Luudalle

Valvoja: Tylypahkamafia

Tara Barell

Re: Luudalle

Viesti Kirjoittaja Tara Barell »

Tara oli aina ollut varsin onnettomuusaltis. Lapsuudestaan Tara muisti hävettävän vähän yhtään mitään, liittyi se sitten tapaturmiin tai ei. Mutta myöhemmin oppilaitoksissa ollessaan käynnit sairaalasiivessä olivat joinakin viikkoina olleet oikeastaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Ainakin parantajat muistivat hänen nimensä, mikäli professorit eivät sitä onnistuneet tekemään, jos siitä nyt piti jotain positiivista etsiä. Yleensä Tara ei etsinyt. Oli helpompaa vain alistua ja myöntää kömpelö luonteensa, vaikkei se aina selittänyt kaikkea. Tara ei kuitenkaan uskonut, että ihmiset olisivat kysyneet jatkokysymyksiä sen jälkeen. Mutta jos oli kohtalaisen helppoa myöntää itselleen, että oli kömpelö jaloistaan, ei samalle asteikolle mahtunut sen seikan vaikeus, että Tara ei ollut aina ollut eikä oikeastaan ollut vieläkään aivan täysin psyykkisesti(kään) tasapainossa.

Mielensisäiset asiat olivat tosin turvassa suurimman osan ajasta. Tara ei pahemmin tavannut lipsautella salaisuuksiaan. Itse asiassa niin oli käynyt Taran muistin mukaan ehkä kerran, tänä syksynä, mistä syystä Tara varmaan sen muistikin niin elävästi. Onnettomalle valehtelijalle sen sijaan tietoiset – tai lähinnä pakotetut – selonteot olivat enemmän tavanomaisia. Jos Ciarán ikinä olisi kysynyt, olisi Tara varmaan aikansa kysymystä kierrettyään vastannut jotain todensuuntaista. Äiti oli kerran kysynyt, ja mitä muutakaan Tara oli voinut tehdä kuin vastata – suoraan. Se ei ollut ollut mitenkään hauska tilaisuus, joten Tara ei liiemmin halunnut sitä toistaa Ciaráninkaan kanssa. Ehkä oma-aloitteisesti joskus, jos tarve vaatisi. Mutta Tara epäili sellaista suuresti, eikä hän halunnut olla enempää draamakuningatar kuin mitä pakko saneli.

Ciarán oli vieressä ennen kuin Tara ehti tajuamaan sitäkään senhetkisessä mielentilassaan. Tara ei voinut estää pientä tuohtumusta sisimmässään, kun Ciarán kysyi – Taran mielestä ei kovin vastaushakuisesti – oliko hänen toteamuksessaan jotain outoa. Tara katsoi Ciaránia vakavana, toinen kämmen edelleen olkapäällään. Oli monta asiaa, mitä Tara olisi halunnut sanoa. Siispä hänellä kesti jonkin aikaa, ehkä turhan kauan, vastatessa.
"Kysytkö tuota minulta oikeasti?" Tara kysyi puolestaan, hiljaisemmalla äänellä ja kulmat epäilevästi toisiaan kohti vetäytyneinä. "Luulen, että osaat vastata siihen yhtä hyvin kuin minäkin", Tara ei voinut olla lisäämättä pettymys paistaen äänestä läpi. Eihän Ciarán nyt oikeasti voinut olla tajuamatta, ettei tuo ikinä – hyvä on melkein ikinä – myöntynyt mihinkään! Ciarán väitti aina vastaan ja Tara oli tottunut kehittämään ja hiomaan kysymyksenkiertostrategioitaan, mutta silti Ciarán voitti väittelyn joka kerta. Ainoa vain, ettei Tara halunnut joutua väittelemään Ciaránin kanssa siitä, olisiko tuo lyönyt häntä missään tilanteessa, eikä sellaista väittelyä Tara olisi halunnut hävitä, mikäli Ciaránin kanta olisi ollut se, mitä Tara aikaisemman perusteella oletti. Noita tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäpiirtään pitkin.

Jos Ciarán tapasi väitellä, tapasi hän myös ilmaista asiansa suorasukaisesti. Tara oli siihenkin yhtä tottunut kuin ensin mainittuun, joten ei ollut pelkoa, että Tara olisi loukkaantunut moisesta. Osassa miellyttävistäkin asioista oli paljolti kiittäminen Ciaránin hetken mielijohteita. Vaikka Tara kuitenkin kiihkeästi olisi halunnut olla edes jossain hyvä, oli yksinkertaisempaa vain myöntää olevansa huono. Mikäli, Tara arveli, hän olisi todella ollut etevä jossakin asiassa, hän tuskin olisi voinut olla peittelemättä virheitään. Ehkä Tara olikin hyvä huonona olemisessa. Mutta silti tähänkin asti oltiin menty niin, että Ciarán saneli ja Tara mukautui. Kai sekin oli aivan normaalia...? Taran kulmat vetäytyivät enemmän kurttuun, vaikka katse oli Ciaránista pudonnut jo aikapäiviä sitten.

"Satutitko itsesi?" Ciarán kysyi lopuksi. Tuo, voisiko sanoa, iänikuinen kysymys. Montakohan kertaa Tara oli kuullut sen Ciaránin suusta? Tara oli pääsemässä ajatuksenkulussaan takaisin siitä mistä lähti liikkelle, kunnes tajusi, että olisi ehkä sopivaa vastata jotain. Hän laski olkaansa pidelleen käden alas ja pyöräytti karuja kärsinyttä olkapäätään suuntaan ja toiseen. Se päästi rusahduksen, joka ei Tarasta liiemmin kivulta tuntunut. Siksi hän ei olisi voinut uskoa itseään, kun harkitsi edes vastaustaan.
"En...kai", Tara vastasi hitaasti. Ei, hänhän päätti, ettei ollut enempää draamakuningatar kuin mitä oli vaadittu. Taralla nimittäin kävi mielessä, että parantajan kautta hän voisi saada tietonsa Alaskasta helpommin ja varmemmin kuin itse sinne kirjoittamalla. Mutta jos Tara olisi sanonut Ciaránille, että hän satutti itsensä ja näki paremmaksi mennä käymään sairaalasiivessä, olisi Ciarán todennäköisesti huolestunut paljon enemmän kuin mitä Tara arveli tuon huolestuneen tyttöystävänsä onnettomasta laskeutumisesta.

