Tylypahka AM

((Foorumipelipäivän innoittama peli. Mukaan saavat halukkaat liittyä. Tarkemmasta ajankohdasta voi halutessaan sopia. Laitoin nyt niin, että on ennen joulutanssiaisia. :D Tila voi minun puolesta olla joku random luokkahuone tai suuri sali, miten vain haluatte. :] ))

Ensimmäisten erikoispäivien mukana oli taas joulu saapunut Norfolkiin, Tylypahka AMiin. Se merkitsi jokaiselle koulun jäsenelle eri asioita, mutta Lazlolle pääsääntöisesti näitä jouluun liittyviä askaria ja ohjelmia. Eipähän jouluttomuudesta silti irti pääse, vaikka jouluseurassa jo monta vuotta on koulussa ollut. Lazlo istuskeli penkin päässä ja nojautui hieman taaksepäin, kun kohotti punertavaa, paperia hieman paksumpaa, kartonkia paremmin silmiensä tasolle. Pitihän sitä jotain nähdä samalla, kun aikoi leikellä sitä halki.

Käden heilahduksen avulla hän siirsi vasemman liehuhihansa pois tieltä. Vaikka se olikin varsin mukavaa kangasta sekä paita antoi mukavan rauhan omalle mielelle, ei sitä silti voinut kenenkään toisen iloksi paloisiksi leikellä. Vaikka tilaisuuden tarkoitteena taisikin olla ilahdusten tarjoaminen niille, jotka sitä tarvitsivat. Joululahjoja, joulukortteja, joulupaketointia. Jotain jouluista. Jostain syystä henkilöt tuntuivat fiksaantuvan joulukuussa jouluun, vaikka toki tänäkin vuonna vietettäisiin talvipäivänseisausta. Joulutanssiaiset olivat tietenkin myös vielä tulossa. Lazlo tosin yritti olla ajattelematta sitä, kun tarttui pöydällä lojuviin vihreisiin saksiin, joita joku toinen oli hetki sitten käyttänyt. Vaikkakin tanssiaisvaatteiden leikkaaminen ei ollutkaan aikomuksena, saati ihan päällimmäisenä mielessä. Tilassa oli kuitenkin sen verran hälyä.

Myles asteli hitain, varovaisin askelin suuren salin keskikäytävää; jalka, tekojalka ja kyynärsauva, jalka, tekojalka ja sauva, jalka... Askel askeleelta hitaasti mutta varmasti nuoriherra Stanson saavutti sitä osaa salissa, jossa ohjelma tapahtuisi. Nuoresta iästään huolimatta poika tunsi olonsa raihnaiseksi, vanhaksi. Ei ollut kulunut montaakaan viikkoa kun hän oli pyörähdellyt tanssiopetuksessa valssin tahtiin ja nyt hän klenkkasi ympäriinsä kuin olisi yli yhdeksänkymmenen. Tanssiharjoitusten jälkeen oli kaikki mennyt pahasti pieleen.

Päästyään sellaiselle etäisyydelle, josta pöydässä jo istuvat saatoivat erottaa hänen ilmeensä, nosti poika kasvoilleen urheasti parhaimman tekohymynsä ja kuiskasi hiljaa: "Nyt näytä iloiselta, joulu on kerran vuodessa vaan."

Myles keskittyi niin tiiviisti hymyn ylläpitämiseen, selän suorana pitämiseen ja mahdollisimman vakaaseen sekä kivuttoman näköiseen askellukseen, ettei huomannut edessään seisovaa henkilöä, ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Yhtenä metallin, luiden ja nahan sekä muovin sekamelskana Myles kaatui apuvälineineen päivineen lattialle komean metelin saattelemana.

