei onnistu, voit kokeilla laskea luudan maahan ja nostaa sen siitä. Kyse on osittain omasta tahdonvoimastasi ja osittain yhteensopivuudestasi luudan kanssa. Vähän sama juttu kuin taikasauvoissa, luudillakin on oma mieli, ja voi olla, että luuta ei tottele sinua kunnolla, koska se ei ole yhteensopiva. Aina, kun saat käsiisi uuden luudan, sinun pitäisi periaatteessa tehdä lentämään lähteminen tätä kautta eikä suoraan, koska et tunne luutaa."

Tara kuunteli vaiti, kun Ciarán esitti arvelunsa noidan epävarmuudesta luottaa omaan muistiinsa, mitä tuli lentotaitoon. Onhan minun täytynyt oppia lentämään joskus, Tara ajatteli lähes kuumeisesti. Muistan olleeni lentotunneilla, muistan lentäneeni. Muistan opettajattareni ja luokkatoverini. Tara tunsi etuhampaansa painautuvan alahuuleen. Hän oli yrittänyt oppia pois hermostuneesta huulten puremisesta ja huolimatta kesän tapahtumien aiheuttamista takaiskuista edistymisessä, oli Tara onnistunut ainakin vähentämään pahaa tapaansa.
"Voit olla oikeassa", Tara totesi hiljaa, katse Ciaránin villapaidan kauluksessa.

Asioiden muistamattomuuteen Tara oli yleensä osannut yhdistää hyvin ikävät sattumukset ja omat nolot virheensä – joiden unholaan painumisesta Tara oli erityisen helpottunut. Joskus pelkkä isku päähän tai pyörtyminen oli Taran luulon mukaan saattanut poistaa tiettyjä muistoja. Onnekseen kaksi viimeksi mainittua syytä olivat tätä nykyä harvinaisempia, vaikka erityisesti pään kolauttaminen olisi edelleen helppoa Taralle, jonka kömpelyys tuntui olevan geeneissä, joiden alkuperästä oli vaikea sanoa mitään jo puhtaasti siitä syystä, ettei Tara tuntenut yhtäkään korkokenkiä kammoksuvaa sukulaisnaista tai portaissa kompuroivaa miestä. Noita oli pohdinnoissaan päässyt takaisin lähtöpisteeseen: huonon jalkojen koordinaatiokyvyn kanssa oli vain elettävä.

Ciarán oli tällä välin ehtinyt ottaa seinään nojanneet luudat ja ojensi nyt Nimbusta Taralle, joka epäröi sekunnin murto-osan ennen kuin tarttui siihen. Luudanvarren lakattu, sileä pinta kämmenen puristuksessa tuntui epätodelliselta, vaikka toki Tara oli Ciaránin Tulisalamaa pidellyt kerran jos toisenkin. Nyt tilanne oli toinen ja se oli Taralla kirkkaasti mielessä. Ciarán meni edellä keskemmälle kenttää, ja Tara seurasi perässä. Velho selitti, kuinka piti toimia näyttäen esimerkkiä. Tara katsoi leijuvaa luutaa hetken ajan kuin yrittäen nähdä voimaa, joka sitä piti ilmassa. Varoen Tara ojensi oikeassa kädessä olevan luudan sivulleen. Hän katsoi sitä hetken, varsin intensiivisesti, kunnes päästi otteensa hitaasti irtoamaan luudanvarren ympäriltä. Samassa, kun se pysyi ilmassa, vilahti muisto Taran silmiin: luminen huispauskenttä, ensimmäisen luokan alaskalaisia ja pohjois-kanadalaisia noitia, kasvojen iholla kirveltävä, pistävä pakkanen, professori Patterlington muistuttamassa reilusta pelistä, Ellie Romiselin vihainen katse toisen joukkueen rivistä; oma, lapsen käsi tarttumassa ilmassa leijuvaan luutaan.

Tara henkäisi säikähtäneenä ja Nimbus putosi kevyesti tömähtäen kosteaan ruohikkoon.
"Anteeksi", Tara totesi vilkaisten sivusilmällä Ciarániin. Ei, Tara ei aikonut käydä selittämään tässä vaiheessa yhtään mitään, mitä näki tai luuli nähneensä. Noita kiinnitti täyden huomionsa maassa makaavaan luutaan ja ojensi hetki sitten sydämelle painautuneen käden uudelleen sivulle. Tara keskitti huomiokykynsä luutaan, joka teki muutaman piruetin nurmella ennen kuin suvaitsi nousta uudelleen ilmaan. Tällä kertaa Tara nappasi varmalla otteella kiinni ylös lennähtäneestä luudanvarresta. Hän puristi sitä tietoisesti turhan lujasti ja käänsi päättäväiset, mutta vakavat kasvonsa Ciarániin. Määrätietoinen ilme tosin johtui halusta kertoa Ciaránille vasta myöhemmin – ei nyt.

Alku näytti lupaavalta. Ciarán ehti sekunnin murto-osan aikana iloita siitä, että Taran luuta pysyi ilmassa jo ilman alkeiden harjoittelua. Ilo oli kuitenkin ennenaikainen, sillä Tara päästi säikähtäneen henkäyksen ja tiputti luudan jalkoihinsa nurmikolle. Ciarán tuijotti hetken luutaa, kunnes nosti katseensa Taraan ja oli juuri aikeissa kysyä, mikä oli vialla. Hänet keskeytti Taran anteeksipyyntö, joka jäi roikkumaan ilmaan.

Anteeksi..? Anteeksi?

Ciarán puri huultaan, kun Tara näytti keskittyvän nostaakseen luudan maasta käteensä. Tuulenvire kentällä oli kylmä, ja se lennätti Ciaránin pitkäksi venähtäneitä etuhiuksia silmille. Ciarán katsoi Taraa ja olisi halunnut häiritä tytön keskittymistä huomauttamalla, ettei häntä haitannut, jos kaikki ei sujunut kuin huispausammattilaisilla. Sitä paitsi, Ciarán halusi, ettei Tara tekisi tätä hänen vuokseen, vaan itsensä vuoksi. Vaikka Tara oli vakuuttanut opettelevansa lentoa uudelleen omista syistään, anteeksipyyntö kertoi siitä, että tyttö teki sitä edelleen osittain poikaystävänsä odotuksille.
Mutta koska Ciarán ei halunnut häiritä Taran keskittymistä, hän tyytyi odottamaan ja katsomaan. Luuta pyörähti pari kertaa nurmella ennen kuin nousi ilmaan ja Taran ojennettuun käteen. Aivan kuin lentotunneilla, joita Ciarán oli vetänyt syksyn aikana monelle ryhmälle ekaluokkalaisia. Paitsi että tällä kertaa luuta ei tärähtänyt varsi edellä kenenkään nenään.

Onnistuttuaan Tara kääntyi Ciaránia kohti kasvoillaan vakava, mutta päättäväinen ilme. Määrätietoisuudesta huolimatta Ciarán näki, että tyttö puristi luutaansa kuin pelkäisi sen tippuvan uudestaan hetkellä minä hyvänsä. Vaati edelleen vähän ponnisteluja olla käännyttämättä Taraa niiltä sijoiltaan ja vakuuttamatta, ettei olisi pakko harjoitella lentämistä, jos tyttö ei sitä itse halunnut. Mutta Ciarán ei ollut ikinä sallinut luovuttamista ollessaan huispausjoukkueen kapteeni, eikä edes ollessaan lennon ja huispauksen opettaja. Hän ei taatusti lopettaisi opettamista kesken nytkään. Ei, vaikka opetettava oli hänen tyttöystävänsä, joka suhtautui kaikkea muuta kuin innostuneesti lentämiseen.

"Hyvä", Ciarán aloitti ja hipaisi vapaalla kädellään Taran luutaa puristavaa kättä. "Nyt kun luuta on ilmassa, voit kokeilla lentää kierroksen kentän ympäri ilman nousuja ja laskuja."
Ciarán jätti luutansa leijumaan vyötärön korkeudella ja otti kaapunsa taskusta taikasauvan. Hän loihti kentälle kymmenkunta kullanhohtoista, matalalla leijuvaa rengasta, joita hän oli käyttänyt lentotunnin lähtötasokokeessakin.
"Kokeile lentää noiden läpi, ja jos edelleen tuntuu siltä, että luuta pysyy hallinnassasi, voit nousta korkeammalle." Ciarán vaikeni hetkeksi muistaessaan yhden alkeiskurssin asian, jonka oli hypännyt yli.
"Muistatko oikean lentoasennon?" hän kysyi ja katsoi Taraa. Useimmat tiesivät, miten luudan päällä istuttiin oikeaoppisesti, joten Ciarán uskoi Taran tietävän, mutta.... joskus oppitunneilla oli niitäkin, jotka eivät tietäneet tai muistaneet luudista tuon taivaallista, tai eivät vain kiinnittäneet oikeaan lentoasentoon huomiota.

