Tylypahka AM

((Tämä peli sijoittuu Dartfordiin Anthonyn kotiin, viime keväälle/kesäloman alulle, kun vietettiin Anthonyn valmistujaisia perhepiirissä. Mukaan odottelen juhliin kutsuttua Atlasta.))

Anthony yritti nyökytellä kohteliaasti hänen isosetänsä selostaessa uskomattoman pitkästi, millaista tämän kouluaikoina oli ollut ja millaiset loppukokeet he olivat käyneet ja miten nykylapset pääsivät niin helpolla, vaikka oikeasti hänen huomionsa kiinnittyi lähinnä hikoileviin kämmeniin, kuristavaan kravattiin ja puvuntakkiin, joka tuntui puristavan joka puolelta. Hänen oli vaikea keskittyä keskusteluun ollenkaan – minkä vuoksi olikin hyvä, ettei isosetä ilmeisesti aikonutkaan antaa hänelle suunvuoroa – sillä häntä hermostutti eräs vieras, joka paikalta vielä puuttui.

Anthony oli keväällä jossakin hulluudenpuuskassa kutsunut Atlaksen valmistujaisjuhliinsa ja nyt hän sai katua sitä. Jos Atlaksella olisi ollut puhelin, hän olisi soittanut tälle heti ja sanonut, että juhlat oli peruttu. Mutta nyt alkoi olla jo hieman myöhäistä sellaiseen, sillä hän odotti ovikellon soivan hetkenä minä hyvänsä.

Mitä jos Atlas tulisi toisiin ajatuksiin nähdessään hänet puvussa? Mitä jos tämä tajuaisi vasta sitten, että hän todella oli biologisesti edelleen poika? Tai mitä jos joku saisi jollakin tavalla, että Atlas ei ollutkaan pelkästään hänen koulukaverinsa? Siinä olisi helvetti irti. Tai mitä jos hänen vanhempansa vihaisivat Atlasta? Tai Atlas vihaisi näitä? Mitä jos Atlas pitäisi koko hänen sukuaan liian outona? Tai ei tulisi toimeen Meganin kanssa? Miten hän oli ikinä saattanut pitää tätä hyvänä ajatuksena? Ja mitä jos-

Ovikellon ääni havahdutti Anthonyn ajatuksistaan, ja hänen kasvoillaan häivähti samaan aikaan sekä huoli Atlaksen saapumisesta että helpotus siitä, että sai tilaisuuden lopettaa isosedän loputtoman puheen.

”Suo anteeksi, minun täytynee mennä tervehtimään saapuneita vieraita”, hän sanoi mahdollisimman kohteliaasti viitaten samalla Meganin luokseen, ”myös ystäväni Megan valmistui tänä keväänä ja varmasti kuulisi mielellään, millaista teidän kouluaikoinanne oli!” Megan pyöräytti silmiään Anthonylle ilmeellä, joka lupasi kostoa, mutta kääntyi sitten isosedän puoleen väläyttäen tälle säteilevän hymyn.

Anthony liukeni vähin äänin paikalta isosedän aloittaessa kertomustaan alusta. Matkalla ovelle hän nappasi mukaansa tervetuliaismaljatarjottimen, jolla oli jäljellä enää muutama malja, ja laski sen eteisen pöydälle. Hän veti syvään henkeä ja kertasi vielä mielessään, että oli varmasti antanut Atlakselle oikeat esitiedot (mm. että hän oli valehdellut aiemmin seurustelevansa Hestia-nimisen tytön kanssa, jonka kanssa hän kuitenkin oli tänä keväänä eronnut erilaisten tulevaisuudensuunnitelmien vuoksi) ennen kuin lopulta avasi oven.

Atlas oli hermoillut valmistujaisia kuin olisi ollut menossa uudelleen joulutanssiaisiin esiintymään. Tavanomaiset valmistujaiset olisivat vielä menneet, mutta tällä kertaa hänen piti muistaa se, että Alicen valmistujaisissa oli jästejä ja se, että Alice ei ollut näissä juhlissa Alice vaan Anthony – ja että Atlas ei seurustellut kenenkään Anthonyn kanssa, vaan Alicen. Ajatus sai Atlaksen mahan kääntymään ympäri, koska hän oli viimeiset kuukaudet kovan totuttelun tuloksena puhunut Alicesta pelkästään Alicena. Nyt hän joutuisi vaihtamaan takaisin Anthonyyn. Atlas oli päättänyt etukäteen, että virheiden minimoimiseksi välttäisi käyttämästä nimeä lainkaan. Silti ongelmana oli myös se, että hän oli viitannut Aliceen pronominilla she, joka oli sekin ehdottomasti kielletty näissä juhlissa. Niinpä Atlas oli käyttänyt edellisen päivän keksiessään mahdollisia peitetarinoita ja kuvitteellisia koulukavereita mahdollisten lipsahdusten varalta. Parhaiten onnistuisi tietysti se, että hän pysyisi hiljaa suurimman osan juhlista.

Hän oli pari kertaa ajatellut sanovansa Alicelle, että saattaisi olla parempi, jos hän ei tulisi juhliin lainkaan. Mutta Alice oli kutsunut hänet, eikä Atlas voinut kieltäytyä ja... Atlas tavallaan halusi nähdä sukulaiset ja ystävät, lähinnä paljon puhutun Meganin.

