Tylypahka AM

//Tämä siis sijoittuu Luihuisten oleskeluhuoneeseen ja toukokuun loppupuolelle juuri huispauksen loppuottelun jälkeen. Tuli vähän angstinen aloitus, mutta muita luihuisia voisi mielellään liittyä mukaan Anthonyn yölliseen valvomiseen - piristämään tai ärsyttämään. :D//

Anthony istui yksinään Luihuisten oleskeluhuoneen sohvalla tuijottamassa sohvapöydällä komeilevaa huispauspokaalia. Hänen olisi pitänyt viedä se jo takaisin palkintohuoneeseen, mutta jostakin syystä hän ei saanut itseään ylös sohvalta. Hän ei ollut ihan varma, mitä kello oli, mutta paljon kuitenkin. Hän ei olisi ihmetellyt, vaikka aamun ensimmäiset auringonsäteet olisivat alkaneet jo pian langeta ylempien kerroksien ikkunoista sisälle linnaan. Luihuisten huispausmestaruuden juhlinta oli päättynyt jokin aika sitten, kun Luihuisen tuvanjohtaja Jesse Caine oli saapunut paikalle takavarikoimaan kaiken jäljellä olevan juomatarjoilun ja lähettämään suurimman osan oppilaista makuusaleihin nukkumaan jättäen hänet valvojaoppilaana vastuuseen pokaalin palauttamisesta.

Huispauksen loppuottelu oli ollut varsin tiukka, vaikka kukaan Luihuisen joukkueen jäsenistä ei ehkä myöntäisikään sitä ääneen. Rohkelikkojen maalintekovauhti oli ollut melko hurja, kunnes hän oli onnistunut lyömään ryhmyn yhden Rohkelikkojahtaajan sormille. Ilmeisesti niistä peräti kolme oli murtunut. Se oli hidastanut Rohkelikon tahtia melko hyvin. Voitosta oli toki seurannut valtava hulabaloo ja juhlat, joiden keskipisteessä hänkin toki oli joukkueen kapteenina ollut jonkin aikaa ennen kuin oli vetäytynyt oleskeluhuoneen nurkkaan. Hän oli odottanut tuntevansa helpotusta tai jonkinlaista voitonriemua nyt, kun loppuottelu oli ohi ja pokaali turvallisesti Luihuisella ja hänen V.I.P. -kokeensakin olivat tuntuneet menneen ihan hyvin, vaikka tulokset eivät olleetkaan vielä tulleet. Jotenkin päällimäisenä hänen ajatuksissaan pyöri kuitenkin vain kaikki, mitä hän olisi voinut tehdä paremmin ja suurin tunne oli jonkinlainen tyhjyys. Mitä seuraavaksi? kysyi jokin pieni ääni hänen päänsä sisällä.

Hestia asteli pitkin tyhjiä koulunkäytäviä vieläkin vähän hiprakassa aikaisemmista juhlista. Juhliminen isolla porukalla ei yleensä ollut hänen juttunsa, mutta nyt siihen oli sentään selvä syy. He olivat voittaneet huispauspokaalin, suoraan Rohkelikkojen nenän edestä. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, kun hän sai pidellä täysin ansaittua pokaalia kädessään luihuisten hurratessa taustalla. Kun heidän tuvanjohtajansa professori Caine oli tullut pilaamaan tunnelman hän oli kadonnut varjoihin, kuten tavallista ja vaeltanut salakäytävien kautta Tylyahoon hakemaan vielä pari kermakaljaa vain itselleen. Hän avasi yhden kuudesta pullosta ja istui koulunn kirjaston eteen lattialle. Hän otti siemauksen pullostaan samalla, kun muisteli kuinka oli aiheuttanut Rohkelikon jahtaajalle hiukan vakavamman puoleisen vamman oikeanpuoleiseen sääreen. Hän piti enemmän jästiaseistuksesta, mutta kai se lyöjänmailakin menettelee.