Arabelle istui hiljaa paikallaan paketoiden pientä, suorakulmion muotoista pakettia hiljaa hymy huulillaan hyräillen. Hän katseli pöytää hieman edestakaisin etsien jotakin lahjanarua, jonka kiinnittää paketin ympärille. Hän näki tummanvihreää paketointinarua ja nappasi sen toiselta puolelta pöytää, tyhjän paikan kohdalta. Hän alkoi olemaan ensimmäisen paketin kanssa korttia vaille valmis ja katseli pieni hymy kasvoillaan paketinpoikastaan, johon oli juuri kehkeytymässä kaunis rusetti. Hänen nautinnollinen, jouluiloa täynnä oleva hetkensä kuitenkin keskeytyi kun pöydän toiselta puolelta kuului jonkintasoista ryminää. Arabelle säpsähti ja nousi vähän paikaltaan nähdäkseen mitä oli käynyt.

Maassa hieman sekalaisena kasana oli Myles keppeineen. Jos tilanne olisi ollut toinen, Arabellen huulet olisivat varmasti kaartuneet pieneen hymyyn, mutta tässä tilanteessa ne kääntyivätkin irvistykseen. Poika näytti vähän.. apua tarvitsevalta. Arabelle olisi halunnut auttaa, mutta katsahtaessaan ympärilleen tajusi, että pitkän pöydän kiertämiseen menisi melko kauan aikaa. Eikä hän hame päällään ollut todellakaan sen ylitse menossa. Niinpä hän päätyi vain tähystelemään maahan päätynyttä ystäväänsä pöydän ylitse.

"Myles! Oletko kunnossa?" Arabelle kysäisi kulmat kurtussa, pöytään molemmilla käsillään nojaten. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle näyttäen takuulla hieman häkkieläimeltä, joka haluaisi kirmata häkkinsä seinien toiselle puolelle, mutta ei vain millään pääse. Arabelle katseli vähän ympärilleen hädissään, yrittäen etsiä jotakuta joka voisi auttaa.

"Tarvitsetko apua?" Arabelle kysyi vielä, kääntyen katsomaan Mylesiä. Hän oli täysin valmis kiertämään pöydän jommastakummasta päästä mikäli niin tarvitsisi ja yritti sen katseellaan vielä toiselle viestittää.

Veronica oli varsin ilahtunut kuullessaan moisesta lahjapajasta. Olihan tällainen toiminta sitä joulumieltä parhaimmillaan! Hän oli leiponut suureen saliin lahjapajaan osallistujille pari taatelikakkua ja valmistanut itse ison kattilallisen glögiä. Ne olivat nyt tarjolla jossakin kohtaa pöytiä.

Hänen hiuksensa olivat korkealla ponihännällä, ja hänen yllään oli leveälahkeiset korkeavyötäröiset farkut ja keltainen pitsikuvioinen pitkähihainen villaneule sekä jalassaan bootsit. Nenällään hänellä istui tutut silmälasit.

Nainen oli tuonut mukanaan suuren kassillisen vanhoja kankaita ja vaatteita, joista nyt ajatteli askarrella uusia vaatteita ja asusteita, ja kenties jotakin ihan muuta hyödyllistä kuten kangaskasseja tai vaikkapa astiapyyhkeitä! Hän oli tuonut mukanaan myös puiden ompelukopan, ja näitä kaikkia tarvikkeita riitti muillekin kuin vain neidille itselleen.

Nyt hän parsi vanhan ruutumekkonsa saumoja ja tuumaili mitähän siitä tekisi. Ajatukset kuitenkin keskeytti rymyävä oppilas. Veronica käänsi katseensa oppilaaseen ja henkilöön kehen tämä oli törmännyt. Hän laski mekon ja sakset alas nousten itse seisomaan katsomaan kuinka kävi.
"Oi, ei, kävikö kuinkaan?" Hän kysyi kummaltakin ja riensi auttamaan noukkimalla Mylesin kantamuksia maasta.

Armstrong istui pöydän ääressä jalat ristissä. Hän oli ottanut ukulelensä mukaan ja koetti luoda jouluisaa tunnelmaa soittamalla joulupajan osallistujille joululauluja. Laulamaan hän ei ryhtynyt - se oli ihan toisen henkilön hommaa. Armstong mietti kovasti, mitä ryhtyisi tekemään - joulukorttien vääntäminen ei huvittanut. Eikä liiemmin ompelukaan. Muutamaan tyynyliinaan hän voisi painattaa kyllä kuvia. Ehkäpä nuotteja. Armstong halusi, että juuri hänen kädenjälkensä näkyisi tyynyliinoissa! Ja mikä olisikaan enemmän häntä kuin nuotit?

Tosin ennen tyynyliinojen painatusta Armstrong suunnitteli ottavansa hiukan glögiä. Tarjolla oli toki taatelikakkuakin, mutta lämmin glögi houkutteli Armstrongia erityisesti. Poika oli juuri laittamassa ukulelensa pois kun kuului kauhea rymähdys! Armstrong käänsi katseensä ryhmähdykseen, joka kuului melko läheltä. Maasta Armstrong bongasi ainakin
Mylesin. Armstong irvisti hiukan ja nousi ylös, jättäen ukulelensä pöydälle. Hössöttäjiä tilanteessa oli jo - ainakin neiti Dahl ja Arabelle - mutta Armstong meni myös Mylesin luo avunantajaksi, jos vain pystyi tätä jotenkin auttamaan.

Elliot raahasi itseään sekä suurta säkillistä ties minkälaista rojua kohti Suurta Salia. Hänen oli johtajapoikana ja oppilaskunnan jäsenenä tietysti pitäytynyt lupautua mukaan koulun "jouluilotapahtumaan" ja koska askartelu ei varsinaisesti ollut hänen heiniään, hän oli lupautunut paketoimaan koulun keräämiä lahjoja, joiden oli tarkoitus mennä vähävaraisille tai sairaille tai kodittomille tai jotan sinne päin.

Elliotin päästessä saliin asti, olivat siellä monet jo täydessä työn touhussa. Hän silmäili ympäri salia yrittäen etsiä sopivaa paikkaa mennä hoitamaan paketointiurakkaansa. Jayden tietenkään ei ollut paikalla, koska tällä oli jotain Parempaa Tekemistä™ tai muuten Suuria Suunnitelmia™. Sen sijaan Elliot bongasi salista Lazlon. Tämän lähellä ei näyttänyt istuvan kauheasti ketään ja toisaalta tämän lähellä näytti olevan myös lahjapapereita. Elliot pureskeli huultaan käyden hankalaa päänsisäistä keskustelua itsensä kanssa. Hän ei keskustelun päätteksikään ollut varma, kiduttiko hän itseään vai yrittikö hän parantaa asioita, kun hänen jalkansa lähtivät viemään häntä kohti Lazloa.

Hieman lähemmäs päästessään Elliot huomasi sakset rohkelikkopojan käsissä, ja se toi mieleen asioita, joita hän mieluummin ei olisi muistellut. Hän yritti kuitenkin työntää ajatuksen taka-alalle ja otti ne muutamat viimeiset askeleet pöydän luokse.

"Hei", hän tervehti Lazloa varovasti, tahtomatta säikäyttää tätä, kun tällä oli sakset käsissä, "voinko... istua tässä?" Hän osoitti Lazloa vastapäätä olevaa paikkaa. Tämän vastattua myöntävästi hän laski lahjasakin pöydän viereen ja istui itse penkille heilauttaen jalkansa penkin yli ja pöydän alle.

"Minä lupasin paketoida lahjoja", hän kertoi kaivaen sitten ensimmäisen lahjan - jonkin lohikäärmeistä kertovan kirjan - säkistä, "teetkö sinä kort-"

Elliotin lause jäi kesken, kun jostain päin salia kuului armotonta ryminää. Hänen päänsä kääntyi automaattisesti äänen suuntaan ja hän näki jalkaproteesia käyttävän luihuispojan levinneen lattialle. Hänen kasvoilleen nousi yhtä automaattisesti pieni irvistys kuin hän olisi itsekin tuntenut kaatumisen aiheuttaman kivun. Ennen kuin hän ehti kuitenkaan tehdä mitään, poikaa kohti riensi jo yksi koulun parantajista sekä muutama oppilaskin, joten Elliot jäi istumaan.

"Näyttipä se pahalta... Toivottavasti ei käynyt kuinkaan..." hän totesi ääneen katsellen edelleen poikaa kohti, vaikka tätä ei oikein enää näkynytkään, kun ympärille oli kerääntynyt jo sen verran auttajia.

Lazlo alkoi leikkaamaan kartonkia, mikä tuntui varsin mukavalta. Niin sulavalta ja helpolta. Vaivattomammalta kuin miltä se muiden silmissä ehkä näytti. Vaikeimmat kohdat joskin olivat ne, jossa kartonkia piti leikata sieltä sisältä. Etenkin, kun siinä tavanomaisella saks-saks-eleellä ei päässyt pitkälle. Se oli enemmänkin lävistämistä. Lazlo oli paraikaa kaartamassa saksillaan oikealle kohti kartongin kulmaa, kun kuuli Elliotin äänen tavanomaisen hälyn yli. Makuusalitoverillaan oli näemmä jotakin mukanaan. Lazlo silmäili tämän tuomisia vain hetken ennen kuin jo vastasi tervehdykseen ja kysymykseen. Eipä hänellä ollut mitään syytä varata paikkoja tai evätä istumamahdollisuuksia, vaikka valvojaoppilas ja varsin kokenut nyt olikin.

Elliot kertoi paketoivansa lahjoja, ja Lazlo osasi fiksuna henkilönä yhdistää säkin ja Elliotin aikeet toisiinsa. Varsin nopeasti vieläpä. Se vain välähti tajuntaan ennen kuin jokin isompi rämähdys kajahti korvaan. Lazlo hätkähti, mutta vain saksat heilahtivat takaisin kiinni ja halkaisivat kartonkia. Hän käännähti vilkaisemaan olkansa yli melun suuntaan, mutta paljon katseltavaa siellä ei ollutkaan. Joku oli kai kaatunut tai kaatanut jotain sekä koulun kuraattorikin meni jo paikalle. Ehkäpä tämä osasi tehdä jotain parantavaakin.

”Ähh, niin. Ainakin neiti Dahl on jo paikalla”, Lazlo vastasi Elliotin toteamukseen ja kääntyi vilkaisemaan tätä.
”Joten jos tuon taustalla oli jotain isompaa, niin uskon, hänen selvittävän asian”, hän vielä lisäsi. Tämä antaisi ainakin vähän validimman syyn johtaja- ja valvojaoppilaalle olla puuttumatta tilanteeseen nyt heti paikalla. Sitä paitsi olivathan he vielä paikalla, eikä ihan kokonaan poissa laskuista.

Lazlo hymyili hieman Elliotille ja käänsi sitten huomionsa kartongin puoleen. Hän oli kyllä leikannut, mutta sulava kaari oli saanut vähemmän sulavalinjaisen suunnan muualle. Poika ei voinut kriittiselle katseelleen mitään, eikä sitä seuraavalle hiljaiselle huokaukselle. Miksi saksiminen oli aina tällaista?

Ei mennyt montaa sekuntia, kun hänen ympärilleen oli jo keräntynyt muutama ihminen. Häpeä, se oli oikea sana tähän hetkeen, ja ehkä katkeruus. Mylesin onnistui saada itsensä selinmakuulle lattialle ja neiti Dahl näemmä otti hänen kyynärsauvansa ja muut kantamukset, ja hyvä niin, vähemmän esineitä joihin sotkeutua lattialla. Päästyään selviöön siitä miten päin oli ja missä, alkoi olla aika pohtia ylöspääsemisen saloja. Aivan ensin oli kuitenkin tarkistettava jalan kunto.