Mutta kaiken muun lisäksi hänen piti muistaa Alicen puheet siitä, mitä hän oli aiemmin kertonut koulustaan sukulaisilleen. Atlas ei ollut aiemmin pitänyt minään peitetarinaa Hestiasta Anthonyn tyttöystävänä, mutta nyt hänen täytyisi esiintyä kuin se olisi ollut totta. Niin paljon kuin Atlas Ciarán O'Dwyeria inhosikin, hän uskoi, että valehtelu siten, että pysyi mahdollisimman lähellä totuutta, onnistui paremmin kuin alusta asti keksitty valhe. Hän aikoi puhua Hestiasta sinä Hestiana, jonka he molemmat tunsivat, ja teeskennellä, että Anthony oli joskus seurustellut Hestian kanssa. Silti Atlas pelkäsi, että jossakin kohtaa hän jäisi kiinni siitä, etteivät hänen valheensa olleet yhtäpitäviä Alicen puhumien asioiden kanssa ja hän paljastaisi vahingossa Alicenkin valehtelusta.

Nyt Atlas seisoi epäröiden Dartfordissa ja mietti, oliko sittenkään tullut oikealle ovelle. Hän oli soittanut ovikelloa, mutta sen avaaminen kesti. Hän oli kyllä tarkistanut osoitteen useampaan kertaan, muttei ollut käynyt Dartfordissa kovinkaan montaa kertaa, eikä ollut kertaakaan jalallaan astunut tähän osaan kaupunkia. Hän oli pukeutunut aamulla mustaan pukuun ja valkoiseen kauluspaitaan, jota oli käyttänyt isänsä nelikymppisillä hiljattain ja punaiseen kravattiin, jota oli käyttänyt edellisen vuoden joulutanssiaisissa.

Viimein ovi aukesi, ja Atlaksen pelkojen vastaisesti sitä ei avannut kukaan Alicen sukulaisista, vaan Alice itse. Anthony, Atlas korjasi mielessään, eikä voinut mitään sille, että katsoi vaatetuksen päästä varpaisiin. Hän ei ollut varma, oliko nähnyt koskaan Alicea.... Anthonya puvussa, tai ainakin siitä oli paljon aikaa. Hetken Atlaksen mielessä kävi ajatus siitä, että jos Anthony olisi ollut poika niin kuin häneltä odotettiin, hän olisi varmaankin ollut suosittu. Anthony näytti komelta puvussa ja sen lisäksi hän oli ollut huispausjoukkueen kapteeni, johtajaoppilas ja turnajaisten voittaja.

Se, että Atlas sai pitää Anthonyn itsellään, oli epäilemättä osittain sen ansiota, että tämä koki olevansa tyttö.

"Hei", Atlas tervehti ja hänen huulillaan karehti hymy. "Olin jo huolissani siitä, että soittaisin vahingossa jonkun naapurin ovikelloa ja joutuisin antamaan lahjasi naapurin mummolle."
Atlas vaikeni, katsoi Alicen olan yli ja näki vieraita. Hän olisi halunnut halata päivänsankaria, muttei ollut varma, miten tiukkalinjainen Alicen – Anthonyn – isä oli. Hänellä oli kuitenkin kädessään Alicen lahja – lahjakortti Säilään ja Imupaperiin, johon hänen vanhempansa ja Orionkin olivat osallistuneet ja jota Atlas itse piti persoonattomamimpana ja tylsimpänä lahjana mitä maa päällään kantoi – joten hän ojensi sitä Alicelle halauksen sijaan.
"Paljon onnea valmistumisesta", Atlas totesi, "vaikka.... olen kyllä jo onnitellut kerran tai pari."

Anthonyn kasvoilla ollut vakava, jännittynyt ilme suli hymyyn, kun oven takaa tosiaan paljastui Atlas. Tämä oli pukeutunut mustaan pukuun ja laittanut kaulaansa sen punaisen kravatin, jota oli pitänyt joulutanssiaisissakin. Hän ei voinut olla pistämättä merkille, miten hyvin puku istui Atlakselle ja miten komealta tämä siinä näytti. Hetken silmäilyn jälkeen hän kuitenkin pakotti itsensä nostamaan katseensa Atlaksen kasvoihin, mikä oli ehkä virhe, sillä hänen sydämensä jätti ainakin yhden lyönnin välistä. Hän rakasti tuota hymyä. He olivat olleet koulun päättymisen jälkeen erossa vasta alle viikon, mutta hänestä tuntui, että hän oli ehtinyt ikävöidä Atlasta jo ainakin kuukauden edestä.

”Hei”, hän henkäisi ja yritti jotenkin kerätä itsensä. Hänellä oli jo täysi työ pitää käsivartensa kiinni kyljissään eikä esimerkiksi Atlaksen kyljissä. Hän ei ollut varsinaisesti ajatellut Atlaksen kutsuessaan, miten vaikeaa tämä voisi olla hänelle itselleen, lähinnä sitä, miten vaikeaa Atlakselle olisi… olla möläyttelemättä mitään. Mutta nyt hän sai melko nopeasti huomata, että tämä oli varsin hankalaa hänellekin. Ei suukkoja. Ei halausta. Hän ei voinut edes kätellä Atlasta, koska se olisi varmasti näyttänyt vähän oudolta melkein samanikäisten koulukaverien välillä.

”Hyvä, että… löysit perille”, Anthony totesi ja otti sitten vastaan Atlaksen ojentaman lahjakortin. Hän vilkaisi nimeä ja hymyili hiukan, ”naapurin mummolla on hirveä maku kirjojen suhteen.” Lahja poikkesi melko paljon Atlaksen lahjoista noin yleensä, mutta toisaalta Atlas oli oikeastaan jo antanut oman lahjansa jo aiemmin – ja onneksi tosiaan koululla eikä täällä – ja näissä juhlissa tällainen lahja sopi kieltämättä huomattavasti paremmin kuin… muunlaiset lahjat. Sitä paitsi, hänestä Säilän ja Imupaperin lahjakortti oli loistava lahja ja hän arvosti sitä, koska Atlas antoi sen huolimatta siitä, miten paljon tätä tuntui kyllästyttävän hänen loputon kirjakaupoissa nuohoamisensa. Hänen olisi tosin ehkä pitänyt sanoa Atlakselle jo aiemmin, ettei tämän tarvitsisi tuoda mitään lahjaa.

