Tylypahka AM

Roolipelihaaste 2: Nimestä tarina (maalis-huhtikuu)
Deadline: ti 30. huhtikuuta 2019 kello 23:59
Etkö tiedä, mikä on roolipelihaaste? Lue lisää täältä!

Tehtävänanto
Heii, ja oikein paljon tervetuloa vuoden toisen roolipelihaasteen pariin. Tämän haasteen konsepti saattaa tuntua tutulta joistakin, mikä johtuu siitä että olen itsekin tätä kerran Axun innoittamana kokeillut. Mutta koska siitä on kuitenkin jo vuosi ja koska jokaisella AM:in roolipelihahmolla on oma ainutlaatuinen nimensä <3, ajattelin huvin ja hyödyn vuoksi julkaista tämän mielenkiintoisen kirjoituskonseptin kaikkien kokeiluiloksi osana tämän vuoden roolipelihaasteita.

Maalis-huhtikuun haaste on nimeltään nimestä tarina. Todellisuudessa tämä tarkoittaa haasteosallistumisessasi sitä, että kirjoitat yksinpelin tai tarinan, jossa jokaisen uuden kappaleen aloittava kirjain on osa hahmosi nimeä. Tavoitteena on siis muodostaa haastetekstisi kappaleiden alkukirjaimista allekkain kirjain kirjaimelta roolipelihahmosi koko nimi. Vain kappaleiden alkukirjaimilla on väliä, eli muiden samassa kappaleessa olevien virkkeiden aloittavilla kirjaimilla ei ole väliä. Jos siis hahmosi nimi alkaa L-kirjaimella ja aloitat haasteen, niin vain ensimmäisen kappaleen ensimmäisen virkkeen pitää alkaa L-kirjaimella. Halutessasi voi myös sama alkava kirjain toistua kappaleen sisällä, mutta se ei ole missään nimessä pakollista.

Selventävämpi esimerkki nimestä Lazlo

Tähän haasteeseen voit osallistua roolipelihahmosi etu- ja sukunimellä, etunimillä, etu- ja sukunimillä. Jos hahmosi käyttää useimmiten lempinimeä, asemansa nimeä tai titteliä, niin voit myös kirjoittaa ne lempinimi/asema/titteli ja sukunimi -muodossa. Kannattaa kuitenkin kirjoittaa jo etukäteen roolihahmon nimi auki kirjain kirjaimelta, koska se voi helpottaa itse haastetekstin kirjoittamista ja vältyt oudolta vahinko-nimenmuutokselta. (Terveisin, Silververstein)

Mitään erityisempää sisältötoivomusta tai -ehdotusta ei tämän kerran haastetekstiin liittyen ole olemassa, kunhan haasteosallistumistekstisi kuitenkin käsittelee roolipelihahmoasi ja tämän elämää. Maalis-huhtikuun haasteen pääpointtina on nimen muodostus -muotoseikan huomioiminen ja sen noudattaminen omassa tuotoksessaan. Halutessasi voit sisällyttää haasteosallistumisessasi olevan dialogin myös osaksi nimen kirjainketjua, mutta se ei ole välttämätöntä.

Roolipelihaasteeseen voit osallistua niin oppilas- kuin henkilökuntahahmolla, ja halutessasi useammallakin hahmolla. :3

Pisteytys
Ensimmäisestä hahmosta palkitaan 20 tupa/roolipelipistettä, toisesta 10, ja kaikista seuraavista 5 pistettä / hahmo. Täysiä pisteitä varten tekstin kokonaispituuden tulee olla vähintään 500 sanaa, ja lyhyemmät kirjoitukset pisteytetään sanamäärän mukaan (esimerkiksi 250 sanalla saat 50% täysistä pisteistä). Kaikenmittaiset tekstit ovat sallittuja, mutta 500 sanan ylittämisestä ei anneta lisäpisteitä.

Palautus
Kirjoitukset voi postata suoraan vastauksena tähän topiikkiin tai linkkinä luovuustopiikistasi löytyvään kirjoitukseesi. Jos osallistut useammalla hahmolla, postaathan jokaisen osallistumisesi (tai linkit niihin) erikseen.