"En satuttanut", Tara jatkoi hetken päästä, reippaammalla äänellä ja katseensa nostaneena takaisin Ciarániin. Hän ojensi vasemman kätensä – onneksi kaikesta huolimatta se oli se kolhuja kokematon – Ciaránille ja nousi varovasti seisomaan. Varovaisuus oli valttia, jos oli taipumusta alhaiseen verensokeriin. Tara huokaisi syvään ja tajusi aivan liian myöhään, että Ciarán oli takuuvarmasti huomannut sen. Jos Tara ei tavannut lörpötellä asioitaan, niin ainakin hän paljasti itsensä huonolla itsehillinnällä. Noita kirosi mielessään, vaikka samalla oli jo ehtinyt valaa kasvoilleen pienen hymyn sillä verukkeella, että oli juuri lentänyt ensimmäisen kerran vuosiin, eikä edes pudonnut – ainakaan korkealta.
Avatar
Ciarán O'Dwyer
Ylläpidon kätyri
Viestit: 997
Liittynyt: 3. Marraskuuta 2013, 19:58
Ammatti: Lipilinnan Lepakoiden jahtaaja
Viesti:

Re: Luudalle

Viesti Kirjoittaja Ciarán O'Dwyer »

Tara ei selvästi ymmärtänyt, mitä Ciarán ajoi takaa sillä, että hän myöntyi. Ciarán myöntyi harvoin, mutta yleensä siihen oli perusteltu syy. Tällä kertaa syynä oli se, että vaihtelu virkisti. Oli turha moukaroida muuria alas, jos voisi odottaa jonkun vain avaavan portin. Sitä paitsi, jatkuva muurin murtaminen oli paitsi uuvuttavaa myös turhaa – varsinkin, kun Ciarán arveli, että odottamalla voisi päästä helpommalla. Odottaminen oli toki turhauttavaa, mutta niin oli jatkuva inttäminenkin.

"No, minusta vain on turha alkaa vääntää tästä asiasta", Ciarán totesi, kohautti hieman olkiaan ja katsoi Taraa. "Haluan totta kai tietää, mitä tarkoitit aiemmin, mutta.... miksi minun pitäisi inttää joka kerta? Jos et halua kertoa, voit pitää kertomuksen omana tietonasi. Mieluiten ihan alusta alkaen. Tiedät, miten inhoan aloituksia, jotka eivät pääty mihinkään."
Ciarán tunnisti välinpitämättömyyden alta uudelleen tunkevan harmin, joka sai hänet entistäkin suorasukaisemmaksi. Hän tiesi enemmän tai vähemmän haastavansa riitaa Taran kanssa, koska käytti tarkoituksella vähän syyttävää sävyä. Ciarán ei varsinaisesti halunnut riidellä Taran kanssa, mutta hän oli juossut näissä samoissa umpikujissa jo useita kertoja. Temperamentti käski tekemään asialle jotain, vaikka hän olisikin ehkä päässyt samaan lopputulokseen totutulla tavalla: inttämällä.

Totutulla tavalla.

"Tottumus" taisikin olla asia, joka Ciaránia hiersi. Miksi hänen olisi pitänyt toimia totutusti? Ciaránin kammo rutiineja kohtaan alkoi paistaa sitä selvemmin, mitä selvemmin hän koki, että ympäristö latasi odotuksia hänen käyttäytymistään kohtaan. Ehkä sillä oli jotain tekemistä ahtaanpaikankammon kanssa. Ehkä hänen mielellään oli kuvainnollisesti ahtaanpaikankammo, jos se ahdistettiin liian vakiintuneisiin raameihin. Ehkä se oli syntynyt lapsuudessa etikettioppituntien myötä: miksi hänen olisi pitänyt olla ennakoitava ja noudattaa jotain typerää etikettiä? Ja kun hän rikkoi etikettiä lähes kaavamaisesti, hän yllättikin isoäitinsä noudattamalla sitä. Oli riemukasta nähdä yllättyneet ilmeet, kun hän onnistui tekemään jotakin odottamatonta. Ciarán ei halunnut muodostaa kaavaa. Hän ei halunnut olla odotettavissa, eikä hän varsinkaan halunnut alkaa juosta juoksuhaudoissa, jotka eivät johtaneet mihinkään.

Ciarán veti Taran pystyyn nurmikolta ja tarkkaili tyttöystävänsä eleitä. Hän ei olisi halunnut tarkkailla, koska oli päättänyt olla piittaamatta Taran salailevasta käytöksestä, mutta jotenkin hän ei vain mahtanut sille mitään. Häneltä ei jäänyt huomiotta Taran huokaus, koska Ciarán oli tottunut huomioimaan sellaiset pienet merkit. Toisten ihmisten havainnointi oli ominaisuus, jota yksinkertaisesti ei voinut kytkeä pois päältä. Niinpä Ciarán päätteli, että huokaus voisi olla merkki yhdestä asiasta: huokaus tarkoitti yleensä sitä, että huokailija oli pitkän päättelyketjun tulokseksi tullut tulokseen, joka ei miellyttänyt kaikkia – ja antoi huokasun myötä itselleen luvan olla ajattelematta asiaa enempää. Se kertoi siitä, että Taralla oli mielessään jotain sellaista, mikä ei välttämättä miellyttänyt Ciaránia. Ciarán rypisti hiukan otsaansa. Hitto. Hän halusi tietää. Nyt. Heti.
Mutta....
Hän oli jo päättänyt kokeilla toisenlaista lähestymistapaa, eikä taatusti antaisi periksi näin pian.

"Palataanko sitten linnalle?" Ciarán kysyi ja pakotti äänensä tyyneksi. Uteliaisuus kiusasi häntä kuin räyhänhenki, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Ciarán ei aikonut näyttää sitä ulospäin.

((PS. Ärtynyttä Ciaránia on superhauska kirjoittaa! Ei ihme, että Tara ja Ciar on riidelleet paljon menneinä vuosina. XD))
On the wrong side of heaven and the righteous side of hell
Tara Barell

Re: Luudalle

Viesti Kirjoittaja Tara Barell »

Taran mielessä kytenyt tuohtumus vaihtui loukkaantumiseen, kun hän kuunteli ilmeettömänä Ciaránia. Tuon välinpitämättömän ja syyttävän äänen Tara oli kuullut ennenkin, eikä mitenkään hauskojen asioiden yhteydessä. Se oli lähes aina johtanut riitaan kaksikon välillä. Edellisestä vastaavasta kerrasta oli kuitenkin niin paljon aikaa, ettei Tara muistanut tarkalleen, koska hän oli viimeksi riidellyt Ciaránin kanssa. Seuraava puolestaan tuntui kuplivan aivan pinnan alla, vaikkei Tara sitä halunnut lainkaan.

Tara punnitsi vaihtoehtojaan. Hän ei voinut olla huomaamatta haluaan laittaa vastaan ja kivahtaa jotain, kuten oli tavannut tehdä itseään suojellessaan. Ehkä sen tarpeettomuus nykyhetkessä oli tasoittanut Taran luonnetta. Mutta se ei suinkaan poistanut toivetta olla tallautumatta parisuhteen toisen osapuolen tossun alle. Tara tiesi myöntyneensä lähes aina Ciaránin tahtoon, eikä se välttämättä ollut aina ihan fiksua tai oikein. Toisaalta se oli myös sitä turvallisuutta, jota Tara oli nuorempana hakenut Ciaránin selän takaa, ja jota myöhemmin oli saanut ympärilleen kiertyvien käsivarsien otteesta. Tara ei koskaan tuntenut oloaan niin varmaksi kuin mitä hän tunsi ollessaan Ciaránin kanssa. Ja sitä Tara ei halunnut pilata haastamalla riitaa jostakin asiasta, jonka uskoi olevan selvitettävissä keskustelemalla.

