Tylypahka AM

//Tämä sijoittuu siis varmaankin lokakuun 2. päivään lounaan jälkeen ja ainakin Haroldia odottaisin paikalle. :D//

Lucas oli huomannut Haroldin lounaalla, mutta ei ollut tahtonut Suuressa Salissa järjestää tapahtuneesta muille oppilaille mitään ohjelmanumeroa, joten hän oli odottanut, että Harold oli lähtenyt salista ja kiiruhtanut sitten perään. Hän oli edellisenä päivänä saanut tältä hieman sekavan kirjeen, jossa tämä ilmeisesti oli pyytänyt anteeksi käytöstään paria päivää aikaisemmin lennon ja huispauksen tunnilla. Lucaksesta tuntui kirjeen perusteella, että korpinkynsipoika oli ottanut asian ehkä jopa raskaammin kuin hän oli ja hänestä tuntuikin siitä johtuen melko pahalta. Kirje oli vaikuttanut virallisemmalta kuin monet virallisetkaan kirjeet, joita hän oli elämänsä aikana saanut. Itse asiassa se vaikutti sellaiselta, joka ei ollut varsinaisesti osoitettu hänelle, Lucakselle, vaan enemmänkin Mac Fhionnlaigh'n suvun nuorimmalle pojalle, mutta hän ei jaksanut uskoa, että Harold olisi taipuvainen puhdasveristen mielistelyyn.

Lucas sai Haroldin kiinni jonkin matkan päässä Suuresta Salista, sopivasti siten, ettei lähettyvillä juuri näkynyt muita. "Harold!" hän korotti ääntään hieman, jotta poika pysähtyisi eikä karkaisi mihinkään samalla, kun kuroi kiinni vielä viimeisetkin heidän välissään olleet metrit.

"Tuota... Sain kirjeesi", hän aloitti osaamatta oikein sanoa muutakaan, koska hän ei ollut varsinaisesti miettinyt vielä, mitä sanoisi pojalle, kun näkisi tämän. Hänen kuitenkin pitäisi jatkaa nopeasti, koska ei tahtonut, että Harold ehtisi ensin. "Ja tuota... se on ihan okei... Tarkoitan, että minulla oli huono päivä silloin... Joten... se oli osaksi myös minun vikani", hän lopulta jatkoi, "ja... olen pahoillani synttäreistäsi. En tarkoittanut pilata niitä." Hän ei suinkaan ollut niin omahyväinen, että olisi ajatellut oman puuttumisensa juhlista pilanneen ne - vaikka niin hän tietysti tiistaina oli ääneen uskotellut itselleen ja muille - vaan lähinnä hän viittasi siihen, että koko riita ylipäätään oli tainnut pahoittaa Haroldin mielen ja vielä tämän juhlapäivänä.

Harold oli lähettänyt kirjeen Mac Fhionnlaighille, jossa oli pahoitellut käytöstään viime huispauksen peruskurssin tunnilla. Korpinkynsi oli yrittänyt esittää asiat selvästi jättämällä turhat muodollisuudet pois, mutta kun hän ei ollut kauheasti kirjoitellut anteeksipyyntökirjeitä, hän toivoi että oli tehnyt kaiken oikein sen suhteen. Rohkelikko ei tosin ollut vielä vastannut kirjeeseen mitään, joten Harold toivoi, ettei pöllö ollut hukannut kirjettä. Pahintahan tietysti olisi ollut, jos Mac Fhionnlaigh olisi repinyt kirjeen heti pieneksi silpuksi, kun oli havainnut että se oli tullut juurikin siltä Harold Bensonilta.

Taikuuden historian tunnin jälkeen Harold oli käynyt syömässä parin tuttunsa kanssa lounaan, mutta kun toiset halusivat vielä kysellä vanhemmalta korpinkynneltä v.i.p. –kokeista takkutukka päätti lähteä. Hän oli jo ehtinyt kuulla mitä eriskummallisia kertomuksia niistä ja hän voisi hyvin käydä ennen seuraavan tunnin alkua yleisessä oleskeluhuoneessa, sillä siellä saattaisi olla ainakin pari kaveria.

Astellessaan kohti portaita poika kuuli kun joku huusi hänen nimeänsä, minkä vuoksi takkutukka kääntyikin automaattisesti ympäri. Tulija oli Mac Fhionnlaigh eikä korpinkynsi oikein tiennyt mitä olisi tehnyt, sillä oli ajatellut että hänen itse pitäisi varmaan aloittaa ennen pitkään keskustelu kyseisen rohkelikon kanssa. ”Mac Fhionnlaigh”, takkutukka totesi hieman epävarmasti toisen nimen eikä oikein uskaltanut virnistääkään hänelle, sillä mistä sen tietäisi jos toinen oli sittenkin tullut haastamaan hänet kaksintaisteluun.

Mac Fhionnlaigh ehti kuitenkin jatkamaan ja kertoi, että oli saanut sen kirjeen minkä vuoksi Haroldin kasvoilla käväisikin nopeasti ilahtunut ilme, mutta se hävisikin yhtä nopeasti. Rohkelikko yritti sanoa myös miten se oli osaksi ollut hänen syytänsä, sillä hänellä oli ollut huono päivä. Korpinkynsi ei tosin oikein ymmärtänyt miten Mac Fhionnlaighin huono päivä oli yhteydessä mihinkään, oikeastaan hänen itsensähän olisi pitänyt havaita kyseinen fakta ja siten olla kiusaamatta liikaa tätä.

”Ei... koko juttu on minun syytäni... ihan oikeasti”, takkutukka aloitti hieman hermostuneena antaen toisen kätensä käydä nopeasti läpi hiuspehkoansa tietämättä tarkalleen mitä vastaisi. Hänhän oli vain käynyt mielessään läpi sen, miten itse aloittaisi keskustelun ja miten heti alussa kertoisi miten kaikki oli hänen omaa syytään ja sitten pahoittelisi suuresti sitä. Tuon kaltaiseen tilanteeseen hän ei ollut oikein varautunut ja se varmaan paistoikin hänen kasvoiltaan. ”Olisi pitänyt havaita, että sinulla oli huono päivä ja jättää vihjaillut ja muut jutut sanomatta”, Harold lisäsi vaivaantuneena eikä tiennyt pitäisikö yrittää kohdata toisen katsetta vai ei.

Lucas oli vähintäänkin hämmentynyt, kun Harold alkoikin anteeksipyynnön hyväksymisen sijaan väittää vastaan ja ottaa syyn kaikesta tapahtuneesta omille harteilleen. Hänellä ei yleensä ollut tällaisia ongelmia. Hän oli varsin tottunut vierittämään syytä muiden harteille, mutta mitä piti tehdä sellaisessa tilanteessa, jossa hän kerrankin yritti myöntää syyllisyytensä, mutta hänen ei annettu? Tilanne oli hänelle hieman outo.

”Ei… Se ei ole sinun… Tarkoitan, se oli vain ikävien sattumusten sarja eikä oikeastaan kenenkään vika”, hän lopulta sanoi hieroen vasemmalla kädellä niskaansa hieman vaivaantuneesti katsellen samalla jonnekin Haroldin ohi. Hän ei varsinaisesti tahtonut jäädä riitelemään siitä, kumman syy oli ollut, joten ehkäpä oli parempi tarjota sitä vaihtoehtoa, että kyseessä ei ollut kenenkään syy. Niinhän se tavallaan olikin ollut. Jos tapahtunut oli kenenkään syytä, niin O’Dwyerin, joka alun alkaen oli saanut hänet huonolle tuulelle naljailemalla hänen etunimestään.

”No, joka tapauksessa… Minä en halua kantaa kaunaa mistään ja toivon, ettet sinäkään”, hän lisäsi vielä hetken kuluttua tietämättä oikein edelleenkään, mitä sanoa. Tavallisesti hän olisi tietysti antanut mielellään toisten ottaa syyt niskoilleen hänen teoistaan, mutta jotenkin se ei tuntunut tässä kohtaa oikealta. Harold kun tuntui olevan niin kovasti pahoillaan, kun oli kirjoittanut vielä niin hienon kirjeenkin.

Jostain Haroldille käsittämättömästä syystä Mac Fhionnlaigh ei tainnut ymmärtää, että koko asia oli juurikin Haroldin aikaan saama. Jos hän ei olisi halunnut niin kovasti tehdä koko päivästä täydellinen, hän ei ehkä olisi edes aloittanut mitään keskustelua rohkelikon kanssa ja riita olisi samalla vältetty. Takkutukka kohotti sitten vain olkiansa ehdotukselle, jonka mukaan se oli vain ikävien sattumusten sarja. Harold ei kuitenkaan kokenut tarvetta päteä kertomalle, että hän oli mainittujen ikävien sattumusten alkulähde.

Korpinkynnen mieliala kuitenkin parani, kun Mac Fhionnlaigh vielä kertoi, ettei jää kantamaan kaunaa hänelle. Sehän ei kuitenkaan tarkoittanut automaattisesti sitä, että rohkelikko myös hyväksyisi takkutukan anteeksipyynnön sekä halusi olla uudelleen tämän kaveri. ”Joo en minä”, Harold vastasi keräten samalla hieman lisää rohkeutta itseensä ennen kuin aloittaisi sen osan keskustelua, jonka oli useammin käynyt mielessään läpi. Mac Fhionnlaigh oli tosin nyt vain jo ennättänyt sekoittaa kaikki ne valmiiksi mieleen painetut lauserakenteet.

Harold uskalsi pahoittelevasti nostaa katseensa rohkelikkoon. ”Mutta, Mac Fhionnlaigh… kuten siinä jo mainitsin niin… Olen tosi pahoillani, anteeksi”, korpinkynsi jatkoi nopeasti tietoisena siitä, että suuresta salista voisi milloin vain tulla lisää porukkaa käytävälle. Itse kirjettä Harold ei halunnut alkaa referoimaan, sillä Mac Fhionnlaigh oli sen lukenut, jos oli lukenut, eikä hän halunnut kääntää liikaa huomiota siihen.

”Voisitko tai siis… haluaisin olla kaverisi jälleen. Jos siis vain haluat, mutta jos et… Se on ihan okei”, takkutukka kertoi tavoittelematta mitenkään huoletonta sävyä, sillä asia oli hänelle kuitenkin sen verran tärkeä. Haroldin osalta oli nyt kaikki tarpeellinen sanottu ja tehty, minkä vuoksi hän yrittikin rauhallisesti hengittämällä valmistautua rohkelikon tuomioon.

Lucas ilahtui, kun Harold sanoi, ettei tahtonut kantaa kaunaa tapahtuneesta. Vaikka ei hän tietenkään sellaista ollut odottanutkaan, koska poika sentään oli lähettänyt hänelle niin pitkän ja… virallisen anteeksipyyntökirjeen. Hän luuli, että asia olisi tällä selvä ja oli jo valmis kääntymään ympäri ja jättämään Haroldin tekemään sitä mitä tämä olikaan ikinä ollut menossa tekemään, mutta toinen poika jatkoikin vielä sanomalla taas kerran olevansa pahoillaan ja haluavansa vielä olla hänen kaverinsa. Lucas rypisti hieman kulmiaan, sillä hänestä Harold otti koko asian vähän turhan vakavasti.

”Minähän sanoin, että kaikki on okei”, hän sanoi ja koetti taputtaa poikaa olkapäälle, joskin se oli hieman kömpelöä. Vaikka hän olikin vuotta vanhempi, Harold oli ainakin 10 senttiä pidempi. Ajatus kuitenkin oli tärkein! Hän ei tahtonut, että toinen poika jäisi potemaan jotenkin huonoa omaatuntoa tapahtuneesta. Se, että kaikki oli tapahtunut juuri tämän syntymäpäivänä, oli jo rangaistusta tarpeeksi.

”Älä huoli, en ole sinulle enää vihainen mistään”, Lucas lisäsi totuudenmukaisesti vetäen samalla kätensä pois Haroldin olkapäältä. Hän ei kuitenkaan ollut tavallisesti erityisen pitkävihainen. Hänellä oli tapana suuttua nopeasti, mutta yleensä myös leppyä yhtä nopeasti. Etenkin, jos häneltä pyysi anteeksi. Tekihän hän itsekin aika ajoin kaikkea tyhmää, mitä myöhemmin ehkä katui, joten hän ymmärsi oikein hyvin hetken mielijohteesta tehtyjä virhelaskelmia.

”Joten… olemmeko sujut?” hän vielä varmisti virnistäen hiukan.

Harold kyllä tunsi itsensä hieman hölmöksi koko asian tiimoilta, kun rohkelikko joutui toistamaan itseään. Mutta oli kyllä hyvä kuulla Mac Fhionnlaighilta, ettei tämä ollut enää mistään vihainen hänelle. Korpinkynsi kyllä koki tarvetta selittää, että oli jo aiemmin tajunnut sen viittauksen mutta oli vain halunnut varmistaa sen oikeaksi ja ties mitä muuta, muttei uskonut että rohkelikko oli pistänyt kovinkaan pahalla sitä.

”Joo, kiitos. Oot hyvä tyyppi”, Harold vastasi hieman virnistäen Mac Fhionnlaighille. Riiteleminen oli kyllä aika kamalaa ja tyhmää, joten takkutukka oli enemmänkin kuin tyytyväinen kun se oli nyt vihdoin sovittu ja kaikki voisi palata ennalleen. Oli kyllä hieman harmi, että rohkelikko ei sitten päässyt mukaan syntymäpäiväjuhliin, mutta alle vuoden päästä ne olisivat taas uudelleen ja silloin tämä aivan varmasti pääsisi mukaan, jos siis vain haluaisi.

”Joo tietenkin, ellet sitten”, Harold aikoi vastata, mutta sai keskeytettyä itsensä ennen kuin olisi sanonut taas jotain tarpeetonta kohteliaisuuden nimissä. ”Äsh, joo ollaan”, takkutukka aloitti uudestaan huitaistuaan kädellä aiemmin sanomat sanansa pois yhtyen sitten vapautuneesti Mac Fhionnlaighin virnistykseen.

”Hyvä että saatiin tämä sovittua”, korpinkynsi totesi helpottuneesti yrittäen sitten vuorostaan taputtaa kaverinsa olkapäälle. ”Taidan nyt kuitenkin käydä etsimässä pari muuta kaveria käsiini, joten nähdäillään myöhemmin”, Harold kertoi suunnitelmistaan rohkelikolle. Korpinkynsi yritti vielä nopeasti pörröttää toisen hiuksia hyvästiksi ennen kuin kääntyi ympäri ja jatkoi matkaansa sinne minne oli alun perinkin ollut matkalla. Tällä kertaa hän tosin hehkui paljon enemmän positiivisuutta.

//Erittäin mukava peli oli, kiitos! :3

Lucas hymyili leveästi, kun Harold sanoi, että hän oli hyvä tyyppi. Hänelle ei sanottu sitä turhan usein. Enemmänkin hän oli yleensä muiden mielestä kiusankappale, hyödytön, lahjaton tai idiootti. Tuntui virkistävältä olla kerrankin niiden sijaan hyvä tyyppi. Vaikka itse asiassa hän ei ollut aivan varma siitä, miksi hän oli hyvä tyyppi. Oli hieman hämmentävää, jos hyväksi tyypiksi tultiin riitelemällä jostakin typerästä.

”Joo, sinäkin”, hän virnisti Haroldille takaisin, todella tarkoittaen sanojaan. Hänellä ei ollut juurikaan kokemusta kavereiden kanssa riitelemisestä, sillä kotikoulussa ei juuri hankittu kavereita ylipäätään eikä hän ollut ehtinyt Royn kanssakaan edellisenä lukuvuonna läpikäymään mitään isompaa riitaa. He olivat harrastaneet enemmänkin jatkuvaa, molemminpuolista nälvimistä. Hänestä kuitenkin tuntui, että kaveri, jonka kanssa pystyi riitelemään ja sitten sopimaan, oli aika hyvä tyyppi.

Hänen onneksi Haroldkin lopulta vahvisti, että asia tosiaan oli nyt sovittu. Lucas tunsi olonsa helpottuneeksi. Hän ei ehkä ollut myöntänyt sitä kenellekään, mutta riita oli kyllä painanut hänen mieltään ikävästi jo useamman päivän. Sydän tuntui heti paljon kevyemmältä, kun Haroldkin taputti häntä olkapäälle. Niin kevyeltä, ettei hän edes yrittänyt työntää pojan kättä pois, kun se siirtyi olkapäältä pörröttämään hänen hiuksiaan, vaikka normaalisti hän olisi ehkä niin tehnyt.

”Nähdään!” hän huikkasi myös Haroldin perään, kun tämä lähti etsimään jotain muita kavereitaan – ehkä jotain korpinkynsikavereita kirjastoreissua varten – ja kääntyi sitten itsekin ympäri. Hän virnisti itsekseen lähtiessään palaamaan takaisin kohti Suurta Salia. Hän oli hiukan pelännyt puhua asiasta Haroldin kanssa, mutta nyt kaikki oli taas hyvin ja se tuntui hienolta.

//Kiitokset minunkin puolestani. :) Niin söpö Harold <3//