"mmm, pääsenköhän jotenkin istumaan", Myles mumisi puoliääneen, selkään sattuu aivan vietävästi. HItasti , mutta varmasti hän keskittyy kampeamaan itsensä istumaan ja sen jälkeen luo katseen muihin paikallaolijoihin. Neiti Dahl, Armstrong ja Belle pöydän toisella puolen hieman hätääntynyt ilme kasvoillaan. Myles ei ollut aivan varma millaista vastausta Belle kysymykseensä odotti. Myös kunnossaolemisen määrittely olisi tarpeen tilanteessa, jossa hän oli. Oliko toivottu vastaus se klassinen, joo olen mä, vai kaivattiinko kenties jotakin muuta?

"No tilanteeseen nähden, olen minä kai ihan okei", ja sitten oli se apu, tarvitsiko hän sitä? Kyllä, mutta ei missään nimessä haluaisi juoksuttaa toista tämän takia. "No kyllä minä, ehkä saatan tarvita, taisiis olisi hyvä päästä ylös", sanoo sitten ihan yleisesti kaikille mutta katsoen edelleen Belleen päin. Sitten Myles rullaa tottuneesti smaragdinvihreiden housujen oikean lahkeen ylös, tekopolven päälle ja irvistää pienesti laskien lahkeen vikkelästi takaisin.

Arabelle kurkki edelleen pöydän ylitse hieman toimintaansa arpoen. Myles näytti hieman avuttomalta pöydän toisella puolella ja Arabelle mutristi suutaan. Neiti Dahlin lisäksi tilanteeseen kiiruhti myös Armstrong, oikein mukavalta vaikuttava musiikkipoika. He kaksi olivat jo aika vakuuttava kaksikko Mylesin lähellä. Arabelle kuitenkin koki olevansa hieman vastuullinen menemään auttamaan Mylesin katsottua jotenkin merkitsevän tuntuisesti häneen sanottuaan kommenttinsa ylöspääsystä. Hän arpoi vielä hetken, sillä oli melko varma että neiti Dahl auttaisi vähintäänkin Mylesin ylös. Hän katsahti vielä pöytää ja päätti lopulta lähteä kiertämään. Vaikka neiti Dahl auttaisikin Mylesiä, tuntuisi se silti oudolta huudella pöydän yli ja vain istua toisella puolella kun toista sattuu.

Arabelle nousi paikaltaan ja lähti pikaisesti sipsuttamaan kohti toista päätä josta pääsi kiertämään. Hän katsahti vielä ystäväänsä matkallaan ja koetti ehtiä paikalle jokseenkin ajoissa. Myles oli kaatunut ennenkin, mutta harvemmin poika tuntui ainakaan myöntävän mitään sattuneen. Nyt pojan vastaus kysymykseen ei vaikuttanut ihan niin vakuuttavalta ja Arabellen kierrettyä pöydän ja lähestyessään kaveriaan ja tämän pientä apujoukkoa, oli hänen kasvoillaan huolestunut ilme ja suukin kääntynyt pieneen irvistykseen pienessä pelossa siitä, jos oli oikeasti sattunut pahasti. Eihän hän ollut kunnolla nähnyt mitä oli käynyt.

Veronica toivoi kovasti etteivät muut tuijottaisi, mutta ei halunnut myöskään ruveta keräämään katseita sanomalla asiasta. Olisihan tällainen kohteliaisuus yleinen toive ja muutenkin kaikki päättävät itsestään, mutta henkilökohtaisesti kukaan tuskin haluaisi minkään - pienenkään - onnettomuuden käytyä että tuijotettaisiin.
"Tällaista sattuu itse kullekin," Veronica oli heti lohduttamassa ja laski Mylesin tavarat pöydälle, ojensi tämän kävelykepit siihen auttamaan tulleelle Arabellelle, sanoen: "Olisitko niin kiva, että voisit pitää näitä hetken?" Hän katsoi ympärille ja loi myös Armstrongiin katseensa. Sitten hän kysyi itse Mylesiltä "Voisimme vaikka Armstrongin kanssa auttaa sinut ylös, jos se sopii?" Veronica kuulosti lämpimältä ja optimistiselta. Sitten hän kaiketi ryhtyi Armstrongin kanssa auttamaan Mylesiä ylös?