Koska Ciarán oli tunnetusti hyvä näyttelijä ja korjasi siinä suhteessa sen puutteen Tarassa (jos sitä nyt olisi tarvinnut korjata), kävi noidalla mielessä, että Ciarán saattaisi vedättää häntä tahallaan. Taralla oli kuitenkin niin paljon omakohtaista kokemusta Ciaránin uteliaisuuden määrästä, eikä tuo tyttöystävänsä kohdalla ollut tehnyt vielä kaiketi yhtäkään poikkeusta tiedon nyhtämisestä inttämällä, että Tara arveli Ciaránin tarvitsevan tavallista enemmän tahdonvoimaa toisenlaisen menettelyn kanssa. Mikäli näin oli, se vastasi Taran tilannetta silloin, kun hänen olisi pitänyt kierrellä pois tilanteesta: Tara saattoi olla hyvä kysymysten kiertämisessä – jota Ciaránin kanssa oli päässyt harjoittelemaan – mutta se vaati itsehillintää ja kirkasta ajattelua, eikä hän siksi tehnyt sitä ihan työkseen. Joskus se oli toimiva taktiikka – esimerkiksi nyt.

Mutta oliko Ciaránilla koskaan käynyt mielessä, että hän oli itse rakentanut padon Taran sanottavan tielle? Ettei se ollut aina Tara, joka vain mukamas halusi aiheuttaa tällaisia kaavamaisia tilanteita? Ajoittain Tarasta tuntui, että vika todella oli hänessä: hän tiesi, ettei Ciarán pitänyt keskenjätetyistä lauseista, mutta silti hän jätti ne päättämättä. Ei Tara sitä tahallaan tehnyt (ainakaan usein), kuten ei tälläkään kertaa. Tiesikö Ciarán sitten sen? Sitä Tara ei osannut sanoa. Mutta vaikka Tara olisi halunnut tietää, että olisiko Ciarán lyönyt häntä ylipäätään missään tilanteessa, ei hän olisi voinut kysyä sellaista, tai ainakin sillä ei olisi ollut mitään merkitystä: vastaushan olisi kieltävä joka tapauksessa. Ei Ciarán kai sellaista olisi myöntänyt, vaikka olisi ajatellutkin myöntävästi.

Tara päästi irti Ciaránin kädestä ja puhdisti itseään lehdistä ja kuivasta ruohosta. Tara olisi hymyillyt tästä toiminnosta johtuvalle déjà vu -tunteelle, ellei häntä olisi harmittanut koko tilanne niin paljoa. Oikeastaan se oli kokonaan hänen oma vikansa, että oli edes antanut jonkin Ciaránin sanomisen vaikuttaa itseensä. Ei tuo kuitenkaan voinut haluta aivan tahallaan loukata Taraa, vaikka ehkä – kuten Tarasta tuntui – Ciarán ei ollut saattanut edes huomata loukanneensa tätä. Tai ainakin Tara toivoi niin nostaessaan katseensa Ciarániin. Niin... mistä Ciarán olisi edes voinut tietää, kun Tarakin vasta sen ymmärsi, että tuon uteliaisuus sai Tarassa aikaan ajatuksen mielenkiinnosta hänen asioitaan kohtaan. Kun sitä ei tullutkaan, Tara tiesi jo vetäytyneensä kuoreensa, sillä välinpitämättömyydestä tuli aina ja ikuisesti mieleen ei-niin-hauska lapsuus. Ehkä sillä riidan haastamisellakin Tara oli nuorempana tahtonut huomiota osakseen edes kerran.

"Palataanko sitten linnalle?" Tara kuuli Ciaránin kysyvän tyynesti ja havahtui samalla ajatuksistaan. Tara oli tainnut tuijottaa Ciaránia epäilyttävän kauan, mutta minkä sille enää jälkikäteen mahtoi. Oli tärkeämpää osata vastata yhtä tyynesti, ja lisäksi Tara tiesi Ciaránin vahtivan hänen jokaista eleitään. Molemmat analysoivat jatkuvasti toisensa eleitä ja ilmeitä, ja nyt Tara pelkäsi pian joutuvansa selittämään, mitä oli juuri muistanut. Miksi hän oikeastaan edes teki siitä niin ison numeron? Paitsi ettei Tara antanut niin ymmärtää, jos osaisi hallita itsensä oikein. Voi ei, mitä minä teen? Tarasta tuntui, että tekisi hän miten tahansa, Ciarán voittaisi silti. Ainahan hän voitti. Ja jos Tara menisi siitä, mistä aita oli matalin, olisi tämäkin vyyhti jo selvitetty. Mutta ne muutamat kyyneleet, halaus ja suoraan puhuminen vaativat aina sen, että Tara luovutti ensin. Ciarán oli heistä se voimakkaampi osapuoli sekä henkisesti että fyysisesti, muttei se tosiasia voinut velvottaa Taraa aina antamaan periksi. Tara teki sen puhtaasti muista syistä.

Yhteinen matka linnalle ahdisti Taraa tällaisen ilmapiirin vallitessa, mutta hän halusi pitää kerrankin päänsä.
"Hyvä on", Tara vastasi melko pian ainakin verrattuna aikaisempiin taukoihin keskustelussa, käyttäen tahallaan Ciaránin sanamuotoa, joka alkujaan oli saanut Taran hämmentyneeksi ja sen jälkeen paljon muuksikin. Hän yritti puhua yhtä tyynesti ja etäisesti kuin taannoin kirjeenvaihdossaan serkulleen, mutta joutui myöntämään itselleen, että ääni kuulosti paksulta ja tukehtuneelta. Tara vilkaisi maassa lojuvaan luutaan ja ajatteli hetken, kuinka olisi normaalitilanteessa toiminut. Nopean ynnäyksen jälkeen Tara kyykistyi, nosti luudan ja ojensi sen sitten Ciaránille.
"Sinä varmaankin viet tämän paikoilleen", Tara totesi tuolla tavoitteestaan jääneellä äänellä ja muisti katsoa samalla Ciaránia silmiin. Katsekontaktin puuttuminen aiheutti monenlaisia käsityksiä, joista saattoi päätellä ainakin yhtä monta syytä sen puutteelle.

Ja koska Ciarán tavallisesti meni edeltä, uskoi Tara hyödyllisemmäksi päämäärälleen antaa poikaystävänsä tehdä niin tälläkin kertaa.

