Tylypahka AM

//Koska Johnnyn päiviin ei muuta mahdukkaan, kuin ruoka... Eiku... Juu, Aureliaa jälleen odotellaan seuraksi.

Pian olisi illallisaika ja yleensä Johnny olisi tähän aikaan istunut jo ruokasalissa, mutta... tänään hänellä tulisi olemaan vieras, eikä olisi hyvä laittaa tuota yksinään eksymään Johnnyn telttaan. Saattaisi joutua odottamaan pidempään kuin ulkona seisoskelemalla. Johnnya hieman hermostutti, hänellä ei ollut koskaan ennen ollut illallisvieraita. Entä jos Aurelia ei pitäisikään ruoasta, joka oli tälle illalliselle mietitty?

Uhrilahjat Johnny oli ehtinyt jo viemään esi-isille tai ketkä lie niitä syövätkään. Tuskin esi-isät näin kauaksi kotoa kumminkaan tulisivat ruoan perässä. Kyllä kai kotonakin sai. Toivottavasti.

Unhoituttajakin oli varmuuden vuoksi Johnnyn teltassa. Ei sitä koskaan tiennyt, kuinka tällaisessa kävisi. Parempi katsoa kuin katua, tai jotakin sinne päin...

No niin... Johnny vilkuili hieman huolestuneena jo ympärilleen, vaikkei Aurelia vielä myöhässä ollutkaan. Entä jos tuo olikin päättänyt, että olisikin parempi syödä mitä koulu tarjoaa ja Johnny seisoisi täällä ihan turhaan?

Aurelialla oli kova nälkä, koulun ruokako on mitä on ja näin täydenkuun alla ruokahalu on kahta kovempi. Ajatus siitä että, että kohta saisi Johnnyn tarjoamaan ruokaa, aamiainenkin oli hyvä niin miten sitten illallinen? Varmasti taivaallinen. Tyttöparkaa oli ärsyttänyt koko alkuviikko, tai koko maailma tuntuu olevan vastaan. Joten, hyvä ruoka toimii aina rauhoittajana.

Tyttö käveli kaikessa rauhassa Johnnyn telttaa kohti, miettien olisiko illallinen yhtä hulppea kuin iltapäivätee. Sinänsä, tyttöä huvitti kun Johnny oli pyytänyt häntä illalliselle. Imartelevaa. Nähdessään Johnnyn odottelemassa häntä, Aurelia hymyili aurinkoisesti. "Hei, enkai mä ole vain myöhässä?" Tyttö katsoi Johnnyä.

Juuri, kun Johnny alkoi kuvittelemaan, ettei Aurelia tulisikaan, tuo saapui. Johnny olisi voinut huokaista helpotuksesta, mutta sen sijaan hän veti syvään henkeä ja suoristi ryhtiään hieman.

“Uskoisin, että olette aivan ajallaan”, Johnny vastasi, vilkaisten nopeasti ranteeseensa (jossa ei kelloa ollut). Ranteen vilkaisun jälkeen Johnny vihdoin käänsi katseensa kunnolla Aureliaan ja hymyili iloisesti.
Uudet mietteet täyttivät Johnnyn pään, mutta parhaansa hän yritti päästäkseen niistä eroon. Ei kai hän ollut pudistanut päätään oikeasti? Hän sai itsensä nopeasti kiinni siitä ja pysäytti liikkeen kesken matkan.

“Ruoka yritettiin suunnitella niin, että se kelpaisi teille”, Johnny kertoi sitten hymyillen jälleen. Hän oli itse tehnyt joitakin päätöksiä, sillä ruoan täytyisi vaikuttaa täysin keskiverrolta, eikä miltään kauhean kalliilta.

“Ei kai teillä ole kylmä?” Johnny kysyi sitten samalla, kun tarttui telttansa oven virkaa tekevästä kankaasta kiinni ja raotti sitä niin, että siitä pääsisi sisälle.
“Ehkä voisimme mennä jo sisälle, eiköhän alkupalat ole jo valmiina”, hän lausahti iloisesti samalla, kun siirtyi niin, että Aurelia pääsisi ensimmäisenä sisälle (naiset ensin ja sitä rataa!).

Niin tuo toinen oletettavasti astahti sisälle telttaan ja Johnny meni perässä. Vaikka Johnny tunsi kyllä telttansa, saattoi hän silti aina sisälle astuessa hetkeksi eksyä kuvitelmissaan takaisin kotiin, vaikka olihan tuo selkeästi sitä pienempi. Sisään astuttua päätyi eteisaulaan, jonka saattoi uskoa teltan sisällä olevaksi ainoastaan ovesta, joka näytti siltä kuin teltan oven tulisikin. Mutta muutoin... kivipylväät, muotokuvat (tosin suurin osa henkilöistä oli jossain muualla kuin Johnnyn teltan kehyksissä, joten suuri määrä kuvia nojatuolista), portaat sekä kaikki (ehkä kalliiksi tunnistettavat) kalusteet. “Mennäänkö?” Johnny lausahti vielä, lähtiessään askeltamaan kohti ruokasalia.

Aurelia huokaisi mielessään helpotuksesta, luuli että olisi ollut myöhässä. Pojalla oli ihanan iloinen hymy joka ilahdutti Aureliaa ensimmäisenä ja piristi päivää kertaheitolla. Aurelia hymyili Johnnylle takaisin aurinkoisesti.

"Olen kaikkiruokainen..." Aurelia totesi ja katsoi Johnnyä, miettien mitä ihmettä tuo on taas loihtinut pöytään. Tai tuon kokki. Aurelia voisi edelleen lainata sitä kokkia. "Odotan mielenkiinnolla mitä ruokaa sulla on tarjolla..." Tyttö naurahti astuessaan telttaan.

"Ei minulla ole myöskään kylmä" Aurelia jatkoi, tytöllä oli päällä tummanvihreä mekko, jonka helma leveni kivasti alaspäin sekä harmaat sukkahousut. Jalassa hyvännäköiset mustat tennarit. Tällä ei ole leirivarustusta ollenkaan, minkä ihmeen takia laittaisi jotain huonompaa päälle, vaikka olisivat luonnonhelmassa?

Aurelian ilme oli näkemisen arvoinen kun hän astui sisään. Wau. Tuliko tyttö justiinsa kartanoon vai telttaan? Toisaalta, taialla kaikki on mahdollista. Muotokuvat kiinnittivät tytön huomion ja kalliin näköiset kalusteet. Tässä pojassa on jotain erikoista, tämä ajatus vahvistui entistä enemmän tytön mielessä. "Mennään vain..." Aurelia käänsi katseensa Johnnyyn. "Keitä noissa muotokuvissa on?" Aurelia kysäisi siinä samalla, kun käveli Johnnyn vierellä.

Poika nyökäytti päätään Aurelian sanoessa olevansa kaikkiruokainen. Sanaakaan hän ei sanonut Aurelian mainitessa odottavansa mielenkiinnolla tarjoiluja. Johnny tahtoisi nähdä tuon reaktion tarjoiluihin, joten ei voisi vielä mitään paljastaa!

Uppoutuminen ajatuksiin ei ole helppoa, kun toinen kyselee. Ihan hyvä vain. “Tuossa on isoisäni”, Johnny vastasi viitaten yhden tyhjän tuolin suuntaan. “Ja sitten on hänen isänsä ja niin edelleen”, hän jatkoi. “Ja hän on isoäitini”, Johnny lausahti viitaten yhteen harvoista näissä kehyksissä aikaansa viettäviin henkilöihin, ainoaan jolla ei ollut edes sitä tuolia taustanaan. Taisi isoäiti heille tervehdykseksi päätään nyökäyttää.

Johnny mietti, mitä voisi sanoa seuraavaksi. Hän oli melko huono rupattelussa, ei hän aivan kauheasti ollut koskaan sellaista hoitanut, se oli aikuisten tehtävä.

“Oletko viihtynyt leirillä?” Johnny kysyi tuolta hetken kuluttua, kääntäen hymyilevät kasvot jälleen tuon puoleen.

Teltta ei tosiaan ollut kovinkaan iso, sillä melko pian he pääsivät ovelle, jonka takana ruokasali olisi. Johnny avasi oven astuen samalla sisälle huoneeseen ja jääden sitten pitelemään sitä Aureliallekin auki.

Tila huoneessa oli käytetty hyvin. Ei tätä telttaa kumminkaan isolle ryhmälle ollut tarkoitettu. Kuuden hengen pöytään sekä keittiöön vievä ovi, ei muuta. Pöydälle oli katettu astiat kahdelle.

“Ei näköjään ole ihan vielä valmista, mutta eiköhän pian”, Johnny lausahti hymyillen. “Käy vain istumaan”, hän kehotti istuutuen itse toiselle niistä paikoista, joille oli valmiiksi astiat katettu.

Lumotusta ikkunasta näkyvä maisema ei mitenkään voinut olla todellinen (sen verran erilainen näkymä oli kuin metsä tai leiri heidän ympärillään), mutta ei se Johnnyä haitannut. Vähän maisemaa piristämään muuten pelkistettyä tilaa.

Ihan pian keittiöstä tulikin henkilö kysymään olisivatko he valmiita ja Johnny nyökkäsi tuolle hymyillen.
Johnny otti lautasliinan ja asetti sen syliinsä hetkeä ennen kuin aikaisempi henkilö palasi kantaen kahta keittolautasta, asettaen ne syöjien eteen.

Aurelian ilmettä Johnny yritti tulkita tuon saadessa violetin keiton eteensä.


//Ja ensimmäinen ruokalaji olisi jotakin vähän tämän näköistä

Aurelia katseli tauluja ja kuunteli Johnnyä, nyökäten aina sopivissa väleissä tuon kertoilessa tauluista. Pojalla on sukulaisista maalattuja tauluja, vähän niinkun äidin lapsuudenkotona. Ei kukaan maalauta itsestään taulua, ellei ole tarpeeksi omahyväinen tai tarpeeksi rikas. Aurelia veikkasi vahvasti että Johnny on jostain hienosta suvusta, kaikki merkit viittaa siihen. Mistä, se on taas toinen kysymys.

"mmh... Joo, kyllä mä olen viihtynyt, oletko itse?" Aurelia katsoi poikaa, toivoen että tuo olisi viihtynyt. Vaikuttaa kuitenkin senverran erilaiselta ikäisiinsä verrattuna. Aurelia katsoi samalla ympärilleen, todeten mielessään että voisi _tämmöistä_ telttailua harrastaa.

Aurelia katsoi ruokailutilaa, istahtaen tuon pyynnöstä sitten alas ja nyökkää. Hei, samoja vaakunoita. Aurelia katsoi astioita nyt lähempää ja tarkemmin. Kauniita astioita. Aurelia asetteli lautasliinan syliinsä ja odotti mielenkiinnolla ruokaa. Tuoksu oli ainakin hyvä, kun tarjoilija tai kokki, toi lautaset pöytään.

Violettia...? Aurelia katsoi keittoa hämmentyneenä siitä väristä. Tuoksuhan on erittäin hyvä, mutta mikä ihmeen ruoka on violettia? "Mielenkiintoisen väristä... mitä tämä on?" Aurelia katsoi keittoa ja sitten Johnnyä.

“Kyllä, olen viihtynyt”, Johnny vastasi esitettyyn vastakysymykseen. Ehkä vähän turhankin nopeasti? Mutta oli Johnny viihtynyt! Olihan tämä hieman erilaista kuin kaikki muut päivät kesäloman aikana, mikä oli mukavaa.

“Sosekeittoa”, Johnny vastasi Aurelialle tuon kysyessä mitä ruoka on. “Se on tehty violeteista porkkanoista sekä blue congo - perunoista”, Johnny kertoi vielä selittäen näin ruoan värin. Tämän jälkeen Johnny aloitti oman annoksensa syömisen.

Hyvä että poika oli viihtynyt leirillä. Toivottavasti viihtynyt Aureliankin edestä. Aurelian leiri on ollut jokseenkin tehokas, eikä tämä tästä enää rauhoitu. Tyttö nyökkäsi ja katsoi keittoa edelleen vähän epäilevänä. Mutta pojan selittäessä keiton epämääräistä väriä, tytön kasvoille tuli hoksaava ilme.

"Aaa, violetit porkkanat... No siksi tämä väri" Aurelia naurahti. "En ole varmaan koskaan syönyt violetteja porkkanoita..." Tyttö jatkoi ja maistoi keittoaan. Keitto oli hyvää, todella hyvää. Tosin, kaikki oli hyvää näiden koulun ruokien jälkeen. Mutta tämä, oli jotain taivaallista. "Todella hyvää..." Aurelia sanoi ja jatkoi keittonsa syömistä.

“Kyllä ja perunatkin ovat violetteja”, Johnny lisäsi vielä. “Jotain muinaisia lajikkeita, ennen kuin niistä lähdettiin tekemään värittömämpiä ja mauttomampia”, hän kertoi, vaikkei mikään juuresasiantuntija ollutkaan. Hän oli oikeastaan kiinnostunut näistä asioista, jos kokki olisi vain suostunut keskustelemaan enemmän Johnnyn kanssa.

Johnny sai syötyä lautasensa tyhjäksi ja katsahti Aurelian lautaselle. Olikohan tuokin saanut keittonsa syötyä? Johnny pyyhkäisi suunpielensä lautasliinan reunaan ja otti sitten siemauksen vettä lasistaan.

"Juurestietämykseni on aika heikko, mutta violettia perunaa en ole myöskään nähnyt" Aurelia totesi ja jatkoi keiton syömistä. Aureliaa ei kyllä hirveämmin perunat tai porkkanat kiinnostaneet, muuta kuin lautasella. Syö hyvällä ruokahalulla miettien näitä sukuvaakunoita enemmänkin.

"Kauniit vaakunat, minkä suvun vaakunoita nämä ovat?" Aurelia kysyi uteliaana. "Äitini laittoi mut opettelemaan sukuvaakunoita, enkä muista enää kaikkia ulkoa... mutta nämä näyttää tutuilta" tyttö naurahti, juoden vettä hieman. Aurelia söi keiton loppuun, nälkä oli edelleen.