”Kiitos”, hän sanoi hymyillen, ”unohdin kokonaan sanoa, ettei sinun olisi kyllä tarvinnut tuoda mitään… enää.” Anthony hymyili hieman pahoittelevasti silitellen hiukan käsissään lahjakorttia, kun ei voinut oikein silitellä Atlastakaan.

Ennen pitkää hän tajusi kuitenkin astua pois oviaukosta ja päästä Atlaksen sisäänkin. Hän nosti katseensa ylös lahjakortista toisen suupielen kääntyessä hieman kiusoittelevaan hymyyn, ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä: ”Sisältyykö tähän myös sinun seurasi shoppailukierrokselle?” Ei ollut mikään suuri salaisuus, että Atlas inhosi käydä hänen kanssaan yhtään missään kirjakaupassa.

Sulkiessaan oven Atlaksen perässä, Anthony koetti sivellä poninhännästään karkailevia hiussuortuvia korvansa taakse. Hän oli jälleen kerran käynyt hiuksistaan jokakeväisen tappelun isänsä kanssa, sillä tämän mielestä pojilla ei kuulunut olla pitkiä hiuksia. Ihan vain rauhan säilyttämisen ja valmistujaisjuhlien takia hän oli joutunut antamaan tänä vuonna periksi melko äkkiä. Lopputulos oli ollut vähintään outo kompromissi, johon kumpikaan heistä ei ollut varsinaisesti tyytyväinen. Pisimmätkään suortuvat eivät enää aivan yltäneet olkapäille asti, joten niitä ei enää saanut hänen tavalliselle, korkealle poninhännälleen, mutta ei myöskään niskaan matalammaksi poninhännäksi. Saadakseen hiukset edes vähän pois kasvoiltaan ja tehdäkseen niistä siedettävän näköiset, hän oli kiinnittänyt ne siis poninhännälle johonkin kahden aiemman vaihtoehtonsa välimaastoon. Isästä se näytti typerältä eikä hän itsekään voinut sanoa pitävänsä siitä. Mutta hän yritti tulla toimeen asian kanssa sen ajatuksen voimin, että tämä oli viimeinen kerta, kun hänen täytyi tehdä hiuksilleen yhtään mitään vain siksi, että isä vaati niin.

Ennen kuin hän ehti sanoa Atlakselle mitään enempää, eteiseen kiirehti myös hänen äitinsä pikkumustassaan. Aiemmin näyttelijänä työskennellyt nainen näytti monien muiden aasialaisnaisten tapaan melko paljon ikäänsä nuoremmalta. Tämä hymyili ystävällisesti Atlakselle ja kiiruhti kättelemään tätä.

”Minä olen Anthonyn äiti, Yun-Min. Mutta voit kutsua minut Susaniksi! Englantilainen nimeni”, Yun-Min puheli kätellessään Atlasta, ”Ja sinä olet varmasti Atlas! Mukava tavata sinut vihdoin! Anthony niin harvoin tuo miespuolisia kavereitaan käymään!” Anthony huomasi, että hänen äitinsä innostuneisuus oli juuri sitä luokkaa, että tämä oli olettanut, ettei hänellä ollut koulussaan ketään kavereita, jotka oikeasti tulisivat valmistujaisiin asti.

”Etkö kutsunut ollenkaan Thomasia? Tai Nicholasta? En ole nähnyt heitä pitkään aikaan”, äiti kääntyi Atlasta käteltyään puhumaan Anthonylle. Anthonyn teki mieli irvistää, sillä ei, hän ei ollut kutsunut entisiä poikaystäviään ja ihastuksiaan eikä hän mieluummin myöskään puhunut näistä Atlaksen edessä.

”Heillä on ollut kiireitä”, hän totesi mahdollisimman neutraalisti vältellen molempien katseita. Onneksi hänen äitinsä mielenkiinto oli jo siirtynyt lipaston päällä olevaan alkumaljatarjottimeen, jota tämä parhaillaan ojensi Atlasta kohti. Anthonyn aivoissa alkoi raksuttaa. Atlaksen alkoholinsietokyky ei tunnetusti ollut mitään maailman parhaita eikä tämän harkintakyky ollut edes selvin päin kovin hyvä, joten oliko sitä tarpeellista näissä juhlissa vielä heikentää.

"…hän ei juo alkoholia”, hän lopulta sanoi nopeasti äidilleen koreaksi – ei ollut ehkä tarpeellista sanoa Atlakselle, ettei hän luottanut tämän… viinapäähän edes yhden kuohuviinilasillisen verran. Hänen äitinsä kasvoille levisi ymmärrys ja tämä käänsi tarjottimen toisin päin tarjoten Atlakselle lasia alkoholittomasta päästä. Anthony nosti pöydältä oman lasinsa, joka myös niin ikään sisälsi alkoholitonta vaihtoehtoa. Hän todella olisi tarvinnut jotain vahvempaa nämä juhlat kestääkseen, mutta joutui nostamaan maljaa niin moneen kertaan iltapäivän aikana, ettei voinut oikein ottaa sitä riskiä, että alkaisi jo puolivälissä juopua.