Linkin voi tehdä seuraavalla koodilla:

Sophie nukkui tyytyväisesti omassa sängyssään huoneen toisella puolen. Vauva itki vanhempien huoneessa ja varmaankin äiti tuon sai takaisin uneen. Susie ei ollut kesäloman alkamisen jälkeen nukkunut oikeastaan ollenkaan, ensimmäisen painajaisen jälkeen vanhemmat oli olleet niin vihaisia, hän oli herättänyt vauvan ja tuon uudelleen nukuttaminen oli sen jälkeen ollut niin vaikeaa. Joten Susie ei nukkunut. Sen sijaan Susie vietti yönsä kuunnellen siskon rauhallista hengitystä ja katselemalla tuon yksi rauhoittunutta olemusta. Ja hän oli kateellinen. Kateellinen siitä, kuinka helposti sisko oli pystynyt unohtamaan. Kateellinen siitä, kuinka helppoa tuolle oli nukkua. Kateellinen siitä, kuinka helppoa tuolle oli olla se täydellinen tytär, jota vanhemmat heistä tahtoivat.

Uni painoi kumminkin silmää ja Susie yritti taistella sitä vastaan. Varovaisesti hän nousi sängystään ja ääneti hän kulki lattian poikki huoneen ovelle ja siitä ulos astuttuaan suoraan vessaan. Hän tiesi jokaisen narisevan lattialankun ja vältteli niille astumista. Kuin en olisi olemassakaan, hän salli itselleen ajatuksen. Varmaan olisikin vanhemmille vain helpotus, jos hän katoaisi. Lakkaisi olemasta. Ei hänestä kumminkaan koskaan tulisi sitä, mitä vanhemmat toivovat.

Siinä hän seisoi keskellä vessaa katsellen peiliin ja itsensä sijaan näki Sadien katsovan takaisin. Ei Susien omat väsyneet kasvot (eipä Susie itseään olisikaan tuijottaa tahtonut), vaan Sadie sellaisena kuin Susie tuon muisti. Sisko hymyili Susielle ja vilkutti. Ja Susie joutui tekemään kaikkensa, ettei itkisi ääneen.

Istuttuaan hetken itseään rauhoittelemassa nousi Susie ja asteli ulos vessasta. Hän oli jo ottamassa suunnaksi huonetta, jonka siskonsa kanssa jakoi, kun kuuli heikon saranan narahduksen ja kääntyi katsomaan. Ullakon ovi oli... raollaan. Kuinka huolimatonta vanhemmilta. Yleensä he lukitsivat tuon oven, ettei Sophie vahingossakaan eksyisi sinne. Miksi säilyttää tavaroita, jos ei tahdo niiden löytyvän? Miksi unohtaa ovi auki.

Ei Susie voinut vastustaa tilaisuutta, joten päätyi hän huoneensa sijaan suuntaamaan kohti ullakolle vieviä portaita. Hän sulki oven perässään ja lähti kiipeämään. Portaat narisivat. Toivottavasti kukaan ei heräisi siihen. Ylös päästyään Susie katseli ympärilleen, ei sielä turhan paljoa tavaroita ollut. Kyllä hän tiesi. Vanhemmat olivat vieneet ullakolle vain tavaraa, jotka muistuttivat siitä mitä nuo tahtoivat unohtaa. Sadien tavaroita lähinnä.

Varovaisesti Susie astui pari askelta kauemmaksi portaista. Kaikki oli aivan pölyn peitossa. Susie kulki hiljaa Sadien sängyn luokse ja kävi istumaan siihen. Ihan sama, vaikka hänen vaatteensa pölyyntyisivät. Hän sulki silmänsä ja antoi muistojen täyttää kaikki aistit.

Ei sängyssä enää patjaa ollut, mutta Susie kykeni kuvittelemaan sen siihen. Sadie viereen istumaan ja Sophie sängyn toisessa päädyssä. Sadie kertomassa jotain aivan päätöntä iltasatua, joka sai kaikki kikattelemaan. Ehkä he kaikki nukahtaisivat taas Sadien sänkyyn. Tai ehkä äiti tulisi kohta sanomaan, että kello on jo paljon ja ääntä hiljemmälle. Käskisi Susien ja Sophien siirtyä omiin sänkyihinsä. Ja kun äiti olisi lähtenyt, palaisi Susie Sadien viereen nukkumaan.

Rakas sisko... Miksi se oli ollut juuri Sadie? Olisi ollut kaikille parempi, jos se olisi ollut Susie, joka kuoli. Susie nousi lopulta siskonsa sängystä. Siihen jäi selkeä jälki kertomaan, että Susie oli siinä ollut. Lattia narisi hiljaa jalkojen alla, kun Susie asteli yhä syvemmälle ullakolle. Hetken kuluttua hän pysähtyi jälleen.

