Tylypahka AM

((4. luokan rohkupoikien makuusaliin saavat liittyä kyseisen makuusalin asukit. Ajallisesti ehkä jotain maaliskuuta? ))

Vaatteet ovat mukavia ja varsin usein ihmiset pukeutuvatkin niihin. On mitä erilaisimpia vaatteita olemassa, eri tilaisuuksiin, eri tilanteisiin, eri valmistajilta, eri hintaisia, eri merkkisiä, eri laatuisia… Ne myös tuntuivat erilaisilta ja näyttivät erilaisilta. Vaatteita oli olemassa paljon ja niitä sattui olemaan tässä yhdessä Rohkelikko poikien 4. luokkalaisten makuusalissakin paljon.

Lazlo Veston mielestä asia ei kuitenkaan ollut niin. Vaikka hän olikin jo tyhjentänyt sinertävän laajennetun matka-arkkunsa hän ei tahtonut mistään löytää sitä uutta beigeä pitsistä röyhelökauluspaitaa, jonka oli viime kuussa tilannut äidiltään. Sitä ei vain löytynyt. Poika yritti pitää päänsä kylmänä, vaikka jo pienoinen hiki olikin jo ehtinyt tulla. Hän oli jo käynyt läpi eilen kaikki ne ekstra kassinsa, mutta – ei mitään! Ei yhtikäs mitään! Matka-arkku oli nyt tyhjä. Yhä tyhjä. Sinne ei ollut ilmestynyt vieläkään sitä beigeä paitaa, vaikka Lazlo sinne jo neljättä kertaa saman iltapäivän aikana kuikuili. Asia oli kirottu.

Ei sillä, että yhdellä beigellä röyhelöpaidalla olisi niin suurta merkitystä ollut, mutta asia ei ollut siinä. Oli muutakin! Se vihreä irtokaulus, jossa oli strutsin höyhen, oli myös hukassa. Hukassa tarkoitettiin nyt sitä, ettei sitä myöskään löytynyt tästä Lazlo Veston sängyn välittömästä läheisyydestä. Tietenkin hän oli tyhjentänyt matka-arkun ja koonnut vaatteet sängylle. Omalle sängylle. Sänky oli kuitenkin jo ehtinyt täyttyä ennen kuin päästiin ripustettavien vaatteiden (pääasiassa takkien, viittojen, kaapujen ja muiden päällysvaatteiden pariin), joten sängyn päälle nousu oli vahva nejnej -asia.

Ripustettavat asiat henkareineen oli väliaikaisesti koottu parin muun laukun päälle. Kenkien seassa Lazlo ei uskonut irtokauluksen olevan, mutta… mistä sitä ikinä tiesi! Parempi tarkistaa sekin! Mutta ensiksi, ne henkarit ja viitat ja muut! Rohkelikkopojalla ei olisi suurta intoa lähettää niitä nyt takaisin kotiin puhdistettavaksi tai silitettäväksi, joten asiasta olisi suoriuduttava pikimmiten, jotteivat ne menisi tästä etsinnän lomassa jo aivan pilalle.

Onneksi makuusalissa oli muitakin sänkyjä, joilla oli omat pylväät, tekstiilit, vaakatasossa kulkevat palkit ja ennen kaikkea ne eivät olleet täynnä vaatteita, joiden päälle ei saanut astua. Lazlo heilautti päätään, jotta hiukset eivät olisi silmillä, ja loikkasi sitten ensimmäisen henkari+viitta -yhdistelmänsä kanssa lähimmälle tyhjälle sängylle. Henkaripään valituksista huolimatta Lazlo sai sen (hetken kamppailtuaan ja lopulta pyydettyään henkaripäätä vaikenemaan) ripustettua oikein somasti paikoilleen. Yksi viitta roikkui, enää… Lazlo Vesto vilkaisi olkansa yli kasaansa… yksi vähemmän jäljellä.