((Kirjoituksen taustamusiikkia Carolina Liarilta. :D))

Tara tunnusteli luudanvarren sileää pintaa kämmenensä lujassa puristuksessa, josta kieli luisevien rystysten valkea väri. Kova puu ei antanut periksi otteessa. Tara löysäsi aavistuksen puuhun pureutuneita sormiaan, kun tunsi kätensä enteilevän tärinää, ja pelkäsi Ciaránin tuntevan sen, sillä Tara tajusi – tosin hiukan myöhässä – tuon hipaisseen hänen luutaa puristavaa kättään.
"Muistatko oikean lentoasennon?" Ciarán kysyi ja Tara tunsi tuon katseen profiilissaan. Noita muisteli hetken, tuijottaen parin metrin päähän kärsineestä ruohikosta löytyneeseen lehteen, ennen kuin katsahti poikaan ja nyökkäsi sitten tuon kysymykseen.
"Luulisin."

Vedettyään pari kertaa syvään henkeä Tara tarttui luudasta napakasti kaksin käsin kiinni ja astahti varren yli. Hän tasasi painon molemmille jaloille, painoi silmänsä kiinni kevyemmin kuin oli uskonut pystyvänsä ja ponnisti maasta lujasti. Tara kohosi putoamisen pelko ailahtaen mielen perukoilla, mutta luuta ottikin vastaan ja soi noidan jäädä leijumaan muutaman jalan korkeuteen. Yritys korjata asentoa johti Tara horjahtamiseen hieman sivulle ja pakotti silmät avautumaan rävähtäen.
"Oh", Tara henkäisi vetäen säärensä pian luudan alle tajutessaan sen voivan auttaa, jolloin varmuus palasi yhtä nopeasti kuin oli kadonnutkin. Hän uskalsi – varmistettuaan ensin, että maa ei todella ollut vielä kaukana – irrottaa toisen kätensä ja pyöräyttää kasvoille pyrkivät hiussuortuvat korviensa taakse. Tara vilkaisi vielä Ciarániin, antoi katseensa viipyä hetken (huomasi yrittävänsä tulkita velhon ilmeitä jälleen) ja käänsi lopulta katseensa kohti ensimmäistä kullanhohtoista rengasta.

Määrätietoinen ilme kasvoilla Tara nojautui hieman eteenpäin arvaten, että Nimbus totteli herkästi. Hän puristi luudanvartta käsissään samalla, kun jalat tuntuivat jäätyneen paikalleen koukistuneina luudan alle. Tuuli tarttui hiuksiin vain hennosti ja vasta kolmannen renkaan jälkeen, sillä Tara pyrki pitämään luudan vakaana rauhallisella vauhdilla. Ensimmäisessä käänteessä olevan renkaan läpi noita lensi kultaista ulkoreunaa hipoen, sillä putoamisen kummittelemisesta ei uskaltanut nojautua sisäkurviin, jota kuitenkin yritti hiukan toisessa kaarteessa ja lensikin hiukan sievemmin.
Itsevarmuuden kasvaessa Tara nojasi hiukan, mutta vain hiukan, enemmän eteen ja vilkaisi syrjäsilmällä Ciaránia.

Katseen palatessa edessä olevaan viimeiseen renkaaseen – Tara oli suunnattoman iloinen lentotaidon perusteiden palautumisesta mieleen – sen edessä näytti olevan lisäksi jotain muuta: lumihiutaleet leijailivat kasvoihin ja viima tuntui jäädyttävän sydänjuuretkin. Kaato oli tiukasti oikean käden otteessa ja kaikki vaikutti hyvältä, kunnes vastakkaisen joukkueen pitäjä lennähti yhtäkkiä maalirenkaan eteen. Ennen kuin Tara tajusikaan muiston tuottaman harhan, hän kiljaisi ja käänsi vaistomaisesti luutansa poikittain viimeisen renkaan eteen, jotta ei törmäisi luokkatoveriinsa.
Tara puristi luudanvartta ja vajosi säikähdyksestä kyyryyn sen ylle, täristen tuskin huomattavasti, mutta haukkoen henkeään senkin edestä.