[Siltä vaikuttaa. XD Musta taas vaikuttaa, että Tara ajattelee kamalan paljon, kun jouduin jättämään tästä versiosta pois vielä osan niistä. :'D]
Avatar
Ciarán O'Dwyer
Ylläpidon kätyri
Viestit: 997
Liittynyt: 3. Marraskuuta 2013, 19:58
Ammatti: Lipilinnan Lepakoiden jahtaaja
Viesti:

Re: Luudalle

Viesti Kirjoittaja Ciarán O'Dwyer »

Oikeastaan Ciarán oli valehdellut itselleen, kun hän oli ajatuksissaan todennut, ettei olisi halunnut riidellä. Hän halusi riidellä niin kovaa, että tunne tuntui räjähtävän ilmoille hetkenä minä hyvänsä. Riidat puhdistivat ilmaa, joka oli pakkautunut ahdistavaksi tukokseksi hänen keuhkoihinsa. Hän halusi päästää kaiken pihalle aivan kuten ennen ja kertoa, mikä kaikki hänen mielestään oli tässä tilanteessa väärin. Ja vaikka se kävisi hänen ylpeydelleen, hän halusi kuulla Taralta takaisin, mikä hänen ajattelussaan oli Taran mielestä väärin. Tara ei sanonut sitä juuri koskaan, ei ainakaan oma-aloitteisesti. Mistä hän olisi voinut tietää, mitä tämän päässä liikkui, jos tämä ei itse kertonut? Hän ei ollut yli-ihminen, vaikka pitikin päätelmien tekemisestä. Mutta se oli aina näytelmää, esitystä siitä, että hän tunsi kohtaamansa ihmiset. Hän vain tukeutui havaintoihinsa muista ihmisistä ja teki niistä päätelmiä. Hän ei pystynyt lukemaan Taraa, sillä tyttö oli hänelle kartta vieraalla maalla, ja kaiken kukkuraksi joku oli piirtänyt kartan aivan päin mäntyä – tuntui, että pohjoinen oli siirtynyt etelään ja länsi itään.

Ja nyt, kun heidän olisi pitänyt kertoa tunteistaan päästäkseen ulos ahdistavasta tilanteesta, he vetivät välinpitämättömyyden ylleen kuin naamarin. Ihan kuin kumpikaan ei olisi välittänyt toisesta piirunkaan vertaa. ”Hyvä on”, jonka Tara palautti Ciaránille takaisin sai nuoren miehen kädet puristumaan nyrkkiin. Kyllä hän tiesi, ettei hän saisi syyttää yksin Taraa, mutta hän ei mahtanut mitään kiivasluontoiselle temperamentilleen. Taran toteamus ”Hyvä on” sai hänen verensä kiehumaan. Ciarán oli ehkä taitava näyttelijä, mutta hän oli lukuisia kertoja istunut jälki-istunnossa siksi, että hänen viileä ulkokuorensa oli pettänyt.

Ciarán tiesi myös, että riidaton suhde ei tarkoittanut yksimielisyyttä, eikä riidattomia parisuhteita ollut olemassakaan. Tai ainakin Ciaránin olisi pitänyt tietää se. Hänen oli pakko myöntää, ettei ollut itsekään avoin, sillä hän oli tottunut piilottamaan heikkoutensa ja tunteensa harjoiteltujen ilmeidensä teatteriin. Hän leikki ihmisten tunteilla, koska sai heidät toimimaan tahtonsa mukaan. Harmikseen Ciarán oli joutunut huomaamaan, että Tara oli tempautunut mukaan hänen pieneen peliinsä. Elämä oli ollut Ciaránille peliä niin kauan kuin hän muisti, ja elämän nappuloita – muita ihmisiä – siirtämällä hän oli testannut, kerta toisensa jälkeen, mahdollisuuksiaan voittoon.

Rakkaudessa ei olisi saanut olla voittajia eikä häviäjiä. Ciarán sai siitä muistutuksen aina, kun Tara myöntyi kaikkeen, mitä hän pyysi. Se ei ollut oikein, mutta Ciarán ei osannut toimia toisin. Ehkä juuri siksi Ciarán oli yrittänyt tällä kertaa toimia toisin. Yritys oli mennyt metsään, koska Tara oli ottanut sen merkkinä siitä, että Ciarán pelasi peliä hänen kanssaan. Osittain se kyllä pitikin paikkaansa, sillä Ciarán oli ajatellut, että hän saisi tiedon joka tapauksessa, jos vain liikuttaisi paria nappulaa odottamattomasti elämän pelilaudalla. Hän teki kaikkensa ollakseen voittaja ja saadakseen tahtonsa läpi ilman tunnontuskia. Niin oli käynyt Kanadaan lähdön kanssakin. Ongelma oli se, että siitä oli kaikesta huolimatta seurannut tunnontuskia. Ciarán ei ollut niin immuuni toisten ihmisten, varsinkaan Taran, tunteille kuin hän kuvitteli olevansa. Hän tiesi, että Taraan sattui, ja siksi hän oli kääntänyt katseensa pois ja muuttanut ilmoittamatta. Hän oli katunut sitä jokaisena päivänään Kanadassa.

Tara ojensi Ciaránille takaisin koulun laina-Nimbusta, mutta Ciarán tehnyt elettäkään ottaakseen sitä vastaan. Hän ei lähtisi takaisin linnalle, ennen kuin saisi purettua ajatuksensa sanoiksi. Tilanne ahdisti häntä, sillä hän halunnut enää pelata tätä peliä. Ciarán katsoi Taraa suoraan tämän ruskeisiin, tulkitsemattomiin silmiin ja tarttui luudan sijaan käteen, joka sitä piteli.
”Olen pahoillani”, Ciarán aloitti yrittämättä tällä kertaa pakottaa ääntään tyyneksi, ”jos sanoin jotain mistä loukkaannuit.”
Sanat kuulostivat oudoilta Ciaránin itsensäkin korvaan. Montako kertaa viime aikoina hän oli sanonut ”Olen pahoillani”?
”Halusin vain, että puhut minulle suoraan, jos sinulla on jotain puhuttavaa”, Ciarán jatkoi. Hän katsoi edelleen Taraa silmiin ja puristi sormet tytön ranteen ympärille ihan kuin olisi pelännyt Taran juoksevan karkuun. ”Jos teen jotain väärin, sinun pitää sanoa siitä. En lue ajatuksiasi, en ole koskaan lukenut. Ja silti en koskaan kuule sinulta sitä, mitä mieltä olet siitä mitä teen tai sanon. En voi tietää, miksi vaikenit tällä kertaa, koska en lue ajatuksiasi. Haluan, että sanot ne minulle suoraan, omasta aloitteestasi, ilman että minun tarvitsee sitä erikseen pyytää. Voisit haukkua päätökseni huonoiksi, sanavalintani ilkeiksi ja persoonallisuuteni kauheaksi, ja se on totuus jos vain oikeasti olet sitä mieltä. Silti en koskaan kuule, mitä mieltä olet..." Ciarán empi, "...mitä mieltä olet minusta.”