Elliot nousi portaita ylös Rohkelikkotornissa kohti makuusaliaan. Hän roikotti toisessa kädessään taikuuden historian oppikirjaa ja toisessa valmista esseetään, jonka kirjoittamiseen oli juuri kuluttanut aivan liikaa aikaa. Tuskin vanha homekorva edes luki niitä. Hän ei uskonut, että tällä oli näköä jäljellä enää sitä vertaa, että pystyisi lukemaan. Mutta sen varalta, että pystyi kuitenkin, hän oli kirjoittanut esseensä ja tahtoi nyt laittaa sen hyvään talteen lipastonlaatikkoon seuraavaa taikuuden historian oppituntia odottelemaan.

Poika kiskaisi auki makuusalinsa oven ja otti muutaman askeleen sisään ennen kuin sisäisti salissa vallitsevan hävityksen kauhistuksen. Lazlon sänky oli täynnä vaatekasoja ja lattia oli täynnä kaiken maailman kasseja laukkuja, joiden päällä oli vielä lisää vaatteita. Hän oli kyllä tiennyt makuusalitoverinsa mieltymyksestä vaatteisiin, mutta että… näin paljon.

Elliot lähti pujottelemaan kohti omaa pylvässänkyään, kunnes huomasi, että sen päällä seisoi itse Lazlo, ja tankoon oli ripustettu jonkinlainen viitta. Pienoinen ärtymyksen kipinä nosti heti päätään hänen sisällään. Vaatteiden määrä oli jo pitkään ollut täysin naurettava, mutta hän ei ollut viitsinyt sanoa mitään niin kauan, kun Lazlo piti ne edes jollakin tavalla omalla puolellaan, mutta tämä… tämä oli eri asia.

”Mitä oikein teet?” hän kysyi Lazlolta pujotellen kohti pylvässänkyään ja yrittäen kuulostaa sopivan ärtyneeltä. Ei vihaiselta eikä selvästi ärtyneeltä, mutta sellaiselta, että äänensävystä voisi päätellä, että hän ei ehkä ihan hirveästi arvostanut sitä, että kaveri seisoi hänen sängyllään ja käytti sitä ilmeisesti jonkinlaisena vaatekaappinsa jatkeena – tai siis vaatekaappina. Piste. Heillähän ei nimittäin ollut makuusalissa mitään vaatekaappeja, joita olisi voinut jatkaa.

Elliotin ääni katkaisi Lazlo Veston hyvän minkä ripustan seuraavaksi roikkumaan -pohdinnat. Poika kääntyi katsomaan vielä viittaansa, suki kädellään oikeaa puolta paremmaksi ja hypähti sitten alas. Piti joustavasti mennä kyykkyyn, jottei jo nyt kävisi huonosti jalkojen kanssa. Vielä kun pitäisi useamman kerran vielä rampata samaa rataa. Menisi jo vähän urheilusuorituksesta.

”Öö, järjestelen”, Lazlo vastasi kysymykseen ja kumartui noukkimaan samaisesta päällysvaatekasastaan yhden punertavan duffelitakin. Sen hän tottuneesti sipaisi vihertävän vähemmän valittelevan henkarin päälle. Riitti, että henkaripäätä kutitti leuan alta, silloin se teki työtä käskettyä.

Hmm. Lazlo pysähtyi hetkeksi miettimään, mutta asteli sitten jo taas kohti Elliotin pylvässänkyä. Oikeastaan takin taskutkin olivat hyvä tarkistaa. Ei sitä ikinä tiennyt minne kummallisimpiin paikkoihin vaatteet sattuivat menemään ollessaan kadoksissa. Sen Lazlo oli jo aiempinakin vuosina huomannut rekvisiittansa kanssa. Ne katosivat aina tarvittaessa, tai ei aina vaan.. lähes aina. Varsin kummallista, mutta.. tavallaan ihan tavanomaista.

”Voitko pidellä tätä hetkisen?” poika kysyi kääntäen vasta nyt kunnolla katseensa Elliotiin tarjoten henkaria takkeineen. Makuusalitoveri oli kylläkin tullut ihan täydelliseen aikaan, lisäkäsipareja tarvittaisiin aivan varmasti. Sitä paitsi, Elliot oli sellainen mukava veikko, joka myös tarttuikin työhön.
”Niin voin tarkistaa nopeasti taskut”, hän lisäsi vielä selvennykseksi ja hymyili.