Kun hän vihdoin pääsi luihuisten tuvan muotokuvan kautta sisälle oleskeluhuoneeseen hän huomasi kapteeninsa Anthony Underwoodin istumassa oleskeluhuoneen sohvalla tuijottamassa huispauspokaalia, hyvin ilottomasti. Hestia ei voinut, kun vain miettiä miksi iloton ilme? He voittivat ROHKELIKON huispauksessa ja koko tupa oli ollut aivan onnesta sekaisin aiemmin, joten miksei Anthony ollut? Hän asteli itsevarmoin tosin vähän heiluvin askelein keskelle oleskeluhuonetta ja lösähti sohvalle vastapäätä Antnohyä. "Joten, miksi noi nyrpeä ilme, oi suuri kapteenimme? Sinun pitäisi sitä paitsi varmaan viedä tuo pokaalikin jo palkintohuoneeseen, vaikka se ihan kivaa katseltavaa onkin siinä meidän pöydällä. Kävin tuossa Tylyahossa äsken, maistuisiko kermakalja suurelle voitollemme?" Hestia sanoi hieman epäselkeällä äänellä ja ojensi pullon kapteeniansa kohti.

Lucrezia lojui koulupuvussaan hiukset palmikosta pahoin purkautuneena pylvässängyn päällä. Päätä jomotti ja nielaistessa kurkussa tuntuva kipu kieli pitkään jatkuneesta ja voimakkaasta äänenkäytöstä, mikä taas ei ollut ollut ihmekään, sillä Luihuinen oli voittanut huispauspokaalin ottelussa rohkelikkoja vastaan. Vaikkei Lucy ollut erityisemmin kiinnostunut huispauksesta, tai ylipäätään mistään urheilulajista, pysyi hän siedettävästi luudalla ja pitikin siitä, ja siksi tuntui katsomossa hurranneesta luihuisesta varsin hienolta. Tupapokaali oli eteishallin tiimalasien mukaan luihuisten ulottumattomissa, ja jonkun oppilaan virhearvioiden takia siitä, mikä oli sääntöjen vastaista ja mikä ei, oli kokonaista viisikymmentä tupapistettä kadonnut Luihuiselta taivaan tuuliin.
Pohdittuaan jonkin aikaa syitä moiseen menetykseen Lucrezia harkitsi menemistä levolle, mutta totesi varsin pian sen olevan täysin mahdotonta tällaisen illan jälkeen. Kukaan muukaan makuusalissa ei nukkunut, keskustelu pelin kulusta jatkui edelleen enemmän tai vähemmän todenmukaisena tai asiapitoisena. Lucya tämä nopeasti komeaan ammattihuispaajaan kääntynyt ajatuksien jako ei kiinnostanut, ja hän päätti liueta paikalta jaloittelemaan oleskeluhuoneeseen, jonka hän arveli olevan muutamia vanhempia oppilaita lukuunottamatta tyhjä.

Tyttöjen makuusalikäytävään astuessaan ja oven takanaan sulkiessaan Lucrezia kuuli supatusta muistakin makuusaleista. Kävellessään kohti oleskeluhuoneeseen johtavaa ovea hän erotti puheista sanan sieltä täältä, joista moni käsitteli rohkelikkojen yleistä älykkyyden vajavuutta tai luihuisten hienoa huispausjoukkuetta. Lucrezia avasi aavistuksen narisevan oven ja livahti sen välistä oleskeluhuoneen puolelle käheää ääntään selvittäen ja leiskuvanpunaista tukkaa haroen - Niin kuin hänen hiuksensa voisivat siten olla vähemmän räjähtäneen näköiset.
Lucyn katse kiersi nopeasti tuvan, joka muistutti kaaosta keskeytettyjen juhlien jälkeen. Paikalla oli vain kaksi muuta ihmistä ja tuo arvostettu pokaali, jota ensimmäinen henkilöistä, Luihuisen huispausjoukkueen kapteeni Anthony, tuijotti. Toiseen - Hestia hän taisi olla - Lucrezia ei ollut ihmeemmin tutustunut, joukkueessa tosin oli tämäkin. Lucy havaitsi jälkimmäiseksi mainitun olevan hiukan epävakaassa tilassa, kun kuuli lopun tämän virkkeestä tytön tarjotessa kermakaljapulloa kapteenille. Minne hän tuon oli piilottanut? Eikö professori Caine vienytkään kaikkia janonsammuttajia? Lucy ajatteli hetken, ennen kuin kiinnitti huomionsa pokaaliin, joka ei tällä kertaa ollut useiden ihmisten ympäröimä. Hän asteli lähemmäs luokkatovereitaan, katsahti välistä näihin, muttei sanonut mitään, sillä arveli siten keskeyttävänsä jotakin vielä pahemmin. Ties vaikka näillä oli ollut jonkinlainen suurempikin keskustelu ennen Lucrezian saapumista oleskeluhuoneeseen.

Anthony havahtui ajatuksistaan, kun tuvan sisäänkäynti avautui ja sisään astui huispausjoukkueen toinen lyöjä Hestia. Hänen mielialansa putosi samantien vielä asteella, jos se oli edes mahdollista. Huolimatta siitä, että he muodostivat yhdessä joukkueen lyöjäkaksikon, hän ei tullut kovin hyvin toimeen tytön kanssa. Tämä oli nenäkäs ja ärsytti häntä usein jo pelkällä läsnäolollaan. Hän olisi varmasti korvannut tytön joukkueessa jollakulla toisella, jos hänellä vain olisi ollut nimittää tilalle joku yhtä hyvä pelaaja. Mutta ei tietenkään ollut. Nyt Hestian askeleet kuitenkin vaikuttivat hieman huojuvilta ja tämän lysähtäessä istumaan Anthonya vastapäätä olevalle sohvalle poika ei voinut olla kiroamatta mielessään, miksei tyttö ollut voinut vain mennä nukkumaan. Ja itse asiassa miksi tämä edes oli tullut tuvan sisäänkäynnistä eikä makuusaleista päin?

"Eikä ole nyrpeä", Anthony vastasi tämän kommenttiin, joskin hieman tavallista ponnettomammin, ristien samalla käsivartensa rinnalleen suojelevasti ja kääntäen katseensa poispäin tytöstä ja pokaalista, "ja olen juuri lähdössä viemään sitä."

Hestian ääni oli ehkä jokseenkin epäselvä ja Anthony arveli sen johtuvan Luihuisten juhlissa olleesta juomatarjoilusta. Hän ei edes tiennyt, mistä hänen tupatoverinsa olivat kaiken sen kaivaneet eikä häntä suoraan sanoen ollut jaksanut edes kiinnostaa, vaikka valvojaoppilaana ehkä olisi pitänyt. Hän itse oli juonut illan aikana vain pari tavallista kermakaljaa, mutta mitä ilmeisimmin osa tupatovereista oli kaivanut esiin myös jotain vahvempaa. Hestia vastasikin pian itse Anthonyn mielessä olleen kysymykseen siitä, missä tämä oli ollut. Vai että Tylyahossa. Poika ei voinut kuitenkaan olla hieman hämmästymättä, kun tyttö tarjosi hänelle ivallisten kommenttien sijaan kermakaljapulloa.

"...ei kiitos, minun pitäisi mennä nukkumaan", Anthony kuitenkin vastasi tarjoukseen epäröityään ensin tovin. Tottakai hänen oikeastikin piti palauttaa pokaali ja mennä nukkumaan, mutta toisaalta häntä kyllä myös hieman epäilytti Hestian yllättävä ystävällisyys. Eikä hän ehkä varsinaisesti hyväksynyt myöskään tytön yöllistä karkaamista Tylyahoon. Hän kuitenkin tunsi jonkinlaisen tarpeen vastata tytön tarjoukseen jotain ystävällistä.

"Tästä päivästä... hyvin pe-", Anthony aloitti kääntäen päätään takaisin Hestiaa kohti, mutta hänen lauseensa jäi kesken, kun hän huomasi oleskeluhuoneeseen saapuneen punahiuksisen tytön. Hän ei ollut mitenkään erityisen läheisissä väleissä tämän kanssa, mutta tunsi tietenkin samalla luokka-asteella olevan Lucrezia Scalzin, joka yleisestikin tunnettiin tuvassa varsin hyvin tämän voimakkaasta italialaisesta korostuksesta.

”No jossei kermakalja herralle kelpaa, niin ei sitten”, Hestia mutisi ja laski kermakaljan takaisin laukkuunsa. Tyttö otti siemauksen omasta pullostaan ja hieroi käsiään, jotka olivat vieläkin kipeät lyöjänmailan pitelemisestä pelissä aiemmin. Hänen oli pakko myöntää, että hänen lyöjäparinsa Anthony oli pelannut hyvin. Varsinkin silloin, kun poika oli lyönyt ryhnyn suoraan rohkelikkopelaajan sormille, josta oli aiheutunut hämminkiä rohkelikon pelaamiseen.

Hän nousi istumaan paremmin sohvalle vain todetakseen, että hänen jalkojaan särki korkokengistä. Tyttö kumartui, aukaisi remmit mustista nilkkureistaan ja veti kengät kokonaan jaloistaan. Hän tiputti kengät lattialle sohvapöydän jalkojen juureen ja heilautti jalkansa takaisin sohvalle. Hestian täytyi oikoa hameensa helmaa, sillä hän oli valinnut minihameen juhlintaa varten, joka ei kuitenkaan ollut kaikista käytännöllisin vaihtoehto.

”Älä näytä noin hämmästyneeltä, kyllä minä ihan mukavakin osaan olla”, Hestia sanoi ja laski kätensä laukkuun. ”Ei tuota, mitä tuo edes tekee täällä? Eikä tätäkään”, Hestia mutisi samalla, kun heitteli tavaroitaan sohvalle. Useimmat tavaroista olivat jonkinlaisia teräaseita tai huulipunia. Vihdoin hän löysi etsimänsä harjan laukusta. Hän tunki esineet takaisin laukkuun ja alkoi harjata hiuksiaan, jotka olivat aivan takussa. Se oli jonkun neljäsluokkalaisen pojan vika, joka ei osannut suudella ilman, että oli pakko tunkea ne sormet tytön hiuksiin ja pörröttää niitä.

Hän huomasi jonkun varjon tulevan makuusalien portaista ja siirsi katseena portaisiin, kunnes sieltä ilmestyi punatukkainen tyttö, jonka nimeä hän ei tiennyt. Hän kuuli Anthonyn aukaisevan suunsa ja kiinnitti katseensa takaisin poikaan. Anthony ei kuitenkaan saanut lausettaan loppuun, kun hänkin huomasi tytön. ”Ohhoh, oliko tuo melkein kohteliaisuus? Älä pelkää, en minä kerro kenellekään”, Hestia naurahti ja vetäisi harjaansa kovemmin suuren takun kohdalla. ”Haluaisitko liittyä seuraan, tai kenties ottaa kermakaljan?” Hestia kysyi tytöltä.

Jos jotain Lucrezia ei ollut koskaan ymmärtänyt omassa sukupuolessaan, niin naisihmisten mieltymystä korkeisiin korkoihin. Toki molemmat vanhemmista sisarista käyttivät mokomia kapistuksia, mutta Lucy oli jo aikaa sitten päättänyt säästää jalkateränsä kärsimykseltä, jota kuvaillut kengät vaikuttivat tuottavan. Ylipäätään Lucrezia oli tavannut ajatella kenkien kertovan paljon niiden omistajasta ja tälläkin kertaa hänen oli imarreltava itseään, sillä vielä hetkeä aikaisemmin Hestian jaloissa olleet mustat nilkkurit tuntuivat ilmentävän tämän luonteenlaatua juuri sellaisena kuin Lucrezia oli sen oppinut puheiden perusteella tuntemaan, sikäli kun sitä tuntemiseksi saattoi sanoa.
Hestian kengistä Lucyn katse kiinnittyi tämän lyhyehköön hameeseen samalla, kun noita vastusti tahtoaan pudistaa päätään, sitten tavaroihin, jotka hiuksiaan harjaava Hestia oli levitellyt sohvalle ilmeisesti etsiessään harjaa, jonka kaltaisen Lucrezia oli omistanut ennen sen mystistä katoamista joitakin viikkoja aiemmin.

Tajutessaan niin katseen kuin ajatustenkin harhautumisen pokaalista, yritti Lucy kiinnittää huomionsa mainittuun tavaraan uudelleen, mutta hänen omaksi onnekseen sitä ei tarvittu.
”Haluaisitko liittyä seuraan, tai kenties ottaa kermakaljan?” Hestia kysyi ja Lucrezia käänsi päänsä tyttöä kohti.
"Liityn vain seuraan, kiitos", Lucy vastasi hiukan kähisevällä äänellä hymyillen tyytyväisenä siitä, että sitä kysyttiin häneltä. "Kermakalja ei ole juurikaan minun mieleeni." Noita kiersi sohvan ja lysähti alas. Lucrezia pyöritteli nilkkojaan, sillä hänellä tosiaan oli ollut aikomus kävellä muutama kierros tuvan ympäri, mutta kun seuraa kerran oli tarjolla ja vielä kohtalaisen tuttua, totesi hän hauskemmaksi tuoda oma viehättävä lisänsä mahdollisen keskustelun kulkuun. Kerratessaan viidennettä luokkaa oli Lucrezia kehittynyt huomattavasti englannin kielen taitamisessaan, ja se oli tuonut hänelle uutta varmuutta puhumiseen toisten, italiaa tai oksitaania ymmärtämättömien, ihmisten kanssa.

Pohdittuaan hetken sitä iloa, jota oli aiheutunut täydellisesti ymmärretystä, päivällispöydässä salakuunnellusta keskustelusta Lucrezia katsahti Anthonyyn joka näytti melko vaisulta. Lucylla ei ollut aavistustakaan, mistä moinen voisi johtua, Luihuinenhan oli juuri saavuttanut jotain niin hienoa! Lucrezian kyvyttömyydellä tuntea empatiaa tosin saattoi olla merkitystä hämmentyneelle ilmeelle tämän kasvoilla.
Asia olisi varmaan ollut sujuvasti selvitetty, jos Lucy olisi vain kysynyt seikkoja, jotka olivat johtaneet nykyiseen tilanteeseen, mutta kerratessaan sanamuotoa mielessään hän totesi paremmaksi säästää kysymyksen myöhemmälle, jos joku tai jokin tyydyttäisi luihuistytön uteliaisuuden ennen sopivaa hetkeä.

//Edit. En ollut taas lukenut kaikkea. :'D//

Anthony katsoi, kun Hestia hieroi käsiään. Lyöjän paikan pelaaminen ei ollut täysin kivutonta, vaikka säästyisikin ryhmyjen iskulta. Anthony itsekin oli tavannut saada peliuransa alussa kovettumia oikeaan kämmeneensä mailan pitelemisestä, kunnes oli kerran löytänyt Tylyahosta hyvän voiteen, jota käytti nykyään säännöllisesti aina huispauskauden aikana. Hän mietti hetken, olisiko vinkannut siitä Hestiallekin, mutta tuli äkkiä siihen tulokseen, että ehkä he eivät olleet vielä ihan sillä tasolla, jolla jaettiin kauneusvinkkejä. Sitä paitsi, häntä ei juuri sillä hetkellä huvittanut keskusteleminen muutenkaan.

Seuraavaksi tyttö alkoi riisua korkokenkiään, jotka olivat jo huispaustreenejä myöten muotoutuneet miltei tämän tavaramerkiksi. Mitä Anthony ei juurikaan katsonut hyvällä. Hän ei itse ollut mitään korkokenkäihmisiä, muttei hänellä varsinaisesti ollut mitään niitä vastaankaan - paitsi huispauskentällä. Anthonylla itsellään oli päällä vain tavallinen koulupukunsa hameineen ja villatakkeineen, koska hän ei ollut ollut sillä tuulella, että olisi jaksanut miettiä mitään juhlavaatetusta, vaikka sellainen normaalisti olikin hänen mieleensä. Hän oli miettinyt vain, oliko Darian ehkä ollut katsomassa ottelua vai ei. Hän oli yrittänyt tähyillä tätä kyllä katsomosta ennen ottelun alkua, muttei ollut nähnyt. Katsomot tosin olivat olleet aivan tupaten täynnä, joten se ei vielä kertonut mitään. Hänen oli ennen pitkää ollut pakkoa repiä katseensa irti katsomoista ja keskittyä itse peliin.

Anthony rypisti hieman kulmiaan, kun Hestia kaivoi laukustaan sohvalle kokoelman erilaisia teräaseita. Mitä ihmettä tämä oikein teki niillä? Teräaseet eivät missään nimessä kuuluneet kouluun.

"Mitä sinä teet noilla? Teräaseet ovat kiellettyjä", Anthony totesikin parhaalla valvojaoppilasäänellään viitaten kädellään sohvalla oleviin aseihin. Hänellä ei varsinaisesti ollut aikomusta alkaa tappelemaan niistä tytön kanssa, mutta hänellä kyllä varmasti oli aikomus ilmoittaa niistä eteenpäin. Tyttö kuitenkin keräsi aseet äkkiä takaisin laukkuunsa löydettyään hiusharjan, jota ilmeisesti etsi.

Anthony tunsi hienoisen punan nousevan poskilleen ja käänsi katseensa poispäin Hestiasta, kun tämä kiusoitteli häntä kehusta, jonka hän oli melkein lausunut ääneen.
"Se ei ollut kohteliaisuus, se oli vain kapteenin palaute ottelusta", hän mutisi kääntyessään katsomaan, kun tyttö tarjosi Lucreziallekin kermakaljaa. Tyttö kieltäytyi siitä kohteliaasti, mutta totesi liittyvänsä mielellään heidän seuraansa. Anthonya tämä kiinnosti lähinnä siinä mielessä, että vaikka yksinolo olisi ollut hänen ensimmäinen valintansa, ainakaan hänen ei tarvitsisi nyt enää olla kahden Hestian kanssa. Hän tunsi kuitenkin pienen piston sisällään, kun tyttö asettautui istumaan sohvalle Hestian viereen eikä hänen. Tietysti. Kukapa olisikaan tahtonut istua tuvan kummajaisen viereen. Tyttöjen koulupukuun pukeutuva huispauskapteeni, joka vielä murjotti mestaruusvoiton jälkeen.

Hestia kallisti päätään, kun Anthony mainitsi hänen teräksisistä leluistaan, joita jotkut saattavat kutsua aseiksi. ”Ei ne mitään aseita ole! Relaisit vähän oi suuri johtajamme. Ikinä ei tiedä minne se taikasauva häviää, on hyvä osata puolustaa itseänsä jollakin muullakin. Enkä minä voi noita kotiinkaan jättää, mulla on veli, jolla on huono tapa ottaa toisten tavaroita. Ja sitä paitsi Imogen katsoi jo yhtä tikareistani. En mä niillä ketään aio satuttaa, jossei ne tuu ite haastamaan riitaa. Ja onko meidän pakko aloittaa tappelemaan nyt? Me just voitettiin huispauspokaali, en jaksais riidellä enää tältä päivältä”, Hestia sanoi ja siirsi laukkunsa lattialle, jotta tyttö pääsisi istumaan paremmin sohvalle. Nyt kun hän katsoi tyttöä tarkemmin hän muisti jonkun aiemmin sanoneen häntä Lucyksi.

Jos aivan totta puhutaan Hestia oli ollut, sekä helpottunut, että vihainen Lucyn tulosta. Helpottunut siksi, että olisi joku, joka saattaisi ehkä estää häntä hyökkäämästä Anthonyn kimppuun, jos poika alkaisi raivostuttavaksi. Mutta myös hieman vihainen, sillä hän on koko vuoden halunnut saada edes jonkun ystävän. Hän pystyi myöntämään itsekin ettei ollut maailman helpoin tutustumisen kohde, mutta joku olisi voinut edes yrittää?

Hestian ainoat kaverit, joita hänellä on koskaan ollut, ovat olleet hänen sisaruksiaan. Ei kai ihmisiin tutustuminen niin vaikeaa voisi olla? Ehkä kahdesta hänen seurassaan olevasta henkilöstä voisi tulla hänelle edes tuttuja, joilta, kysyä mustetta tunnilla tai tarjota kermakaljaa silloin tällöin. Kun Hestian ajatukset harhautuivat kermakaljaan hän muisti pullon kädessään ja otti siitä siemauksen. Vihdoin hän päätti avata suunsa.

”Sä olet Lucy, vai mitä? Meitä ei taidetakaan olla esitelty toisillemme, mä olen Hestia. Hauska tutustua”, Hestia sanoi, päättäen ottaa ohjat käsiinsä ja ojensi kätensä kohti Lucyä.

Huolimatta siitä, että Hestian pitkä puolustuspuhe teräviä esineitään koskien toi Lucrezian mieleen joitakin hieman epämiellyttäviä muistoja muutaman vuoden takaa, sai tämä pidetyksi kasvoillaan rauhallisen ilmeen. Petroolinsiniset silmät hakeutuivat pokaaliin, sillä Lucy ei tiennyt minne olisi pitänyt katsoa sillä hetkellä. Hänen taitamattomuutensa ihmisten tulkinnassa oli usein johtanut tämänlaisiin tilanteisiin, joissa Lucrezia onnettomuudekseen tietoisesti vältti katsomasta seuralaistensa kasvojen liikkeitä, joista noita olisi kuitenkin voinut päätellä jotain.
Pokaalin runko ja muotoilu eivät enää hetken päästä kiinnostaneet Lucreziaa - mikä oli varsin helposti arvattavissa -, joten tämä risti nilkkansa, silitteli hamettaan ja vilkaisi vastapäisellä sohvalla istuvaa Anthonya. Lucy ei ollut aivan varma olisiko uskaltanut mennä huispauskapteenin juttusille tunnin jälkeen tai satunnaisesti käytävällä, jos tämä silloin olisi näyttänyt tuollaiselta - Havaittu epävarmuus ei tosin liittynyt arvostettuun asemaan, valvojaoppiluuteen tai edes tyttöjen koulupukuun, vaan Anthonysta huokuvaan mielentilaan, joka joskus Lucrezian sisarella, Donatellalla, olleena oli johtanut kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta tulvivaan valitusmyrskyyn. Kaikki se puhe oli ollut valhetta, tietenkin kun oli huomionhakuinen Donatella kyseessä, mutta tilanne, jossa Lucrezia melkein oli joutunut vasten tahtoaan lohduttajan rooliin oli painunut luihuistytön mieleen.

Hestia vaikutti kuitenkin varsin halukkaalta tekemään tuttavuutta, ja melko paljon yksikseen aikaa viettänyt Lucrezia oli mielissään tästä. Ovelaan virneeseen taittuva aurinkoinen hymy kasvoillaan hän tarttui Hestian ojennettuun käteen.
"Lucrezia. Lucrezia Scalzi", noita esittäytyi puristaen kevyesti toisen tytön kättä, "tai Lucy, kumpaa mieluiten haluatkaan käyttää", hän lisäsi ja irrotti otteensa kohauttaen olkiaan. Lucrezia vilkaisi Anthonyyn, ja koska tilanne tytön omasta mielestään saattaisi käydä kiusalliseksi, ellei sille piahkoin tehtäisi jotain, päätti Lucy aukaista suunsa ja kysyä kysymyksensä.
"Kulkaa", hän aloitti, "saatoin ehkä keskeyttää jotain, mutta se ei liene syy tuollaiseen ilmeeseen kasvoillasi, Anthony. Mistä moinen?" Puheen painotukset saattoivat osua väärään kohtaan, mutta Lucy oli todennut pääsevänsä helpommalla, kun ei murehtinut ääntämystään, joka kuitenkin kertoi kuulijalle heti mikä oli Lucrezian äidinkieli.

Anthony puristi huulensa yhteen tavalla, joka kertoi varmasti melko selvästi, että hän oli eri mieltä Hestian kanssa siitä, mikä oli ase ja mikä ei, mutta ei viitsinyt alkaa väittelemään asiasta, koska mitä selvimmin mikä tahansa väittely tytön kanssa oli yhtä tyhjän kanssa. Kyllä hänkin tunnisti menetetyn tapauksen sellaisen nähdessään eikä hän halunnut haaskata aikaansa väittelyyn, joka ei johtaisi mihinkään. Oli paljon helpompaa vain mennä kantelemaan asiasta jollekin opettajalle ja kertoa suurin, viattomin silmin, että olisi kyllä itsekin muuten puuttunut asiaan, mutta eihän sitä nyt uskaltanut, kun toisella oli aseita.

Hestian kiinnittäessä huomionsa välillä Lucreziaan Anthony vaipui takaisin omiin ajatuksiinsa ja alkoi huomaamattaan näperrellä sormillaan hameenhelmaansa. Miksi hän oli ajatellut, että huispausmestaruuden voittamisella olisi ollut jotain väliä Darianille? Miksi hän oli edes ajatellut, että tämä ehkä saattasi tulla katsomaan ottelua? Hänen ainoa toivonsa taisi enää olla, että Ciarán oli vielä yhteyksissä Darianiin ja mainitsisi asiasta tälle. Ja sitten mitä? kysyi ääni hänen päässään. Darian tuskin välittäisi. Anthonya miltei nauratti. Hän ei enää edes tiennyt, minkä eteen teki töitä, mutta ei osannut lopettaakaan. Ehkä hänen vain pitäisi hankkia joku kiva tyttöystävä ja unohtaa koko Darian. Hänen vanhempansakin olisivat tyytyväisiä. Hameet ehkä pitivät suurimman osan tytöistä loitolla, mutta tietysti Luihuisen tuvasta löytyi myös muutama, joille valvojaoppilaan ja huispauskapteenin merkit painoivat vaakakupissa enemmän. Hän oli luonnollisesti tavannut muutaman näistä tämän illan juhlissakin.

Lucrezian lausuessa hänen nimensä, Anthony ei voinut hetken kuin tuijottaa tyttöä räpäyttäen silmiään pari kertaa hämmentyneenä. Hän ei ollut seurannut tyttöjen keskustelua järin tarkasti, joten häneltä meni hetki yhdistellä palaset mielessään ja ymmärtää, mitä italialaistyttö oikein kysyi. Tajuttuaan kuitenkin vihdoin tämän lauseen punaisen langan poika puri huultaan. Olivatko hänen synkeähköt mietteensä näkyneet niin selkeästi kasvoillakin? Hän pudisti päätään ja yritti nopeasti ottaa kasvoilleen hieman neutraalimman ilmeen.

"Ei... Taidan olla vain vähän väsynyt. Tiedäthän, ottelu ja juhlat ja..." hän yritti selittää yrittäen samalla kovasti näyttää enemmän väsyneeltä kuin masentuneelta, vaikka ei oikeastaan ollutkaan ihan varma, mitä eroa niillä kahdella oli. Toivottavasti ei tiennyt Lucreziakaan.
"Oliko sinulla hyvät juhlat?" hän kysyi tytöltä kääntääkseen keskustelun jotenkin pois itsestään.

//Anteeksi, en nyt kauheasti edistä tätä peliä. （/｡＼) Anthony vaan haluaa olla nyt vähän vaikea. xD Mutta halusin jatkaa tähän vielä ennen kuin lähden viikonlopuksi pois! Eli seuraavaa vuoroani saa odotella ainakin sunnuntai-iltaan.