Puhuttuaan Ciarán huomasi, että hän puristi hiukan tarvittavaa tiukemmin Taran rannetta ja höllensi otettaan. Ciarán päästi huomaamatta pidättämänsä ilman pihalle ja hengitti pari kertaa syvään. Ahdistava tunne siitä, että hän tahtoi riidellä ja puhdistaa ilmaa, oli ainakin vähän helpottanut. 21 elinvuoden jälkeen hänen oli ehkä viimeinkin aika opetella puhumaan rehellisesti.
On the wrong side of heaven and the righteous side of hell
Tara Barell

Re: Luudalle

Viesti Kirjoittaja Tara Barell »

Ciaránin sormet eivät kiertyneet luudanvarren ympärille niin kuin Tara oli luonnollisesti odottanut tapahtuvan. Jos hän olisi ojentanut luutaa Ciaránille yhtään kauemmin, Tara olisi tuntenut olonsa kaiken lisäksi myös typeräksi. Luudan sileän puupinnan sijaan Ciarán tarttui Taran ranteeseen ja sai tämän värähtämään aavistuksen. Vaikka tämä värähdys sai aikaan Taran mielessä hetkeksi ajatuksen, ettei se ollut miellyttävä, Ciaránin kosketus rauhoitti Taraa hiukan. Ciaránilla oli lähes aina sellainen vaikutus Taraan, sillä Tara luotti Ciarániin – hänellä ei ollut mitään syytä olla luottamatta, jos hän siten tunsi olonsa paremmaksi. Joskus aikaisemmin Tara oli tulkinnut kosketuksen ikäväksi viestintämenetelmäksi, sillä hän ajatteli toisen henkilön tunkevan omalle reviirilleen, joka Taralla oli hyvin tarkkarajainen ollut. Tara vieläkin piti tietyn etäisyyden toisiin ihmisiin, mutta Ciarán kuului niihin henkilöihin, jotka ohimennen mainiten olivat laskettavissa yhden käden sormilla, ja jotka Tara päästi rajansa yli. Toistaiseksi hän ei ollut katunut päätöstään yhdenkään näiden ihmisten kohdalla.

Ciaránin anteeksipyyntö sai Taran suun aukeamaan hetkeksi aavistuksen, ja jatko kertoi Taralle, että Ciarán oli sittenkin ehkä ymmärtänyt vaikuttaneensa itsekin tähän ahdistavaan tilanteeseen. Toisaalta se kertoi myös siitä, että Ciarán oli tällä kertaa luovuttanut ensin – harvinaista. Tara oli ajatellut nauttivansa tunteesta, jota ei juuri koskaan saanut tuntea, mutta se ei ollutkaan niin hienoa kuin Tara oli luullut. Valinta ei ollut selvästikään johtanut tyydytykseen, ja nyt Taraa harmitti vielä hiukan lisää, kun oli antanut päätäntävallan sellaiselle mielenoikulle. Tara tunsi, kuinka kasvoille pakotettu viileä välinpitämättömyys muuttui syyllisyyteen. Hänen täytyisi todella kysyä Ciaránilta. Oli vain hassua, että Tara näki tästä seikasta puhumisen paremmassa valossa kuin vielä hetkeä aikaisemmin. Tara välitti Ciaránista liikaa voidakseen kantaa omatunnollaan kertomisesta kieltäytymistä.

Sormet Taran ranteen ympärillä puristuivat tiukempaan, ja Ciarán jatkoi puhumista katsoen Taraa silmiin. Tara katsoi takaisin ja kuunteli sydän painavana. Toki Ciarán oli puhunut Taralle ennenkin tästä asiasta, mutta nyt sävy oli toinen, mikä aiheutti Taralle omatunnontuskia. Tara tiesi olevansa hyvin tunteellinen olento, mistä aiheutui enemmän tai vähemmän hankaluuksia, eikä tämä tilanne ollut mitenkään poikkeus. Kyyneleet polttelivat silmäluomien alla, mutta Tara ei halunnut itkeä. Itkeminen yhdistyi usein lapsenomaisuuteen, eikä Tara tahtonut olla Ciaránille pikkusisko vaan tyttöystävä. Niinpä Tara keskittyi pitämään hengityksensä tasaisena ja sisäistämään Ciaránin sanoja, joista varsinkin viimeinen  – ilmeisesti hyvin harkittu – lause aiheutti Tarassa vakavaa pohdintaa. Lopuksi Ciarán hengitti syvään pari kertaa, ja Tara tunnisti äkkipikaisen ja juron isoisänsä tekevän samoin tuohduttuaan. Tara olisi halunnut kiertää käsivartensa Ciaránin kaulaan, muttei uskaltanut tehdä sitä.

"Ciarán... mitä sinulle kertomiseen tulee", Tara aloitti varovaisella äänellä, sillä osittain hän pelkäsi sen pettävän hetkenä minä hyvänsä – hohtivathan hänen silmänsäkin kosteina kovasti ulos pyrkivien kyynelien takia – osittain taas siksi, että oli jo ehtinyt myöntää itselleen pelkäävänsä Ciaránin reaktiota ylipäätään, "haluan kyllä usein kertoa sinulle ne asiat, missä olet osallisena. Olet aikaisemminkin sanonut minulle, että minun pitäisi kertoa sinulle, mikäli jokin painaa mieltäni, mutta..." Tara veti henkeä ja havaitsi käsivartensa vapisevan, sillä voimat uupuivat kannatellessa Nimbusta sekä yrittäessä samalla pysyä liikkumattomana (mikä toisaalta ei ollut ihan niin hankalaa Ciaránin pitäessä ranteesta kiinni). Tara yritti olla kiemurtelematta vapinasta ja väsymyksen aiheuttamasta särystä huolimatta.
"Kuule, on joitakin asioita, joita en vain tahdo jakaa kanssasi tai en ainakaan näe välttämätöntä tarvetta sinun tietää aivan kaikkea. Luulen, ettet sinäkään kuitenkaan ole minulle kaikkea kertonut", Tara sanoi lopulta, palauttaen harhailleen katseensa takaisin Ciaránin kasvoihin. Hänen äänestään paistoi syyllisyys ja se oli kurkussa vellovan palan hyydyttämä, ja Tara toivoikin kovasti, ettei Ciarán korottaisi omaa ääntään ja suuttuisi. Tuo pelko oli yksi syy sille, ettei Tara mielellään sanonut mitään tällaista, hän kun tiesi olevansa tavallaan riippuvainen Ciaránin välittämisestä. Nimittäin Ciarán lähdettyä ilmoittamatta Kanadaan, oli Tara automaattisesti ajatellut kaiken sen olevan ohi. Ja se ei ollut ollut hauskaa, eikä Tara halunnut kokea sitä kipua enää ikinä uudelleen, jos vain sen saattoi välttää.

Tara rauhoitteli itseään samalla, kun muotoili seuraavaa virkettään. Hänestä tuntui, etteivät sanat riittäneet, vaikka hän olisi puhunut kuinka paljon tahansa.
"Joka tapauksessa", Tara jatkoi hitaasti, "tiedät kyllä jo, mitä mieltä minä olen sinusta. En osaa sanoa, mitä muuta sinä haluat kuulla kuin mitä olen kertonut." Tara piti tauon ja tunsi oman kiihtyvän pulssinsa ranteessaan Ciaránin kättä vasten.

