Tylypahka AM

Oli joululoman jälkeinen sunnuntaipäivä. Oppilaat saapuisivat lomalta kouluun vasta iltaa kohden, joten sekä linna että pihamaat humisivat hiljaisuuttaan. Leigh oli saapunut Tylypahkaan hormipulverilla - hän ei ollut koskaan oppinut ilmiintymään ja suostui nousemaan luudanvarrelle vain kesäisin, kun ei ollut liian kylmä - sinä aamuna, valmiina viettämään lomansa viimeistä päivää ylhäisessä yksinäisyydessään tilustenvartijan mökissään. Koululle saapuessaan hänelle oli valjennut, että hänen lomansa viimeinen päivä olikin ollut jo eilen. Leigh ei ollut ehtinyt reppunsa kera juuri liikahtaakaan kohti asumustaan, ennen kuin oli huomannut saaneensa kätensä täyteen erilaisia tilustenhoidollisia tehtäviä, jotka piti saada hoidettua ennen oppilaiden paikalle saapumista. Niitä olikin hänen poissaolonsa aikana ehtinyt karttua kiitettävä määrä.

Loistavaa, hän ajatteli sarkastisesti jäädessään yksin tehtävälistansa kanssa. Kiva olla töissä taas, kun lomakin oli niin rentouttava ja kaikkea…

Leigh ei ollut itsekseenpuhisijatyyppiä, mutta olisi varmasti puhissut nyt, jos olisi omannut siihen taipumusta. Sen sijaan hän oli vetänyt kulmansa niin kurttuun, että hädin tuskin näki ihopoimujen alta eteensä kulkiessaan haluttomasti eteishallin ovista ulos ja kohti Tylypahkan pihamaan laitamilla katseita keräävää vaaleanpunaista rakennusta. Leigh oli toki rehtori Chinon samaa mieltä hökkelin uudelleenmaalaustarpeesta - se kiljui asuttajakseen kissoista ja pörrötakeista pitäviä täti-ihmisiä, eikä siis sopinut koulun yleisilmeeseen lainkaan - mutta olisi mielellään jättäytynyt itse pois velvollisuudesta tehdä se. Seisahtuessaan rakennuksen eteen Leigh päästi syvän huokauksen ja antoi joululomavaatteita ja muita tarvikkeita sisältävän reppunsa valahtaa hartioiltaan maahan. Hän ei ollut viitsinyt viedä sitä omaan mökkiinsä, koska olisi luultavasti samalla jäänyt sinne itsekin.

Ensimmäinen yritys oli katastrofi, aivan kuten hän oli ounastellutkin. Katsellessaan seinustaa, joka oli muuttanut väriään pinkistä limenvihreäksi, Leigh ei voinut olla ajattelematta, että lähes kuka tahansa koulun opettajista olisi hoitanut homman käden käänteessä. Hänen sauvakäsissään seinässä sen sijaan ammottaisi todennäköisesti pian valtava reikä. Tuulenpuuska huitaisi Leighn vaivihkaa löysältä ponnarilta avautuneet hiukset hänen naamalleen juuri, kun hän oli kohottanut sauvansa uutta yritystä varten. Hän tuli kironneeksi ääneen, selkä kohti tyhjää pihamaata.

Abigail oli viettänyt oikein mukavan joululoman vanhempiensa luona ja tavannut paljon sukulaisiaan. Ainoa asia, joka joulupukilta jäi tänäkin jouluna tuomatta, oli sulhanen. Siitä huolimatta Abigail palasi koululle kuitenkin sunnuntaiaamupäivällä varsin iloisin mielin. Edessä oli uusi lukukausi, uudet kurssit, uusi vuosi… 2018 näyttäisi loistavalta niin hääkutsuissa kuin valokuva-albumissakin. Itse asiassa paljon paremmalta kuin 2017. Numerossa kahdeksan oli jotakin sellaista symboliikkaa, josta hän todella piti.

