Tylypahka AM

Paksu usva peitti Tylypahkan pihamaat viileänä syysaamuna. Kello ei ollut edes kuutta, mutta koulun parantaja oli jo hereillä. Lenkkeily kuului olennaisena osana miehen päivärytmiä ja aikainen aamu oli kaikkein paras aika lähteä juoksemaan, sillä silloin oppilaat kaikkein epätodennäköisemmin loukkaantuivat. Kuka muka olisi hereillä tähän aikaan?

Adrian veti jalkaan mukavat collegehousut sekä vanhat, mutta sitäkin paremmat juoksulenkkarit. Koska ulkona oli tähän aikaan vuodesta jo melko kylmä, mies päätti pukea päälleen tapojensa vastaisesti löysän, hihattoman paidan. Yleensä Adrian juoksi ilman paitaa. Sipaistuaan vielä hiuksensa nopealle poninhännälle mies oli valmis lähtemään kohti raikasta ulkoilmaa.

Adrian suuntasi linnan suurista ovista pihamaalle lähtien kulkemaan kohti järveä, ajatuksena juosta sen ympäri. Lenkin jälkeen voisi ehkä joogata tai venytellö muutaman hetken, jotta lihakset ja mieli pysyisivät vetreinä. Adrian oli hyvin harvoin kipeä tai huonovointinen, ja oli vakaasti sitä mieltä, että juuri joogan avulla hän oli pysynyt terveenä ja hyvässä kunnossa koko elämänsä. Voihan osasyy toki olla sekin, että mies nukkui tarpeeksi ja piti huolen siitä, että muisti syödä usein ja terveellisesti, mutta sehän oli tietenkin aivan itsestään selvää. Adrian jaksoi aina sairaalasiivessäkin muistuttaa oppilaille, kuinka tärkeää oikeanlainen ruokavalio ja riittävä lepo oli.

Aamulenkkeily oli lähes aina kovin yksinäistä puuhaa, sillä kukapa muu tähän aikaan olisi ulkona urheilemassa, jos olisi mahdollisuus nukkua. Eikä Adriania haitannut urheilla yksin, silloin hänellä oli aikaa miettiä omia asioitaan ja nauttia luonnon rauhasta. Tänään hän kuitenkin olisi kovasti kaivannut jotakuta, jonka kanssa vaihtaa muutama sananen.

// peliin saa liittyä kuka tahansa, joka jostain ihmeellisestä syystä sattuu olemaan aikaisin aamulla pihamaalla. :D

Klaus havahtui ääniin, jotka lähtivät ilmeisen uteliaasta oravasta, joka tuijotti takaisin, kun hän avasi silmänsä. Orava. Hän sulki silmänsä uudestaan. Kuka oli päästänyt oravan hänen työhuoneeseensa? Mies avasi silmänsä taas, mutta orava oli siinä. Tällä kertaa hän huomasi myös, että oravaa ympäröi maisema, joka selvästi ei ollut hänen työhuoneensa. Siihen kuului hieman kuolleen näköistä ruohikkoa sekä jonkinlainen puska. Jossain kauempana näkyi puitakin.

Klaus nousi istumaan ja hieroi päätään rekisteröiden samalla istuvansa keskellä puskaa. Orava pelästyi ja lähti kipittämään tiehensä vauhdilla, joka sai Klausin melkein voimaan pahoin. Hän vilkaisi toiselle puolelleen ja näki kauempana järven. Edellisen illan tapahtumat alkoivat pikkuhiljaa palata hänen mieleensä. Hänhän oli tosiaan ollut Tylyahossa juhlimassa, kuten yleensä, ja lähtenyt sieltä varsin myöhään… ja ehkä myös harvinaisen sekavassa kunnossa. Oli ollut sumua eikä hän ollut löytänyt takaisin koululle. Tai no, ilmeisesti hän oli kuitenkin löytänyt varsin lähelle, mutta luovuttanut sitten viime metreillä ja käynyt nukkumaan puskaan.

Yhtäkkiä hän kuuli jostain askeleita ja pakotti itsensä ylös, vaikka se hiukan kivistikin päätä. Hän pudisteli muina miehinä mustaa pukuaan ja nyppi muutaman lehden pois vaaleista hiuksistaan ennen kuin näki usvan läpi koulun parantajan Adrian Holtin. Hän ei ollut juurikaan ollut tekemisissä miehen kanssa, mutta tiesi tämän kuitenkin niin kuin koulun muutkin työntekijät. Klaus suoristi vielä hiukan puvuntakkiaan sekä kaapuaan, jotta ne olisivat parhaassa mahdollisessa kunnossa, jossa ne nyt saattoivat ulkona vietetyn yön jälkeen olla ja otti sitten kasvoilleen mahdollisimman normaalin hymyn.

”Huomenta”, hän tervehti työtoveriaan selvitettyään ensin hetken kurkkuaan, yrittäen kuulostaa siltä kuin ei olisi juuri herännyt ja noussut ylös puskasta. Hän pisti merkille parantajan urheilulliset vaatteet ja tunsi miltei tarvetta pudistaa päätään. Kuka tervejärkinen harrasti urheilua tähän aikaan aamusta? Eihän tällaiseen aikaan ollut ehtinyt juoda vielä aamukahvejakaan.

Hiekkatien pintaa rahisuttavat tasaiset askeleet pysähtyivät äkisti, kun läheisestä puskasta kömpi esiin mies, jonka Adrian tunnisti Klaus Schneideriksi, joskaan hän ei ollut aivan varma, mitä Klaus koululla kahvinjuonnin lisäksi teki. Mies näytti siltä, kuin olisi viettänyt viime yön nukkuen tuossa samaisessa pusikossa, mutta miksi kukaan haluaisi nukkua ulkona, kun ilmakaan ei ollut kovin lämmin.

"Huomenta", Adrian vastasi Klausin tervehdykseen ja hymyili tälle hieman hämmentyneenä.
"Viime yö taisi venyä hieman pitkäksi. Oletko ehtinyt nukkua ollenkaan?" Adrian tiedusteli toivoen, ettei kuulostaisi ystävällisen sijaan liian uteliaalta ja holhoavalta. Hän oli kuitenkin parantaja, ja tottunut pitämään huolta muiden hyvinvoinnista ja terveydestä. Ei hän kuitenkaan halunnut väkisin tuputtaa neuvojaan, jos Klaus haluaisi niitä kuulla, hän luultavasti kysyisi itse.

Adrianilla itsellään ei oikeastaan ollut kokemusta niin rankasta juhlimisesta, ettei hän olisi löytänyt omaan sänkyynsä sen jälkeen. Ei hänellä ollut tapana muutenkaan nauttia alkoholia, se ei nimittäin ollut hyväksi terveydelle. Sitä paitsi, lenkkeilystä baari-illan jälkeen tulisi takuulla vain huono olo.

Klaus selvitti kurkkuaan, kun Adrian huomautti suoraan, että hänen yönsä oli tainnut venyä hieman pitkäksi. Hän ei ollut aivan varma, oliko tämän äänensävy enemmän tuomitseva vaiko vain utelias. Tai ehkä se ei ollut kumpaakaan. Hänen päänsäkin oli varsin kipeä, joten häntä ei huvittanut jäädä analysoimaan asiaa sen pidempään, vaikka tilanne olikin hänen kannaltaan ehkäpä hieman nolo. Valitettavasti hänellä oli kuitenkin päätettävänään vielä yksi asia: keksisikö hän jonkun hyvän (tai edes keskinkertaisen) selityksen sille, että oli ennen kuutta aamulla puskassa vai kannattaisiko edes yrittää? Hän päätyi ikävä kyllä ensimmäiseen vaihtoehtoon.

”Öh… Ei oikeastaan, minä tässä vain… Yritin tuota…” Klaus aloitti miettien kuumeisesti, miten selittäisi tilanteen parhain päin. Tai niin kuumeisesti kuin hänen hieman sumuisilla ajatuksillaan oli tällä hetkellä mahdollista.

”Tai siis… kokeilin erästä tällaista jästien… ömh… parannuskeinoa”, mies lopulta turvautui tavallisesti käyttämäänsä valheeseen ja rukoili mielessään, että parantaja ei ollut jästisyntyinen tai muutenkaan kovin perehtynyt jästeihin. Velhoperheissä kasvaneisiin jästiselitykset upposivat yleensä loistavasti. Jästitiedon opetuksessa oli selkeästi parantamisen varaa, koska monet olivat valmiita uskomaan jästeistä ihan mitä tahansa.

”Auttaa kuulemma flunssaan”, hän vielä lisäsi mahdollisimman asiantuntevan kuuloisena. Ikävä kyllä siinä samassa hän tajusi myös, että puhui juuri koulun parantajalle. Hänen teki mieli potkaista itseään päähän. Hän olisi voinut keksiä jonkin sopivammankin selityksen! Nyt Adrian varmasti ihmettelisi, miksei hän ollut vain mennyt hakemaan vähän pippurijuomaa vaan makasi mieluummin pihamaan puskissa aamuviideltä.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine

Adrian kohotti kulmiaan hivenen huvittuneena kuunnellessaan Klausin ontuvaa selitystä. Hän ei ollut koskaan kuullut puskassa nukkumisen auttavan Lokakuiseen flunssaan edes jästien keskuudessa, ja hänen isänsä oli sentään ollut jästi. Sitä paitsi, parantajakoulutus oli käsitellyt melko kattavasti jästien lääketiedettä, joka oli Adrianin mielestä myös melko mielenkiintoista.
"Suosittelisin flunssaan ennemmin sisällä lämpimässä nukkumista", mies totesi ajatellen, ettei Klausilla luultavasti ollut juurikaan käsitystä jästeistä. "Onko sinulla siis flunssa? Minulla on pippurijuomaa sairaalasiivessä, jos tarvitset."
Klaus ei kuitenkaan vaikuttanut kovin sairaalta, ainoastaan huonosti nukkuneelta ja hieman krapulaiselta.

Viileä tuulenvire muistutti Adriania keskeytyneestä lenkistä. Kylmällä ilmalla pysähtyminen sai miehen palelemaan aavistuksen, ja tämä olisi mielellään jatkanut lenkkiään tai vähintään pukenut päälleen hupparin, jota hän ei tietenkään ollut ottanut mukaan.
"Oletko menossa linnaan?" Adrian kysyi astuen varovasti eteenpäin, toivoen Klausin seuraavan häntä. Adrianin suunnitelmissa oli ollut juosta järven ympäri ainakin neljä kierrosta, mutta hänestä tuntuisi tylyltä jättää Klaus yksin polulle seisomaan. Ehkä hän saisi houkuteltua Klausin joogaamaan aamiaisen jälkeen.

"Mitä sinä, tuota... teetkään koululla?" Adrian kysyi Klausilta, tuntien itsensä sitten hieman hölmöksi. Tottahan hänen pitäisi tuntea kaikki henkilökunnan jäsenet, tai vähintäänkin tietää mitä ainetta kukin opetti.

Klaus ei ollut asiasta aivan varma, mutta jotenkin hänestä tuntui, ettei Adrian uskonut hänen selitystään puskassa nukkumisen terveysvaikutuksista. Itse asiassa mies näytti jopa aavistuksen verran huvittuneelta. Miten noloa. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan voinut enää tietenkään perääntyä, ellei tahtonut tehdä tilanteesta vielä entistä nolompaa.

”Aivan… Aivan… Olen kuullut, että sekin saattaa auttaa”, hän totesi yrittäen edelleen esittää asiantuntijaa, kun parantaja suositteli hänelle ennemmin sisällä lämpimässä nukkumista, ”ehkä… ehkä kokeilen vielä sitä ennen pippurijuomaa.” Hän värähti hieman aikaisen aamun viileän tuulenvireen pyyhkiessä pihamaiden yli. Miten ihmeessä hän oli edes päätynyt nukkumaan ulkona puskassa tähän aikaan vuodesta? Ehkäpä hänen pitäisi jatkossa vähentää tuopillisten määrää käydessään baarissa. Tai vaihtoehtoisesti hankkia joku hieman luotettavampi kaveri huolehtimaan siitä, että hän pääsisi edes sisätiloihin asti nukkumaan.

”Ah… Aivan… Olen”, Klaus vastasi Adrianin kysyessä, oliko hän menossa linnaan. Hän todellakin oli menossa linnaan. Hänestä tuntui, että hän tarvitsi jotain tasoittavaa. Ja ehkä jotakin syötävää. Ja sitten varmaankin lämpimän nukkumapaikan. Voipi olla, että hän puskassa vietetyn yön jäljiltä tarvitsisi vielä lähitulevaisuudessa pippurijuomaakin oikean flunssan hoitoon. Klaus lähti kulkemaan Adrianin rinnalla, kun tämä oli näyttänyt odottavan sitä. Hän sen sijaan ei ollut odottanut tämän kysymystä hänen ammatistaan. Se tuli aivan yhtä puskista kuin hän oli juuri itsekin tullut.

”Öh… Tuota… Minä olen jästitiedon opettaja”, hän vastasi hieman kierrellen. Se ei ollut varsinainen vale, sillä hän todella oli jästitiedon opettaja. Hän ei vain maininnut, että ei varsinaisesti ehkä kauheasti opettanut jästitietoa tällä koululla. Tai tällä hetkellä ei oikeastaan millään muullakaan koululla… Mutta se oli tietysti sivuseikka! Kyllähän hän sitä paitsi välillä valvoi sitä erästä kerhoa. Ja tehnyt jotain muitakin pikkuhommia. Valvonut jälki-istuntoja. Hänestä ne tosin eivät olleet mitään pikkuhommia vaan erittäin isoja, raskaita hommia, joita hänen ei olisi pitänyt joutua hoitamaan.

”Oletko itse… tuota… aamulenkillä?” hän kysäisi hiljaisuuden välttelemiseksi Adrianilta, vaikka oli varsin selvää, että tämä oli ollut aamulenkillä. Eihän kukaan tervejärkinen ihminen muuten ollut sellaiseen aikaan liikkeellä koulun pihalla.

Hetken aikaa Adrian luuli kompastuvansa omiin jalkoihinsa, sen verran hän oli hämmentynyt kuulemastaan. Ahkeran joogaamisen ansiosta miehen tasapaino oli kuitenkin huippuluokkaa, eikä Klaus hyvällä tuurilla edes huomannut pientä hoippumista hänen askelissaan. Adrian ei olisi ikipäivänä arvannut, että Klausin oppiaine olisi ollut jästitieto. Toisaalta, ehkä hyviä opettajia oli vaikea löytää ja koulu oli laskenut vaatimuksiaan opettajien pätevyyden suhteen.
"Jästitiedon.. ai niinkö?", mies totesi yllättyneenä. "Mutta eikös meillä ole toinenkin jästitiedon opettaja? Opetatteko eri vuosiluokkia?"

"Olen, käyn juoksemassa vähintään viisi kilometriä joka aamu", Adrian nyökkäsi ilahtuneena siitä, että sai syyn keskustella urheilusta. "Tosin tänään lenkki jäi vähän lyhyemmäksi."
Klausiin törmääminen oli tosiaan lyhentänyt lenkkiä ainakin kolmella kilometrillä, mutta hän voisi korvata sen juoksemalla puuttuvat kilometrit ennen lounasta. Eikä ehkä olisi niin kamalaa tehdä välillä hieman lyhyempää lenkkiä.

"Ajattelin tämän jälkeen meditoida hetkisen, se kirkastaa mielen ja helpottaa stressiä", mies selosti Klausille, toivoen tämänkin ehkä kiinnostuvan aiheesta. Osaa ihmisistä tuntui ajoittain ärsyttävän Adrianin innostus joogaan ja terveellisiin elämäntapoihin, mutta ne olivat niin tärkeä osa miehen elämää, ettei hän kerta kaikkiaan voinut olla niistä hiljaa.
"Haluaisitko liittyä seuraan?"

Koska Klausilla oli täysi työ pysytellä pystyssä itse hieman tärisevän tuntuisilla jaloillaan, ei hän huomannut ollenkaan pientä horjahdusta Adrianin askelissa. Sen sijaan hän tunnisti kuitenkin kyllä tämän yllättyneen äänensävyn miehen toistaessa hänen sanansa. Pienen hetken ajan Klausin mielessä käväisi aavistus siitä, että koulun parantaja saattoi ehkäpä olla itse jästisyntyinen tai vähintäänkin perehtynyt jästien parannuskeinoihin.

Näin tarkemmin ajatellen itse asiassa parantajakoulutukseen varmaan kuului jokin pakollinen osuus jästien parannuskeinojakin. Noin niin kuin kuriositeettina ja yleissivistyksenä. Hänen olisi ehkä pitänyt keksiä jokin parempi selitys. Toisaalta jästit tuntuivat kehittelevän kyllä aikamoista vauhtia vaihtoehtoisia hoitomuotoja, jotka olivat toinen toistaan kummallisempia. Homeopatiaa ja akupunktiota ja joogaa ja meditointia ja ties mitä. Eihän puskassa nukkumisen olisi niiden rinnalla pitänyt kuulostaa erityisen eriskummalliselta! Kysymys koulun toisesta jästitiedon opettajasta oli kuitenkin haastava.

”Öh… Aivan… Kyllä… Tai siis, olemme erikoistuneet… eri alueisiin”, hän yritti kehitellä Adrianille selitystä, sillä ei todellakaan aikonut kertoa, ettei noin yleensä ottaen tittelistään huolimatta opettanut koululla juuri koskaan mitään. Hän pystyi kyllä myöntämään itselleen, että oli laiska – tai enemminkin ehkä työskentelyhaluton – mutta ei sitä nyt koko maailmalle tarvinnut kuuluttaa. Eikä etenkään kollegalle. Klausin onneksi Adrian näytti kuitenkin innokkaalta puhumaan urheilusta, joten hän aikoi tehdä parhaansa puheenaiheen vaihtamiseksi, vaikka yleensä urheilu olikin ehkä viimeinen aihe, josta hän halusi puhua – ellei kyse ollut penkkiurheilusta.

”Oh, kuulostaa… hienolta. Juoksetko aina samaa reittiä vai…? Sellainen pitää varmasti kyllä hyvässä kunnossa”, Klaus yritti parhaansa mukaan kehua, jotta puheenaihe ei kääntyisi takaisin jästitietoon tai hänen (olemattomaan) opetustyöhönsä, ”itsehän… öh… kärsin vanhasta jalkavammasta, joten en voi kauheasti juosta.” Hän ei ollut aivan varma, miksi hän oli lisännyt viimeisen lauseen. Se oli tietysti täyttä puppua, mutta jotenkin siinä lihaksikkaan parantajan rinnalla hänelle oli tullut kova tarve selitellä itseään. Vielä suurempi tarve selittelyyn iski kuitenkin, kun Adrian pyysi häntä liittymään mukaan meditointihetkeen. Häntä! Ainoa meditointi, jota hän aikoi lähitulevaisuudessa suorittaa, tapahtuisi sängyn pohjalta, lämpimästi peiton alta.

”Ah… Kuinka… muakavan kuuloista ja tulisinkin mukaan erittäin mielelläni, mutta valitettavasti minun pitää… tehdä töitä. Joten… ehkäpä joku toinen kerta!” Klaus yritti kohteliaasti kieltäytyä kutsusta, joskin hänestä tuntui enemmän siltä kuin hän olisi yrittänyt luikerrella irti peikon kynsistä. Meditoimassa ei häntä nähtäisi tänään eikä koskaan! Paitsi tietysti ehkä mahdollisesti siinä tapauksessa, että mukana olisi joku kaunis naisihminenkin. Mutta kahdestaan lihaskimpun kanssa? Ei onnistu.

Klaus vaikutti olevan kiinnostunut puhumaan urheilusta, eikä Adrianilla ollut mitään sitä vastaan. Päin vastoin, hän ei olisi voinut keksiä mitään muuta mielenkiintoisempaa aihetta, etenkään jos kyseessä oli jooga. Paitsi ehkä viimeisimmät läpimurrot rohdoissa ja parannusloitsuissa.
"Usein kyllä, järven ympäri on mukaa juosta aamuisin", Adrian sanoi vilkaisten järveä. Sen pinta väreili tuulen vaikutuksesta ja rannan tuntumassa kellui valtaisa oksa.
"Välillä käyn myös metsässä juoksemassa, jos haluan vähän haastavampaa maastoa."

Adrian tunsi myötätuntoa Klausia kohtaan tämän mainitessa kärsivänsä vanhasta jalkavammasta. Mahtoi olla ikävää, ettei päässyt lainkaan juoksemaan, etenkin kun toinen tuntui olevan juoksemisesta kiinnostunut.
"Mutta siinä tapauksessa sinun kannattaisi kokeilla joogaa", mies ehdotti. "Se ei ole niin raskasta jaloille kuin juokseminen, ja saattaa jopa auttaa toipumaan vanhoista ikävistä vaivoista. Minä voin opastaa sinua joku kerta, jos haluat."
Adrianilla oli tapana tarjota opastusta joogaharrastukseen jokaiselle, jolle suinkin onnistui keskustelun lomassa aiheesta kertomaan. Olihan hän sentään kouluttautunut parantajan lisäksi joogaohjaajaksi, joten miksi jättää ammattitaito käyttämättä. Hänhän voisi vetää koululla vaikka joogakerhoa muutaman kerran viikossa.

Adriania ei sinänsä haitannut Klausin kieltäytyminen meditaatiohetkestä, sillä rauha ja täydellinen hiljaisuus kuuluivat asiaan. Hän tunsi kuitenkin velvollisuudekseen pitää huolta oppilaiden ja työtovereidensa hyvinvoinnista ja terveydestä, niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin.
"Kuinka harmillista", hän pahoitteli silti kohteliaasti. "Meditointi voisi kuitekin olla hyödyllistä, saisit turhat ajatukset pois mielestä ja fokusoitua mielesti työntekoon. Saisit nostettua varmasti tehokkuuttasi."
"Anteeksi, en tietenkään halua painostaa", Adrian lisäsi vielä pahoittelevasti, toivoen ettei Klaus pitäisi häntä kovin ärsyttävänä.

Vai että metsässä juoksemista… Kaikkea sitä kanssa. Vielä vapaaehtoisesti! Hän juoksisi metsässä korkeintaan, jos kannoilla olisi vähintään nundu. Niitä tosin ei juuri tavannut metsissä, joten todennäköisesti sellaista tarvetta ei ikinä tulisi. Luojan kiitos. Mutta mikäs siinä, jos toinen sellaista silti tahtoi harjoitella. Harjoitelkoon, kunhan ei vetänyt häntä mukaan. Ääneen Klaus kuitenkin totesi vain: ”Kuulostaa mukavalta.”

Pian jästitiedon professori sai kuitenkin huomata menneensä ojasta allikkoon mainitessaan (olemattoman) vanhan jalkavammansa. Tietenkin parantaja suositteli silloin joogaa, koska siinä ei juuri tarvinnut liikkua. Eikä hän tietenkään voinut sanoa, ettei uskonut joogan auttavan vaivaansa. Pääasiallisesti tietysti siksi, ettei mitään vaivaa ollut olemassakaan.

”Ah… Aivan… Niin… Ehkä minun… pitäisi kokeilla”, Klaus vastasi erittäin vastahakoisen kuuloisesti. Hänellä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista aikomusta lunastaa tätä lupausta, joka ei tietenkään edes ollut lupaus alun perinkään. Samalla hän kuitenkin mietti hetken itsekseen, mahtaisikohan meditointi auttaa krapulaan. Jos auttaisi, hän olisi miltei valmis kokeilemaan. Jos siis pelkästään istumalla ja olemalla ajattelematta mitään pystyi parantamaan huonon olon.

Klaus onnistui olemaan naurahtamatta ääneen Adrianin mainitessa mielen fokusoimisen työntekoon. Hän ei uskonut, että sentään edes meditointi pystyisi sellaiseen ihmeeseen.

”Kuulostaa… hyvältä. Tosin olen tietysti jo melko tehokas muutenkin!” hän totesi mainitsematta, että hänen tehokkuutensa loisti enemmänkin baaritiskillä naisten iskemisessä kuin työpaikalla. Tosin, olihan hän melko tehokas myös keittämään kahvia opettajainhuoneessa. Se harvoin oli loppu, mikäli hän oli paikalla.

”Ei, ei, et tietenkään painosta”, Klaus kiisti valheellisesti, mutta kohteliaasti ja hymyili vieressään kulkevalle miehelle miettien samalla, miten tästä pääsi eroon. Tai itse asiassa… Saisikohan tämän houkuteltua joku ilta seuraksi Tylyahoon? Hän vilkuili miestä syrjäsilmällä arvioiden. Jos hän onnistuisi, niin siihen loppuisivat varmaan joogat ja meditoinnitkin!

”Mutta aina ei tietenkään ole hyvä ajatella töitäkään! Haluaisitko joku ilta ehkä lähteä Tylyahoon yksille minun ja huispauksen sijaisen O’Dwyerin kanssa? Tiedätkö hänet?” Klaus kysyi lisäämättä, että usein se ei todellakaan jäänyt vain yksiin. Tai ei ainakaan hänen osaltaan.

”Itse asiassa voisimme pyytää mukaan myös professori McGregoria!”, Klaus alkoi jo innostua ideasta, ”se mies se vastaa osaa juo… juoruta!”

//Roolipelipisteet myönnetty tähän saakka. -Caine