"Ciarán..." Taran ääni oli hiipunut tuskin kuiskausta kovemmaksi. Vaikeudet muotoilla ajatuksensa selkeiksi virkkeiksi kasvoi, sillä päässäkin ne surrasivat vailla minkäänlaista selkeää kokonaisuutta. Kipeä muisto Ciaránin livistämisestä Kanadaan karkasi sille varatusta ajatushäkistä.
"Et sinä paljoa tee mitään, mikä ei itselleni sopisi tai minkä kokisin vääryytenä tai loukkauksena itseäni kohtaan. Mutta – mutta silloin, kun lähdit Kanadaan kertomatta mitään etukäteen –" Tarakin joutui empimään sanoissaan. "Et oikeastaan antanut minulle muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä hiljaisesti lähtösi. En ikinä olisi voinut sanoa kirjeessä mitään. Ja nyt se on jo niin vanha asia, että minun lienee turha purkaa ajatuksiani ja tunteitani sen suhteen." Noita ei tahtonut oikeastaan enää ajatella sitä kamaluutta, olihan hän jo melko kauan teeskennellyt, ettei sitä joululomaa ollut koskaan ollutkaan. Tara katsoi syvälle Ciaránin vihreisiin silmiin, ja ainoastaan pelko torjutuksi tulemisesta esti häntä pudottamasta luutaa kädestään ja painautumasta Ciaránin rintakehää vasten.
Avatar
Ciarán O'Dwyer
Ylläpidon kätyri
Viestit: 997
Liittynyt: 3. Marraskuuta 2013, 19:58
Ammatti: Lipilinnan Lepakoiden jahtaaja
Viesti:

Re: Luudalle

Viesti Kirjoittaja Ciarán O'Dwyer »

Alkoi olla jo myöhä, ja Ciarán arveli, että oppilaiden tanssiharjoitukset olivat varmaan jo melko loppusuoralla. Hämärä hiipi hiljaa huispauskentän katsomoon. Se värjäsi värit tummemmiksi ja varjot synkemmiksi. Aiemmin Ciarán olisi suhtautunut lähestyvään hämärään puistatusten terävöittämällä kammolla, mutta pimeiden ja ahtaiden paikkojen kammo oli lieventynyt Kanadassa vietettyjen vuosien jälkeen. Ehkä siksi, että Ciaránin kuolemanpelko otti nykyään toisen hahmon, eikä pimeä enää muistuttanut häntä ruumiskellareista.

"No..." Ciarán aloitti hitaasti, "minusta näytti siltä, että olit aikeissa kertoa, ja siksi ajattelin, että ehkä halusitkin kertoa. Siis siihen asti, kunnes ilmeisesti sanoin tai tein jotain, mikä sai sinut sittenkin olemaan kertomatta."
Ciarán katsoi tiiviisti Taraa, joka oli nyt kohottanut katseensa. Taran äänestä kuulsi syyllisyys, joka sai Ciaránin tuntemaan olonsa aavistuksen epämukavaksi. Syyllisyys sinällään oli hänelle tuttu tunne, sillä se liittyi lähes aina täyttämättömiin odotuksiin. Säännöt olivat muiden luomia odotuksia, joita rikkomalla sai syyllisyydentunnon heräämään. Mutta Ciarán ei ollut aikonut luoda Taralle sääntöjä, eikä tytön siksi tarvinnut tuntea syyllisyyttä. Ciarán kurtisti kulmiaan. Hän oli varmaankin ollut hätäinen ja käyttäytynyt liian tuomitsevasti. Kun Ciarán huomasi kyyneleiden kertyvän Taran ruskeisiin silmiin, näky sai hänen aiemman harminsa laantumaan jälleen.

"En tarkoittanut, että sinun tarvitsee kertoa, jos et halua. Mutta koska olit aikeissa tehdä sen, ajattelin, että ehkä haluat kertoa", Ciarán jatkoi. "En tiedä, mutta minusta näytti siltä, että muutit mieltäsi siksi, että tein jotain tai sanoin jotain väärin. Ja jos tein tai sanoin jotain väärin, haluan tietää mitä se on."
Kun Tara mainitsi ääneen Ciaránin parin vuoden takaisen katoamisen Kanadaan, Ciaránin sormet kiertyivät tiukemmin Taran ranteen ympärille. Tällä kertaa hän ei puristanut rannetta liian tiukkaan. Vain sen verran, että hän saisi välitettyä, ettei enää ollut aikeissa lähteä mihinkään.
Hetkeksi Ciarán sulki silmänsä ja kokosi ajatuksiaan. Mitä hän itse halusi oikeasti sanoa? Huispauskentällä kävi kolea tuulenvire, jonka mukana lensi aavistus tulevasta talvesta. Tuulen ääni auttoi selvittämään ajatuksia, joten Ciarán veti jälleen syvään henkeä ja avasi silmänsä.
"En minä hae tällä mitään isoa", hän totesi lopulta, "vaan niitä merkityksettömiä pikkujuttuja, joita en itse huomaa tekeväni. Ärsyttäviä tapoja, vaikeasti tulkittavia eleitä.... ihan mitä vain. Ei tarvitse pidätellä pieniäkään juttuja, koska niillä on taipumus kertyä isoiksi läjiksi. Jos et sano niitä ääneen, en tiedä, miksi teet niin kuin teet."
On the wrong side of heaven and the righteous side of hell
Tara Barell

Re: Luudalle

Viesti Kirjoittaja Tara Barell »

Tara piti ilmeensä ja eleensä sekä erityisesti hengityksensä tiukassa kontrollissa – mikä ei ollut laisinkaan niin ilkeää kuin miltä se saattoi kuulostaa – päästämättä katsettaan hetkeksikään Ciaránista. Muutoin saattoi ulkoisella olemuksellaan valehdella tuntemuksistaan tai ainakin johtaa toista harhaan niiden tulkitsemisessa, mutta napakka pulssi ei suostunut yhteistyöhön tälläkään kertaa. Kaiken lisäksi Taran jo valmiiksi luudan painosta vavissut ojennettu käsi joutui antamaan periksi, ja Nimbus mätkähti suorassa kaaressa nurmikolle, onneksi sivusuunnassa poispäin Ciaránista ja Tarasta. Tara räpäytti silmiään kuullessaan vienon tömähdyksen, jonka luudanvarsi pudotessaan aiheutti, mutta hän ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Olkavartta särki ja olo oli muutenkin surkeanpuoleinen.

Ciaránin kuunteleminen ja itkun pidättäminen alkoi olla Taralle harmiteltavasti jo melko tuttua puuhaa. Miksi tämän oli täytynyt mennä tähän? Tara tiesi kyllä hyvin, että se oli hänen oma vikansa, eikä tapoja korjata sitä ollut enää Taran näkemyksen mukaan kuin se yksi ja ainoa. Mutta mikään ei tuolla hetkellä tuntunut pahemmalta kuin puhumattomuus ja negatiivisten tuntemusten aiheuttaminen Ciaránille, oli asiayhteys mikä tahansa. Sitä paitsi Ciaránin kysymysten kohteena oleminen oli enemmin kunnia kuin ikävä taakka. Ajattele! Ei hän kysyisi, ellei tahtoisi tietää. Tara veti syvään henkeä ja hymyili sisäisesti ilotonta hymyä pohdinnalleen. Samaan aikaan hänen päässään pyöri mahdollisten sanamuotojen rinki, joista yhden Tara yritti ottaa kiinni samalla arvellen, kuinka kauan hänen äänensä kestäisi.

Tara oli hetken aivan hiljaa Ciaránin lopetettua puhumisensa. Noita katsoi häntä edelleen ja toivoi, ettei se tuntuisi epämukavalta. (Miksi kaikki olikin yhtäkkiä niin epävarmaa?)
"Mitä sinä tarkoitit –" Tara kokeili varovasti ääntään, joka oli yhtä heikko kuin hetkeä aikaisemminkin, "– sanomalla "no, joku muukin voi lyödä sinua, jos suljet silmäsi lentäessä"?" Tara toivoi, että Ciarán ymmärtäisi sanomatta, mitä hän ajoi takaa. Joskus niin kävi, useimmiten ainakaan Taran muistin mukaan ei, mutta Tara tahtoi yrittää, sillä hän ei olisi halunnut yrittää perustella kysymystään.

Tai ehkä... ehkä Tara olisi sittenkin halunnut selventää. Mitä, jos nyt tulee taas uusi väärinkäsitys tai ristiin luuleminen ja... Taran mieli kehitteli jo pahinta, mitä saattoikaan seurata yksinkertaisesta kysymyksenasettelusta. Mutta mitä hän olisi edes selventänyt? "Haluaisin vain tietää, että löisitkö minua jos oikein suuttuisit?" Ei. Ei niin. Ei todellakaan niin. Tara melkein jo fyysisesti pudisti päätään sen lisäksi, että teki sen jo mielessään. Sitten hän muistutti itselleen, että Ciarán oli itse halunnut tietää. Toki tuo ei voinut mitenkään tietää, mitä Tara oli ajatellut, joten Tara ei myöskään voinut systätä vastuuta Ciaránille. Tara joutui niiskaisten pakottamaan itsensä vielä kerran rauhalliseksi, veltto käsi Ciaránin sormien puristuksessa ja pisto vatsanpohjassa tietämättä halusiko kuulla vastauksen vai ei, mikäli Ciarán oli käsittänyt, mitä Tara kysymyksellään oli takaa ajanut.
Avatar
Ciarán O'Dwyer
Ylläpidon kätyri
Viestit: 997
Liittynyt: 3. Marraskuuta 2013, 19:58
Ammatti: Lipilinnan Lepakoiden jahtaaja
Viesti:

Re: Luudalle

Viesti Kirjoittaja Ciarán O'Dwyer »

Ciaránin oli vaikeaa peittää yllättynyttä ilmettään, kun hän sai ilmeisesti yhden selityksen Taran tunteiden lankakerään. Oli oikeastaan aika lailla kaunistelua väittää, että Taran tunteet olivat Ciaránille siisti, nätisti keritty lankakerä. Päinvastoin ne näyttivät Ciaránille enemmän sekalaiselta vyyhdiltä. Vyyhdiltä, josta oli vaikeaa löytää langan alkua ja loppua. Tällä kertaa Ciarán tunsi saaneensa langanpäästä kiinni, vaikka se yllättikin hänet täysin.

"Joku muukin voi lyödä sinua, jos suljet silmäsi lentäessä", oli ollut huonosti valikoitu sanamuoto. Ei lainkaan harkittu. Ja Ciarán oli unohtanut käyttäneensä mainittuja sanoja heti, kun oli saanut ne lausuttua. Totta kai Ciarán oli tarkoittanut sanomallaan sitä, että Tara olisi voinut lyödä itsensä puuhun, eli puu olisi voinut lyödä Taraa.

"Tarkoitin sitä, että olisit voinut lentää puuta päin, jos et katso eteesi", Ciarán vastasi rehellisesti. "En tarkoittanut ketään... ketään ihmistä, vaan sitä, että voisit osua puuhun. Se oli vähän huono sanavalinta."
Jälleen Ciaránin teki mieli läimäistä itseään. Ketään ihmisiä? Oliko tässä edes muita vaihtoehtoja kuin Ciarán itse? Ja sitä paitsi, hän tajusi kyllä heti, mitä Tara oli tarkoittanut toistamalla lauseen. Tara oli epäillyt, olisiko Ciaránista lyömään tyttöystäväänsä.

Ciarán ei ollut koskaan lyönyt tyttöä, vaikka hän joutuikin aina tappeluihin poikien kanssa. Tyttöjen lyöminen tuotti yleensä paljon vaikeuksia eikä se muutenkaan ollut järin hyvätapaista. Ei sillä, että Ciarán erityisesti ajatteli, mikä oli hyvätapaista ja mikä ei, mutta johonkin piti asettaa raja. Ja hänen rajansa kulki siinä, ettei hän lyönyt tyttöjä periaatteesta.
Kerran periaate oli ollut vähällä murtua, koska Ciaránin oli tehnyt mieli lyödä Angelaa sen jälkeen, kun tyttö oli saattanut hänet vaikeuksiin edellisessä koulussa. Mutta Taraa Ciarán ei koskaan löisi. Ei ikinä.

Ongelma oli se, että "En minä lyö sinua." oli lause, jota Ciaránin oli vaikeaa sanoa ääneen Se kuulosti siltä, että hän myöntäisi mahdollisuuden olemassaolon. Ciarán oli pyörtänyt lupauksensa monesti, ja vaikka hän oli varma tästä lupauksestaan, hän ei halunnut sanoa sitä ääneen. Jo pelkällä lupaamisella oli paha kaiku.
Toisaalta jotkut asiat piti sanoa ääneen, sillä Ciarán ei ollutkaan enää varma, uskoiko Tara häntä. Luuliko Tara, että Ciarán pystyisi lyömään tyttöystäväänsä? Ajatus sai Ciaránin kulmat vetäytymään kurttuun.

"En löisi sinua", Ciarán sai lopulta sanottua. Hänen teki mieli lisätä perään 'ikinä', mutta kokemus oli opettanut, että vaikka oli varma, ikinä ei kannattanut sanoa 'ikinä'.
On the wrong side of heaven and the righteous side of hell
Tara Barell

Re: Luudalle

Viesti Kirjoittaja Tara Barell »

Tara nyökkäsi ja oli huomattavan helpottunut siitä, että Ciarán oli tajunnut, mihin noita oli toistollaan viitannut. Myöskin vastaus, jota Tara oli epäillyt, toi sekin tietyn helpotuksen, ja Taran olkapäät laskeutuivat hiukan alaspäin hengen pidättämisen jälkeen. Hänen kasvoillaan oli nyt melko rauhallinen ilme, tosin mieluisesta vastauksesta huolimatta osittain teeskennelty. Turhaan Tara oli pelännyt – niin kävi usein – mutta ne kerrat, jolloin pelko oli ollut aiheellinen, olivat jääneet hänelle mieleen. Oli siis syytä harkita mahdollisimman montaa vaihtoehtoa, myös niitä kamalia ja pelottavia, sillä olihan paljon mielekkäämpää nousta niistä pinnalle kuin vajota syvälle alas liiasta optimistisuudesta.