Purkaessaan matka-arkkuaan taas huoneeseensa, Abigail huomasi ikkunasta pihalla koulun uudehkon tilustenvartijan astelevan pihamaan poikki - yksin. Tämä sai numerologian professoriin vauhtia, sillä vaikka hän oli toki tavannut miehen jo muutamaan otteeseen koululla, ei hän ollut kertaakaan vielä varsinaisesti päässyt kunnolla keskustelemaan tämän kanssa. Ja olihan tämä aika komea tapaus! Kuulemma myös vapailla markkinoilla, mikäli hänellä oli tietolähteisiinsä mitään luottamista.

Abigail kipitti kiireen vilkkaa ulos huoneestaan ja suuntasi alas aulaan ja sieltä ulos. Pihalle päästyään hän hidasti hieman askeleitaan, sillä eihän hän toki tahtonut näyttää siltä, että oli juuri varta vasten tullut tilustenvartijaa katsomaan. Ei. Piti keksiä joku muu syy ulkona oleskeluun. Siinä polkua pitkin kävellessään nainen miettikin melkoisen liudan erilaisia syitä olla ulkona aina päiväkävelystä hölkkälenkkiin, mutta parhaimmaksi hänestä osoittautui kuitenkin selitys pihamaidentarkastuskierroksesta ennen oppilaiden saapumista. Turvallisuutta ja sen sellaista. Saisi hänet näyttämään todella vastuulliselta ja luotettavalta.

Pian Abigail bongasikin pitkän miehen entisen rehtorin mökin luota. Jostakin syystä aiemmin kauniin vaaleanpunaisen mökin yksi seinä oli nyt limenvihreä. Tahtoikohan koulu muuttaa jotenkin imagoaan vai oliko entinen rehtori muuttamassa takaisin eikä välittänytkään enää vaaleanpunaisesta? Tai ehkä joku muu oli muuttamassa kyseiseen mökkiin. Ehkä jopa tilustenvartija itse! Limenvihreä vaikutti kyllä hieman oudohkolta värivalinnalta. Ei kuitenkaan niin oudolta, että se olisi saanut Abigailin jättämään väliin tämän tilaisuuden puhuttaa miestä. Hän kestäisi kyllä ihan miten monta limenvihreää seinää tahansa saadakseen kesähäät 2018.

Mies oli juuri kohottanut taikasauvansa ylös ja aikoi ilmeisesti loit- …ei. Tuo kuulosti kyllä enemmän kiroamiselta. Ehkä tämä ei sittenkään ollut maalaamassa mökkiä omaan käyttöönsä? Abigail suoristeli hetken viininpunaista kaapuaan ja siirsi karvareunuksista talviviittaansa paremmin olkapäilleen. Hänellä olisi nyt loistava mahdollisuus tehdä miehen päivästä kertaheitolla parempi!

”Hei! Lomilta palailemassa?” Abigail tervehti miestä iloisesti tämän selän takaa ja väläytti parhaan hymynsä, ”miten mukavaa, etten ole ihan ainoa, joka on jo palannut takaisin!” Loistava avaus. Siihen voisi kätevästi liittää vaikkapa päivälliskutsun myöhemmin.

Saatuaan ensin suuntäydeltä karvanhaituvaa tuulen tarttuessa hänen hiuksiinsa ja läsäyttäessään ne hänen naamalleen, Leigh oli vielä kiroamisen lisäksi pudottaa taikasauvansakin hätkähtäessään heleää ääntä, joka alkoi yhtäkkiä pulputa tyhjästä hänen takaansa. Kääntyessään ympäri hän veti sauvakätensä takaisin kylkeä vasten ja pyyhkäisi toisella kädellään hiukset takaisin ruotuun, jotta näkisi, kestä oli saanut pihamaalle seuraa. Hän tunnisti iloisesti hymyilevän naisen yhdeksi opettajista, jonka kanssa Leigh ei ollut kommunikoinut juuri koulunalkajaisesittäytymisiä ja satunnaisia huomenia enempää.

