Tylypahka AM

//Varsin kirjavaa laumaa odotellaan vaellukselle...//

Aurelia oli kauhuissaan. Nimenomaan, kauhuissaan. Lauma teinejä pitäisi lähteä viemään vaeltamaan samaa reittiä minkä kävi Abigailin kanssa läpi. Ensimmäinen ongelma on se, että ei ole ihan satavarma miten se reitti meni, sillä käytti sen ajan aika tehokkaasti muuhun kuin ympäristön tutkimiseen. Abbyn mieshistoria oli paljon kiinnostavampi. Toinen ongelma, ei osaa lukea karttaa vieläkään, mutta oppilaathan tekee sen Auren puolesta. Loistavaa! Paitsi... Kolmas ongelma on tämä lauma. Lauma... teinejä, jotka osaavat olla kaikella mahdollisella tavalla vaikeita. Miten niitä edes käsitellään?

Aurelia katsoi porukkaa ja puri huultaan, miettien miten selviäisi tästä koettelemuksesta hengissä ja saamatta myrkytystä. Jos vain laittaa oppilaat työskentelemään itsenäisesti mahdollisimman paljon ja voi vain syyttää epäonnistumisista niitä? Oikeastaan, miksipäs ei? Se on kehittävää.

Eikä tästä enää voinut perääntyä, matka oli jo alkanut. "Onko kukaan teistä vaeltanut ennen?" Aurelia kääntyi katsomaan lammaslaumaansa, toivoen että olisi se joku priimus joka voisi tulla joukon etunenään.

Lähes innoissaan Johnny oli matkaan lähtenyt, kun sai tietää, että edessä olisi vaellusta. Poika ei ollut koskaan päässyt vaeltavaan. Tosin ennen koulussa aloittamista hän ei ollut päässyt kotipihaa kauemmaksi, eikä kotipihallekaan yksinään.

Änkeäminen isompien ohi ei ollut kovinkaan hyvä idea. Tai no... eihän hän päässyt änkeämään vaan se jäi lähinnä yrittämiseksi, jota isommat eivät luultavasti edes huomanneet. Sen sijaan hän päätyi oikeastaan vain kauemmaksi.

Poika keksi lopulta, että voisi lähteä kulkemaan taakse ja sivulle päin päästäkseen väkijoukosta, joka oli turhan suuri hänen ympärillään. Johnny ei oikein pitänyt siitä, jos kaikkialla hänen ympärillään oli ihmisiä.

Ihmisistä eroon päästyään (ei nyt ihan kokonaan!) Johnny saattoi jälleen hengähtää, ennen kuin jatkoi matkaansa hieman porukasta erillään, oli häneltä jäänyt Aurelian kysymyskin kuulematta.

Alex oli hurjan innoissaan koko kesäleiristä, ja erityisesti tämä vaellusretki kutkutteli Alexin sisäistä sudenpentua kovin. Tietenkään Alex ei koskaan ole ollut partiossa, mutta hänen vanhassa jästikoulussaan muutama luokkalaisista pojista oli käynyt partiota. Alex oli ihaillut heitä suuresti, kun partiolaiset osasivat kaikkia hienoja juttuja ja saivat niistä ansiomerkkejä. Alex oli lainannut yhdeltä pojista myös sudenpentujen käsikirjan, ja lukenut sitä innokkaasti. Aikanaan. Siis silloin kun Alex oli ehkä 8 vuotias. Mutta siitä huolimatta Alex oli hyvin, hyvin innoissaan tästä vaellusreissusta! Melkein kuin olisi partiossa!

Alex oli pakannut reppuun kaikkea toivottavasti tarpeellista mukaan, tosin hän ei yhtään tiennyt kuinka pitkä vaellus olisi ja mitä kaikkea olisi oikeasti tarvinnut ottaa mukaan. Poika oli reppuineen porukan etunenässä, ja pohti jo keneltä uskaltaisi kysellä velhojen partiosta. Kai nyt velhoillakin olisi partioharrastuksia! Alexin ajatuksen juoksun kuitenkin keskeytti opettajan kysymys siitä onko kukaan vaeltanut ennen. Harmissaan Alex pudisti päätään. Olisi ollut mukavaa voida sanoa kyllä, ja olla oikeasti hyödyllinen. Alex uskoi kuitenkin innokkuuden olevan hyödyllistä myös. Hän kiristi reppunsa hihnoja, ja jäi kuitenkin pitämään paikkaansa joukon etupäässä.

Char kulki aika porukan etuosassa, muttei todellakaan halunnut olla ensimmäisenä. Hän oli aina pitänyt luontoa kiinnostavana, mutta vaeltamisesta ei kokemusta ollut. Vanhempiensa kanssa Char joskus oli käynyt metsässä, muttei sitä kyllä vaellukseksi voinut kutsua, kun ei kovin syvälle metsään menty.

Mukanaan Charilla oli jonkinlainen tumma reppu, jossa kyllä oli pääosin vain mehupullo ja vähän jotain pientä ruokaa itselle, jos tulee nälkä. Eihän verensokeria liian alas saanut päästää! Ja kun vaellusta on pitämässä Aurelia, huono olo ja väsymys on pakko pitää loitolla, koska... No, sellaisesta tarkasta kyselystä huonon olon syystä on jo kokemusta.

Aurelian kysyessä aiemmasta vaelluskokemuksesta, Charkin joutui siis pudistamaan päätään, valitettavasti. Mutta tämän jälkeen voi jatkossa sanoa olleensa vaelluksella!

Reissu ei ehkä ollut se hohdokkain ajatus, mutta kun se tuli sopivaan väliin ja oli toivottu, se menetteli. Aldin ainakin toivoi sen olevan vähintäänkin menettelevä. Syvemmälle metsään matkatessa pientä polkua pitkin pystyi aistimaan ympäristön selkeämmin. Joko se johtui siitä, ettei ympärillä ollut sitä ainaista hulivilinää tai sitten se johtui siitä, että lähistöllä vain oli tavattoman monta muuta, jotka hengittivät niskaan tai jotka rupattelivat tai jotka kävelivät tielle.

Kuten tuo miniskidipikkupoika tuossa äsken, joka yritti ihan selkeästi jäädä Aldinin jalkojen alle. Niin kuin hei oikeasti, mikä tuo oli olevinaan? Nyt ei kuule poijjaat olla missään lentsikassa aikeinaan tuhota muita? Aldin sai kuitenkin pidettyä paikkansa, vaikka silmät menivätkin siriin ja mieli tekisi ottaa askel kokonaan toiseen suuntaan.

Kysymys patikkakokemuksesta sai Aldinin nostamaan päätään. Sivusilmästä katsauksen mukaan moni tuntui puistavan päätään. Hänpä ei kuitenkaan ollut moni muu. Aldin nosti baseball-lippiksen lipasta ylös, käänsi kättään ja veti samaisen komean ilmentymän lippa taaksepäin sojottaen uudestaan päähänsä.

- Tämäpoikahan oli pienenä ollut vaeltelemassakin, kuin myös hyppäämässä jokeen ja puihin. Kaupungeissahan vaeltelu on vähän erilaista. Mitä nyt ihmiset pikkuluurejensa näyttöihin tuijotellen joidenkin pokémonien perässä vaeltelee. Ellei sitten salkku-ukkojen perässä. Sellaista vaeltelua oli myös olemassa. -

Sepä oli nyt se vastaus. Ei, vaan kannanotto! Aurinko ei vielä kajottanut puuseinän lävitse kovin kirkkahasti.

Jayden rynnäköi hiki hatussa kohti tapaamispaikkaa. Vaelluksen piti alkaa ihan pian ja no, kuten tavallista, Jayden oli myöhässä. Mutta niin tosin oli myös Elliot. Tällä kertaa Jaydenin syynä ei ollut nukkuminen pommiin vaan pakkaaminen. Rinkkaan oli yllättävän vaikea päättää mitä kaikkea tarvitsisi. Hyttysiltä suojaava hattu oli kätevä, mutta Jayden ei todellakaan olisi kehdannut pitää päässään mitään niin noloa. Toki hän oli kysynyt Elliotin mielipidettä hattuun, mutta oli ollut TÄYSIN hänen omaa päätöstään jättää hattu pois.
Lopulta rinkkaan oli päätynyt pari vesipulloa, pieni pussi perunalastuja, vaihtovaatteita ja nenäliinapaketti.

"ODOTTAKAA!!" Jayden huusi porukalle. Ihan vain varmuuden vuoksi. Hän ei todellakaan halunnut juosta yhtään enempää eteenpäin kun oli pakko. Pahinta olisi, jos vaellusporukka lähtisi hölkkäämään. Kyllähän Jayden tiesi, ettei vaelluksessa hölkättäisi, mutta... professoreista kun ei voinut olla varma.

Porukan luo päästyään Jayden nojasi polviinsa ja hengitti syvään. Hänen pitäisi juosta enemmän. Tai edes kuntoilla. Tai tehdä jotain. Jayden toivoi, että selviäisi tästä reissusta ehjin nahoin.

Elliot yritti pysytellä Jayn kannoilla, kun tämä pinkoi kohti vaelluksen aloituspaikkaa. Suoraan sanottuna häntä ei kiinnostanut juuri sillä hetkellä koko vaellus pätkääkään paitsi ehkä siitä syystä, että hän tiesi, ettei Melinda ollut tulossa sille. Juostessa repun hihat valuivat uhkaavasti pois olkapäitä ja hän joutui koko ajan nostamaan vuoroin vasenta ja vuoroin oikeaa hihnaa, jotta kantoväline ei kokonaan tippuisi maahan.

Jaydenillä oli mennyt pakkaamiseen tuhottoman kauan aikaa. Tämä oli käyttäytynyt kuin jokin pahainen tyttö miettien jokaisen tavaran kohdalla pakkaisikö sen vai en ja oli lopulta päätynyt ottamaan mukaansa ties mitä turhaa ja jättämään kaiken oikeasti tarpeellisen telttaan. Sitä paitsi, tämä ei ehtisi edes käyttää niin paljoa tavaroita yhden pikku iltavaelluksen aikana. Mitä itua edes oli tytön kanssa seurustelussa, jos hän sai aidon seurustelukokemuksen jo Jayn seurassa?

Rehellisesti sanottuna myöhästyminen tosin tietysti oli ollut myös hieman hänen syytään, sillä hänen ajatuksensa olivat olleet jossakin muualla kuin kellon vilkuilussa. Hän oli miettinyt ja jossitellut, pitäisikö kertoa Jaylle Melindasta, mutta ei ollut lopulta kuitenkaan saanut aikaiseksi ja nyt vaelluksen aikana hän ei voisi ainakaan kertoa siitä, ellei tahtonut puolen leirin tietävän heti.

Elliotin teki mieli vajota maan alle, kun Jay huusi tapaamispaikalle kokoontuneelle porukalle. No niin, tee nyt vielä kaikille selväksi, että me myöhästyimme. Elliot saapui paikalle hieman Jayn jäljessä, yhtä lailla huohottaen, mutta yritti kuitenkin esittää kuin kaikki olisi ollut hyvin.

“Anteeksi, että olemme myöhässä, neiti Jackson”, hän lisäsi Jayn myöhästymisilmoitukseen varmuuden vuoksi joukkoa ilmeisesti johtavalle opettajaharjoittelijalle. Olisikohan tätä pitänyt kuitenkin kutsua professoriksi? Mutta oliko tämä professori? Kamalan nuorelta ainakin näytti.

Apua, eikö kukaan täältä ole vaeltanut? Vai huitoiko joku ihan sillä tavoin että olisi. "Hei jos jollakin on kokemusta niin tänne eteenpäin voi siirtyä" Aurelia huikkasi ja jatkoi päättäväisesti jonnekin suuntaan, toivoen että se on oikea. Kartta ei näyttänyt yhtään sen selkeämmältä tälläkään kerralla. Tyttö kurtisti kulmiaan, toivoen että vaistot veisivät oikeaan suuntaan.

Tyttö säpsähti hieman Jayn huutaessa, hidastaen vähän tahtia. Ei sillä, että nämä mitenkään nopeasti etenisivät. Poikien saavuttaessa muun porukan, Aurelia lähinnä naurahti. "Ei se mitään, kiva kun tulitte, onko kumpikaan teistä vaeltanut aiemmin?" Aurelia katsoi poikia, toivoen todella hartaasti että toinen ilmottautuisi täydelliseksi kartanlukijaksi.

"Ai niin, nyt kun alkaa pimenee niin kukaan ei sitten lähde harhaileen omille teilleen, mulla on täällä teille tämmöset... valaisimiet!" Aurelia muistaa ja kaivaa repustaan pieniä taskulamppuja, laittaen menemään aina taaksepäin. "Jokaiselle yksi, ja kukaan ei sitten hukkaa. Eikä tarvi sytyttää vasta kun tulee _oikeasti_ pimeää" Toivottavasti kukaan ei pelkää pimeää... ja toivottavasti löydän oikean reitin ennen pimeää. Heh. Aurelialla oli pienoinen paniikki päällä, miksi hänelle tungetaan tämmönen vastuu?

Mitenkään ihmeellinen ei Johnnyn reppu ulkoapäin ollut. Aivan tavallinen musta reppu oikeastaan. Sen sisällöstä saattoi olla montaa mieltä, useimmat saattaisivat pitää turhana, mutta Johnnyn mielestä teeastiasto, tee sekä pienet purtavat olivat tärkeitä, eihän sitä oikein tiennyt kuinka kauan he metsässä olisivat, eikä metsässä kulkeminen ollut kelvollinen syy jättää teehammasta ruokkimatta, kun tarve tulisi!

Äiti yllättyisi suuresti, kunhan Johnny pääsisi kertomaan kaikesta kokemastaan tuolle. Kuka olisi muutama vuosi sitten kuvitellut, että Johnny olisi yksinään (tai siis toki muiden kanssa, mutta ilman ketään suojelevaa hössöttäjää!) metsässä. Vaelluksella!

Tosin, kuka olisi silloin myöskään uskonut, että Johnny olisi muuttanut Britanniaan asumaan normaalissa talossa? Tuskin kukaan. Jos joku löi sellaisesta vetoa, tuo saisi suuren summan, jos asia selviäisi.
Tosin toivottavasti se ei selviäisi, se ei ollut kovinkaan toivottavaa. Kai siinä oli kysymys jostakin turvallisuudesta... tai jostain.

Äkkiä kuului huuto takaa ja Johnny käänsi päätään nähdäkseen... Lazlon kaverit. Elliot (hän taitaa vihata Johnnyä, näin Johnny on ainakin tulkinnut!) sekä... se joka oli kirjoittanut Johnnylle... runon.

Älä kiinnitä huomiota, Johnny huomautti päänsä sisällä ja käänsi katseensa Aureliaan ja... mitä ihmettä tuo jakoikaan. Yhden jaetuista esineistä käteensä saatuaan Johnny tutkaili sitä, löytäen jonkinnäköisen napin.

Nappia painamalla hän sai... silmilleen hyvin kirkkaan valon. Säikähdyksestä Johnny heitti kyseisen esineen maahan (valo tuli yhä sen päästä!) ja räpytteli silmiään yrittäen saada näkökykyään takaisin.

Alex huomasi Jaydenin ja Elliotin juoksevan porukan kiinni oikein huutelun kanssa. Ei ehkä pitäisi yllättyä, että Jaydeniin tuntuu törmäävän kaikkialla. Onneksi Jayden on mukava, vaikkakin hiukan kummallinen. Selkeästi rohkelikko, kuitenkin. Ehkä siitä on hyötyä vaelluksella!

Alex katsoi ihmeissään opettajaa, kun tämä alkoi jakaa taskulamppuja. Tietysti hän otti itselleen yhden käteen mukisematta, mutta näytti varmasti kasvoistaan pettyvänsä äkisti. Tietysti hänellä oli oma taskulamppu mukana repussa, ja se oli paljon isompi ja hienompi. Vaikutti myös siltä että osa porukasta ei ollut koskaan takulamppua nähnytkään. Yksi nuorempi Puuskupuh poika ainakin pudotti omansa maahan kauhistuneen näköisenä. Alex naurahti hiukan. Kaikki olivat tietysti eläneet sellaisessa maailmassa, jossa taikasauva toimitti taskulampun virkaa. Alex kohautti olkiaan ja kiinnitti kivan pikku taskulampun roikkumaan yhteen reppunsa lenkeistä. Ehkä jästisyntyisyydestä olisi jotain hyötyä tällä reissulla, jos taikomista ei kerran saisi käyttä jästialueella. Vaikka tuskin täällä metsässä taitaisi liiemmin ketään olla.