((Ja ajattelin, että Anthonyn hiukset ovat jotain tällaista. xD Pukuna sillä on varmaan tavallinen, tumma puku, liivi ja joku kapea kravatti.))

Atlas nauroi Alicen huomautukselle naapurin mummon kirjamausta. Hän pystyi melkein tarttumaan eteisen jännittyneeseen ilmaan, niin todelliselta se tuntui, ja Alicen yritys lähteä mukaan vitsiin oli enemmänkin tervetullut. Atlas yritti muistaa ennustustunnit, jolloin he olivat olleet kavereita, ennustamassa toisilleen naimatonta tulevaisuutta tai perheenlisäystä, yritti muistaa miltä se tuntui – ja mitä hän olisi silloin sanonut valmistujaisjuhlissa Anthonylle. Kaikki parin vuoden takainen tuntui kuitenkin kaukaiselta ja jotenkin sumuiselta, eikä Atlas enää kyennyt muistamaan, miten käyttäytyi normaalisti Anthonyn seurassa. Kaikki mitä hän tiesi, oli Alice Underwood, joka seisoi hänen edessään puku päällä ja muistutti etäisesti siitä, että Atlas olisi edelleen voinut nähdä tämän poikana. Eikä siitä ollut edes kauan, kun hän oli kipuillut sen kanssa, voisiko koskaan seurustella Alicen kanssa. Alicen, joka oli edelleen vanhempiensa silmissä ja biologisesti poika. Atlas oli väistänyt, välttänyt ja torjunut niin ahkerasti, että oli vaatinut paljon työtä päättää toisin ja muuttua. Ja.... nyt hän seisoi Underwoodien eteisessä miettimässä, miltä oli mahtanut tuntua, kun hän oli väistänyt, välttänyt ja torjunut kaiken, minkä tiesi oikeaksi.

"No.... porukat ja Orion halusivat osallistua jotenkin lahjaan. On kuulemma töykeää mennä juhliin ilman lahjaa, joten...." Atlas hymyili hiukan jälleen ja yritti koota ajatuksiaan, "...joten ajattelin, että varmaan ilahtuisit kirjalahjakortista."
Atlas astui Alicen ohi ovesta sisään ja eteiseen. Hän loi paremman katsauksen ympärilleen asunnossa, joka oli Alicen koti. Vierailu jäisi varmaankin yhdeksi harvoista, joten Atlas yritti painaa mieleensä kaiken näkemänsä. Tämä oli paikka, jossa Alice asui, jossa hän oli kasvanut. Näiden seinien sisällä asuivat ihmiset, jotka perheenjäseninä epäilemättä, toivottavasti, rakastivat Alicea, mutta seisoivat tämän tiellä päätöksissä, joita Alice itse toivoi. Ja joita Atlas itse toivoi enemmän kuin uskalsi myöntää. Kuinka hienoa olisi ollut, että vielä joskus hän voisi seurustella Alicen kanssa joutumatta ajattelemaan jatkuvasti, mikä kaikki suhteessa poikkesi normaalista, huomaamattomasta ja helposta.

Atlas antoi katseensa siirtyä lipastosta peremmälle ja havahtui, kun Alice kysyi hiljaisella äänellä, sisältyikö lahjakorttiin myös seura shoppailukierroksen ajaksi. Atlas käänsi katseensa asunnosta Aliceen, jonka huulilla karehti kiusoitteleva hymy. Atlas hymyili takaisin, sillä hän oli ikävöinyt tuota hymyä. Viikko tuntui ikuisuudelta loputtoman pitkässä kesälomassa. Atlas liikahti hiukan Alicea kohti, kunnes tajusi, mitä oli tekemässä, ja antoi Alicen siirtyä sulkemaan oven. Hän ei voinut uskoa, että hän oli sekunti sitten ollut aikeissa maksaa kiusoittelun takaisin suukolla, siirtää karanneen hiussuortuvan syrjään, tai mitä tahansa, mikä olisi rikkonut heidän ylläpitämänsä etäisyyden. Ja hän ajatteli jo valmiiksi, kuinka hänen piti lähteä kotiin ilman yhtään kosketusta, olla taas näkemättä Alicea päiviä ja odottaa sitä, että he saisivat olla jossain kahden.

Ja hän oli sentään päässyt vain hädin tuskin kynnyksen yli.

"Tietenkin sisältyy", Atlas vastasi lopulta, saatuaan itseään henkisesti niskasta kiinni. Hän yritti jälleen keskittyä hiukan enemmän eteisen kiehtoviin yksityiskohtiin kuin päivänsankarin huuliin. Hän oli kyllä huomannut Alicen muuttuneen hiustyylin ja sen, kuinka Alice sipaisi hiuksiaan taakse. Atlas oli kieltämättä pitänyt enemmän pitkistä hiuksista, mutta... kieltämättä lyhyemmät näyttivät myös enemmän niskaa ja --

Atlaksen karanneen ajatuksen pysäytti pikkumustaan pukeutunut nainen, joka näytti sirolta ja kiiruhti suoraan esittäytymään vieraalle. Atlas nielaisi ja yritti haudata äskeiset ajatuksensa johonkin syvälle ö-mappiin. Hyvin syvälle, sillä hän varmaankin punehtui. Ainakin hän voisi tositilanteen tullen myöhemmin syyttää punaisista kasvoistaan Alicen äitiä, joka näytti paljon nuoremmalta kuin oli. Mutta ehkäpä sekin oli huono vaihtoehto Alicen isän silmissä, joka ei varmaan katsonut hyvällä poikansa koulukavereita, jotka vilkuilivat hänen vaimoaan.
Atlas yritti loihtia kasvoilleen hymyn, kun nainen esittäytyi Alicen äidiksi ja totesi, että "Anthony" toi niin harvoin miespuolisia vieraita käymään. Hyvä, ajatteli Atlas ja hymyili hiukan aidommin Yun-Min Underwoodille. Hän puristi Alicen äidin kättä ja toivoi hartaasti, etteivät kämmenet olleet hikiset. Ensivaikutelma saattoi romuttua sellaisista pienistä asioista, ja vaikkei Atlas ollutkaan esittäytymässä Alicen poikaystävänä, ensivaikutelma oli silti ensivaikutelma.