“Ai, moi, joo.” Hänen vastauksensa kuulosti ponnettomalta naisen iloisen tervehdyksen rinnalla; hän keräili vielä itseään yllätyksen jäljiltä. “Paluun mukavuudesta voi olla montaa mieltä, mutta hyvä kun on kanssakärsijiä.” Leigh tajusi heti, miten lapselliselta hänen vastauksensa saattoi vaikuttaa - omassa päässään oli ihan okei larpata angstista teiniä, mutta ei hän siltä halunnut ulospäin liikaa vaikuttaa - ja pyrki korjailemaan sanomisiaan: “Katsos kun nämä muodonmuutostaiat eivät oikein ole heiniäni…” Hän viittasi kädellään suurieleisesti mökkiä, joka oli uuden värikombon vuoksi vielä karmivampi ja kirjavampi kuin lähtötilanteessa.

“Abigailhan se oli?” Leigh kysyi, vaikka tiesikin jo vastauksen. Hän ei ehkä ollut hypännyt mukaan henkilökunnan toimintaan vielä kaikella tarmollaan eikä näin ollen ollut luonut uudessa työpaikassaan vielä kovin monia hyvänpäiväntuttuudesta syvempiä ihmissuhteita, mutta oli kuitenkin oppinut muistamaan kaikkien opettajien nimet vähintäänkin aamupalapöydässä muiden keskusteluja kuunnellessaan. Oranssihiuksinen numerologianopettaja tosin oli jäänyt hänen mieleensä jo ensimmäisinä päivinä. Leigh oli kaksikymmentäkuusivuotias mies parhaassa iässä, ja laittoi kyllä merkille tilan kuin tilan vetävimmännäköisimmät persoonat.
“Oliko virkistävä loma?”

Tilustenvartija kääntyi ympäri ja Abigail sai hetken ihastella tämän varsin moitteetonta ulkokuorta oikein lähietäisyydeltä. Vaaleahkot hiukset? Check. Pitkät hiukset? Check. Komeat kasvonpiirteet? Check. Silmien väri jäi vielä vähän epäselväksi, sillä hän ei kehdannut nojautua lähemmäs. Joka tapauksessa katse oli varsin yllättynyt ja… turhautunut? Kiukkuinen? Abigail ei ollut aivan varma. Tällaisten tulkitseminen ei varsinaisesti ollut hänen ominta alaansa. Hänen pitäisi selvittää miehen syntymäaika ja koko nimi ja laskea mieluummin vaikkapa tämän numerologinen kartta.

Äänensävyn hienoisesta innottomuudesta huolimatta Abigail hymyili sädehtien takaisin, kun mies vastasi hänelle. Ja että oikein kanssakärsijä! Sellaisen komistuksen kanssa kärsisi mielellään vaikka vähän enemmänkin!

”Onko sinulla jo heti jotain hommia vai?” Abigail kysyi ja katseli mökin limenvihreää seinää, ”onpas Lawanda ollut ankaralla päällä.” Vaikka tietystihän se oli ymmärrettävää. Rehtoriparalla kun oli aina niin paljon töitä hoidettavanaan. Abigail kysyi tätä miltei säännöllisesti seurakseen iltaisin Tylyahoon, mutta aina naisraukka joutui kieltäytymään reissusta valtavan työmääränsä takia. Viime aikoina Abigail olikin kovasti yrittänyt miettiä, miten voisi helpottaa rehtorin työtaakkaa. Olihan se nyt erittäin ikävää, jos edes yhtä iltaa puolessa vuodessa ei voinut pitää vapaana! Hänen ajatuksensa siirtyivät rehtorista kuitenkin takaisin tilustenvartijaan tämän varmistaessa hänen nimensä. Tämä tiesi hänen nimensä!

”Kyllä! Muistit!” hän henkäisi ilahtuneena lyöden kämmenensä yhteen ihastuksesta. Mutta miten se MeNoitien viimeisin numero taas olikaan sanonut…? ’Älä vaikuta aluksi liian kiinnostuneelta miehestä.’ Kieltämättä lehden mitkään muut aiemmat pariutumisvinkit noin viimeisen 15 vuosikerran ajalta eivät olleet osoittautuneet kovin toimiviksi, mutta Abigail oli ihminen, joka ei menettänyt toivoaan ja uskoaan kovin vähästä.

”Ja sinun nimesi oli…?”, hän päätyikin siis kysymään, vaikka vallan hyvin tietysti tiesi miehen nimen. Tai ainakin etu- ja sukunimen, mahdolliset keskimmäiset nimet joutuisi varmaan joka tapauksessa kaivamaan esille jostakin rehtorin arkistosta.

Miehen kysyessä joululomasta Abigail hymy leveni entisestään. Komea ja vielä kohteliaskin!

”Oikein hyvin, kiitos! Vietin joululoman suk-”, Abigail aloitti, mutta muisti sitten, miten eräs hänen ystävänsä oli kerran todennut, että hänen ei ehkä kannattaisi tuoda mahdollisille sulhasehdokkaille heti ensimmäisenä esiin, miten suuri suku hänellä oli – ja miten tärkeä. Sellainen ei kuulemma ollut välttämättä miehille mieleen. Niinpä nainen korjasikin sanomisiaan nopeasti kesken lauseen: ”-eltaen. …Skotlannissa!” Hän ei tietenkään oikeasti edes osannut sukeltaa, ja siinä kovan aivotyön tuoksinassa häneltä ehkä jäi huomaamatta sellainen seikka, että Skotlanti saattoi olla melko kylmä paikka sukeltelulle joulukuun tietämillä. Onneksi hän ei tajunnut sellaista jälkeenpäinkään, koska oli niin kiireinen hyvästä pelastuksestaan iloitessaan.

"Entä sinä?"

Abigailin hymy oli sorttia, joka tarttui nopeasti, eikä Leigh suinkaan ollut niin sosiaalisesti kömpelö, että olisi edes osannut jatkaa murjottamistaan, kun kommunikointikumppani säteili kuin aurinko - eikä naisen hiuspehko ainakaan vähentänyt vaikutelmaa. Muiden mielialat tarttuivat Leighin yleisestikin melko helposti: hän koki kepeiden, iloisten ihmisten kanssa olemisen helpoksi ja miellyttäväksi, ja toisaalta vältteli raskaita ja äkäisiä persoonia, sillä oli huomannut sellaisten persoonien läsnäolon pilaavan helposti hänen omankin päivänsä.
“Leigh. Leigh Blue”, hän vastasi jo hymyillen ja ojensi automaattisesti kätensä kättelyyn. Olisi tuntunut typerältä olla tekemättä niin, kun tässä kerran itseään esiteltiin.

“Kuulostaa kivalta”, Leigh vastasi automaattisesti Abigailin kertomukseen joululomatekemisistään. Vesi ei oikein koskaan ollut ollut hänen lempielementtejään ja sukeltamisesta hän tiesi tasan sen verran, että oli kuunnellut puolella korvalla jonkun asiakkaansa jutteluita sukellusharrastuksesta hoitoja tehdessään. Voisi tosin kuvitella, että vesi olisi sietämättömän kylmää tähän aikaan vuodesta, eivätkä Skotlannin kiviset ja tuuliset rannat kuulostaneet Leighstä kovin otollisilta paikoilta sukeltamiselle. Ehkä Abigail oli jonkin sortin extreme-harrastaja? Ja olihan velhoilla keinonsa pitää itsensä lämpiminä.

“Minäkin olin itse asiassa Skotlannissa, tarkemmin sanoen Edinburghissa”, hän jatkoi vastaten samalla naisen kysymykseen. “Olen sieltä kotoisin ja vietin ihan tavallisen perhejoulun vanhemmillani.” Bluen perheen perhejoulu ei tosin ollut ollut aivan lämpimin mahdollinen, mutta Leigh tunsi kiukkunsa vanhempiaan kohtaan laantuneen hieman aamuisesta. Tavallaan hän oli varsin tyytyväinen päästyään takaisin Tylypahkaan, vaikka olikin joutunut heti ensimmäisenä itselleen aivan liian taikuudellisesti vaativiin tehtäviin. Ainakin välimatkaa perheeseen oli nyt tarpeeksi.

“Edinburghkin sijaitsee rannikolla, mutta en kyllä ole juuri kuullut ihmisten sukeltavan siellä… Missä päin sinä olit?” Leigh kysyi - osittain mielenkiinnosta, osittain siksi, ettei halunnut analysoida omaa joululomaansa sen enempää. Eikä hän sitä paitsi ollut edes tehnyt puoliksikaan mitään niin jännittävää kuin hyytävällä talvisäällä sukeltaminen. Ellei sitten hukuttautumisyritystä kotikaljakolpakkoon laskettu samaan kategoriaan.
“Piditkö Skotlannista?” hän lisäsi vielä hymyillen. Oli aina mielenkiintoista kuulla ihmisten mielipiteitä hänen rakkaasta kotiseudustaan.

((Apua, miten tämäkin oli odottanut jo näin kauan. Puolitoista kuukautta ja luulin, että korkeintaan pari viikkoa. D: Mutta tässä tulee nyt vihdoin!))

Miehen ojentaessa kättään kätelläkseen, Abigail tarttui siihen oitis ja erittäin innokkaasti. Hänen hymynsä ulottui miltei korvasta korvaan.

”Leigh Blue!” nainen toisti innoissaan, ”Onpa mukavan kuuloinen nimi! Minä olen Abigail Cheshire.”

Hän ravisteli miehen kättä tovin ennen kuin päästi siitä irti ja hänen hymynsä hienoista laantumista saattoi hädin tuskin havaita, kun Leigh mainitsi olleensa myös Skotlannissa joululomalla. Mikä sattuma. Mikä ikävä sattuma! Tämä oli kotoisin Skotlannista! Abigail odotti kauhulla tarkentavia kysymyksiä, jotka varmasti paljastaisivat hänen sukellusselityksensä valheeksi, mutta häneltä ei kuitenkaan silti päässyt ohi, että Leigh mainitsi olleensa viettämässä perhejoulu vanhempiensa luona. Loistava merkki. Mies oli selvää avioliittoainesta. Ja hyvissä väleissä vielä perheensäkin kanssa! Ehkä tämä tulisi hyvin toimeen hänenkin sukunsa kanssa.

Valitettavasti Abigailin ilo ei kestänyt kuitenkaan kovin pitkään, sillä pian seurasi se pelätty lisäkysymys: missä päin Skotlantia hän oikein oli ollut sukeltamassa. Naisten aivojen raksutuksen saattoi varmaan kuulla metrien päähän hänen käydessään nopeasti läpi Skotlannin karttaa. Kunhan nyt keksisi edes jonkun rannikkopaikan sisämaan sijaan!

”…Aberdeenissa!” Abigail lopulta ilmoitti muistaessaan edes yhden rannikkokaupungin Edinburghin lisäksi. Edinburgh kun ei kuulostanut oikein sukelluskaupungilta. Aberdeen sen sijaan… Ehkä? Hän ei tietenkään koskaan ollut ollut siellä, mutta jotenkin siinä oli sellainen rannan tuntu. Sukellusta ja surffausta. Yläosattomia miehiä ja auringonottoa.

”Ja Skotlanti on oikein ihanaa seutua!” Abigail jatkoi innoissaan siitä, että keskustelu siirtyisi pois sukeltamisesta, ”Olen muutaman kerran käynyt Edinburghissa.”

”Tai siis… myös Edinburghissa”, hän lisäsi vielä muistettuaan, että hänenhän oli pitänyt käydä myös Aberdeenissä, ”oikein hurmaava kaupunki.”

Abigail katseli Leighin ohi pinkin – tai siis entisen pinkin – mökin limenvihreää seinää yrittäen kuumeisesti miettiä, miten vaihtaa aihetta. Hän ei todellakaan tavannut valehdella usein eikä se johtunut pelkästään periaatteista vaan myös siitä, että hän oli erittäin huono valehtelija. Kaiken lisäksi hän tunsi jo nyt pikku valheestaan niin huonoa omaatuntoa, että olisi halunnut jo tunnustaa. Mitä jos heistä tulisi pari ja he menisivät naimisiin ja jonakin päivänä kävisi ilmi, että hän oli aikanaan valehdellut surffausharrastuksestaan? Ottaisiko Leigh silloin eron?

”Mitenkäs tämä… tuota… projektisi?” hän lopulta kysyi viitaten kädellään mökin seinään, ”uutta väriä vai laittamassa?”