Elliot seurasi katseellaan, miten Lazlo hypähti alas hänen sängyltään, mutta jätti viitan kuitenkin roikkumaan pylvässängyn tankoon. Pojan vastaus hänen kysymykseensä myös kertoi, että tämä ei ollut tainnut ymmärtää hänen äänensävynsä hienovaraista vihjettä. Toisaalta hänestä tuntui, että Lazlo ei ehkä muutenkaan ollut maailman paras ihminen ymmärtämään mitään hienovaraisia vihjeitä, vaikka välillä hän ei voinutkaan olla aivan varma, oliko tämä oikeasti tyhmä vai esittikö vain. Joskus – hyvin harvoin – hänestä tuntui, että toinen poika ymmärsi paljon enemmän kuin… mitä antoi ymmärtää.

Kaikessa hämmennyksessään näitä miettiessään ja Lazlon toimia seuratessaan Elliot erehtyi tekemään työtä käskettyä ja otti pojan ojentaman henkarin pidellen sitä sen verran korkealla, ettei takki koskisi maahan.

”Näyttää… näyttää paljolta työltä”, hän lopulta totesi katsellen edelleen ympäri makuusalia. Jayn sänky, joka oli hänen oman sänkynsä toisella puolella, oli vielä säästynyt vaatepaljoudelta.

”Sinulla on aika paljon vaatteita”, hän lisäsi, äänessään ennemmin paheksuva kuin ihaileva sävy. Mitä koulupukuja käyttävän sisäoppilaitoksen oppilas teki niin suurella vaatemäärällä? Miten tämä oli edes saanut niin suuren vaatemäärän koululle asti? Ehtikö kukaan edes käyttää sellaista vaatemäärää? Tiesikö Lazlo, mitä tuollainen teki luonnolle?

Elliot otti henkarin takkeineen vastaan. Lazlo kiitti virnistäen ja yritti taputella nopeasti tuota toverillisesti olalle ennen kuin siirtyi takkinsa taskujen pariin. Pari nappia piti availla ja näin, vasta sitten pääsi sujauttamaan kädet taskuihin. Käsi liikuskeli ensimmäisessä taskussa yrittäen löytää jotain kaulusta, jotain höyhenistä, jotain… siltä, oikealta!, tuntuvaa, mutta ei. Ei ainakaan tässä taskussa.

”Joo. Sitä se on”, Lazlo myötäili ja nyökytteli. Hetken päästä hän olikin jo taas tietoinen tästä etsimisestä tulleesta hiestä. Oliko Elliot siksi nimittänyt tätä kovaksi työksi? Vai… johtuiko se jostain muusta? Vaieten näihin aatoksiin uppoutuneena Lazlo Vesto kumartui hieman, jotta voisi katsoa sen alemman taskun vielä. Tai ei nyt katsoa, vaan tunnustella. Sormenpäät osuivat johonkin, joka tuntui näin ensi alkuun varsin paperiselta, joten etsitty kaulus se ei ainakaan voinut olla. Beige kauluspaita ei olisi sinne edes mahtunut.

Lazlon napittaessa taskua kiinni kommentoi Elliot vaatteiden määrää. Okei. Se oli selvä. Pitäisi riisua päällä oleva kauluspaita. Äänestä oli kuultavissa jonkinlainen paheksuva pohjevire, ja Lazlo Vesto ei oikeastaan halunnut, että Elliot yrittäisi tästä vielä ronskimmin sanoa ääneen, sanoilla. Se olisi vähintäänkin tosi noloa.
Tavallaan. Kai? Jos sitä lähti ajattelemaan enemmän, niin se ei tuntunut enää niin pahalta, mutta… Noin, tasku oli kiinni.
”Joo”, poikanen nyökytteli, haroi hiuksiaan sivummalle ja otti askeleen taaksepäin.

”Ei löytynyt vielä”, Lazlo Vesto kertoi. Tehden sen jälkeen nopean kierroksen, koukkauksen, takaisin omalle puolelleen napittaen samalla kauluspaitaansa auki. Sormet olivat tottuneet koulun kauluspaidassa oleviin nappeihin paljon paremmin kuin duffelitakin erikoistaskujen nappeihin, minkä vuoksi kauluspaidan avaaminen kävikin aika nopeasti ja helposti.

”Voit vaikka panna sen roikkumaan tuohon.. vaikka eihän siihen sinua tarvitakaan. Takkihan roikkuu henkarista, haha.” Lazlo viittasi vielä epämääräisellä käden heilahduksella makuusalitoverin pylvässänkyä kohti ja nyppi yhä toisella kädellään avonaisen kauluspaitansa vasenta puolta suoremmaksi, se oli jossain vaiheessa rypistynyt, vaikka olikin aikeissa riisua koko kauluspaidan. Hieman epämääräisen naurahduksen kätkeminen tuotti vaikeuksia, koska kauluspaita oli jo auki. Ei sitä enää kauluksiin voinut upottaa.

Lazlon tunnustellessa Elliotin pitelemän takin taskuja Elliot mietti, eikö ollut vähän epäkäytännöllistä jättää takkien taskuja tyhjentämättä käytön jälkeen, jos niitä omisti näin monta. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen, koska oli edelleen hieman hämmentynyt siitä, miten oli oikein päätynyt auttamaan tässä operaatiossa. Lazlon kumartuessa tutkimaan takista vielä yhden taskun – miten monta taskua yhdessä takissa edes saattoi olla?! – Elliot katseli Lazlon sänkyä, jonka tämä oli täyttänyt vaatepinoilla. Siinä olisi kova siivoaminen ennen nukkumaanmenoa. Hän havahtui ajatuksistaan, kun Lazlo napitti takin taskut takaisin kiinni ja otti askeleen taaksepäin ja totesi, ettei vieläkään löytänyt etsimäänsä. Löytänyt etsimäänsä?

”Löytynyt mitä?”, Elliot kysyi Lazlon astellessa kauemmas napittaen kauluspaitaansa auki, ”etsitkö jotain?” Ja miksi oikein riisut?! Hän oli luullut, että tämä oli nimenomaan järjestelyä eikä mikään… etsintäoperaatio tai… vaatteidensovitushetki.

Lazlon kehottaessa häntä ripustamaan takin pylvässängyn – hänen pylvässänkynsä – tankoon, Elliot muisti taas ärtymyksensä tästä sekasotkusta. Hän ei tahtonut vaatehelvetin siirtyvän omalle sängylleen, koska hän ei ollut täysin luottavainen siihen, että se olisi korjattu pois nukkumaanmenoon mennessä. Sitä paitsi, sänky oli ainoa asia, mikä hänellä oli omaa tässä koulussa ja sellaisena hän halusi sen myös pitää. Ei tietenkään sillä, että sekään olisi varsinaisesti ollut hänen – kouluhan täällä kai kaiken omisti – mutta… se oli enemmän hänen kuin Lazlon.

”Itse asiassa… arvostaisin, jos pitäisit nämä omalla puolellasi”, hän totesi laskien pitelemänsä duffelitakin varovasti Lazlon sängyllä olevien vaatekasojen päälle. Jos tämä halusi järjestellä vaatteitaan, niin järjestelköön niitä siten, ettei tarvinnut levittäytyä toisten sängyille. Mieluiten tietysti hänen puolestaan Lazlo olisi saanut hankkiutua eroon osasta vaatteita, koska rehellisesti sanottuna ne tuntuivat koko ajan vain lisääntyvän, mutta makuusalin säilytystila ei kasvanut samassa suhteessa, joten jossain kohtaa täytyisi tulla raja vastaan.