"Voin käyttää kumpaa tahansa nimeä, rouva Underwood", Atlas totesi, oikeastaan silti käyttämättä kumpaakaan etunimeä, "ja.... joo... olen Atlas Ironwood." Atlas oli vähällä lisätä olevansa Alicen luokkakaveri, mutta vaikeni, koska hänen olisi pitänyt tietenkin sanoa Anthonyn luokkakaveri. Sitä paitsi rouva Underwood näytti tietävän sen varsin hyvin.
"Mukava tavata, ja kiitos siitä, että kutsuitte", Atlas lisäsi peittääkseen pienen hiljaisen tauon, joka tuli hänen esittelynsä loppuun. "Vanhempani..... pyysivät tuomaan heiltäkin onnittelut ja terveiset."
Puhuessaan Atlas pohti, mitäköhän Alice oli hänestä sanonut ja millaiseen sävyyn ja jatkoi pohdintojaan vielä silloinkin, kun rouva Underwood kysyi jostakusta Thomasista ja jostakusta Nicholaksesta. Atlaksen hymy notkahti hiukan. Hän arveli tietävänsä, miksi Alice toi miespuolisia kavereitaan harvoin kotiin ja miksi näitä kahta ei ollut hetkeen näkynyt. Mutta hän sysäsi senkin ajatuksen syrjään, koska sitä varsinkaan hän ei voinut ajatella näissä juhlissa.

Sitten Alicen äiti keksi ottaa alkumaljatarjottimen, josta hän – lyhyen, ilmeisesti koreankielisen keskustelun jälkeen – ojensi Atlakselle lasia tarjottimen siitä päädystä, jossa oli vähemmän laseja. Atlas oli itse tarjonnut kuohuvaa niin monissa perheensä juhlissa, että hän tiesi, miten lasit aseteltiin tarjottimelle ja kuinka alkoholittomia laseja oli tarjottimella vähemmän. Atlas vilkaisi Alicea, koska tämä oli selvästi sanonut joko sen, että hän oli alaikäinen tai sitten... jotain hänen alkoholinsietokyvystään. Ei kai yksi lasi olisi niin paha ollut? Sitä paitsi hän ei ymmärtänyt koreaa, minkä Alice tiesi loistavasti, ja oli epäilemättä siksi vaihtanut kieltä. Atlas ei pitänyt siitä, että Alicella oli niin helppo keino puhua hänen ohitseen ja että Alice oli niin kevyesti tarttunut siihen.

Oli kuitenkin epäkohteliasta kieltäytyä alkoholittomasta juomasta ja vaatia holillista, joten Atlas otti sen mitä tarjottiin, hymyili ja kiitti rouva Underwoodia. Hän toivoi, ettei tämän juomaselkkauksen seurauksena näyttänyt pikkulapselta, jonka pää ei kestänyt edes yhtä lasillista kuohuviiniä.

Pian joku olohuoneesta kiinnitti Alicen äidin huomion, ja nainen poistui muiden vieraiden seuraan. Atlaksen teki mieli huokaista helpotuksesta. Hän kyllä piti rouva Underwoodin olemuksesta, sillä tämä vaikutti ihmiseltä, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen. Mutta teeskentely sellaiselle miellyttävälle ihmiselle tuntui vieläkin vaikeammalta, kuin ihmiselle, jonka kanssa täytyi olla jatkuvasti varpaillaan. Atlas vilkaisi sivulleen Aliceen, joka oli epäilemättä perinyt taipumattomuutensa ja hankaluutensa isältään. Atlas ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt suhtautua vääjäämättömästi lähestyvään tilaisuuteen tavata Alicen isä.

"....sinun ei olisi tarvinnut sanoa hänelle mitään juomista", Atlas totesi hiukan pahastuneeseen sävyyn, kun Yun-Min Underwood oli palannut olohuoneeseen. Toteamuksella hän halusi osoittaa, että kielen vaihtaminen oli ollut turhaa – että hän oli ymmärtänyt keskustelun aiheen tilanteesta – ja että hän ei pitänyt siitä. Oli oikeastaan typerää valittaa sellaisesta juhlapäivänä, mutta toteamus lipsahti ilmoille silkasta harmista.

Anthony hymyili tavalla, josta kävi varsin selvästi ilmi, että hän tosiaan oli ilahtunut kirjalahjakortista. ”Hyvin ajateltu”, hän totesi laskien katseensa Atlaksesta lahjakorttiin ja yrittäen saada hymynsä näyttämään vähemmän… rakastuneelta ja enemmän kirjalahjakortista ilahtuneelta. Hän tietysti oli oikeasti ilahtunut ajatuksesta, että voisi hankkia uusia kirjoja, mutta ajatus siitä, että Atlas tiesi, miten ilahduttaa häntä – vaikka tämä itse piti harrastusta tuskin kovin suuressa arvossa – sai aikaan lämpimän tunteen hänen rintakehässään.

Hymy vaihtui kuitenkin nopeasti normaalin kohteliaaseen, kun hänen äitinsä pyyhälsi eteiseen esittelemään itsensä Atlakselle ja toivottamaan tämän tervetulleeksi. Anthony pureskeli huomaamatta huultaan pelätessään koko ajan, mitä Atlas sanoisi tai tekisi, mutta hänen helpotuksekseen tämä käyttäytyi juuri, kuten pitikin. Atlas puku päällä, kohteliaana kättelemässä ja puhuttelemassa hänen äitiään rouva Underwoodina sai uudet perhoset lepattamaan Anthonyn vatsanpohjassa. Hän oli harvoin nähnyt Atlasta niin virallisena ja… jotenkin miehekkäänä. Hän ei varsinaisesti vihannut sitä. Kyseessä olisi voinut yhtä hyvin olla tilanne, jossa hän toi poikaystävänsä ensimmäistä kertaa vierailulle. Tosin silloin Atlaksella luultavasti ei olisi ollut pukua päällä. Anthony yritti olla kuvittelematta pukua pois Atlaksen päältä.

Äidin nostaessa alkumaljatarjottimen ylös Anthony huomautti nopeasti tälle koreaksi, että juoman pitäisi olla alkoholiton. Atlaksen ilmeisesti tajutessa tämän ja vilkaistessa häntä hän katsoi poispäin, kasvoillaan hieman syyllinen ja nolostunut ilme. Kun Atlas hänen äitinsä lähdettyä huomautti juomista, hento puna hänen poskillaan syveni. Tietysti tämä oli ymmärtänyt, mitä hän oli sanonut. Tämä ei ollut… niin tyhmä kuin miltä aina välillä vaikutti. Anthony tunsi vielä lisää syyllisyyttä ajatuksestaan ja pyrki sysäämään sen pois mielestään.

”…anteeksi. Minä vain… En halua, että…” Anthony aloitti selittelyn, mutta Atlaksen hieman pahastunut äänensävy kertoi, että hänen ei ehkä pitäisi ilmaista ääneen epäilystään siitä, että tämä osaisi käyttäytyä asiallisesti ja tarpeeksi kaverillisesti yhden kuohuviinilasillisen jälkeen.

”Sitä paitsi, olet alaikäinen”, hän lopulta päätyi toteamaan pyörittäen hiukan omassa lasissaan olevaa juomaa, joka ei oikeastaan maistunut enää oikein millekään muulle kuin tunkkaiselle, koska se oli kulkenut hänen mukanaan lasissa jo niin pitkään. Hän nosti katseensa varovasti Atlakseen nähdäkseen, miten loukkaantuneelta tämä vaikutti.

”…minäkin kestäisin nämä juhlat vähän paremmin hieman vahvemmalla juomalla, mutten oikein voi ja… jaettu tuska ja sitä rataa” hän mutisi ja hymyili varovasti yrittäen rikkoa äkkiä syntyneen jään vitsillä. Joka tietenkään ei varsinaisesti ollut vitsi, sillä juhlat olisi ollut varmasti helpompi kestää humalassa. Hän ojensi hiukan lasiaan kilauttaakseen sitä Atlaksen lasia vasten.

Juotuaan pienen siemauksen lasistaan Anthony katsoi taas Atlasta. Tämän kutsuminen oli ollut niin suuri virhe, mutta hän ei voinut oikein pyytää tätä lähtemäänkään. Ei, koska Atlas olisi saattanut loukkaantua siitä ja ei, koska hänen äitinsä oli jo nähnyt tämän ja pitäisi varmasti outona, jos tämä häipyisi saman tien. Eikä vika edes ollut Atlaksen vaan hänen omansa, kun hän oli edes kutsunut tämän. Missä rinnakkaistodellisuudessa hän oli oikein ajatellut tämän olevan hyvä idea? Voisikohan hän viedä Atlaksen yläkertaan ja kertoa äidilleen, että tahtoi näyttää tälle huoneensa. Tai Cassidyn! Hän saattoi tosin kuvitella Atlaksen ilmeen, jos hän kysyisi, haluaisiko tämä nähdä Cassidyn.

”…haluatko, että esittelen sinut Meganille ja Chrisille?” hän kysyi lopulta viitaten kahteen ehkä juhlien turvallisimpaan ihmiseen. Tai ainakin Chris oli turvallinen. Megan oli myös hänen puolellaan, mutta… arvaamaton. Tämä ei varsinaisesti tarkoittanut pahaa, mutta heillä kieltämättä oli välillä hieman eriävät käsitykset siitä, mikä oli hauskaa ja mikä vain äärettömän noloa. Hän toivoi, ettei Megan ollut tällä kertaa kertonut hänen isosedälleen mitään likaisia (ja ennen kaikkea kuvitteellisia) yksityiskohtia heidän menneestä seurustelusuhteestaan. Hän toivoi tehneensä Meganille tarpeeksi selväksi, että niitä ei olisi missään olosuhteissa sopivaa kertoa Atlakselle.

((En tiedä, onko tähän kauheasti vastattavaa, mutta en viitsinyt pelata liikaa eteenpäin, kun huomasin, että oli jo muutenkin aika paljon ristikkäisyyksiä. Yritin parhaani mukaan hankkiutua niistä eroon! Ja ei mitään kiirettä vastauksen kanssa, ajattelin vaan pelata välillä tähänkin, kun harvinaisesti ei ollut mitään muitakaan pelejä odottamassa.))

Atlas oli harmissaan siitä, että Alice jätti selityksen lasien vaihdosta puolitiehen. Se vain kertoi, että hän oli ollut oikeassa, ja Alice oli epäillyt hänen alkoholinsietokykyään. Atlas oli vähällä todeta jotain kitkerää yhdestä lasista ja siitä, kuinka sellaisen juominen vaikuttaisi saman verran kuin tainnutuskirous peikon paksuun nahkaan. Kun Alice kuitenkin alaikäisyyskommenttinsa jälkeen huomautti puoliksi vitsillä siitä, kuinka juhlat olisivat helpommat sietää hiukan - tai ehkä vähän enemmänkin - humalassa, Atlaksen ärtymys suli. Totta kai. Alice oli tyyppiä, joka tahtoi pelata varman päälle, eikä häntä voinut syyttää siitä. Yksikin pieni lipsahdus ja juhlat olisivat hetkessä pilalla. Atlas nieli harminsa ja vastasi Alicen hymyyn. Sitten Atlas ojensi kättään kilistääkseen laseja.

"Anteeksi", Atlas totesi aidosti pahoillaan siitä, että oli alkanut kiukutella jostain niinkin pienestä asiasta kuin lasin sisällöstä, "joisin vaikka pillimehua, koska olet päivänsankari ja..."
Atlas vilkaisi ympärilleen ja madalsi hiukan ääntään.
"....teen tietysti ihan mitä vain päivänsankari pyytää."
Toteamuksensa loppuun hän hymyili vinosti ja tiesi, että toteamus kuulostaisi muiden korvaan ihan tavalliselta juttelulta, mutta Alice tulkitsisi sen toisin. Atlas mietti, kuinka hänen ehkä täytyisi lakata tekemästä Alicen elämästä hankalampaa kuin se jo oli, mutta hän ei silti voinut vastustaa kiusausta.

Seuraavaksi Alice ehdotti, että hän esittelisi Atlaksen Meganille ja Chrisille. Molemmat nimet olivat Atlakselle tuttuja, sillä hän oli silloin tällöin kuullut Alicen puhuvan parhaasta ystävästään kotona, Meganista, ja veljestään Chrisistä. Atlas tiesi näistä kahdesta ainakin sen, että molemmat tiesivät Alicen olevan Alice eikä Anthony. Hän tiesi myös sen, että Megan tiesi hyvin, millaiset vaatteet Alicelle sopivat, ja että Megan tiesi heidän seurustelevan. Atlas muisti joululomalta myös sen, että Chris oli Alicen veljistä se, joka oli lähettänyt tälle kaulakorun joululahjaksi. Atlas mietti, mahtoiko Chriskin tietää, että hänen pikkusiskollaan Alicella oli poikaystävä, vaikka koko muu perhe piti pikkusiskoa pikkuveljenä. Mutta jos koko talossa piti valita Alicen äidin lisäksi joku, jonka Atlas olisi tavannut mielellään, hän olisi vastannut joko Meganin tai Chrisin. Ja vaikka Atlas tiesi, että Megan oli Alicen ex-tyttöystävä, hän oli siitä huolimatta utelias tapaamaan tämän.

"Joo", Atlas vastasi ja hymyili hiukan hermostuneesti, "se olisi... kivaa."
Atlas katsahti muualle asuntoon kuin etsiäkseen mainittua kaksikkoa, jolloin hän tuli liu'uttaneeksi katseensa eteisen peilin ohi ja huomasi, kuinka hermostuneelta hän näytti uusien ihmisten tapaamisesta. Tunne näkyi kasvoilta avoimesti kuin se olisi ollut kirjoitettuna hänen otsaansa. Ja Atlaksen levottomuus tarttuisi Aliceenkin - tai mikä pahinta, Alice alkaisi sääliä ja ehdottaisi, ettei Atlaksen tarvinnut tavata ketään. Mikä ei edes pitänyt paikkaansa.
Atlas yritti nollata ilmeensä ja kääntyi katsomaan taas Alicea.
"Siis.... olisi mukavaa tavata veljesi ja", Atlas loihti kasvoilleen pienen virnistyksen, "muitakin ex-tyttöystäviäsi kuin Hestia."
Viimeisen kohdalla hän puhui normaalilla äänellä, jonka kuka tahansa olisi voinut kuulla, jos vain sattui istumaan lähistöllä. Kommentti oli tarkoitettu pienenä kaverillisena piikkinä Alicelle siltä varalta, että tämä oli aikeissa säästää säälistä poikaystävänsä uusien ihmisten tapaamiselta. Osittain kommentti oli myös tarkoitettu kertomaan siitä, että Atlas muisti yhä, mitä Alice oli puhunut ennen juhlia.
"Mistä heidät löytää?"

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine

Anthony varautunut ilme suli hymyyn, kun Atlas pyysi anteeksi ja sanoi juovansa vaikka pillimehua, jos hän niin tahtoi. Ajatus oli huvittava. Atlaksen lauseen loppu puolestaan houkuttava. Hento puna nousi Anthonyn poskille hänen tahtomattaankin ajatellessaan, mitä kaikkea hän voisi pyytää. Jonain toisena päivänä ja jonaine toisessa paikassa. Jonain toisena ihmisenä.

"Pidän tuon mielessä", hän vastasi kuitenkin hieman ilkikurisesti hymyillen ja kilisti lasiaan Atlaksen lasia vasten. Siemaus, jonka hän lasista otti oli vain pieni, sillä limusta olivat ehtineet jo haihtua kaikki hiilihappo ja se oli jo lämmintäkin, koska hän oli pidellyt lasia käsissään jo ties miten kauan. Kilistellyt sitä ties miten monen ihmisen kanssa. Ehkä hänen toisaalta pitäisikin juoda sitä enemmän, jotta hän voisi ottaa itselleen uuden, tuoreemman version.

