Tylypahka AM

((Höhöö, pelin odotellaan joitakin henkilökunnan jäseniä(tai muita täysi-ikäsiä),jätän tämän vain avoimeksi :D Se kuka kokee kiinnostusta, liittykööt seuraan. Peli varmaan voisi sijoittua jonnekin alkuvuoteen))

Perjantai. Viikon paras päivä. Aina ja ikuisesti. Viikko oli ollut taas raskas, rohkupojat olivat touhunneet ties mitä ja Westin kakarakin... Ugh, Aurelia ei halunnut edes ajatella noita. Tilannetta ei helpottanut yhtään se yksi jästitiedon opettaja joka piti unohtaa, Ciaran joka kyttää kaikkea ja kaikkia ja Jason... Itse herttaisuus, mutta melkein yhtä hyvä kyylä kuin Ciaran. Aurelian päättäväiset askeleet kulkivat kohti Tylyahoa, nyt tarvittaisiin parit taikka useammat drinkit, mitä väkevämpää sen parempaa.

Aurelia upposi ajatuksiinsa. Vaikkei ehkä päälle päin uskoisi, Aurelia viihtyi ulkona, kunhan ei satanut. Sitä paitsi, ulkona oli aina nykyisin niin ihanan hiljaista kun suurin osa kakaroista välttelee ulkoilmaa. Olikohan tämä oikeasti fiksu ajatus, eikö sitä juomista pitänyt vähentää... Aurelia vaiensi tyylikkäästi jonkun varoittelevan äänen päänsä sisällä (luultavammin joku Jasonin monesta olomuodosta), kulkien entistä päättäväisemmin Sianpäätä kohti.

Tosin olinhan tämä masentavaa kulkea yksin. Siis Yksin. Salaa Aurelia toivoikin että Sianpäässä olisi tuttuja. Tai tuttu. Jotain juttuseuraa kuitenkin. Kuten vaikka se Darian. Huh, miksei Ciaran ollut kertonut aiemmin, että hänellä on niin komea kaveri? Aurelia hymyili itsekseen, tiesi kyllä varsin hyvin ettei hänellä olisi edes mitään mahdollisuutta Darianiin mutta aina sai haaveilla. Sitä paitsi, tyyppi oli ollut tosi mukava kaikenlisäksi.

Tylyahon tie oli vähän loskainen, kuten aina talvisaikaan. Aurelia suuntasi Sianpäähän samalla varmuudella kuin linnut lentävät pohjoisesta etelään. Ovi auki ja Aurelia laski viittansa hupun ala ja antoi katseensa kiertää pitkin Sianpäätä. Oikeastaan, aloitetaan ensin juomista, mietitään sitten vasta jatkoa. Aurelia käveli tiskille ja tilasi itselleen viskin. Juoden kulauksen ja antoi katseensa kiertää nyt muissa ihmisissä tarkemmin.

((Otin nyt vapauden odottaa, että tämä olisi tammikuun 18. päivä eli Klausin ja Aurelian brunssin jälkeen, mutta ennen mäenlaskua. :D))

Perjantai. Kevätlukukauden ensimmäinen työviikko takana. Joten luonnollisesti Klaus oli Sianpäässä. Toki hän oli siellä, oli viikko ollut raskas tai ei. Mutta useimmat olivat, kun piti viettää kokonaiset viisi päivää suljettuen seinien sisällä niiden kiukuttelevien, näsäviisaiden ja tyhmien kakaroiden parissa. Hän istui baaritiskin äärellä ja pyöritteli viskilasinsa alla olevaa lasinalusta. Jotenkin huvittavaa, että Sianpäässä käytettiin lasinalusia, kun yleisesti kaikki baarin pinnat olivat niin tahmeita, että sieltä lähtiessä ei ikinä kannattanut kaatua sänkyyn vaatteet päällä, koska muuten olisi aamulla liimautunut kiinni päiväpeittoon. Mutta ehkä lasinalusten tarkoitus olikin suojata lasinpohjia pöydältä.

Joululoma oli ottanut oman veronsa, vaikka hän oli viettänyt suurimman osan ajasta poissa koululta. Lapsuuskoti vain draamoinen muistutti tällä hetkellä koulua. Hänen vanhempansa eivät enimmäkseen olleet enää puhuneet toisille sen jälkeen, kun Lena oli ystävällisesti joulunpyhinä nostanut kissan pöydälle ja äiti oli joutunut myöntämään, että kumpikaan heistä ei ollut oikeasti verisukua isänsä kanssa. Tai… sen miehen, joka heidät oli kasvattanut. Lena oli ottanut asian paljon raskaammin kuin Klaus itse oli, mutta kaikista raskaimmin sen oli tietenkin ottanut isä. Hän ei tiennyt, oliko tämä osannut epäillä asiaa itse koskaan vai ei.

Pelkkä asian ajatteleminen sai Klausin pään särkemään. Hänen pitäisi mennä käymään uudestaan kotona. Yrittää toimia sovittelijana. Hän oli siinä huono. Lena oli yleensä hoitanut aina sen roolin, koska tämä oli siinä hyvä, mutta Lena ei nyt ollut siinä tilanteessa, jossa olisi yrittänyt selvittää mitään. Itse asiassa hän oli melko varma, että pikkusisko oli edelleen kiertämässä Aasia jonkin sortin itsensäetsimisreissulla, jolle oli joululoman jälkeen lähtenyt. Klaus oli halunnut sanoa, että heidän oikea isänsä tuskin löytyisi sieltä, mutta hän oli pysynyt hiljaa. Kyllä routa porsaan kotiin ajaisi. Lena ei ollut mikään Aasian reppureissaajatyyppi muutenkaan.

Mies liu’utti kättään hiustensa lomasta ja huokaisi. Milloin elämästä tuli niin vaikeaa? Varmaan siinä kohtaa, kun hänen lasinsa oli päässyt tyhjenemään. Hän viittasi kädellään kohti baarimikkoa ja lasiaan ja pian hänen edessään oli uusi tuliviski. Hänen olisi pitänyt lopettaa juominen. Mutta toisaalta tämä oli vasta päivän toinen viski, joten sitä voitiin hädin tuskin vielä edes laskea juomiseksi. Hän otti kulauksen lasista ja antoi kurkussa polttelevan nesteen levittää lämpöään koko hänen kehoonsa. Ehkä viimeistään kolmas lasillinen rentouttaisi kunnolla.

Hänen vasemmalla puolellaan baarimikko iski tiskiin toisenkin viskilasin lasinalusineen ja Klaus vilkaisi tilaajaa. Aurelia. Hän tunsi sydämensä kiristävän vähän tahtia ja vihasi itseään siitä, miten naisen näkeminen ilahdutti häntä. Vielä kaiken jälkeenkin. Hän yritti ottaa kasvoilleen rennon neutraalin hymynsä ja kiitti samalla jotain ylempää tahoa siitä, että hänellä ei ollut kainalossaan vielä mitään naisseuraa.

“Viikonlopun vietossa?” hän aloitti keskustelun tutkaillen, miten Aurelia joi kulauksen viskistään ja silmäili katseellaan väkijoukkoa huomaamatta vielä häntä.

Ahh, viskiä. Aurelia oli todellakin tämän elämän veden tarpeessa, sillä olo oli kaikin puolin kuollut tämän viikon jälkeen. Antaessaan katseen kiertää ympäri Sianpäätä (ja bongaten näin pari vaki juoppoa) hän kuuli vierestään tutun äänen. Klaus. Tyttö tunsi pienen perhosparven liikahtavan vatsassaan sillä Klaus... Niin. Pitkä tarina.

Aurelia katsoi Klausia ja hymyili tuolle, ja miksipä ei hymyilisi? Mies oli komea, siitä ei ollut kieltäminen. Ja olihan Aurelia korviaan myöten ihastunut Klausiin, vaikka tämä ihastus onkin hieman laantumassa. Mies kun oli niin vaikea, että oli helpompi iskeä jättiläiskalmari kuin Klaus. Kumma kyllä, kaikki muut Sianpään naikkoset sille kelpasi mutta Aurelia...

"Joo, luulin vielä ettei tämä päivä koskaan tulisi..." Aurelia naurahti ja katsoi Klausia, avaten samalla viittansa. Musta, veneaukkoinen mekko vähän levenevällä helmalla näytti tämän päällä hyvältä, antaen ehkä hitusen silmäruokaa toiselle. Sellainen mekko, jonka Jason olisi mielellään muuttanut nunnakaavuksi.

Toinen kulaus viskistä ja lämmin olo levisi koko Aurelian kehoon. Uuden vuoden lupaus oli, että alkoholin käyttöä pitäisi vähentää. Mut puhutaan nyt mieluummin päivistä, ei annoksista. "Taidat säkin olla aloittelemassa viikonlopun viettoa?" hän kysyi sitten Klausilta, tosin se oli lähinnä retorinen kysymys. Tottakai tuo oli perjantai-iltana baarissa. Ja aivan varmasti kohta joku kana kainalossa.

"Toisaalta, tiedän vastauksen jo itsekin" Aurelia naurahti ja katsoi Klausia. "Sut löytää täältä todennäköisemmin kuin koululta..."

Klaus naurahti Aurelian kysyessä, oliko hän aloittelemassa viikonlopun viettoa. Nainen vastasi omaan kysymykseensä ennen kuin hän ehti edes vastata, mikä kirvoitti toisen naurahduksen. Vai että todennäköisemmin kuin koululta! Klaus loi merkitsevän katseen Aurelian omaan viskilasiin.

“Paraskin puhuja”, hän totesi ja joi jälleen siemauksen omasta lasistaan. Hän ei ollut varma, oliko hyvä vai huono, että Aurelia piti häntä juoppona. Ja oliko hyvä vai huono, että silti tämä oli yrittänyt suudella häntä. Tosin eipä hänellä ollut tietoa siitä, mitä Aurelia lopulta tahtoi. Yhden yön hänen kanssaan? Sotkuisen muutaman kuukauden säädön? Loppuelämän? Kaksi lasta ja kultaisennoutajan?

“Olen enemmänkin lopettelemassa”, Klaus lopulta totesi naputellen sormellaan lasinalusta, joka oli yhtä tahmea kuin baaritiskikin, “täytyy… tehdä asioita.” Kuten nukkua. Käydä juoksulenkillä. Hän oli tehnyt Lenalle uudenvuodenlupauksen. Tai enemmänkin kyseessä oli ollut ehkä haaste, sillä Lena oli yllyttänyt hänet osallistumaan kanssaan puolimaratonille. Maraton. Naurettavinta ikinä. Juosta itsensä läkähdyksiin ja minkä vuoksi? Ei minkään! Mutta tunnelma lomalla oli ollut siinä määrin kireä, että hän olisi luultavasti suostunut lähtemään vaikka äitinsä järjestämille sokkotreffeille, jos se olisi nostanut muiden mielialaa. Juoksuvälineiden ostamisesta ja testaamisesta oli kieltämättä riittänyt paljon hupia. Kuka olisi tiennyt, että juokseminen oli ehkä pahinta välineurheilua ikinä. Osa huvista oli kyllä tehty täysin hänen egonsa kustannuksella. Pyhä Merlin, hän oli jopa kerran pukeutunut juoksutrikoihin Lenan mieliksi. Ne valokuvat pitäisi tuhota niin pian kuin mahdollista.

“Joten… onko sinulla suunnitelmia viikonlopuksi?” Klaus kysyi hetken päästä ottaen kasvoilleen rennon hymyn. Normaalia jutustelua työkavereiden kesken. Tai olisi ollut ilman kaikkea tätä tunnehömppää. Miten helppoa elämä olisikaan ilman niitä.

Hah, lopettelemassa. Korvasi heiluvat Klaus, sä et ole lopettelemassa tähän aikaan illasta. Paremminkin olet pääsemässä vauhtiin. Aurelian huulille nousi virne ja hän joi viskiään.

"Viikonloppusuunnitelmani on rentoutua tänään, huomenna ja sunnuntaina... tyyliä en ole vielä keksinyt, mutta ehkä sekin selviää vähitellen" hän katsoi Klausia ja kallisti päätään.

"Mut mihin sulla on oikein kiire? Yleensä tähän aikaan illasta aloitellaan, ei lopetella? Vai lopetteletko muutaman päivän ryyppyputkea?" Aurelia oli täysin tietoinen kollegansa alkoholiongelmasta, väitti tuo mitä tahtoi. Koska ongelma Klausilla oli, kukaan ei juo tuota määrää alkoholia viikossa. Aurelia itsekin oli jo vähentämässä, mutta miksi estää itseltään muutama nautinnollinen lasi? Se kun helpotti monessakin mielessä.

Aurelia vilkaisi vähän sivusilmällä ympärilleen, nähden vain muutaman Sianpään vakiokaunottaren. Luultavammin Klausin tuttavia. Hänhän tuntee kaikki, toiset läheisemmin kuin toiset. Aureliaa ärsytti oma lievä mustasukkaisuus, sillä ensimmäisenä uuden vuoden lupauksena oli unohtaa Klaus. Tuo vetelehtijä ei saa kuin pään sekaisin ja eikä sitä paitsi ymmärrä mitään naiskauneuden päälle. Varsinkaan jos seura yleensä on jotain muuta kuin Aurelia. Sydänsuruja Aurelia-parka on enemmän saanut kärsiä Klausin takia ja tälle oli laitettava piste.

Aurelia pyöritti viskilasia käsissään, yrittäen olla koskematta baaritiskiin ja istuen tämän takia selkä suoranan. Jäykkää. Mutta pöytä oli niin tahmea, että Aureliaa ällötti. Klaus voisi uhrautua ja toimia lainatuolina, kuten silloin syksyllä. Ei. Nyt systemaattinen Klausin unohdustekniikka, joten Aurelia otti joi hieman viskiään.

"Voisit tarjota muuten seuraavan kierroksen..." Klaus joutaa ihan hyvin maksaa vähän kipurahoja siitä, että sekoittaa säännöllisin väliajoin Aurelian pään tehden tuosta täydellisen ääliön.

Klaus nyökkäsi hyväksyvästi Aurelian suunnitelmille, vaikka hän ei tiennytkään, oliko viskilasillinen Sianpäässä lopulta se kaikkein paras tyyli rentoutua. Viski toki rentoutti, mutta Sianpää ei varmasti ollut erityisen rentouttava - ainakaan Aurelian kaltaiselle naiselle. Oli suorastaan ihme, ettei tämän selän taakse ollut kertynyt vielä jonoa miehistä. Tai sitten Sianpäässä oltiin tultu siihen tulokseen, että Aurelia oli hänen. Ajatus hiukan lämmitti Klausin mieltä, vaikka hänestä varsinaisesti kukaan ei kuulunut kenellekään. Kaikista vähiten Aurelia hänelle.

“Kiire?” Klaus toisti. Häntä ei juuri huvittanut mainita juoksulenkkejä tai muita nolouksia. “Enimmäkseen vain töitä”, hän lopulta totesi epämääräisesti, “tiedäthän… viimeiset raportit Rohkelikkojen tyhmyyksistä. Merlinille kiitos, että Archibald palasi vielä sairaslomaltaan ottamaan heidät takaisin. En olisi jaksanut enää yhtään pidempään.”

Klaus pudisteli päätään miettiessään vielä kaikkia Rohkelikon tyhmiä tempauksia. Edellisellä viikolla nämä olivat vielä laskeneet portaiden kaiteita, rikkoneet lumipalloilla kolme ikkunaa ja tuoneet koululle sisään räiskeperäisen sisulisko. Raiskeperäisen sisuliskon! Misät nämä olivat edes saaneet sellaisen?! Nyt katastrofiotukselle etsittiin kiireen kaupalla uutta kotia, koska koulu ei tahtonut sitä pitää. Ja ei, Rohkelikot eivät kaikesta mankumisesta huolimatta myöskään saaneet pitää sitä. Vaikka Rohkelikkotornin palaminen maan tasalle varmasti olisi ratkaissut sekä kaikki hänen että Archibaldin ongelmat.

“Seuraavan kierroksen? Luulin, että olit rentoutumassa, et hankkiutumassa koomaan”, Klaus totesi, vaikka kooma varmasti olisi tavallaan erittäin rentouttava tila.

“Mitä jos tehdään kompromissi ja tarjoan sinulle jonkun hienon juoman? Tiedäthän, sateenvarjolla ja kaikkea”, hän lopulta ilmoitti ja yritti sitten houkutella kyllästyneen näköistä baarimikkoa lähemmäs. Sianpää ei ilmeisesti ollut juuri erikoistunut hienoihin cocktaileihin, mutta hän sai lopulta neuvoteltua sateenvarjon ja jotain väriävaihtavaa mixeriä Aurelian viskiin. Koska hänestä tuntui pahalta pistää baarimikko näkemään sellainen vaiva yhden drinkin takia hän pyysi sellaisen lopulta itselleenkin.

Pian heidän edessään komeilivatkin korkeissa laseissa väriävaihtavat, kimmeltävät viskicocktailit pienillä, punaisilla sateenvarjoilla. Maku ei voisi missään nimessä olla kovin kehuttava, mutta olivathan ne hienot ja Klausin mielialaa nosti pelkästään se, että hän oli saanut Sianpään vanhan baarimikon tekemään ne.

Hän kohotti omaansa ylös kilauttaakseen laseja Aurelian kanssa.

“Viikonlopulle?”

Aurelia naurahti Klausin kertoessa rohkelikkojen edesottamuksista. Eikä ollut edes yllättynyt, hän ei vain ymmärtänyt minkä ihmeen takia kaikki kauhukakarat on rohkelikossa. Tai miten tämä onnistui valikoitumaan, sillä olisi varmasti kiva muitakin kohtaa että niitä olisi tasaisemmin. Joukossa tyhmyys tiivistyy, ja rohkelikoilla se tyhmyys oli käsinkosketeltavaa.

"Suoranainen yllätys että jaksoit jopa noinkin kauan. Archibald jaksaa koska sulkee korvansa rohkelikkojen tekemisiltä. Niin, ja silmänsä" Aurelia hymyili vinosti. Aurelia oli koko ajan tyytyväinen siihen, ettei hänen tarvinut huolehtia kenestäkään oppilaasta edes noin tarkasti. Oikeastaan, Aurelia alkoi olla varma siitä että opettajilla olivat jotkin superhermot. Klauskaan ei edes suuttunut syksyn tunneilla kun se Westin kakara hyppi silmille. Taitolaji se on sekin.

"Mitä vikaa koomassa? Varmasti oikein rentotuttava tila, ei tarvitse vähään aikaan ajatella yhtään mitään" hän keräsi samalla karanneen hiuksen takaisin pinnien sekaan, kun katsoi Klausia silmiin.

Vai hieno juoma. Tietenkin Aurelialle kelpaa hienot juomat, ja hän nyökkäsikin ilahtuneena Klausille. "Toivottavasti myös maku on yhtä hyvä kuin ulkonäkö" Aurelia virnisti ja katseli baarimikon tekemisiä. Okei, Aureliaa hieman epäilytti. Baarimikko näytti siltä, kun olisi tehnyt drinkkejä viimeksi 60-luvulla. Mikä saattoi olla hyvinkin mahdollista. Kuitenkin, molemmat sai eteensä kauniit viskicoktailit, lasitkin näyttivät puhtailta.

Aurelia kohotti omaakin lasiaan, hymyillen samalla Klausille.

"Viikonlopulle" Aurelia katsoi Klausia kiinteästi, miettien vain sitä, että miksei tämä nyt voinut olla aiemmin tämmöistä. Tämä oli kivaa. Klaus on hyvännäköinen. Tosin, olkoot minkälainen adonis tahansa, mutta Klaus pitäisi unohtaa, mahdollisimman nopeasti. Aurelia maistoi juomaansa, kohottaen yllättyneenä kulmiaan.

"Tämähän maistuu jopa ihan hyvältä..."

“No minäkin ajattelin, että en vain välitä, aivan sama, vaikka tappaisivat toisensa - ja itsensä. Mutta tiedäthän, jossain kohtaa sitä on vain pakko tehdä jotain”, Klaus totesi Aurelian sanoessa, että Archibald jaksoi tuvanjohtajana sulkemalla korvansa ja silmänsä, “Ja etenkin siinä kohtaa, kun rehtori tulee kysymään, että mitäs aiot tehdä niiden kanssa. Olisivat edes parempia peittämään jälkensä, mutta ei! Ensin ne räjäyttävät jotain ja sitten kirjoittavat reiän viereen vielä nimikirjaimensa!” Klaus pudisteli päätään. Miten kaikki idiootit saatettiinkaan pistää samaan tupaan? Toisaalta tietysti mukavampaa kaikille muille tuville varmaan, kun niiden ei tarvinnut kärsiä.

Klaus katsoi takaisin herkeämättä, kun Aurelia kohotti lasinsa ja hymyili. Hän kilautti astiat kevyesti yhteen ennen kuin siemaisi itsekin juomaa. Hän ei oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta ei kovin suuria kuitenkaan. Minkä takia hänkin ehkä yllättyi positiivisesti. Jos odotti pahinta mahdollista, oli helppo yllättyä positiivisesti. Hyvästä hän ei varsinaisesti kuitenkaan tiennyt, mutta myötäili kuitenkin Aureliaa.

“Mmm, ihan kelvollista”, mies totesi laskien lasinsa sitten taas tiskille.

“Joten…”, hän sitten aloitti, “minun pitäisi varmaan kysyä, että miten sinunlaisesi nainen meinaa viettää viikonloppuaan yksin? Vai odotatko jotakuta?” Hän antoi katseensa vaeltaa sanojensa vakuudeksi ympäri pubia. Kieltämättä miesvalikoima ei päätä huimannut. Hän itse oli varmasti heittämällä varteenotettavin vaihtoehto. Mikä tietysti oli yksi niistä syistä, että hän viihtyi Sianpäässä.

"Ehkä voit verestää omia koulumuistojasi katsomalla rohkelikkojen touhuja..." Aurelia totesi virnistäen, miettien millainen Klaus oli ollut koulussa. Sydäntensärkijä hurmuri? Samanlainen kuin se Lewis? Paitsi Klaus tuskin oli niin tyhmä... Jerryn tyylinen ehkä, mutta Klaus vaikutti liian iloiselta siihen. Lewiksen... karisma?.... tai se jokin mikä saa uskollisen Masonin pysymään kannoilla, yhdistettynä Jerryn älykkyyteen ja ehkä ripaus Masonia kun on kuitenkin vähän... tuommonen.

Aurelia rypisti kulmiaan pohtiessaan, hymyillen aavistuksen ja joi juomaansa. Vasta, kun Klaus kyseli viikonloppusuunnitelmia, Aurelia heräsi pohdinnoistaan.

Tyttö kurtisti kulmiaan. Minunlaiseni nainen?

"...minkälainen on "minunlaiseni nainen"?" Aurelia katsoi Klausia kysyvänä, kallistaen päätään. Oli valmis heittämään drinkin Klausin päälle jos tuo laukoisi jotain typerää... mikä oli oletettavissa. Tähän se taas menee, Klaus osaa olla hurmaava (kuten Lewis) mutta laukoo luultavammin jotain typerää (...kuten Lewis)

"En odota ketään... pitäisikö?" Aureliaa huvitti, sillä minkä ihmeen takia ei sais ryypätä baarissa ihan rauhassa. "Ajattelin nauttia omasta laadukkaasta seurasta ja katsoa mitä viikonloppu tuo tullessaan" Tyttö hymyili Klausille aurinkoisesti, sillä alkoholin mukava lämmittävä vaikutus oli piristävää. Ja olihan Klaus komeakin.

“Voi kuule, minun kouluaikani olivat näihin vintiöihin verrattuna suorastaan rauhalliset”, Klaus ilmoitti Aurelialle, joka selvästi epäili, että hän olisi itse ollut samanlainen idiootti aikanaan, “sitä paitsi, kävin käytännössä kaikki kouluni Japanissa. Siellä on aika kova kuri.” Totuus oli, että Klausiin oli kouluaikoina suhtauduttu hieman pelon ja kunnioituksen sekaisesti hänen taustansa takia. Japanilaisessa koulussa ei juuri ulkomaalaisia nähty, joten hän oli usein ollut vähän ulkopuolinen. Hieman vanhempana tytöt tietysti olivat kiinnostuneet hänestä, mikä oli saanut jotkut pojista vähän kateellisiksi, mutta toisaalta siihen mennessä Klausilla oli jo ollut muutaman ystävän muodostama kaveripiiri. Mutta he olivat olleet melko rauhallisia. Tai ainakaan meno ei ollut sellaista, jollaiseksi Aurelia sen selvästi kuvitteli.

“Ja piti tietysti toden teolla keskittyä opiskeluun”, Klaus vielä lisäsi, vaikka hän itse ei ollut kyllä keskittynyt niin paljoa kuin monet muut. Hänellä oli tiettyä luontaista lahjakkuutta, joka oli antanut hänelle etulyöntiaseman useimmissa oppiaineissa. Aikaa keskittyä muuhunkin kuin kouluun. Kuten tyttöihin. Hän oli lukioaikana deittaillut kyllä ihan riittävästi, mutta siitä oli ehkä turha mainita Aurelialle.

Klaus katsoi takaisin Aureliaan tämän kysyessä tarkennusta sille, minkälainen oli ‘tuollainen nainen’ ja hän joutui harkitsemaan hetken, mitä sanoisi. Hänestä se oli ollut täysin selvää.

“Nätti”, Klaus lopulta hymyili varovasti, “fiksu ja filmaattinen. Sellainen, jolle voisi kuvitella riittävän seuraa.”

Aurelian kysyessä, pitäisikö odottaa jotakuta Klaus kohautti olkapäitään. Ei hän varsinaisesti ollut ajatellutkaan, että Aurelia odottaisi jotakuta. Hän oli kysynyt sitä lähinnä kiusoitellakseen. Mies vilkaisi baarin perälle, jossa nurkkapöydän herra käänsi katseensa nopeasti poispäin

“No… sinuna odottaisin ainakin tuota nurkkapöydän miestä… ehkä noin 20 minuutin sisällä”, hän vastasi hymyillen vähän ja kääntäen katseensa takaisin Aureliaan, “hän on tuijottanut sinua jo hyvän tovin.”

“...tai en tiedä. Ehkä hän katsookin minua”, Klaus vielä lisäsi pohtivan oloisena ja liu’utti kättään hiustensa lomasta kuin sukiakseen ne paremmin ja virnisti sitten Aurelialle.