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine

((Huuh kun oli vaikea pitkän tauon jälkeen päästä vauhtiin. Toivottavasti tästä saa edes jotain irti. :D))


Sukellusta Aberdeenissa? Leigh ei ollut koskaan kuullutkaan moisesta, mutta hän ei toisaalta ollut suuri vesistöjen ystävä - hän ei ollut kovin vahva uimari, vaikka nauttikin rantojen tarjoamasta suolaisesta meren tuoksusta ja mahdollisesta auringonpaisteesta. Sellaista tosin tuskin oli Skotlannin rannikolla näkynyt keskellä kylmintä ja harmainta vuodenaikaa. Abigail mahtoi olla melkoinen extremelajien ystävä. Leigh hymyili naiselle lämpimästi; kuivahkosta ammatistaan huolimatta tämähän saattoi olla ihan mielenkiintoinen tapaus. Sitä paitsi Leigh piti tämän virkeästä olemuksesta ja leiskuvista hiuksista.

“Kaunis kaupunki, rumia miehiä”, Leigh totesi leikkisästi Abigailin kehuihin hänen kotikaupungistaan. “Tai niin minulle on ainakin sanottu.” Toteamuksen hän oli kerran Edinburghin yöelämässä kuullut eräältä aavistuksen humaltuneelta suomalaiselta turistilta, ja se oli jäänyt elämään hänen mieleensä hupaisana heittona. Seurasiko hänen lausahdustaan pieni vaivautunut hiljaisuus vai kuvitteliko hän vain? Abigail katseli hänen olkansa yli mökkiä, joka muistutti enemmän Bertie Bottin jokamaunraetta kuin minkäänlaista asumusta.

“Hmm, niin, umm..” hänkin kääntyi silmäilemään mielestään sysirumaa mökkiä, jonka kolme seinää olivat edelleen pinkkejä, kun taas yksi oli hänen yrityksestään muuttanut väriään kirkuvan limenvihreäksi. “Pyyntönä oli saada seinistä vähän vähemmän huomiota herättävät, mutta tuota… tämäntyyppiset taiat eivät ole ihan vahvinta alaani…” mies jätti mainitsematta, että oikeastaan minkäänlainen loitsiminen ei ollut asia, jossa hän oli parhaimmillaan. “Niin että ei tainnut mennä ihan nappiin.” Hän virnisti vitsikkäästi, vaikka tosiasiassa virne johtui vähintään viisikymmentäprosenttisesti häpeästä. "Olin juuri korjaamassa asiaa, kun tulit paikalle."
Ja sitten, sen kummemmin tekojaan harkitsematta, hän heilautti taikasauvaansa ja lausui aiemman loitsunsa. Kai hän jonkinlaisesa tilapäisessä mielenhäiriössä ja tarpeessaan toimia nopeasti ajatteli, että jos asiaa ei stressaisi tai miettisi sen kummemmin, taika saattaisi onnistua. No, ei onnistunut. Limenvihreään seinään ilmestyi purppuraisia raitoja, mutta muuten väritys ei muuttunut mihinkään suuntaan.

"No, ei se nyt ihan näinkään..." Leigh takelteli hieman, mutta kokosi sitten itsensä.
"Tuota, osaatko sinä numeroiden pyörittelyn ja surffauksen lisäksi ehkä pintakäsittelytaikomistakin?" hän kysyi anteeksipyytävä hymy kasvoillaan. "Se pelastaisi niin minun päiväni kuin varmasti työpaikkanikin."

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka -Caine

Abigail oli hetken hiljaa prosessoidessaan Leighin toteamusta rumista miehistä, mutta väläytti tälle sitten hymyn. ”Joko sinulle on sanottu väärin tai sitten olet varmaan se poikkeus, joka vahvistaa säännön”, hän totesi hiukan nauraen. Leighissa ei ollut mitään rumaa. Toisin kuin tämän takana nököttävässä mökissä. Tai ei sillä, että sekään olisi ollut varsinaisesti ruma, vain… Jotenkin siihen kuulumaton. Vähän kuin löytäisi yksisarvisen peikkojen painiottelusta.