”Siis sitä strutsinhöyhen kaulusta”, Lazlo vastasi Elliotin kysymykseen niin kuin se olisi ollut päivän selvä asia. Olihan hän nyt etsinyt samaa kaulusta jo pitempään ja sitä röyhelöpaitaa myös. Beige kauluspaita ei kuitenkaan taskuun mahtunut, joten siitä oli turha sanoa.

Elliot kannatteli vielä henkaria, minkä vuoksi makuusalitoveri ehdottikin sen ripustamista pylvässängylle. Siellähän se laskeutuisi myös hyvin, ei menisi ryppyyn eikä vaatisi käsivoimia.


Lazlo Vesto kääntyi naurahduksensa jälkeen takaisin sänkynsä puolelle yrittäen löytää jotain kohtuullista paitaa puettavakseen päälleen koulun kauluspaidan sekä hukassa olevan röyhelöpaidan sijasta. Ei hän liioin yläkroppa paljaana halunnut heiluskella makuusalissa ollessaan vaatteidensa, väärien vaatteiden, ympäröimänä. Nyt ei myöskään ollut vielä kesä!

Toverin ääni kuitenkin veti Lazlon mietiskelevät katseet pusakoista punertavaan duffelitakkiin, joka oltiin laskemassa aivan väärään paikkaan.

”Äää… Varo…varovasti”, poika huudahti ja syöksähti ottamaan takistaan, helmoista, otetta. Se, että Elliot noin vain menisi ja laskisi sen Lazlon vaatteiden päälle, ei ollut käynyt mielessä. Vastoin Lazlon ennakkosuunnitelmia takki nyt kuitenkin oli hänen sängyllä, hänen vaatteidensa päällä. Ei kauniisti roikkumassa ja suoristautumassa henkarista.

”Olisit voinut varoittaa”, Lazlo huokaisi ja yritti asetella takin hihoja paremmin. Hihoja nostaessa rohkelikkopoika tuli huomanneeksi alla olevat housut. Skottiruudulliset housut, jotka olisi ehkä myös hyvä siirtää pois takin alta. Takkihan laskettuisi sitä paremmin mitä vähemmän tavaroita sen alla oli, näin Lazlo oli asian ymmärtänyt. Pitkät housut laskettiin yhden kasan päälle ja hiuksiaan haroen poika skannaili silmillään tätä sängyn vaatesatoa.

Ennen kuin Elliot älyäisi siivota vielä enemmän, Lazlo kääntyi ympäri ja kohotti oikeaa avokämmentään pysähdyksen merkiksi.
”Odota. Minä”, pojankoltiainen aloitti ja vilkaisi leukaansa sivellen nopeasti olkansa yli sänkyynsä, ”vaihdan nopeasti paidan. Joten voisitko--”. Kauluspaidan alareunaa uudestaan nyppien Lazlo oli aikeissaan jatkaa pyynnöllä, kunnes ymmärsi sen vähän liian omituiseksi. Hän vaikeni ja virnisti aivojen ja mielen kehitellessä samalla jotain hassua heittoa tai huomautusta. Helposti sellainen sopiva löytyikin.

”Voisitko katsoa, ettei mikään vaatekappaleeni vahingossa livahda sillä välin tuosta ovesta ulos?” Lazlo kysyi leveästi virnistäen ja sai varsin sulavasti pysähdyksen merkkiin solahtaneen kätensä osoittamaan nuolen lailla makuusalin oveen.

Elliot sai vain vaivoin pidettyä ilmeensä peruslukemilla, kun Lazlo ilmoitti etsivänsä strutsinhöyhenkaulusta. Strutsin! Oliko kauluksen takia kuollut strutseja? Lazlo ei varsinaisesti vaikuttanut miltään murhaajatyypiltä, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. Toiseksi, kuka ihme haluaisi pitää strutsinhöyheniä kaulassaan? Hän oli toki pistänyt jo hyvän aikaa sitten merkille, että Lazlon käsitys tyylikkäästä pukeutumisesta poikkesi selvästi valtavirrasta, mutta missä maailmassa strusinhöyhenet kaulassa olivat hieno juttu? Missä maailmassa ne olivat niin hieno juttu, että niitä etsiessä piti sotkea koko makuusali?!

Ärtymys Elliotin sisällä kasvoi siinä määrin, että hän ei rekisteröinyt Lazlon huudahdusta ennen kuin oli jo ehtinyt laskea duffelitakin tämän sängyn päälle. Äänensävy, jolla tämä sanoi, että hän olisi voinut varoittaa, ei liioin miellyttänyt häntä myöskään, sillä se sai hänet tuntemaan olonsa syylliseksi jonkin pahemmankin luokan rikkomukseen.

”Mitä? Ne ovat ihan puhtaita”, hän totesi hieman närkästyneeseen sävyyn Lazlon siirrellessä muita vaatteita pois takin alta ja laski samalla itse taikuuden historian oppikirjansa sekä esseensä sänkynsä vieressä olevalle pöydälle.

”Ja sinun pitää pitää ne joka tapauksessa omalla puolellasi”, hän lisäsi vielä yrittäen lieventää omaa syyllisyydentunnettaan. Sanojensa vakuudeksi hän risti kätensä rinnalleen.

Lazloa ei kuitenkaan näyttänyt erityisemmin kiinnostaa olla saarnojen kohteena vaan tämä ilmoitti vaihtavansa paitansa, mikä oli ollut kyllä jo melko selvää, sillä Elliot oli melko varma, ettei makuusalitoveri ollut riisunut paitaansa ihan vain esitelläkseen hänelle rintalihaksiaan. Ei tietenkään sillä, että niissä olisi hänestä ollutkaan mitään esiteltävää! Paidan vaihtamista oudompaakin oli kuitenkin Lazlon pyyntö katsoa, etteivät tämän vaatteet livahtaisi ulos makuusalin ovesta. Pyynnön seuraama leveä virne Lazlon kasvoilla sai Elliotin kääntämään katseensa makuusalitoveristaan vaatekasoihin.

”Miksi ne… livahtaisivat ulos?” hän kysyi hieman haluaamaansa epävarmemmalla äänensävyllä, silmäillen samalla epäilevästi vaatekasoja. Kuin ne todella olisivat voineet hetkenä minä hyvänsä noin vain livahtaa ulos makuusalin ovesta.

Harhautusyritys ei toiminut ihan toivotulla tavalla, mutta toimipa jossain määrin kuitenkin. Elliotin katse siirtyi sängyllä oleviin vaatteisiin, joten Lazlon piti napata uusi paita jostain läheltä, minne Elliotin katse ei ehkä ollut vielä yltänyt tai josta oli siirrytty jo eteenpäin. Ovea osoittanut sormi meni kaaressa takaisin omaan tukkaan, haromaan sitä hetkeksi.

Lazlo Vesto yritti hivuttaa yläkautta, käsiensä avulla, vähän avatun kauluspaidan päänsä yli. Se ei onnistunut, koska hetkonen... kauluspaita oli jo kokonaan auki. Hups. Oma moka. Lazlo riisui kauluspaidan nopeasti, otti kädet pois hihoista, ja pyöritteli sen tiuhaan oikean käden ympärille. Parempi, jos tämä moka jäi huomaamatta.

”Eihän sitä ikinä tiedä, vaikka jokin vaateparsi olisi herännyt takaisin henkiin!” poika keksi huomauttaa, niin kuin äskeistä sekavaa vaatteenriisuntaa ei olisi ollut, ja kiersi sängyn toiselle puolelle – miksei hän ollut tajunnut tätä aiemmin? Täällä hän olisi voinut suoriutua samasta vähän enemmän piilossa.

Tummatukkainen nappasi lähimmäisen paidan itselleen ja työnsi oikean käsivarren vaatekietoutuman sängyllensä. Huuliaan yhteen purren Lazlo koukkasi kädellään t-paidan sisään ja veti sen päänsä yli. Phyf, hiukset menivät miten sattui. Hän kampasi hiuksiaan suuri eleisesti taaksepäin ja sivulle ennen kuin varmisti, että punaisen paidan helma laskeutui ihan alas asti. Laskeutui onneksi. Näemmä se oli niitä uusimpia paitoja, pituuskasvun matkassa pysyneitä.

”Ei vaan.. leikki leikkinä”, Lazlo Vesto totesi ja asteli lupsakasti sängyn toiselle puolelle. Nyt oli siistit vaatteet, voilà, ja voisi vähän paremmin rupatella Elliotin kanssa. Meikit olivat ainakin vedenkestävät, ja viime näkemällä myös ihan paidanvaihdonkestävät, kai? Asiasta ei kuitenkaan ollut varmaa tietoa, kun mieli käveli toisia ratoja pitkin ja lähin peili oli jo aika hyvin piilotettu hattujen ja korujen alle.

”Oliko jotain mistä halusit jutella?” Lazlo kysäisi nojaten omaan sänkyynsä. Elliot oli tullut kreivin aikaan, mutta se, että tuolla olisi voinut olla jotain asiaakin, kävi vasta nyt vaatteidenetsijän mielessä.

Elliot seurasi katseellaan, kun Lazlo kiersi paidatta sängyn toiselle puolelle puhellen jotain vaatteiden takaisin henkiin heräämisestä. Eli tämä siis myönsi suoraan, että strutsit ja muut olivat joskus olleet eläviä, mutta ei välittänyt! Elliotin ilme muuttui ehkä lievästi kauhistuksen ja inhon sekaiseksi, kun hän mietti mahdollisuutta, että vaatteet tosiaan heräisivät takaisin henkiin – kostamaan. Miksi hänen täytyi silloin olla samassa makuusalissa? Hän ei ollut koskaan tehnyt pahaa yhdellekään strutsille. Tosin kun asiaa nyt mietti, niin hänellä oli ne koulun tarvikelistan vaatimat lohikäärmeennahkahanskat ja kaiken järjen mukaan lohikäärmeen nahan käyttäminen tuntui vielä suuremmalta rikokselta kuin… jonkun muun.

Nämä vaikeat pohdinnat näkyivät Elliotin kasvoilla ilmeenä, joka osoitti, että jokin häiritsi häntä. Toisaalta nämä pohdinnat myös veivät huomion Lazlon vaatteidenvaihto-operaatiolta, joten kun Elliot havahtui ajatuksistaan Lazlon todetessa, että leikki leikkinä, oli tällä jo punainen t-paita päällään. Sellainen, jossa ei ollut mitään feeniksinhöyheniä tai- Hetkinen, eikö feeniksinhöyheniä käytetty taikasauvoihinkin? Hänen taikasauvassaan oli lohikäärmeen sydänjuuri. Ajatus sai Elliotin voimaan pahoin. Tästä oli nyt leikki kaukana.

Hän yritti kuitenkin koota ajatuksensa, kun Lazlo käveli takaisin sängyn sille puolelle ja nojasi yhteen sängyn pylväistä kysyen, halusiko hän jutella jostain. Halusiko hän? Taikaeläinten järkyttävästä hyväksikäytöstä taikasauvojen valmistuksessa? Strutsiparasta, joka ehkä oli tai ehkä ei ollut tapettu Lazlon kadonneen kauluksen eteen?

”Ei. Joo”, Elliot sanoi vaihdellen painoa jalalta toiselle, kädet ristissä rinnan päällä.

”Sinun pitäisi pitää nämä”, hän lopulta sanoi viitaten toisella kädellään omassa pylvässängyssään roikkuvaan viittaan sekä Lazlon sängyllä oleviin vaatekasoihin, ”omalla puolellasi.” Tai jonkun muun kuin hänen puolellaan, mutta sitä ei ollut sopivaa sanoa, koska muuten häntä syytettäisiin, jos Lazlon vaatteet seuraavaksi olisivatkin jonkun muun sängyllä.

”Ja eikö noiden määrä muutenkin ala olla jo vähän… suuri yhdelle ihmiselle?” Elliot lopulta vielä kysyi varovasti mittaillen vaatekasoja katseellaan.