Arkku huoneen perällä oli tuttua tutumpi. Susie oli aikoinaan vienyt siskonsa nallen tuosta, kun tuon tavarat oli pakattu. Arkku poikkesi kaikesta muusta mitä ullakolla oli - sen päällä ei ollut pölyä lainkaan. Susie astui lähemmäksi ja kävi polviensa päälle istumaan, asettaen vasemman kätensä arkun päälle. Hän kuiskasi hiljaisen anteeksipyynnön siskolleen ja avasi sitten arkun.

Fauni-Faunus tuijotti Susieta arkusta. Oliko se aina ollut noin pieni ja risainen? Ei ihme, että äiti oli halunnut viedä sen jo Sadien eläessä, jos oli tosiaan ollut. Fauni-Faunus siirtyi varovaisin liikkein ulos arkusta, johon tuon jälkeen jäi ainoastaan papereita. Valokuvia, piirrustuksia, papereita jotka todistivat, ettei Sadie ollut vain Susien mielikuvituksen luomus.

Oma käsi oli niin iso vauvojen kädenjälkien vierellä. Kolmen vauvan kädenjäljet, kolme nimeä. Kyynel putoaa paperille ja Susie halaa Fauni-Faunusta, kuin tuo voisi tuoda siskon takaisin. Ei se voi. Sadien piirrokset. Sadie piti piirtämisestä, Susie muistaa. Hän ei ollut pitänyt, ei ennen siskonsa kuolemaa. Älä, Sadie, en mä halunnu sun elämää varastaa.

Rakkaat muistot, Susie ei voisi ikinä luopua niistä. Ei, vaikka ne satuttavat häntä niin kovasti. Mieluummin kivuliaat muistot kuin unohdus. Miten Sophie saattoi unohtaa? Miten äiti ja isi pystyivät hylkäämään Sadien muiston? Hautaamaan tänne, kaiken tämän pölyn alle...

Tuossa on kuva, jonka ottamisen Susie muistaa. Hän ottaa sen käsiinsä, eikä voi enää estää kyyneliään lainkaan. Ne sumentavat näkökentän kokonaan. Varovaisesti hän silittää sitä. Se oli otettu vain muutamia hetkiä ennen...

Uskomatonta, kuinka kauan siitä oli muka jo kulunut. Uskomatonta, kuinka aika saattoi jatkaa kulkuaan, vaikka Susie oli menettänyt yhden elämänsä tärkeimmistä henkilöistä. Susie työnsi valokuvan yöhousujensa taskuun hetkeä harkitsematta. Nyt hänellä ainakin olisi todiste, jos joskus alkaisi epäilemään, ettei Sadieta olisi olemassa. Jos joku yrittäisi väittää, että hänellä on vain yksi kaksonen.

Niin hän kulutti yönsä, katsellen valokuvia ja kaikkia muita aarteita, joita arkusta löytyi. Aamun sarastaessa vasta hän joutui lähtemään, kun isä tuli hänen taakseen. Isä oli vihainen, joten Susie laittoi kaiken nopeasti takaisin arkkuun ja pakeni paikalta, ennen kuin isä ehtisi aloittamaan saarnaansa. Hän juoksi puumajaan, sulkeutuen sinne.

En unohda sua ikinä, hän ajatteli, koskettaen samalla valokuvaa taskussaan.

Joo, lisää lapsuustarinoita Inasta <3

Ilta olisi hänen viimeisensä kakkosena. Seuraavana aamuna olisi viimein heidän vuoronsa ottaa osaa seremoniaan ja siten tulla täysivaltaiseksi jäseneksi tähän yhteisöön, joka oli heidät kouluttanut. Ei enää testejä ja yllätysharjoituksia. He saisivat nimet ja he saisivat sotilasarvonsa.

Niin hän kävi makuulle petiinsä ja vilkaisi huoneen toiseen päätyyn, jossa vitonen oli käymässä omaan petiinsä. Vitonen virnisti ilkikurisesti ja kakkonen nyökkäsi takaisin. Toisten kanssa ohjaaja Nidaba oli onnistunut tunteiden karsimisessa, mutta vitoseen ei ohjaajan keinot olleet toimineet. Ei oikeasti. Toki tuo osasi näyttää yhtä tunteettomalta kuin muutkin, mutta… tuolla oli paljon enemmän tunteita kuin muilla. Kakkonen oli ainoa, joka sen vitosen lisäksi tiesi.