Ciarán ei aina ollut ollut täysin rehellinen Taralle, mutta Tara ei moittinut häntä siitä. Vaikka noita olikin kaikin puolin luotettava ihminen, ei Tarakaan halunnut jakaa aivan kaikkea Ciaránin kanssa, mikä hänen oli hänen käsityksensä mukaan normaalia. Joka tapauksessa, Tara luotti Ciaránin puhuvan totta vastatessaan Taran kysymättömään kysymykseen. Ilme Ciaránin kasvoilla ei vain vastannut täysin Taran mielikuvaa tilanteesta, jonka hän oli kehitellyt hetkeä aikaisemmin. Ciarán näytti niin mietteliäältä: jopa liian mietteliäältä Taran mielestä.

Hetken Tara oli jo kehittelemässä uusia tulkintoja siitä, mitä Ciarán saattoi ajatella, mutta pysäytti itsensä ennen kuin pahempaa pääsi tapahtumaan. Taran näytellyn rauhallinen ilme vaihtui sekoitukseksi epäluuloa ja huolta, mitä enemmän hän vain tarkkaili ranteestaan edelleen kiinni pitelevää Ciaránia. Tara huomasi hamuavansa hampaillaan alahuultaan ja ravisti heti hiukan päätään. Pinttynyt tapa ei ollut vieläkään ottanut onkeensa äänettömistä huomautuksista. Tara pidätti turhautuneen huokauksen.

"Joten", Tara aloitti hitaasti, "tämä taisi olla tässä." Hän jätti lisäämättä tarkoituksella 'tältä päivältä', sillä hänen pääkoppansa oli jo onnistunut vakuuttamaan, ettei Tarasta ollut luudalle. Hetkessä Tarasta tuntui, ettei hänestä ollut mihinkään. Ei, ehkä hän vain oli harvinaisen stressaantunut tänään. Tara käänsi rannettaan Ciaránin otteessa sikäli kuin pystyi. Silmät hapuilivat Ciaránin katsetta, sillä Tara ei tahtonut pyytää tuota päästämään irti. Jostain syystä Tarasta vaikutti, että vastaava tilanne oli tapahtunut joskus aikaisemminkin. Tai ehkä hän vain kuvitteli. Sellainen pyyntö kuitenkin sai Taran mielessä niin epämukavan sävyn, ettei sitä voinut esittää.

Oli vain kiltisti toivottava – jälleen kerran – että Ciarán saisi kiinni Taran hienovaraisesta vihjauksesta ja päästäisi Taran menemään. Oikeastaan, minne minä olen edes menossa?
Avatar
Ciarán O'Dwyer
Ylläpidon kätyri
Viestit: 997
Liittynyt: 3. Marraskuuta 2013, 19:58
Ammatti: Lipilinnan Lepakoiden jahtaaja
Viesti:

Re: Luudalle

Viesti Kirjoittaja Ciarán O'Dwyer »

"Joten, tämä taisi olla tässä."
Tara käänsi rannettaan ja Ciarán tiesi, että hänen tyttöystävänsä halusi päästää irti ja lähteä takaisin koululle. Tanssiharjoitukset sisällä linnassa olisivat varmaan ohi, joten ainakin niihin ei tarvinnut enää osallistua. Lentoharjoitukset oli ehkä muutenkin parempi lopettaa tältä päivältä. Niiden kannalta tämä taisi olla tässä. Taran toteamuksessa oli silti Ciaránin mielestä jotain häiritsevää, jotain lopulliselta kuulostavaa, eikä Ciarán halunnut sanoa myöntävää vastausta retoriseen kysymykseen, johon Tara tuntui odottavan vastausta.

"Ei vielä", Ciarán totesi hiljaa. Hän vastasi Taran ruskeiden silmien katseeseen kasvoillaan vakava ilme. Hän ei ollut varmaan koskaan maininnut, että piti Taran silmistä. Hän tuskin sanoisikaan sitä kovin montaa kertaa ääneen, koska kehut kuluivat käytettäessä. Ciarán toivoi, että ajatusten välittämiseen ei tarvitsisi käyttää sanoja lainkaan. Sanat muunsivat totuutta, muokkasivat sitä taitamattoman käyttäjän huulilla joksikin aivan muuksi. Tilanteet, joilla oli oikeasti merkitystä, saattoivat ajautua väärinkäsitysten noidankehään yhden väärän sanan vuoksi. Aina, kun Ciarán joutui tilanteiseen, joissa sanoilla piti välittää painavia lauseita kuten "En pystyisi koskaan satuttamaan sinua." tai "Minä rakastan sinua.", hän jätti mieluummin sanat käyttämättä. Teot puhuvat sanoja väkevämmin. Sanoilla pystyi valehtelemaan, pimittämään, kiertämään, kaunistelemaan. Teot sen sijaan.... ne olivat vaikeita väärentää.

Ciarán nykäisi Taraa ranteesta ja veti tytön halaukseen. Hän laski toisen kätensä Taran selälle, jonka luisevuus yllätti hänet joka kerta. Hengittäessään Ciarán pystyi haistamaan tutun mustikkashampoon tuoksun – hänen täytyisi varmaan mainita Taralle, ettei tämä saanut koskaan vaihtaa shampootaan – vaikka mukaan olikin sekoittunut vieraampi syystuulen tuoksu. Ciarán oli halannut tyttöystäväänsä kymmeniä kertoja, mutta siinä oli aina jotain uutta. Tällä kertaa halausta leimasi epävarmuus, sillä Ciaránin mieleen oli juolahtanut ajatus, että hän oli tainnut ottaa Taran itsestäänselvyytenä. Hän odotti, että tyttö oli aina hänen vierellään, riippumatta siitä, mitä hän teki. "Tämä taisi olla tässä" oli yksinkertainen lause, joka palautti hänen mieleensä sen, ettei Tara ehkä ikuisesti olisikaan paikalla. Ciarán veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. Jos hän myönsi tosiasiat itselleen, häntä jännitti, vastaisiko Tara halaukseen. Vai pelkäisikö tämä kenties sitä, mitä hän oli aiemmin sanonut lyömisestä. Hän oli nähnyt tytön katseessa epäluuloa. Ehkä Tara oikeasti uskoi, että Ciarán pystyisi lyömään.

Oli vain toivottava, että teot välittivät – jälleen kerran – sen, mihin sanat eivät riittäneet. Ole kiltti ja jää.
On the wrong side of heaven and the righteous side of hell
Viestiketju Lukittu