Tylypahka AM

((Jaaaa tänne tosiaan Lucas, tuo Rohkelikon jälkkärissäistumiskuningas))


Vincent Coates istui työpöytänsä ääressä ja silmäili pöydällään olevia papereita, lajitellen niitä kasoihin. Hänen työhuoneensa oli tavalliseen tapaansa yksinkertaisesti sisustettu ja siisti, lukuunottamatta joitain pieniä kirjapinoja pöytätasojen päällä ja ikkunalaudalla - varsinkin ikkunalaudalla, strategisesti aseteltuna peittämään ikkunasta avautuva näköala koulun edustalla oleviin puihin. Tänään huoneeseen oli kannettu, tai tarkemmin sanottuna leijutettu, ylimääräinen pöytä, sanko, rätti, ja joitain muita siivousvälineitä, ja muutama raskas pahvilaatikko täynnä vanhaa tavaraa. Ne tulisivat olemaan kohta tarpeen. Josta puheen ollen - Coates vilkaisi seinällä olevaa kelloa. Jos Lucas Mac Fhionnlaigh, Rohkelikon ahkerin jälki-istunnossa istuja, ei saapuisi seuraavan viiden minuutin aikana, hän olisi myöhässä tämänkertaisesta rangaistuksestaan.

Ja rangaistuksen Mac Fhionnlaigh tosiaan ansaitsi. Pojan puhe ja sen jälkeinen käyttäytyminen syntymäpäivägaalassa oli ollut lievästi sanottuna epäasiallista, ja hieman tiukemmin sanoitettuna sellaista, että jos Mac Fhionnlaigh olisi syntynyt Coatesin lapsuuden aikana, hän olisi varmasti saanut reippaasti selkäänsä. Rehtori Chinokin oli vaikuttanut täysin tyrmistyneeltä pojan käyttäytymisestä.

Jälki-istuntorangaistusten keksiminen nuorelle herra Mac Fhionnlaighille alkoi olla jo äärimmäisen vaikeaa, kaikkien parhaiden ideoiden ollessa jo vähintään kertaalleen käytetty, ja Coates pohti tyytymättömänä, että hänen täytyisi todennäköisesti piakkoin turvautua vanhaan kunnon kirjoitusrangaistukseen. Se olisi kuitenkin erittäin valitettavaa. Kunnon työnteko oli aina paras tapa saada oppilaat kaidalle polulle, tai niin hän ainakin uskoi. Mitä hyötyä siitä muka oli, jos oppilas kirjoittaisi sata kertaa lauseen "En ikinä mustamaalaa rakasta kouluani puhetta pitäessäni"? Se olisi vain pergamentin ja musteen hukkaa, koulu ei hyötyisi siitä mitenkään, ja oppilaskaan tuskin muuttaisi mieltään rangaistuksen takia. Vaikka ehkäpä isoilla kirjoitusharjoituksilla olisi positiivinen vaikutus oppilaan käsialaan? Jos tässä pilvessä oli pakko nähdä jokin hopeareunus, niin ehkä se oli sitten siinä. Coates kohautti olkapäitään, ja jatkoi papereidensa järjestelyä toivoen, että Mac Fhionnlaigh kuitenkin ilmestyisi paikalle itse, ja edes suurin piirtein ajoissa.

((Ja ihan itselleni muistutukseksi: tämä sijoittuu nyt lokakuun 28. päivään eli viikko syntymäpäivägaalan jälkeen ja Hestian ja Lucaksen "keskustelua" seuraavaan päivään.))

Lucas maleksi koulun käytäviä pitkin kohti professori Vincent Coatesin toimistoa. Nimenomaan maleksi, sillä hänellä ei ollut varsinaisesti mitään intoa tai kiirettä saapua jälki-istuntoonsa. Hän ei enää edes muistanut, kuinka mones jälki-istunto oli kyseessä, mutta joka tapauksessa ihan liian mones. Hänen täytyi kyllä professori Coatesin kunniaksi myöntää, että tämä oli kiitettävästi keksinyt hänelle erilaisia jälki-istuntorangaistuksia. Miehen kekseliäisyydellä tosin toivottavasti olisi edes jotkut rajat. Tänään hän olisi mielellään ihan vain istunut jälki-istuntoaan pois. Ehkä hänen pitäisi itse asiassa tehdä professorista valitus, koska mitä jälki-istuntoa se oikein edes oli, jos hän ei saanut edes istua.

Poika kaivoi koulupuvun housujensa taskusta ketjun päässä olevan kellonsa ja vilkaisi sitä. Hän oli ilmeisesti jo viisi minuuttia myöhässä jälki-istunnostaan, mutta sen verran voisi aina pistää kellon syyksi. Sitä paitsi tuskin nämä jälki-istunnot jaksoivat kauheasti enää kiinnostaa edes professoria. Pakko näistä jutuistakin sentään oli joskus mennä uutuudenviehätys. Lopulta Lucas kuitenkin kaikesta vitkasteluun huolimatta päätyi professorin työhuoneen oven taakse ja huokaisi ennen kuin koputti siihen. Tavallisesti hän ei olisi edes odottanut vastausta, mutta koska hänellä ei ollut nyt mitään kiirettä, hän odotti. Valitettavasti professori kuitenkin vastasi melko pian ja Lucas astui sisään tämän työhuoneeseen, joka alkoi käydä jo epämiellyttävän tutuksi.

Astuessaan sisään huoneeseen Lucas huomasi heti ylimääräisen pöydän sekä sangon, rätin ja muita siivousvälineitä. Hänen teki mieli kääntyä heti kannoillaan, mutta valitettavasti se ei tainnut oikein käydä päinsä. Niinpä hän veti oven perässään kiinni ja astui muutaman askeleen eteenpäin hyväksyen kohtalonsa. Jälki-istunto sentään loppuisi joskus. Hänen puheensa jäisi elämään ikuisesti. Ainakin Rohkureportaasin sivuilla kunhan hän saisi puheensa kokonaisen version kirjoitettua puhtaaksi lehteen sopivaan muotoon.

”Iltaa”, hän tervehti pofessoria, ”miten menee?” Mies näytti olevan työn touhussa pöydällään olevien papereiden parissa, niin kuin lähestulkoon jokaisella kerralla, kun tämä oli pitänyt hänelle jälki-istuntoa.

Kellon viisari nakutti minuutti minuutilta eteenpäin, mutta nuorta Rohkelikkoa ei näkynyt missään. Lopulta ovelta kuului koputus, ja aikaa haaskaamatta Coates kutsui koputtajan sisään. Ainakaan Lucasta ei tarvinnut hakea paikalle väkipakolla... 'Miten menee' ei kuitenkaan ollut Coatesin mielestä erityisen asiallinen sanavalinta aikuiselle puhuttaessa, ja hänen huulensa kiristyivät tiukalle viivalle.
"Herra Mac Fhionnlaigh. Tarkoitat kai 'kuinka voitte'", hän huomautti, ja vilkaisi sitten taskukelloaan. "Voin hyvin, kiitos kysymästä. Sinä taas olet seitsemän minuuttia myöhässä. Se lisätään sitten tämän jälki-istunnon loppuun."

Coates laittoi kellon takaisin taskuunsa, ja osoitti kädellään kohti ylimääräistä pöytää ja sankoa rätteineen.
"Parasta sitten kai aloittaa. Kuten näet, siinä on siivousvälineitä. Laatikoissa on joitain varastossa olleita esineitä, jotka ovat päässet pahasti pölyttymään vuosien varrella. Saat kiillottaa ne putipuhtaiksi. Ilman taikakeinoja, tietenkin. Ja muistakin käsitellä niitä varoen."

Coates oli jo etukäteen tarkistanut laatikoiden sisällöt silmämääräisesti, ettei niissä ollut mitään erityisen tärkeää tai helposti särkyvää. Ne vaikuttivat kuitenkin olevan vain unohtuneita, varsin turhia esineitä, kuten vuosikymmeniä vanhoja velhoshakki-pokaaleja jotka eivät enää mahtuneet palkintohuoneeseen. Oli silti hyvä pyyhkiä nekin välillä tomusta. Ja jos jokin nyt sattuisi menemään rikki siivouksen aikana, ei se ainakaan olisi aivan maailmanloppu. Odottaen, että poika kävisi töihin, Coates napautti kädessään olevaa paperipinoa kevyesti pöytää vasten tasatakseen sen, ja laittoi sen sitten yhteen pöydässä olevista laatikoista, kääntäen sitten katseensa takaisin Lucasiin.
"Toivon todella, että kadut käyttäytymistäsi gaalassa. Mitä oikein kuvittelit tekeväsi, mustamaalata nyt koulun mainetta noin! Ja vielä kun olit kirjoittanut niin hyvän puheen etukäteen! Olen erittäin pettynyt."

”Joo, juuri sitä tarkoitin, professori”, Lucas huokaisi professorin korjatessa hänen sanavalintaansa. Hän huokaisi vielä äänekkäämmin, kun tämä huomautti seitsemän minuutin myöhästymisestä. Hän ei jaksanut käsittää, miten professoria saattoi kiinnostaa joku seitsemän minuuttia sinne tai tänne. Edes häntä itseään ei jaksanut kiinnostaa, joten hän ei kuitenkaan sanonut asiasta mitään.

Pian professori Coates kertoi, että hänellä olisi tässä jälki-istunnossa edessään siivoamista, mikä ei varsinaisesti yllättänyt häntä, mutta ei varsinaisesti saanut häntä myöskään hyppimään riemusta. Professorin maininta ”ilman taikakeinoja” sai hänen hartiansa laskemaan pettyneenä. Tässä tulisi menemään ikuisuus. Samalla hän kuitenkin päätti kiillottaa esineet mahdollisimman tarkasti ja hitaasti, ihan vain professorin kiusaksi. Ehkä tämä lopulta kyllästyisi ja sallisi hänen käyttää taikasauvaansa. Tai vähimmillään tämä ei ainakaan ehtisi antaa hänelle mitään muuta työtä.

Lucas asteli pöydän ja laatikon luokse ja vilkaisi sen sisältöä. Professori Coates ei tosiaan ollut ainakaan vähätellyt sanoessaan, että esineet olivat päässeet pahasti pölyttymään vuosien varrella. Laatikossa olevia pokaaleja peitti varmaan ainakin sentin pölykerros. Kuinka ihastuttavaa. Pokaalien kiillotusta klassisemmaksi ei voinut jälki-istunto mennä. Lucas huokaisi ja veti itselleen pöydän ääreen tuolin ja otti rätin käteensä. Hän nosti jalkansa pöydän kulmalle ja otti laatikosta päällimmäisen pokaalin käteensä ja huomasi heti, miten se jätti kamalan kasan pölyä koulupuvun villatakille jalustan hipaistessa vaatetta.

Lucas laski pokaalin takaisin ja laski jalkansa lattialle riisuakseen harmaan villatakin tuolin selkänojalle ja tunki samalla kravattinsa pois tieltä kauluspaidan rintataskuun ennen kuin nosti jalkansa taas ylös pöydälle ja otti pokaalin jälleen käsiinsä. Hän pyyhkäisi rätillä nimilaattaa ja totesi kyseessä olevan velhoshakkipokaali. Ei sillä, että asia tietenkään erityisemmin kiinnosti häntä. Poika kastoi rätin ja jatkoi pokaalin puhdistamista kuunnelleen professorin saarnaa hänen juhlagaalan puheesta. Hän yritti kovasti olla hymyilemättä tyytyväisenä, kun tämä valitti koulun maineen mustamaalaamisesta, mutta kun professori pääsi hänen puheensa ensimmäiseen vedokseen ja pettymykseensä asti hänen ei tarvinnut enää yrittää.

”No et ole ainoa. Voisitte perustaa kerhon”, Lucas mutisi hangaten pokaalia. Hän oli kuullut samat sanat jo varmaan tuhat kertaa aikaisemminkin, mutta ne sattuivat silti yhtä ihmeen paljon. Totta kai hänkin olisi tahtonut, että joku olisi joskus ollut hänestä ennemmin ylpeä, mutta hänellä nyt vain ei sattunut olemaan mitään sellaisia taitoja tai ominaisuuksia, joista olisi voinut olla ylpeä. Niinpä hän ei jaksanut enää edes yrittää.

Coates huokaisi syvään.
"Jos meitä on kokonainen kerhollinen, ehkä se tarkoittaa sitä, että sinun olisi aika tehdä jotain asialle", hän huomautti kärkevästi, ja puisti päätään. "Puhun varmasti koko kerhon puolesta kun sanon, että harmittavinta on se, että haaskaat lahjojasi pelleilemällä!"

Toisille suotiin erinomaiset lähtökohdat - puhdasverinen perhe, taloudellinen vakaus, lento- ja kirjoituslahjat... Toisille taas... Coates itse oli joutunut työskentelemään ahkerasti kaiken saamansa eteen. Nuorelle Mac Fhionnlaighille oli selvästikin annettu kaikki aivan liian helposti, eikä hän siksi ymmärtänyt, millaisia aarteita hänelle oli syntymässä suotu. Tokihan pojan täytyi tietää olevansa taitava noilla aloilla, mutta Coatesin kokemuksen perusteella mitä hyväosaisempi joku oli, sitä vaikeampi tämän oli ymmärtää, etteivät kaikki jakaneet hänen osaansa maailmassa. Koulukuraattori veti henkeä. Paras mahdollinen aika saarnalle oli aina, kun oppilas ei päässyt karkaamaan tilanteesta, joten nyt oli täydellinen hetki käyttää tilaisuus hyväksi. Ja aihettahan riittäisi vaikka viiteen eri saarnaan.

"Esimerkiksi se sinun lehtesi. Tuollainen skandaalinhakuisuus on vain halpaa temppuilua. Jos vain viitsisit yrittää, voisit kirjoittaa jotain kunnollista, etkä vain valheellisia artikkeleita, jotka vääristävät kaiken mitä haastateltavasi on sanonut." Mies puisti päätään uudestaan. "Merlin tietää, että tämä maailma on jo roskalehtiä täynnä! Tai runosi syntymäpäivägaalassa - hyvä on, myönnän, olihan se toki nokkela - " Coates kohautti olkapäitään, "mutta se ei ollut sopiva arvokkaaseen juhlaan. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, herra Mac Fhionnlaigh, niin myös humoristisille runoille, olivat ne sitten kuinka hyvin sepitettyjä tahansa."

Lucas irvisti itsekseen, kun Coates sanoi, että jos heitä oli jo kerhollinen, niin ehkä hänen kannattaisi jo tehdä asialle jotain. Mitä jos häntä ei kiinnostanut tehdä? Mitä jos häntä ei kiinnostanut se, että hänen koko elämänsä oli jo suunniteltu valmiiksi hänen puolestaan? Mitä jos hän ei halunnut mitään samaa, mitä hänen kerhonsa tuntui tahtovan? Se tosin ehkä oli ongelma, että hän ei myöskään tiennyt, mitä hän sitten oikeasti halusi.

Hän ei myöskään oikein tiennyt, mistä lahjoista professori Coates oikein mahtoi vaahdota. Hänelle kun nimenomaan ei ollut suotu oikein mitään lahjoja. Hän oli toki joskus vitsaillut, että oli selvästi laittanut kaikki hänelle annetut pisteet ulkonäköön, mutta sekään ei tietysti ollut täysin totta. Ei hän ollut veljiinsä verrattuna erityisen hyvännäköinenkään. Itse asiassa aika normaali. Paitsi pisamista hän olisi luopunut kyllä heti, jos olisi tarjoutunut tilaisuus. Ne olivat aika nolot. Mutta sen myötä hän ei tosiaan loistanutkaan oikein millään alalla. Paitsi ehkä huispauksessa, mutta urheilu olikin tietysti juuri se ala, joka hänen vanhemmilleen ei tuntunut sopivan. Joskin isä oli tuntunut osoittavan jonkinlaista kiinnostusta syksyllä siitä, että hän oli ylentynyt tupansa huispausjoukkueen kapteeniksi. Urheilu ei ehkä ollut tämän mielestä mikään suuri meriitti, mutta toisten johtaminen selvästi oli.

”Se ei ole minun lehteni”, Lucas vastasi automaattisesti professorin syytöksiin. Sehän oli itse asiassa Royn lehti. Hän vain piti siitä huolta nyt, kun Roy ei enää ollut täällä. Hän tunsi pienen vihan pistoksen, kun Coates haukkua Rohkureportaasia skandaalinhakuiseksi ja väitti sen toiminnan olevan halpaa temppuilua.

”Mikä sitten sinun mielestäsi olisi jotain kunnollista?” hän kysyi haastavasti samalla, kun jatkoi sylissään olevan pokaalin kiillotusta nostaen katseensa vain hetkeksi professoriin. Tämä ei selvästikään ymmärtänyt ollenkaan, mikä Rohkureportaasin tarkoitus ja idea oli. Tai sitten tämä ymmärsi liiankin hyvin ja tahtoi lopettaa sen. Täytyihän sentään ottaa huomioon, että professori Coates kuului itsekin koulun johtokuntaan. Hän kuitenkin yllättyi hieman, kun mies sanoi hänen syntymäpäivägaalassa lausumaansa runoa nokkelaksi. Nokkelaksi. Kukaan ei ollut koskaan sanonut häntä nokkelaksi. Paitsi herra Caoidheach, mutta tämä oli tarkoittanut sen sarkastisessa mielessä, kun ei voinut oikein sanoa hänestä mitään pahaakaan päin naamaa ja hänen muiden perheenjäsentensä läsnä ollessa. Tai eihän tietenkään professori Coateskaan ollut sanonut varsinaisesti häntä nokkelaksi vaan hänen kirjoittamaansa runoa. Itse asiassa se oli ehkä jopa mukavampi kehu. Etenkin, kun se ei ollut kuulostanut sarkastiselta.

”Siellä oli paras yleisö”, Lucas päätyi toteamaan nostamatta katsettaan pokaalista. Oikeasti kyse tietysti oli ollut enemmänkin siitä, että syntymäpäivägaalassa lausuttuna se oli raivostuttanut opettajia eniten. Ja no… sehän oli ollut kosto siitä, että hänen varsinainen puheensa oli keskeytetty. Mutta senkin tarkoitus oli lähinnä ollut raivostuttaa opettajia.

//Roolipelipisteet on palkittu tähän saakka. -Caine