Ainakin kakkonen pitäisi vitosen salaisuuden kuin omansa. Ja saattoi luottaa siihen, ettei vitonenkaan kertoisi ohjaaja Nidaballe tai johtajille kakkosesta mitään, mitä kakkonen ei tahtonut tuon jakavan. Oli mukavaa omata henkilö, jonka käsiin saattoi luottaa jopa henkensä.

Niine ajatuksineen kakkonen kävi selälleen petiin, asetti kädet vatsansa päälle ja sulki silmänsä vaipuen uneen. Ei hän mitään ihmeellisiä unia nähnyt. Ei oikeastaan unia ollenkaan. Oikeastaan hän nukkui toinen silmä auki, näin kuvainnollisesti puhuttaen.
Niinhän kaikki nukkuivat. Ei sitä voinut koskaan olla varma, ettei vihollinen hyökkäisi nukkuvan kimppuun. Oli kakkonen kyllä tarinoita kuullut. Tarinoita siitä, kuinka jotkut siviilit eivät herää edes kauheaan kolinaan. Ei ihme, että niitä piti suojella, kun eivät osanneet edes tarkkailla ympäristöään levossa.

Aika kului ja yö eteni. Kakkosen seremoniapäivän aamu valkenisi pian, mutta kakkonen oli jo täysin hereillä. Ehkä hänen pitäisi myöntää itselleen, että jännitti hieman päivää. Mutta ei hän sitä todellakaan ääneen myöntäisi tai muille näyttäisi. Paitsi ehkä vitoselle, jos tuo kysyy. Mutta ei muille.


***

Niinpä he seisoivat rivissä. Ykkönen, kakkonen ja vitonen. Heidän ryhmässään loppuun saakka selvinneet kokelaat. Samassa rivissä seisoi muitakin Enlilin talon 12 vuoden ikään tulleita kokelaita. Ja muiden talojen kokelaita omissa riveissään. Johtajat katsoivat heitä ja luultavasti kävivät jonkinlaista keskustelua mieltensä sisällä. Kakkonen tiesi, että ainoastaan tuleville johtajille opetettiin kyseinen taito, ajatusten lukeminen. Eivät muut sellaista kykyä täällä tarvitsisikaan.

Itse seremonian alkua saatiin odottaa. Varmaan viimeinen testi... kakkonen ajatteli. Riittääkö kärsivällisyys odottaa. Kakkonen tunsi, kuinka vitonen kosketti hänen kämmenselkäänsä selkeän rohkaisevalla kosketuksella. Kakkonen vilkaisi vitosta nopeasti päätään kääntämättä ja nyökkäsi kiitollisena, vaikka vitonen oli ainoa, joka kiitollisuuden saattoi hänestä nähdä.

Diana oli ohjaajista ensimmäinen, jonka ryhmä kutsuttiin. Noita oli ainakin seitsemän aloittanut tuon ryhmässä, kakkonen tiesi sen siitä, että tuon ryhmästä eteen saapui ainoastaan numero seitsemän, joka sai itselleen saman nimen kuin ohjaajallaankin.

Aika kului ja nimiä annettiin, ensiksi roomalaiset, sitten spartalaiset. Kunnes lopulta oli Enlilin talon vuoro. Ohjaaja Nidaba olisi viimeinen, mutta kakkonen alkoi jo ensimmäisen ryhmän eteen siirtyessä henkisesti valmistautumaan siihen, että hänen tulisi astella eteen. Ilman virheitä. Ohjaaja Nidaba pettyisi, jos kakkonen tekisi jonkin typerän virheen seremoniansa aikana. Ja sitten oli sen aika. Kakkosen vuoro saada nimi.

Bastet oli ensimmäinen ohjaaja, kun Ra:n talon vuoro tuli viimeisenä. Kakkonen katseli ja kuunteli muiden nimet, vaikka olisi tahtonut keskustella vitosen kanssa omasta nimestään. Tai siis Utun. He olivat yhteisön silmissä nyt sisar ja veli. Vaikka kakkonen, tai siis Inanna, olikin lähes tunteettomaksi onnistunut itsensä saamaan, oli hänen vaikea olla olematta innoissaan tästä.

Aivan viimeisen nimen jälkeen sallittiin heidän poistua. Muistakaa, mikä aika teille annettiin ja saapukaa silloin paikalle, myöhästely ei ole sallittavaa. Eihän se koskaan ollut.

***

Ei kakko— Inanna ollut osannut odottaa sitä, mitä tatuointien saaminen oli lopulta oikeasti tuntunut. Ei kauheasti miltään. Toisaalta, ehkä saattoi sanoa, että kasvatuksellakin oli osansa siihen. Olihan se oman aikansa ottanut. Ja tatuoija oli ollut ärsyttävä, roomalaiset olivat paljon puheliaampia kuin mihin Inanna oli heettiläisten keskuudessa tottunut.

Niinpä hän oli päätynyt ulos odottamaan, että vit—Utua. Heillä olisi loppupäivä vapaata, joten ei hänellä ollut mitään kiirettä, mikä olisi sen estänyt.

Lempeä kosketus oikean ranteen tuoreeseen tatuointiin sai hänet huomaamaan, että vitonen oli astellut ulos rakennuksesta. Tai siis. Ei vitonen, Utu. Tuon ranteessa sama numero, kuin kakkosellakin. Mikä ei yllättänyt. Kyllähän he tiesivät, että Inanna ja Utu olivat niitä harvoja nimiä, joita ei koskaan annettu kenellekään yksinään.

Inanna katsoi veljeään ja hymyili (pitkästä aikaa sellaista). He olivat tutustumassa huoneeseen, joka tästä lähtien olisi heidän. Ei se paljoa aikaisemmasta huoneesta eronnut (muutama sänky vähemmän), eivätkä he kaivanneet muuta kaivanneetkaan.

Loppuillan he viihdyttivät toisiaan pysyen huoneessaan. Vitonen oli aina ollut heistä parempi tarinoissa, joten tuo kertoi jälleen kerran tarinoita siviileistä ja tarinoita ajoista, jotka olivat kauan sitten. Kaikkea, mitä he molemmat olivat kuulleet lukuisia kertoja. Mutta eipä heillä muita tarinoita ollut.

Jee, sain aikaiseksi kirjoitettua yhden tarinan! Tämä on siis Elliot Masonista eli tarkemmin sanoen Andrew Elliot Masonista. Tämä sijoittuu noin viiden vuoden päähän menneisyyteen eli juuri ennen kuin Elliot aloitti Tylypahka AM:issa. Halusin kirjoittaa jotain hänen sisaruksistaan ja kun aihe oli vapaa, niin tässä tulee. Pahoittelen, että teksti ei ole ehkä järin sujuvaa, oli yllättävän vaikeaa saada kaikki kirjaimet sopimaan ja vielä oikeissa kohdissa. xD

Mutta tässä siis Elliotin haaste.

Jee, sain myös kirjoitettua tähän haasteeseen. Osallistumiseni, josta korjasin jo kirjaintypon. xD Taas kivasti zombit mainittu, koska z-kirjaimeen kulminoituu minulla aika usein zombeihin ja zombiapokalypsiin.

Jalostus. Et ehkä pidä tästä, mutta jalostuksen tulosta sinä olet. Vain parhainta ja puhtainta verta sukupolvesta toiseen. Et näe asiaa niin, mutta olet onnekas, kun pääsit pois sieltä vaikka olosuhteet olisivat voineet olla paremmat. Täällä voit oppia niin paljon ihmisistä, oikeista ihmisestä, jos vain avaisit silmäsi etkä katsoisi isäsi antamien arvojen lävitse. (Etkö vieläkään näe, hän ei ollut oikeassa kaikesta.)

Oikukas. Ainakin olit. Olet menettänyt teräsi, en lapsena uskonut, että se olisi edes mahdollista. Ihailin sitä sinussa, et suostunut muottiin, johon isäsi sinut tahtoi vaan toimit oman pääsi mukaan. Saatoin olla ylpeä voidessani sanoa, että sinun seurassasi olen. Sinä olit kunnioitukseni arvoinen, mihin katosit? (Älä vain sano, että olet kokonaan tulevaisuudestasi luopunut.)

Haaveilija. Halusit pelastaa maailman, tai ainakin sen pienen osan maailmasta, jonka tunsit. Kai sinä vieläkin sitä tahdot? Haaveilet siitä, kuinka olisit ritari kiiltävässä haarniskassa kera valkean ratsun. Ehkä sinä vielä oletkin. Tapahtuu mitä tahansa, minä pysyn rinnallasi. Taistelen puolestasi, jos se sen vaatii. Haaveilet paljosta, mutta vielä enemmän ansaitsisit. (Ja minä annan sinulle mitä tahansa pyydätkään.)

Näytelmä. Tämä koko juttu on pelkkää näytelmää. Nykyinen elämäsi, meidän elämämme. Näen sen kyllä, alat itsekin omaan näytelmääsi jo uskomaan. Ethän kumminkaan unohda? Tämä ei ole kotisi. Minä en ole perheesi. Tuo ei ole sinun elämäsi. Johnny Doe ei ole sinä, vaikka oletkin sen roolin nyt tässä näytelmässä ottanut. Näytelmäkerhossakin aloitit, miksi? Et sinä ennen esiintymisestä pitänyt. Nykyään otat roolit niin helposti omiksesi. (Saatko tuon naamion vielä pois kasvoiltasi, kun esirippu laskeutuu?)

Nauru. Sinulla on kaunis nauru, olisi kiva kuulla se useammin. Lapsena nauroit paljon, mutta silloin et tuntenut sitä pahuutta, joka kaikkialla muurien ulkopuolella odotti pääsyään sinutkin turmelemaan. Ehkä vielä jonakin päivänä voit olla onnellinen, kunhan kotiin pääsemme? (Älä anna heidän viedä viattomuuttasi.)

Ystävä. Siksi sinä minua nimität, enkä sinua kiellä. Sinun silmissäsi olen ystävä, arvostan sitä. Olisit voinut pitää minua pelkkänä palvelijana, kuten kaikki muutkin. Olen mitä tahansa minulta pyydät, ja jos se on ystävyys, niin sen voin sinulle antaa. Vaikken tiedäkään kuinka olla hyvä ystävä, toivottavasti kumminkin kelpaan. Kunhan et minua hylkää, kun paremman ystävän löydät. (Minä en sinua hylkää.)

Duo. Vain me kaksi, muuta maailmaa vastaan. Minä tunnen sinut paremmin kuin kukaan, paremmin kuin sinä itsekään. Ja sinä tunnet minut, paremmin kuin sinun tulisi palvelijasi tuntea. Olet kuin veli minulle, enemmänkin. Tekisin mitä tahansa puolestasi. Ja tiedän, että sinäkin tekisit paljon minun puolestani. (Pärjäisimmekö ilman toisiamme?)

Odottamaton. Sinun kanssasi voi odottaa odottamatonta. En minä osannut odottaa, että joutuisin kotini jättämään, että sinä joutuisit siihen. Sinun kotisihan se oli, sinun perheesi. Hyvin harvoin seurassasi tapahtuu sitä, mitä odottaisi tapahtuvaksi. Suorastaan vedät ongelmia puoleesi, se tekee suojelemisestasi äärimmäisen vaikeaa. Mutta en valita, teet elämästäni kiinnostava. Teet elämästä haastavaa. (En vaihtaisi pois päivääkään ajasta, jonka olen kanssasi saanut jakaa.)

Elävä. Välillä ihmettelen, kuinka se on mahdollista – olet yhä hengissä. Sinulla täytyy olla jumalien suosio puolellasi, niin monesti olet kuolemaa uhmannut. Tiedäthän, että sinun pitämisesi elossa on todella vaikeaa. Etkö voisi helpottaa työtäni yhtään? Minun olemassaololleni ei jäisi tarkoitusta, jos sinä kuolisit. Joten jos voisit pysyä hengissä jatkossakin. Olisin siitä kiitollinen. (Olethan olemassa vielä huomennakin?)

Tässä tulee aito viime hetken haasteosallistuminen! Jos saan naurultani postattua tämän. Minulla oli tähän tavallaan idea, mutta huomaatte varmaan, missä kohtaa sekä mielikuvitukseni, aikani että motivaationi loppuivat kaikki kesken. Tässä tulee siis taidonnäytteeni otsikolla "Mitä hittoa juuri kirjoitin?". En suosittele lukemaan. Mutta hahmona on siis kaikkien suuresti (etenkin tämän tarinan jälkeen) arvostama professori Klaus Maximilian Schneider. Hänellä on paitsi jumalattoman pitkä nimi myös lemmikkivuohi. Ja kirjoitukseni löytyy täältä.

Kaikki haasteeseen liittyvät pisteet on nyt palkittu. Jos osallistuit, mutta sinulta mielestäsi puuttuu pisteitä, otathan yhteyttä Jesse Caineen (yksityisviesti tai amtylypahka@gmail.com). Kiitokset kaikille osallistuneille!