Anthony hymyili Atlaksen vastatessa, että tapaisi mielellään Meganin ja Chrisin. Hän oli oikeastaan vähän innoissaan siitä, että pääsi vihdoin esittelemään Atlaksen Meganille. Se oli vähän kuin uusien, hienojen, alennusmyynnistä löytyneiden kenkien esittely, mutta tuhat kertaa parempaa. Ja Atlas ei kyllä todellakaan ollut tullut alennuksella. Mutta kukapa ei olisi tykännyt esitellä poikaystäväänsä. Vaikka hän ei teknisesti ottaen voinutkaan nyt esitellä tätä poikaystävänään. Ehkä heidän pitäisi mennä joku kerta tuplatreffeille Meganin ja jonkun tämän uuden miehen kanssa.

Palatessaan takaisin poikaystävänesittelyhaaveistaan dartfordilaiseen eteiseen hän huomasi kyseisen poikaystävän ilmeen. Tämä oli kauhuissaan. Ehkä hänen pitäisi kuitenkin lähettää Atlas pois? Sanoa mahdollisille kysyjille, että Atlakselle oli tullut huono olo. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun hän valehteli Atlaksen vatsavaivoista. Hän oli jo avaamassa suutaan, kun Atlas virnistikin ja sanoi, että olisi mukava tavata hänen veljensä... ja muita ex-tyttöystäviä kuin vain Hestia. Anthonyn ilme muuttui heti huolestuneesta vähän närkästyneeksi. Kuin hänellä olisi juhlissa kauhea kasa entisiä heiloja. Hän oli toki ansainnut piikin, mutta silti.

"Todella hauskaa. Älä saa minua näyttämään kevytkenkäiseltä", hän totesi puoliksi leikillään - minkä sanavalinta kevytkenkäinen toivottavasti paljasti. Hän tiesi kyllä, ettei Atlas tahallaan saattaisi häntä huonoon valoon juhlissa. Hän veti syvän henkäisyn. Rohkaisuryyppy happea.

"Megan on luultavasti kiinni suustaan jossain. Hän on kova puhumaan. ...toivottavasti ei mitään sopimatonta", hän totesi kääntyessään ja suunnatessaan kohti olohuonetta, olettaen Atlaksen seuraavan. Sohvat, nojatuolit ja keittiöstä kannetut ruokailupöydän tuolit olivat kaikki täynnä enemmän tai vähemmän vanhoja ihmisiä. Enimmäkseen isän puolen sukua ja muutamia tämän työkavereita. Joitakin naapureita sekä hänen vanhempiensa ystäviä. Äidin puolen suku tietysti loisti poissaolollaan. Kun asiaa tosissaan ajatteli, ainoat hänen tuttunsa juhlissa olivat Megan ja Atlas.

Anthony skannasi huonetta Meganin varalta ja löysi kuin löysikin tämän jututtamassa hänen isotätiään. Sitä, jota hän ei itsekään ollut jututtanut varmaan viimeiseen viiteen vuoteen. Hänet ja Atlaksen - tai myönnetään nyt, että luultavasti lähinnä Atlaksen - huomatessaan Meganin kasvoille nousi innostunut ilme ja tämä mitä ilmeisemmin keksi jonkun hyvän syyn päättää meneillään oleva keskustelu, koska pian tyttö purjehti huoneen halki heitä kohti.

"Anthony! Et ole esitellyt minua... komealle kaverillesi", Megan aloitti ja väläytti hurmaavimman hymynsä Atlakselle. Tämä oli ainakin päätä heitä molempia pidempi, mikä sai Anthonyn tuntemaan itsensä entistäkin pienemmäksi, vaikka tietenkään Megan ei ikinä varastaisi häneltä poikaystävää.

"Kerroin juuri isotädillesi, että olemme palanneet yhteen", Megan jatkoi iloisesti, "hän ilahtui valtavasti! Olen kuulemma fiksu ja kaunis nuori nainen! Voitko kuvitella!" Anthonyn ilme valahti ja muuttui sitten hätääntyneeksi. Mitä hän oli nimenomaan sanonut sukulaisille puhumisesta?! Yhtään kenellekään puhumisesta? Megan ilmeisesti huomasi, miten hänen ilmeensä vaihtui lievästi hermostuneesta täydelliseksi paniikiksi, sillä tämä jatkoi vielä hiljempaa: "Älä nyt. Hänellä on paha dementia. Ei hän muista sitä enää kuitenkaan." Meganilla oli kieltämättä pointti, sillä isotäti ei yleensä muistanut edes hänen nimeään, mutta se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että Megan oli tehnyt nimenomaan vastoin hänen ohjeistustaan.

"Arvostaisin, jos pysyisit käsikirjoituksessa", hän totesi niin hiljaa, että kukaan kolmikon ulkopuolella ei toivottavasti kuulisi ja Megan taputti häntä olkapäälle ja nauroi kuin hän olisi kertonut juuri hyvänkin vitsin, mutta mutisi sitten oikeasti jotain ilonpilaajasta ja tosikosta. Sitten tämä ojensi kätensä Atlakselle hymyillen.

"Hauska tavata vihdoin. Anthony on puhunut sinusta paljon. Pelkkää hyvää tietysti", Megan kätteli Atlasta ja oli yhtä hymyä. Anthony näki kuitenkin hymyn sijaan lähinnä, miten ystävän katse skannasi Atlasta päästä varpaisiin. Hän toivoi, että lopputulema olisi hyväksyntä. Atlas sentään kuitenkin oli tosi hyvännäköinen. Ja hauska. Ja suloinen. Ja kitaristi.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine