Tylypahka AM

Uudessa koulussa aloittamisessa oli tietysti aina oma jännityksensä, mutta kun soppaan heitetään vielä se, että olet saanut hiljattain kuulla olevasi oikea velho… No, sanotaanko vain, että Eliahille tämä päivä oli kaikin puolin varsin jännittävä. Jo pelkässä Lontooseen ja laiturille 9 ja 3/4 pääsemisessä oli ollut paljon hämmästeltävää, mutta itse laiturilla sitä vasta riitti ihmeteltävää. Niin paljon muita nuoria velhoja ja noitia! Laiturilla kävi kova kuhina ja monien vanhemmilla oli päällään viittoja ja muita epätavallisia asusteita. Monet oppilaistakin olivat jo pukeneet tavallisen koulupukunsa ylle mustan kaavun, jollaisia Eliahillakin oli matka-arkussaan.

Nyt hän oli kuitenkin jo turvallisesti junassa, joka puksutti eteenpäin kohti uutta koulua. Poika oli asettautunut junan loppupäässä olevaan vaunuosastoon, johon ei ollut eksynyt muita oppilaita, ja selaili sylissään olevaa kirjaa taikuuden teoriasta. Hänen ajatuksensa olivat enimmäkseen kuitenkin jossakin aivan muualla kuin kirjan sivuilla olevissa sanoissa. Suurimman osan ajasta hän oli spekuloinut mielessään, millainen koulu oikein mahtoi olla , oppisiko hän muka ikinä oikeasti taikomaan ja tietysti pärjäisikö hän niin pitkän ajan poissa kotoa.

Eliah nosti jälleen katseensa kirjasta ikkunaan ja katseli ohi vilistäviä maisemia pohtien, kuinkakohan lähellä koulua juna mahtoi jo olla. Hän ei ollut tajunnut kysyä keneltäkään, miten pitkä matka oli edessä. Eliahista tuntui, että junaan noususta oli jo ikuisuus, mutta nopea vilkaisu rannekelloon kertoi, että matkaa oli taitettu puolisen tuntia. Siitä ei kuitenkaan ollut paljoa apua, kun ei tiennyt, kuinka kauan oli vielä jäljellä.

Tristan viiletti pitkin junan käytävää, avaten eteensä tulleen vaunun oven ja läimäisten sen perässään kiinni. Tarkalleen ottaen hän ei ollut sataprosenttisen varma seurasivatko yläluokkalaiset Luihuiset häntä vielä, mutta vaara tuntui aivan liian todennäköiseltä, jotta hän olisi voinut pysähtyä ja varmistua asiasta.

Kaikkihan oli alkanut siitä, että hänen serkkunsa Ace oli jo asemalla alkanut komennella häntä. 'Menet sitten johonkin toiseen vaunuun istumaan', Ace oli sanonut. 'En voi tutustua kehenkään uuteen, jos olet koko ajan kaapuni helmassa kiinni. Mene vaikka tutustumaan muihin ekaluokkalaisiin. Etkä sitten hankkiudu vaikeuksiin!' Mutta eihän se Tristanin syy ollut, että vaikeudet seurasivat häntä! Ace oli ihan typerä luullessaan niin.

Koska Acen vaunuosastoon ei siis ollut menemistä, Tris oli vain päätynyt istumaan erääseen sattumanvaraiseen vaunuun. Ei sillä, että hän olisi istunut kovinkaan kauaa. Yksinään istuminen oli äärimmäisen pitkästyttävää puuhaa. Vaihdettuaan vaatteensa - oli ihan hölmöä, että Trisin ja Acen junalle saattanut Jody-täti oli pakottanut heidät pukeutumaan jästivaatteisiin asemalle menoa varten - Trisin täytyi keksiä itselleen jotain virikettä, tai muuten hän varmasti menisi hulluksi. Sullottuaan taskunsa täyteen tavaroita, joita hän arveli tarvitsevansa lähtiessään vaunuosaston ulkopuolelle, Tris jätti loput tavaransa odottamaan paluutaan ja suuntasi matkansa käytävälle. Pian hän ohikulkiessaan huomasi vaunuosaston, joka näytti olevan täynnä vanhempia luihusoppilaita, ja päätteli sopivan virittävän toiminnan olevan esimerkiksi lemupellettien heittäminen heidän jalkoihinsa ja karkuun juokseminen.

Ja nyt siis nuori Tristan oli uhkarohkealla pakomatkalla läpi Tylypahkan junan, isot Luihuiset kintereillään - kai. Todennäköisesti. Ehkä? Tris oli melko varma, että kuuli heidän askeleensa takanaan, mutta se saattoi myös olla vain hänen sydämensä, joka hakkasi ainakin kaksi kertaa lujempaa kuin normaalisti. Ohi kiitäessään poika huomasi sivusilmällä yhden vaunuosastoista näyttävän melko tyhjältä, joten hän teki äkkijarrutuksen kompastuen omiin jalkoihinsa ja kaatuen jysäyksen kanssa rähmälleen lattialle vaunun oven eteen. Kiiveten nopeasti taas jaloilleen Tris avasi oven ja syöksyi sisään, sulkien oven perässään. Nyt ei ollut aikaa hukattavana. Vaunuosastoa silmäillen, toivoen keksivänsä hyvän piilopaikan, hän vihdoin huomasi penkillä istuvan pienen vaaleatukkaisen pojan.

"Shh! Älä kerro heille, että olen täällä!" Tris kuiskasi pojalle, huohottaen vielä juoksemisen ja adrenaliinisyöksyn jäljiltä. Koosta päätellen pojan täytyi olla ensimmäisen luokan oppilas kuten hänkin, tai ei ainakaan kovinkaan montaa vuotta vanhempi. Toivottavasti hän ei säikähtäisi paikalle mahdollisesti tupsahtavia isoja Luihuisia, ja kertoisi heille Trisin olevan vaunussa. Piilopaikkavaihtoehdot vaunuosaston sisällä olivat valitettavasti varsin rajatut, mutta eivät sentään ihan olemattomat. Tai, no, oikeastaan Trisin valintaa ei voinut hyvällä omatunnolla kutsua piilopaikaksi, mutta ainakin se oli tyhjää parempi. Poika kohotti katseensa kohti matkalaukkuhyllyä, nousi seisomaan Eliahin viereen penkille, ja kurotti kätensä kohti hyllyä. Kyllä hän varmasti pystyisi kiipeämään sinne asti, jos oikein yrittäisi! Mikään ei ollut parempi motivaattori kuin pelko oman nahkansa puolesta.

Eliah havahtui tömähdykseen, joka tuntui kuuluvan junan käytävältä. Ennen kuin hän ehti kuitenkaan edes ajatella ylös nousemista, vaunuosaston ovi aukesi ja sisään syöksähti mustahiuksinen poika, suunnilleen hänen kokoisensa. Eliah jäi tuijottamaan toista poikaa silmät ymmyrkäisinä, tietämättä pitäisikö hänen tervehtiä vai huutaa pelästyksestä. Ilmeisesti hänen äänensä oli kuitenkin hylännyt hänet, sillä kumpaakaan ei tullut ulos. Toinen poika huohotti kuin kovankin urheilusuorituksen jäljiltä ja käski häntä olemaan kertomatta heille. Kenelle heille? Eliah loi katseensa takaisin vaunuosaston ovelle, mutta siellä ei näkynyt ketään. Oliko junassa tapahtunut jotain?

Eliahin yrittäessä saada äänensä takaisin toinen poika näytti keksineen jo jotain muuta, sillä yhtäkkiä tämä nousi seisomaan hänen viereensä penkille ja lähti kurkottamaan kohti tyhjää matkatavarahyllyä. Aivan kuin... aivan kuin tämä aikoisi kiivetäs inne. Silloin tarkan Eliahinkin oli pakko vihdoin avata suunsa ja saada äänensä kuuluviin.

"S-sinun ei pitäisi seistä penkillä k-kengät jalassa" poika ilmoitti hieman värisevällä äänellä, joka ehkä vei vähän puhtia toteamukselta, ja nousi samalla seisomaan sulkien kirjansa ja puristaen sitä toisella kädellään rintaansa vasten. Hänen paheksuva katseensa vaelsi hermostuneesti vuoroin toisen pojan kasvoissa ja vuoroin tämän kengissä, jotka olivat penkillä.

Tristan tarrasi molemmin käsin kiinni matkatavarahyllyn reunaan.
"Ei tässä ole aikaa miettiä kenkiä!" hän vastasi kiivaasti, tuntien vaaleatukkaisen pojan syyttävän katseen niskassaan, mutta nyt ei ollut aikaa miettiä sitäkään. Tärkeintä oli päästä pikaisesti turvaan mahdollisimman korkealle, ennen kuin hänen mahdolliset takaa-ajajansa saapuisivat.

Itse kiipeäminen olikin helpommin sanottu kuin tehty, vaikkei poika nyt ihan ensimmäistä kertaa ollutkaan vastaavassa puuhassa. Korkeat paikat olivat hyviä pakopaikkoja esimerkiksi kiukkuisilta opettajilta, lastenhoitajilta ja muilta, jotka olivat jo liian aikuisia riskeeratakseen vaatteidensa mahdollisen tahriintumisen tai jopa rikkoontumisen kiipeillessään.

Hetken epäonnisen ähellyksen jälkeen kävi selväksi, että vaaleatukkaisen pojan sanoissa oli jotain jujua, ei tosin ihan niin kuten hän oli ajatellut. Kengättömyydessä oli etunsa, vaikkei sillä ollutkaan Tristanin mielestä suoraa tekemistä penkkien ja kenkien välisessä yhteydessä, vaan lähinnä siinä, että vapaaksi päästetyt varpaat olivat erittäinkin hyödylliset kiipeämisessä. Tris potkaisi kengät jalastaan ja jatkoi yritystään. Tällä kertaa hanke tuntui huomattavasti helpommalta, vaikkei siltikään lastenleikiltä. Kengättömillä jaloilla oli helpompi saada itsensä tasapainoteltua penkin kapean selkänojan päälle, ja siitä seinän kautta ja hieman lampusta tukea ottaen - oli onni, ettei se mennyt rikki - vaivalloisesti itse hyllylle. Koko prosessi vei yllättävän vähän aikaa ottaen huomioon, että poika onnistui sen aikana kiepsahtamaan pää alaspäin vähintään kerran, ja melkein putoamaan otteen lipsahtaessa useammin.

"Lainaa minulle kaapuasi! Heitän sen ylleni, ehkä he luulevat minua matkatavaraksi", Tris suhisi vaaleatukkaiselle pojalle hyllyllä istuessaan. Ei sen ihan mahdotonta pitänyt olla. Ehkä he eivät katsoisi turhan tarkkaan, vaan jatkaisivat vain suoraan etsimistä jostain muualta, jos eivät heti huomaisi Trisiä. Kahden kaavun alle piiloutuessaan Trisistä jäisi jäljelle vain tumma möykky matkatavarahyllyllä, ja kuka muka osaisi arvata, että möykky olisi Tris eikä vaikkapa vaatekasa? Ei kukaan, se oli varmaa.
"Ja jos he kysyvät, nuo ovat sitten sinun varakenkäsi", hän lisäsi osoittaen kenkiään, jotka nyt lojuivat sikin sokin lattialla.

Tummatukkainen poika ei selvästikään aikonut noudattaa hänen neuvoaan vaan tämä puuskahti jotain siitä, ettei ollut aikaa miettiä mitään kenkiä ennen kuin lähti kiipeämään matkatavarahyllylle. Eliah vilkaisi taas ovelle, sillä poika selvästi pelkäsi jotain, jonka pelkäsi jahtaavan häntä, mutta ei vieläkään nähnyt käytävällä ketään. Hän kuitenkin perääntyi muutaman askeleen taaksepäin kohti vastapäistä penkkiä, kunnes hänen pohkeensa ottivat kiinni penkin reunaan. Hän ei todellakaan tahtonut olla alla, jos poika rämähtäisi alas epäonnistuneen kiipeily-yrityksensä seurauksena.

Epäonnistuneeksi tuomitulta yritys tosiaan näyttikin, sillä kaikesta sähellyksestä ja ähellyksestä huolimatta poika ei onnistunut pääsemään hyllylle. Silloin tämä kuitenkin potkaisi kengät pois jalastaan ja onnistui lopulta mahdottoman operaation seurauksena jotenkin kiipeämään penkin selkänojan, seinän ja seinälampun kautta matkatavarahyllylle. Eliahin suusta pääsi pieni älähdys joka kerta, kun pojan ote lipesi, mutta jollakin onnekantamoisella tämän onnistui kuitenkin olla putoamatta kertaakaan alas koko kiipeilyn aikana. Pojan päästyä lopulta hyllylle Eliah ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt huokaista helpotuksesta vai livahtaa ulos vaunuosastosta.

Kun poika hyllyltä vaati hänen kaapuaan, hänen sisällään nousi kuitenkin pieni uhma. Hänhän ei tällaiseen typeryyteen osallistuisi, jos poika ei vaivautunut edes selittämään, mitä oikein oli tarkoitus paeta ja miksi juuri matkatavarahyllylle. Se ei vaikuttanut kovin hyvältä piilopaikalta. Ei edes, vaikka he peittäisivät pojan kaavuilla, kuten ilmeisesti tämän suunnitelmaan kuului.

"En", Eliah sanoikin uhmakkaasti puristaen edelleen kirjaa rintaansa vasten, "ja sinun pitäisi tulla alas sieltä! Mitä jos opettajat näkevät!" Eihän hän tietenkään voinut olla aivan varma, oliko tämä täysin normaalia Tylypahkan pikajunassa, sillä tämä oli hänen ensimmäinen kertansa matkalla kouluun - mistä ehkä johtuikin se pieni epämukava ja epävarma tunne hänen vatsanpohjassaan ja pääkoppansa perukoilla - mutta jos uuden koulun opettajat olivat yhtään samanlaisia kuin kaikki normaalit, niin nämä eivät varmasti arvostaisi matkatavarahyllylle kiipeilyä junassa.

Vaaleahiuksinen poika näytti saaneen rohkeutensa takaisin, sillä hänen äänensävynsä muuttui äskeisen värisevästä paljon varmempaan.
"Pärjään sitten yhdellä kaavulla", Tristan sanoi hieman loukkaantuneella äänensävyllä, käpertyi niin pieneksi palloksi kuin vain pystyi, ja yritti parhaansa mukaan peittäytyä kaapunsa alle. Yritys oli tietysti tuhoontuomittu, mutta palloon käpertynyt Tris oli melko lailla yhtä yksinkertainen kuin päänsä hiekkaan tunkenut strutsi, joka luulee olevansa piilossa vihollisiltaan vain koska ei itse näe niitä. Erona oli vain se, että tarinat strutseista pää hiekassa ovat vain myytti, kun taas Tris kaavun alla valitettavasti ei ollut.

"Mitä siitä, jos näkevätkin", hän sanoi harjoitellun välinpitämättömästi kaapunsa alta. Harjoitellusti oli lauseen avain. Ei Triskään nyt ihan oikeasti halunnut joutua ongelmiin opettajien kanssa jo ennen kouluun saapumistaan, vaikka ennen pitkää niin tulisi eittämättä käymään. "Ja sitä paitsi, eivät he tänne tule, ellet sitten vasikoi."

Tris siirsi kaapuaan hieman jotta näkisi Eliahin kaavun ja hyllyn välisestä raosta, ja antoi katseensa kulkea pojan päästä varpaisiin kuin arvioiden häntä. Tristan ei ollut mikään ekspertti tulkitsemaan ihmisiä, mutta Eliahin tähänastinen käyttäytyminen oli luonut vahvan pohjan olettamukselle, että hän voisi hyvinkin kipittää kertomaan lähimmälle opettajalle. Jos poika näyttäisi siltä, että hän aikoisi huutaa tai juosta opettajan luo, Trisin täytyisi tehdä asialle jotain. Ainakin hän oli poikaa isompi, mikä oli riitatilanteissa hänen kannaltaan harvinaista - itseään pienempien kiusaaminen oli ensinnäkin tylsää ja toisekseen se sai hänet tuntemaan olonsa... no... pahikseksi. Mutta väärällä tavalla. Mutta tässä tapauksessa se laskettaisiin itsepuolustukseksi, eikö?

"En muuten seisoisi liian lähelle ovea, jos olisin sinä", hän sitten sanoi pahaenteisellä äänellä. "He voivat tulla ihan milloin tahansa. He ovat isoja ja rumia ja.. ja... ja LUIHUISIA. He eivät varmastikaan erota ekaluokkalaisia toisistaan. Sitä paitsi, heidän mielestään pienempien kiusaaminen on vain hauskaa, joten he voivat napata sinut ihan vaan alkupalaksi minua etsiessään jos he huomaavat sinut."

Eliah pettyi hieman, kun toinen poika ilmoittikin pärjäävänsä yhdelläkin kaavulla ja käpertyi sen alle. Hän oli toivonut, että tämä luovuttaisi kokonaan, jos hän ei antaisi omaa kaapuaan. Ilmeisesti poikaa ei kuitenkaan kiinnostanut edes uhkaus opettajista. Tämän mainitessa vasikoimisen Eliahin alahuuli värähti hieman tahattomasti, sillä hän oli juuri ajatellut lähteä etsimään junasta jotakuta aikuista. Hän ei varsinaisesti tietenkään tahtonut suututtaa ketään heti ensimmäisenä koulupäivänä, mutta toisaalta hän piti toisen pojan käytöstä myös erittäin lapsellisena.

Ennen kuin Eliah ehti kuitenkaan päättää, lähtisikö etsimään junasta opettajaa tai jotakuta vanhempaa oppilasta, toinen poika alkoi taas puhua. Eliah puristi kirjaansa yhä lujemmin rintaansa vasten ja yritti estää pelkoa näkymästä kasvoillaan toisen uhkaillessa häntä isoilla ja rumilla ja luihuisilla heillä, jotka voisivat milloin tahansa syöksähtää sisään ovesta ja syödä hänet. Eliah ei ollut aivan varma, pitäisikö tarinaa uskoa vai ei. Toisaalta toinen poika ei ollut mitenkään erityisen luottamusta herättävä, mutta toisaalta hän oli nyt aivan uudessa maailmassa, josta ei tiennyt oikeastaan yhtään mitään.

"Mitä on luihuinen?" hän sai lopulta kysyttyä miltei normaalilla äänensävyllä. Poika otti kuitenkin samalla myös vielä yhden askeleen poispäin vaunuosaston ovesta, vaikka seisoikin jo melko lähellä ikkunaa. Hän ei ollut aivan varma, olisiko hänelläkin syytä pelätä niitä heitä, joita tuo toinen poika näytti kovasti tahtovan karttaa. Mutta eihän hän ollut tehnyt mitään...? Ainakaan tietääkseen. Silti hänen katseensa kuitenkin kulki koko ajan vuorotellen toisessa pojassa sekä vaunuosaston ovessa.

Kaavun alla oleva hengitysilma oli suureksi osaksi muuttunut hiilidioksidiksi, ja muutenkin kankaan alla piilottelu oli epämiellyttävää ja turhan lämmintä puuhaa. Kun hänen takaa-ajajansa eivät heti ottaneet tullakseen, ja varsinkin kun Eliah kysyi luihuisista, Tristan ei enää jaksanut keskittyä piilotteluun, vaan siirsi kaavun taas pois päältään ja nousi istuma-asentoon.

"Etkö tiedä? Luihuinen on kaikkein ilkein ja kamalin tupa koko koulussa", Tristan valisti tietäväisen näköisenä. "Sinne ei kannata joutua. Kaikki muut tuvat ovat ihan okei, puuskupuhitkin, mutta mielummin vaikka söisin peikon räkää kun joutuisin Luihuiseen."
Hän pohti hetken, ja jatkoi sitten:
"Älä kerro kenellekään, mutta tunnen muutaman Luihuisen. He ovat tosi inhottavia." Poika jätti mainitsematta, että kyseessä olevat Luihuiset sattuivat olemaan hänen perheenjäseniään, ja että oli oikeastaan aika epäreilua vain sanoa heitä inhottaviksi. Tosin aikuiset yleensäottaenkin olivat hänen mielestään aika kurjia.

Tähän mennessä Tris oli melkein jo unohtanut olevansa pakomatkalla, ja heilutteli jalkojaan hyllyn reunan yli. Hän onki litistyneen rasian taskustaan ja muutamalla painalluksella pyöristi sen taas johonkin alkuperäistä etäisesti muistuttavaan muotoon.
"Haluatko Bertie Bottseja? Mutta älä ota valkoisia, tai tämän värisiä." Tris otti rasiasta yhden rakeen, jossa oli ruskean ja kellertävän sävyjä. "Olen melko varma, että valkoiset ovat saippuan makuisia, ja nämä on varattu minulle."
Napattuaan vielä toisen makeisen, tällä kertaa vaaleanruskean, hän kumartui alaspäin tarjotakseen rasiaa Eliahille.
"Tämä on ehkä paahtoleivän makuinen, ja nämä ovat ihan varmasti pekonin makuisia", Tris selitti, ja heitti karkit suuhunsa. Puraistuaan rakeita hänen ilmeensä kuitenkin muuttui pohdiskelevaksi.
"Toinen näistä onkin pavun makuinen, ja toista en edes tiedä", hän sitten ilmoitti makutestin tulokset. Väreistä ei voinut ihan aina päätellä makua. Oikeastaan makuja pystyi hyvin harvoin päättelemään, mutta Trisillä oli melko vankka kokemus makutestailuista, ja täytyihän hänen nyt edes joskus osua oikeaan.

Eliah ei oikein tiennyt, mitä toisen pojan jutuista olisi pitänyt ajatella. Joko tämä vedätti häntä viisi-nolla tai sitten tämä oli aivan tosissaan. Eikä hän osannut sanoa yhtään, kumpi oli todennäköisempää. Ilkein ja kamalin tupa koko koulussa? Puuskupuhit? Peikon räkää? Poika olisi miltei yhtä hyvin voinut puhua jotakin toista kieltä, niin pihalla Eliah oli tämän jutuista. Ilmeisesti nämä Luihuiset eivät kuitenkaan olleet aivan niin pelottavia ja niin nurkan takana kuin poika oli aiemmin uskotellut, sillä puhuessaan tämä oli noussut istumaan matkatavarahyllyllä ja heilutteli jalkojaan reunan yli. Myöskään Eliah ei puristanut käsissään olevaa kirjaa enää niin lujasti. Silti hän kuitenkin vilkuili aika ajoin vaunuosaston ovea kohti.

Pian poika jopa otti taskustaan pahvisen rasian, josta alkoi kaivaa karkkirakeita. Eliah ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut Bertie Bottseista saati sitten nähnyt niitä. Asiaa tietysti varmasti edesauttoi se, ettei hänen diabeteksensa takia annettu juuri syödä karkkeja, mutta hän ei muistanut edes kavereidensa koskaan maininneen niitä tai nähneensä niitä kaupassa. Pojan kertomat mautkin kuulostivat perin oudoilta. Miksi joku tahtoisi syödä saippuan, paahtoleivän tai pekonin makuisia karkkeja? Eliah katsoi vuoroin pojan ojentamaa rasiaa ja vuoroin itse poikaa, joka näytti varsin mietteliäältä pureskellessaan karkkejaan. Syykin selvisi pian, kun tämä ilmoitti karkkinsa maistuneen sittenkin pavulle. Eliah ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt uskoa vai ei.

”En voi syödä karkkeja”, hän sai lopulta sanottua, vaikka oli oikeastaan tarkoittanut sanoa vain ’ei kiitos’, sillä hän ei mielellään selittänyt, miksei voinut syödä samalla tavalla herkkuja kuin muut. Ei hän toki muutenkaan tavannut ottaa ruokaa tuntemattomilta. Hänen äitinsä oli kieltänyt. Kääntääkseen kuitenkin huomion nopeasti pois itsestään ja siitä miksei huolinut pojalta karkkia, hän päättikin esittää tälle kysymyksen.

”Sinä olet varmaan ollut ennenkin Tylypahkassa? Tiedätkö olemmeko jo pian perillä?” Eliah kysyi kallistaen hiukan päätään kysyvästi. Poika näytti olevan junassa niin kotonaan, ettei tämä varmasti ollut ensimmäistä kertaa matkalla kouluun. Paljon häntä vanhempi tämä tuskin oli, mutta ehkäpä sitten vuodella tai parilla.

"Et voi syödä karkkeja?!" Tristan ehti huudahtaa hämmästyneenä, mutta puheenaihe vaihtui ennen kuin hän ehti kysellä asiasta mitään tarkemmin, kuten sitä, miten ilman makeisia oli ylipäätään mahdollista elää. Olikohan syynä joku kirous? Jos niin, Tris päätti jo mielessään, että hänen täytyisi opetella se ja käyttää sitä kaikkiin, joista hän ei pitänyt. Se olisi juuri sopivan julma rangaistus heille. Keskustelun lomassa hän palautti rasian taskuunsa vähin äänin. Tuntui jotenkin epäreilulta syödä herkkuja jonkun sellaisen seurassa, joka niitä ei itse voinut syödä.

Eliahin kysymys sai Tristanin tuntemaan olonsa melko ylpeäksi. Ehkä hän näytti vanhalta ja kokeneelta. Ei hullumpi ajatus, ei ollenkaan.
"Minäkin olen ensimmäistä kertaa", hän joutui kuitenkin vastaamaan. "Mutta Jody-täti kertoi meille - siis minulle ja Acelle, hän on minun serkkuni - että matka on ohi ennen kun ehdit hormipulveria sanoa. Mutta Jody-täti sanoo aina ihan mitä sattuu, joten en tiedä, kannattaako siihen uskoa."

Tris jäi pohtimaan asiaa, ja yritti kurkottaa nähdäkseen ikkunasta ulos, mutta maisemat eivät juuri paljastaneet mitään heidän saapumisajastaan. Ei hänellä nyt erityisen kiire ollutkaan. Koulun alkaminen ei sinänsä ollut mitenkään iloinen asia, kotoa pois pääseminen enneminkin. Mitä pidempi aika kotoa pois lähtemisen ja oppituntien alkamisen välillä olisi, sitä parempi.

Oli melko ilmiselvää Eliahin ulkonäöstä ja hänen kysymyksistään päätellen, että hänkin oli vasta aloittamassa opintojaan, mutta jotenkin tuntui, että poika tuntui tietävän asioista huomattavasti vähemmän kuin Tris. Kai kaikki sentään tuvista tiesivät? Jopa Trisin perheessä, jossa yhdessä keskusteleminen ei ollut mitenkään kovin yleinen tapahtuma, tuvat olivat nousseet puheenaiheeksi. Tosin lähinnä vain oletuksina siitä, mihin tupaan Trisin tulisi päästä, jotta hän ei tärvelisi perheen mainetta.
"Eikö sinun perheestäsi kukaan ole ollut Tylypahkassa?" hän sitten kysyi. "Kun et tiennyt edes mitä Luihuiset ovat."

//Roolipelipisteet myönnetty tähän saakka. -Caine