"Älä koskaan sulje silmiäsi luudanvarrella" oli yksi lausahduksia, joita Ciarán oli kuullut paljon harjoitellessaan huispausta. Ciarán oli tavannut paljon velhoja ja noitia, jotka sulkivat silmänsä säikähtäessään tai pelätessään jotain. Silmien sulkeminen kesken lennon oli kuitenkin huonoin mahdollinen ajatus - jos lentäjä kohtasi yllättävän tilanteen, silmien sulkeminen oli typerin mahdollinen reaktio. Harmittavasti "jos en näe mitään, pelottavat asiat menevät pois" oli yleinen reaktio lentotunnillakin. Ciarán oli juuri pari viikkoa sitten saarnannut (kyllä, saarnannut) ekaluokkalaiselle siitä, että tämä oli lentänyt puuta päin, koska oli sulkenut silmänsä pelästyessään sitä. Poika olisi helposti saanut luudan käännettyä, jos olisi vain keskittynyt tilanteeseen eikä sulkenut silmiään siltä. Rehtori Chino ei varmastikaan ollut riemastunut tapahtumaraportista, jossa luki: "Oppilas lensi päin puuta."

Ennen kuin Ciarán ehti huomauttaa silmien sulkemisesta luudalle nousseelle tyttöystävälleen, Tara oli jo horjahtanut luudallaan ja avannut silmänsä. Ciarán melkein huokaisi helpotuksesta. Onneksi hän opetti tyttöystäväänsä eikä laumaa päättömiä puuskupuheja.
Kun Tara vilkaisi Ciarániin, Ciarán nosti kasvoilleen rohkaisevimman hymynsä - hymyn, jota hän käytti kapteenina ennen ottelua. Vaikka hän olikin edelleen epävarma siitä, oliko Taran opettaminen lentämään hyvä idea, hymyssä ei näkynyt häivääkään epäilystä. Ciarán oli viettänyt edellisessä koulussa Griffinissä tunteja hioen rohkaisevaa ilmettään täydelliseksi, ja Eames oli jopa kerran yllättänyt hänet ilveilemästä ikkunan heijastukselle. Mutta vaikka Eames oli nauranutkin, hän tiesi, mitä ilvelilyllä haettiin takaa. Pienet asiat kuten luottamuksesta kertova ilme olivat välttämättömiä silloin, kun joukkue tai oppilaat piti epäilyksistä huolimatta saada suoriutumaan hyvin.

Ciarán kohtasi Taran katseen ja palautti mielensä Irlannista takaisin Britanniaan.
"Älä sulje silmiä lentäessä, muuten pärjäät hyvin."
Taraa tuskin tarvitsisi valistaa siitä, miksi silmiä ei kannattanut sulkea, joten Ciarán tyytyi nyökkäämään, kun Tara lähti lentämään renkaiden läpi. Ciarán seurasi lentoa hymyillen. Luudan liikkeet olivat jähmeitä ja rauhallisia, mutta harjoittelun tarkoituskaan ei ollut alkaa kilpalentämään. Taran varovaisuus varmisti myös sen, että luuta varmasti pysyisi hallinnassa, koska yleensä luuta lähti käsistä vain niiltä, jotka kuvittelivat kyvyistään liikoja.

Kun Ciarán näki Taran selvittävän toisiksi viimeisenkin renkaan ilman ongelmia, hän tarttui Tulisalamaansa ja päätti lähteä vastaan, koska viimeinenkin rengas luultavasti sujuisi ilman ongelmia. Juuri, kun Ciarán nousi omalle luudalleen, hän kuuli Taran kiljaisevan. Mielessä läikähti kauhu, koska Taran kiljaisu muistutti siitä hetkestä, kun Ciarán oli joutunut todistamaan tyttöystävänsä halkeentumista epäonnistuneen ilmiintymisen tuloksena. Niinpä Ciarán sen kummemmin ajattelematta lensi täyttä vauhtia viimeisen kultarenkaan luona leijuvan tyttöystävänsä luo.

Saapuessaan paikalle Ciarán lensi Taran vierelle, valmiina estämään tippumisen luudalta ja muut kauhistuttavat skenaariot - kunnes tajusi, että Tara oli ulkoisesti täysin vahingoittumaton ja matkaa maahan oli huikeat kolme jalkaa eli vajaa metri. Tara oli selvästi järkyttynyt jotain, mutta se ei näyttänyt liittyvän mihinkään ulkoiseen uhkaan. Ciarán olisi pyöräyttänyt silmiään omalle ylireagoinnilleen, jos ei olisi ollut edelleen jossain määrin huolestunut henkeä haukkovasta tyttöystävästään.

"Mitä tapahtui?" Ciarán kysyi. Hän mittaili edelleen Taraa katseellaan, mutta ei näyttänyt siltä, että vanha halkeentumishaava olisi auennut. Kaiken lisäksi Tara oli vielä luudallaan, joten jos jokin teki kipeää, se ei ollut niin vakavaa, että Tara olisi tipahtanut luudalta.