Abigail nauroi heleästi Leighin kertoessa, että tarkoituksena oli saa seinistä vähemmän huomiota herättävät. Limenvihreä kieltämättä ei varmaankaan ollut hyvä idea siihen tarkoitukseen. Tosin toisaalta, jos kaikki seinät maalattaisiin niin, se ehkä maastoutuisi koulun pihalle paremmin. Ainakin siihen vuodenaikaan, kun puissa oli lehdet kirkkaimmillaan. Eli Englannin tuntien ehkä noin 3 kuukauden ajan keskellä parhainta kesää.

”Miten ajattelit korjata sen?” hän kysyi mieheltä, kun tämä jo oli heilauttamassa taikasauvaansa. Vain pieni heilautus ja nyt limenvihreässä seinässä oli purppuranpunaisia raitoja. Abigail jäi katsomaan ilmestystä suu hieman raollaan. Okei. Miehellä ei ehkä ollut minkäänlaista makua sisustuksen suhteen, mutta se ei tarkoittanut, että tämä olisi mitenkään paha ihminen. Tai kelvoton aviomieheksi. Monilla miehillä ei ollut juuri makua sisustuksen suhteen! Tämä vain oli… erityisen paha tapaus. Ja mistä tiesi, jos miehellä vaikka oli joku hyväkin selitys tällaiselle. Tämähän saattoi olla vaikka värisokea.

Abigail naurahti hieman kiusaantuneesti, mutta koki sitten miehen kysyessä apua tilaisuutensa tulleen. Hän voisi pelastaa tämän! Kiitokseksihan Leigh voisi sitten viedä hänet vaikkapa kahville tai syömään tai jotain.

”No, kyllähän sitä aina välillä on jotain tällaisiakin hommia tullut tehtyä”, Abigail nyökytteli huolimatta siitä, että hän ei todellakaan ikinä ollut tehnyt ainuttakaan pintakäsittelytaikaa. Hyvänen aika sentään, hän oli kasvanut kartanossa useamman palvelijan keskellä! Eihän siellä edes laitettu ruokaa itse. Onneksi Leighin ei kuitenkaan tarvinnut tietää sitä. Eiväthän sellaiset nyt niin vaikeita voisi olla.

Abigail kääri hihojaan ja kaivoi taikasauvansa esiin. Värinvaihto, värinvaihto… Hän oli varmasti joskus vaihtanut ruusun väriä loitsutunneilla… Eihän tämä voinut olla juuri sen ihmeellisempää. Löydettyään mielensä perukoilta oikean loitsun hän heilautti taikasauvaansa ja osoitti seinää toivoen koko sydämestään, että loitsu toimisi.

Ja sehän toimi! Nyt mökin lime-purppuraraidallisessa seinässä komeili myös kaunis, punainen ruusukuviointi. Abigailin poskille alkoi levitä puna. Hän päästi kiusaantuneen naurahduksen. ”Heh. Olen tainnut tuijotella kotona liikaa kukkatapetteja”, hän yritti kääntää mokansa vitsiksi parhaansa mukaan, ”annas, kun yritän uudestaan!”

Tällä kertaa taikasauvaa heilauttaessaan hän yritti ruusujen sijaan keskittyä ajattelemaan haluamaansa väriä. Tuhkanharmaa olisi varmasti sopivan neutraali. Sointuisi hyvin yhteen linnan kiviseinien kanssa ja olisi muutenkin paljon vähemmän huomiota herättävä.

Vaimea poksahdus kertoi taian tapahtuneen, mutta seinä ei muuttanut väriään suuntaan tai toiseen. Abigail kurtisti kulmiaan. Miten se muka äsken oli toiminut ruusulla niin hyvin, mutta tuhk- Naisen ajatus keskeytyi, kun seinän yläosasta alkoi hiljalleen nousta savua. Hänen ilmeensä muuttui hetkessä kummastuneesta kauhistuneeksi.

”Voi ei, en tarkoittanut tällä lailla tuhkanharmaata!” hän parkaisi pienen savun kehkeytyessä koko ajan suuremmaksi. Hän ei ehtinyt enää edes ajatella, kumpi oli kamalampaa, se että hän oli polttamassa edellisen rehtorin mökkiä maan tasalle vai että Leigh oli nähnyt tämän kaiken!

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine