Tylypahka AM

((Tähän peliin odottelen jotain Haroldin hahmoa! Tässä vuorossa ei kyllä ole muuta sisältöä kuin tällaista taustoitusta sille, miksi Jassu on ollut pitkään poissa.))

Jason laski poikansa Allenin hellästi sylistään yhteen sairaalasiiven perimmäisistä sängyistä. Allen, Jasonin ja Imogenin 3,5-vuotias esikoispoika, ei siis ollut sairaana tai mitään, vaan väsyttänyt itsensä totaalisesti Tylypahkan pihamailla riehuessaan. Siinä missä Allen oli ulkonäöllisesti kuin isänsä, ikäisekseen pitkä, ruumiinrakenteeltaan hoikka ja hiusten- ja ihonväriltään todella vaalea, ei hänen luonteensa ollut lainkaan samanlainen kuin Jasonilla lapsena. Allen oli varsinainen rämäpää, piirre, jonka Jason uskoi olevan peruja Imogenilta.

Jason siirtyi nopeasti mutta hiljaa pois vuoteen luota kohti oven lähellä sijaitsevaa työpöytää, peläten koko ajan herättävänsä Allenin. Pieni tauko tuosta ihanasta termiitistä oli kyllä ehdottomasti tarpeen, sillä kolme ja puoli vuotiaan energia oli ehtymätön. Jason huokaisi ja katsoi siipeä, joka näytti kummallisella tavalla varsin muuttumattomalta, vaikka Jason oli viimeksi ollut täyspäiväisesti töissä ennen Allenin syntymää. Siipeen oli hankittu ilmeisesti joku toinen pitkähiuksinen parantaja, jota Jason ei ollut vielä itse tavannut ollenkaan, mutta Imogen oli asiasta kotona maininnut. Nyt siipi kuitenkin oli Jasonia ja tämän nukkuvaa poikaa lukuunottamatta tyhjä, mikä oli harmillista, sillä olisi ollut hauska tavata toinen saman ammattikunnan edustaja ja kysellä hieman viimeaikaisesta potilasvirrasta.

Jason istahti työpöydän ääreen ja huokaisi mielihyvästä. Töihin palaaminen oli jo aiemminkin käynyt useaan otteeseen mielessä, mutta Allenin jättäminen muiden vahdittavaksi oli tuntunut ikävältä. Nyt aika kuitenkin tuntui kypsältä töihinpaluulle, sillä Allen selkeästi jo kaipasi muidenkin kuin vanhempiensa seuraa. Jason kaivoi papereitaan työpöydän laatikosta ja asettautui tuolille mukavasti niitä lueskelemaan. Työt alkaisivat oikeastaan virallisesti vasta tulevalla viikolla, mutta Jason oli päättänyt hyödyntää Allenin iltapäivänokoset tutustumalla asiakasarkistoihin. Sairaalasiiven oven parantaja oli jättänyt kutsuvasti raolleen siitä huolimatta, että ei oikeastaan ollut vielä töissä. Oikeita potilaskontakteja oli jo kaiken lapsenhoidon jälkeen ikävä.

Tessan päivä oli ollut todella mukava! Oli ollut uuden oppimista, piirtelyä, tanssia ja sitten vielä kavereita! Ainoa ehkä pieni ikävä piikki tähän oli se, että hänen viime rakkauskirjeensä saaja oli kai saanut jo kutsun joulutanssiaisiin. Kutsu mennyt vähän väärään osoitteeseen? Sitä Tessakin. Tai oikeastaan, voisi olla niinkin, että se meni oikeaan osoitteeseen. Sitä ei vain uskallettu antaa vielä Tessalle. Kuinka neilikkamaista!

Sairaalasiipi oli 1. luokkalaisille lyhyesti esitelty. Tämä tyttö osasi päätellä tuosta paikannimestä sen liittyvän sairauksiin. Sairauksien siipi olisi vain ollut liian pelottava nimi, mutta ei tämä lapsi sitä nyt pelkäisi. Hän oli yksin tännekin saapunut Danielin kanssa ja varmasti täälläkin olisi vielä isin kavereita ja muita kivoja ihmisiä, jotka auttaisivat kyllä, jos pitäisi. Danielkin oli vielä mukava ja mukana. Tessa nosti kaverinsa ikkunapenkiltä alas, jonne oli sen pistänyt käydessään jo hieman kurkkimassa. Vatsanpohjaa kutitti. Ehkä kyseessä olikin jo jokin sairaus?

Itsensä vuoksi Tessa ei kuitenkaan siipeen ollut menossa, eikä Danielinkaan. Daniel ei edes tiennyt, että mihin jännittävään paikkaan, sitä nyt oltiin jo viemässä. Tessa ei ollut kokenut tarvetta selventää asiaa, eikä hän ihan tiennyt, että kuinka paljon setä ja täti sairaus heidän jutteluaan ymmärtäisi. Salakuunteluhan oli vähän pahaa.

Tessa pysähtyi silti raolla olevan oven edessä ja kallisti hieman päätään. Sisään tähyilemisen sijasta hän yritti kuunnella. Liian kovaa meteliä sairaudet eivät onneksi pitäneet. Ne olivat ihan rauhallista väkeä varmaan. Tyttö yritti seuraavaksi avata ovea. Se käy hieman huonosti, jos on tottunut siihen, että joku kolmas avaa oven tai jos on tottunut siihen, ettei pidä Danielia koko ajan sylissä. Ei Daniel vaikuttanut painavalta, mutta pitkästä aikaa sen kantaminen vaikutti työläältä. Danielille Tessa ei kyllä siitä sanoisi. Hän ei haluaisi joutua kohtamaan mököttävää lemmikkiä joka päivä aamiaiselta tultua.

Ovi ei tahtonut aukea, vaikka Tessa vielä yritti Danielin yli kumartuneena varmistua siitä, että teki oikeita liikkeitä jalallaan. Kenkä ei avannut ovea, vaikka hän oli pari kertaa nähnytkin, miten jotkut aikuiset avasivat oven jaloillaan. Hyvä, kun Tessa edes pysyi pystyssä. Keskittyneesti tämä lapsukainen vielä nosti jalkansa ilmaan ja koitti hypähtää sille takaisin saaden sen tuon raon väliin. Joko ovi ei halunnut avautua tai sitten sairaudet pitivät siitä kiinni. Tessan rauhallisuus pysyi yllä, ja hän kärsivällisesti vielä koitti saada ovea auki. Mielessä kyllä kävi se, että sairaudet varmasti pitivät hänen hiuksissaan olevista silkkinauhoista. Ehkä ne pitäisi antaa heille, jotta ne aukaisisivat oven.

Jason oli lukenut toisen paperinipun suunnilleen puoleen väliin saakka, kun hän havahtui ovelta kuuluvaan ääneen. Ääni muistutti vaimeaa tömähdystä, aivan kuin jotain olisi kolahtanut ovea vasten. Parantaja kallisti hieman päätään ja kurtisti kulmiaan, kuunnellen, toistuisiko ääni. Ääni kuului kuin kuuluikin uudelleen, jolloin Jason kampesi itsensä hitaasti ylös työtuoliltaan, kummallista, luulin jättäneeni oven auki?

Mies sitoi osittain auki valahtaneet valkoiset hiuksensa uudelleen kävellen samalla ovelle. Ovenraosta näkyi hieman liikettä, mahdollisesti joku oppilas? Tai ainakin jonkun oppilaan jalka. Jasonin sisällä syttyi ilo ja innostus, kuinka ihanaa olisikaan jälleen päästä työntouhuun! Samalla miestä kuitenkin huoletti se, mahtaisiko oven takana oleva henkilö edustaa samankaltaista rymysakkia kuin esimerkiksi Roy Whittemore. Siinä tapauksessa Allenin päiväunet olisi hyvin nopeasti nukutut.

Mies työnsi oven varovasti auki, sillä hän ei halunnut vahingossa tönäistä siipeen tulijaa kumoon. Se nyt vielä puuttuisikin, jos koulun parantaja onnistuisi murtamaan jonkun nenän ovea avatessaan.. Oven takaa paljastui pieni tyttö, niin pieni, että Jason sai todella katsoa alaspäin.
Lienee ekaluokkalaisia, mies ajatteli nyökäten omalle ajatukselleen. Tyttö kantoi käsissään jotain.. Kasvia? Erikoista. Ehkäpä kasvi liittyi jotenkin oleellisesti siihen, miksi tyttö oli tullut sairaalasiipeen?

"Hei, tule vain peremmälle", Jason sanoi siirtyen nyt avoimelta ovelta pari askelta siiven sisäpuolelle. "Voinko auttaa sinua jotenkin? Olen sairaalasiiven parantaja Jason Lowett. Vai oliko sinulla kenties asiaa siiven toiselle parantajalle? Hän ei nimittäin valitettavasti ole paikalla.", mies kysyi silmäillen tyttöä ja tämän kasvia.

Ovi avautui ja sen avautuessa tuli jotkut kasvot näkyviin. Tessan piti vain ottaa askel taaksepäin ja nostaa katse kengästä yläilmoihin. Kasvot eivät kyllä leijuneet ilmassa, joten setä sairaus se ei tainnut olla. Tessa hymyili kiltisti ja yritti viestiä samaa hymyily -periaatetta eteenpäin Danielillekin. Ovi oli avautunut ja varmasti sen vuoksi, että oven takana oli ollut Tessa ja Daniel. Heitä oli odotettu, ja heitä pyydettiinkin sisälle siipeen.

Vaaleanruskeat hiukset puolelta toiselle keikkuen Tessa asteli sairauksien kotiin. Jännitys oli käsinkosketeltavissa, mutta Tessa tunsi vain Danielin ruukun. Se oli savinen. Hieman piilotellusti Tessa katseli ympärilleen.

”Kyllä”, lapsi vastasi kysymykseen ja olisi sipaissut hiuksiaan korviensa taakse, mutta se ei onnistu, jos on pitämässä Danielia sylissä kaksin käsin. Kasvojen omistajalla oli nimi ja se oli Jason Lowett. Tessan pää painui hieman alaspäin, kallelle. Hänen piti hieman miettiä, että mitä tuo kasvojen omistaja rakkauteen liittyvän sukunimen kanssa sairauksien kotona teki. Asia ei toki hänelle kuulunut, mutta silti. Olisi kiinnostava tietää. Pitäisi joskus kysyä tai keksiä itse.

”Tessa”, Tessa esittäytyi ja kun ei kerran voinut niiata ja nostella minkään helmoja, kun Daniel oli yhä sylissä, tyytyi hän nopeaan pyörähdykseen.

”Ja Daniel”, Tessa lisäsi, kun muisti, että Daniel varmaan ujosteli. Pää oli hieman pyörällä äskeisen pyörähdyksen myötä ja mielellään lapsi olisi nojautunut jotakin vasten, mutta se ei oikein onnistunut, koska Daniel oli sylissä.

Piti olla kohtelias näin sairauksien siivessä, minkä vuoksi Tessa hyvin kasvatuksensa kera vastasi myöntävästi toiseen kysymykseen. Ei Tessa oikeasti tiennyt kuka parantaja oli ja kuka ei, mutta jos se ei ollut paikalla, niin ei se varmaan haitannut. Voisihan henkilö myöhemmin aina tulla puhumaan ja juttelemaan hänen kanssaan. Oikein mielellään Tessa tapaisi heitä.

Nyt kun muodollisuudet olivat ehkä jo pois alta, Tessa uskaltautui vilkuilemaan vähän ahkerammin ympärilleen uudessa huoneessa. Se vaikutti huoneelta. Ei kodilta. Tessa olisi sipaissut oikealla olevat hiukset paremmin korviensa taakse taas, mutta se ei onnistunut, koska hän piteli silläkin kädellä Danielin ruukusta kiinni. Ai niin, olikohan Love kuullut, että Tessa oli ajatellut silkkinauhojensa antamista. Tyttö mietiskeli tätä hetken ajan.

”Haluavatko setä ja täti sairaudet”, Tessa päätti oman hiljaisuutensa kysymyksellä ja yritti silmillään ja sormillaan osoittaa hiuksissaan olevia silkkinauhoja, jotka pitelivät hiukset ylhäällä molemmin puolin hänen päätään, ”nämä?” Kovin hyvin tämä viittailu ei onnistunut, koska hänellä oli yhä Daniel sylissään. Piti liikutella sormia ruukkua pitkin ylemmäs ja polvella pitää Danielia vielä varmuuden vuoksi ylhäällä. Ei Tessa lemmikkiään vielä uskaltanut mihinkään asettaa, kun sairaudet eivät olleet vielä esittäytyneet.

Jasonilla totisesti oli vaikeuksia pitää suupieliään kurissa, ne kun nykivät hyväntahtoisesti ylöspäin. Vai että Daniel?, mies pohti katsellen Tessan kantamaa jotain kaktuksentapaista. Jotenkaan ei vaikuttanut sopivalta nauraa tai hymyillä vaikka mieli tekikin, sillä Tessa vaikutti kaikessa pienuudessaan olevansa aivan tosissaan esitellessään kasvinsa Jasonille. No toisaalta, olihan Jasonin siskollakin ollut mielikuvituskaveri, mutta se oli näkymätön. Miksi mielikuvituskaveri nyt ei voisi olla näkyvä.. Tai kasvi?

Jason nyökkäili ymmärtäväisesti tytölle, kun tämä totesi, että hänellä tosiaankin olisi asiaa toiselle parantajalle. Odottamaan olisi kuitenkin turha jäädä, sillä Jason ei tarkalleen tiennyt, koska tuo toinen parantaja tulisi paikalle taas. Siihen voisi mennä vielä tunteja, eikä Jason itsekään tiennyt, viipyisikö niin pitkään siivessä. Jason katseli pää kallellaan ympärilleen katselevaa tyttöä, jonka hiukset oli sidottu nauhoin kiinni. Mies oli juuri tarjoutumassa kantamaan tuota.. Danielia.. Sillä näytti, että Danielin kantaminen oli pienelle tytölle varsin työlästä.

”Haluavatko setä ja täti sairaudet nämä?”. Jason seisahtui paikalleen ja miltei tunsi mielensä raksuttavan. Miehen katse seurasi tytön kömpelöä osoittamisyritystä kohti tämän hiuksiin sidottuja nauhoja. Mies ymmärsi, mihin Tessa kysymyksellään viittasi, mutta ei ymmärtänyt ollenkaan kysymystä.
' Täti ja setä sairaudet? , mies kuuli oman äänensä kaikuvan mielessään varsin kysyvään sävyyn. Mitäköhän ihmettä tuo nuori tyttö oikein tarkoitti? Pelleilikö tämä Jasonin kanssa, vai oliko hän tosissaan? Sillä jos tyttö pelleili, ei hänen olemuksessaan näkynyt pelleilyn merkkejä.

"Tuota.. Ööh..", valkeahiuksinen parantaja puhui, väännellen molempia käsiään edessään, kuin yrittäen auttaa itseään miettimään, mitä sanoisi seuraavaksi. "Ehkäpä minä voisin.. Ööh? Ottaa Danielin.", mies tarjoutui ojentaen kätensä kohti Tessaa ja kasvia. Paluu alkuperäiseen suunnitelmaan ottaa kasvi Tessalta, tuntui normaaleimmalta vaihtoehdolta edetä tässä eriskummallisessa tilanteessa. Mies astui pari askelta lähemmäs Tessaa, hipaisten jo Danielin astian kylkeä sormenpäillään.
"Danielille on hyvä paikka tuossa, voin kantaa.. Öh.. Hänet siihen.. Tuossa sängyn vieressä", mies sanoi nyökäten kohti yhtä sairaalapetiä. "Sinä voisit istahtaa siihen sängylle Danielin viereen, voisimme vaikka jutella hieman.", Jason totesi ystävälliseen sävyyn. Ehkäpä olisi kuitenkin viisasta hieman jututtaa tyttöä siitä, millä asialla hän on?

Love ei vastannut kysymykseen, eikä Tessa siten oikein tiennyt, että mitä täti ja setä sairaudet nyt halusivat. Love kyllä sanoi sitten, että voisi ottaa Danielin. Tytön pää hyrisi, jotta pystyi käsittelemään tätä kaikkea. Halusivatko täti ja setä sairaudet Danielin? Miksi?

Tessan pää kallistui aste asteelta eikä hän ihan tiennyt mitä tehdä. Ei hän ollut tullut tänne luopumaan Danielista, kaveristaan. Vai oliko tämä jonkinlainen uhri? Love sanoi sitten, että voisi vain nostaa Danielin sängylle. Vastaus rauhoitti pienen Puuskupuhtytön mieltä. Tessa hymyili kiltisti ja antoi sitten aikuisen ottaa Daniel, kunhan oli ensin vähän kuiskutellut Danielin takaisin luottavaisuuden puolelle.

Tessa seisoi vielä ja katseli Danielin matkaa, vaikka tekikin mieli vilkuttaa, kun Daniel aika selkeästi oli vähän epäluuloisempi.

”Kaikki hyvin, Daniel”, tyttö vakuutteli ja asteli sitten lähemmäs sänkyä. Se oli aika korkea. Kävi ilmi, että Tessan olisi kuullut mennä sängylle, eikä Daniel. Vieraanvaraisia nämä sairaudet. 😊 Ajatus pompahti tytön mieleen aivan yllättäen hänen tiiraillessaan sairauksien yhtä sänkyä. Se oli aika korkea. Pitäisi kohottaa etukroppaa ja seistä selkä suorana ja ööh… Tessa ei ollut ihan varma, että pitäisikö nyt sievästi nousta sängylle vai vähemmän sievästi vai vain odottaa, että Love tulisi ja auttaisi. Vieraanvaraisuuden aste ei ollut vielä ihan selkiintynyt. Ainakin Love tuntui olevan joku sairauksien työntekijä.

Tessa päätti odottaa jotain avustusta. Kätensä tyttö asetti taaksensa sängylle katsahtaen hiukset hulmuten ensiksi olkansa yli taakse. Sänky oli vielä paikoillaan, eikä ollut liikahtanut minnekään. Vaikka avustusta odotettiinkin, Tessa yritti vielä itse päästä sängyn päälle. Jalat potkaisivat maasta vauhtia ja… nousu jäi parin tuuman verran vajaaksi.

Tämä tyttö ei silti lannistunut tästä, vaan piti käsiään yhä sängyllä takanaan. Ennen pitkään hän pääsisi vielä istahtamaan setä ja täti sairauksien sängylle. Saiko toisten sängyillä istua? Mutta niitä sänkyjä oli aika paljon täällä.
”Täällä on monta sänkyä. Kuinka iso perhe täällä asuu?” Tessa kysyi, kun mieleen tällainen kysymys tuli. Tosin, ei hän vielä tiennyt mistä Love halusi puhua.

”Onko heillä valokuva-albumia?” tyttö jatkoi. Tosi mielellään hän olisi tavannut sairaudetkin, kunhan he eivät saisi häntä sairastumaan. Se, että mistä aikuinen halusi jutella, oli jäänyt tytölle aika epäselväksi. Mutta aika varmasti jonkun mehulasin ääressä, voisi vielä jutella kaikkea mukavaa.

((Pahoittelut kirjoitusvirheistä, en ehtinyt oikolukea!))

Jason käänsi päätään hieman kallelleen samalla, kun vastaanotti Dani.. Tai siis kasvin tytöltä. Niin paljon kuin parantaja pitikin kasveista ja niiden taikajuomiin ja -rohtoihin sopivista ominaisuuksista, hän ei kokenut olevansa niin pitkällä kasvirakkaudessaan, että puhuttelisi niitä nimillä, ainakaan muuta kuin kohteliaisuudesta. Jason pudisteli hyväntahtoisesti päätään kuullessaan Tessan lempeät sanat kasville. Kaikki hyvin, niin totta tosiaan , mies ajatteli epäuskoisesti hymyillen asetellessaan kasvin sängyn viereen pienelle apupöydäntapaiselle. Jason ei luottanut kasvin pysyvän pystyssä sängyllä patjan ollessa hyvin kiikkerä alusta, sivupöytä tuntui paremmalta vaihtoehdolta..

Jason käännähti sivupöydän äärestä ympäri kohti sänkyä, jolle Tessa yritti päästä.. Ilmeisesti. Tytöllä vaikutti ensikatsomalta olevan ikätasoon nähden kovastikin vaikeuksia oman kehon hallinnassa.. Motorisia vaikeuksia.. Ehkäpä jokin etenevä lihassairaus? Mutta vaikuttaisiko lihassairaus aivoihin? Ei. Jason tunsi pohdintojensa keskellä päänsä käätyvän hämmennyksestä jälleen kallelleen. Lopeta nyt hyvä ihminen, näytät ihan pöllöltä , mies kuuli oman äänensä moittivan päänsä sisällä.

Parantaja oli juuri tajunnut, että voisi ehkä olla kohtelias ja auttaa Tessan sängylle, kun tytön viattoman kysyvä ääni pysäytti jälleen hänen toimintansa. Jason seisahtui aivan paikalleen ja mietti, mitä ihmettä tyttö voisi sanoillaan tarkoittaa. Iso perhe? Jason tunsi kulmiensa kurtistuvan kysyvästi. Ehkä Tessa oli nähnyt Allenin nukkuvan hahmon siiven perällä? Mitään muutakaan selitystä Jason ei kyennyt keksimään tuolle oudolle kysymykselle.
"No tuota.. Öö.. Täällä olemme toki minä ja poikani Allen, mutta ei täällä muita ole.. Meidän perhe on aika pieni, vielä ainakin", Jason totesi tuntien lämmön läikähtävän rinnassaan ajatellessaan omaa perhettään ja sen potentiaalista kasvua, ehkäpä jopa ihan lähitulevaisuudessa?
"Mutta emme mekään täällä asu!", mies kiirehti lisäämään, sillä kaikesta päätellen Tessa ei välttämättä ymmärtäisi asiaa itsenäisesti.

Jason irtaantui jälleen kerran ajatuksistaan ja otti yhden pitkän ja yhden lyhyemmän askeleen Tessan luo. Sitten hän otti tyttöä varovasti kainaloiden alta kiinni, ja nosti tämän sängylle istumaan, kuin Tessa olisi ollut ilmaakin kevyempi.
"Kas noin, olepas hyvä", mies sanoi päättäväisesti. "Valokuva-albumeita meillä on vaikka kuinka ja paljon, Imogenin mielestä otan melko paljon kuvia.. Mutta kuule Tessa.. Onko jotain missä voisin sinua auttaa? Onko sinulla jotain.. Ongelmaa..? " Jason oli ollut kysymässä sairaudesta, mutta jokin sai hänet kiertelemään aihetta. Tessa vaikutti motorisen kömpelyytensä ja erikoisten juttujensa puolesta erilaiselta, mutta Jason ei nyt osannut varsinaisesti asettaa Tessaa mihinkään lokeroon. Ehkäpä tyttö oli vain nuori ja puhtaan erikoinen, ilman mitään sen ihmeellisempää patologiaa?

"Haluaisitko.. Jotain.. Teetä tai juotavaa?", mies ehdotti kohteliaasti. Jason otti pari askelta taaksepäin, valmiina noutamaan tytölle jotakin virvoketta, mikäli tämä niin toivoisi. Pahaksi onnekseen parantaja kuitenkin törmäsi peruuttaessaan apupöytään, jolle oli Dan.. Siis Tessan kasvin asettanut. Mies törmäsi pöytään kyllä melko kevyesti, mutta vieläkin pahemmaksi onneksi kasvi ei ollut alunperinkään kovin tukevasti pienen pöydän päällä. Kasvi kellahti kumoon ensin pöydälle, josta se kierähti pöydän reunan yli räsähdyksen saattelemana lattialle aivan Jasonin kantapään juureen.

"Voi ei, minä kömpelys!", mies parahti kumartuessaan Danielin luo tarkkailemaan sille tapahtunutta vahinkoa.

Tessa nyökytteli ymmärtäväisesti Loven sanoessa asuvansa täällä poikansa kanssa. Sängyiltä toiseen pomppinen olisi varmasti aika mukavaa. Tyttö ei vain ihan tiennyt, että missä sairaudet sitten olivat. Odottivat kiltisti vuoroaan verhon takana? Tessa nyökytteli vielä hetken ajan. Pieni perhe kuulosti vallanmukavalta – ja monta sänkyä.

Sitten Love yllätti sanomalla, ettei asunut täällä. Mitä hän sitten teki kaikkien näiden sänkyjen kanssa ja poikansa kanssa?
”Ai”, Tessa sai ensihämmennyksen jälkeen sanotuksi ja hymyili sitten. Olisi epäkohteliasta sanoa tästä asiasta jotain huonoa. Pieni perhe ja iso sairauksien koti monen patjan kanssa olikin vaikuttanut jo vähän… Tyttönen käänsi katseensa Loven käsiin tuon auttaessa hänet sairaalasängyn päälle. Se olikin ollut aika korkea.

Tessa heilutteli jalkojaan ja hymyili valokuva-albumien määrästä kuullessaan. Se vaikutti tosi mukavalta.
”Meilläkin on monta valokuva-albumia. Isistä on myös potretteja.” Mitään kehumista tai ylvästelyä tässä ei nyt ollut kyseessä.

Mietteliäs ilme laskeutui tyynille kasvoille aikuisen kysyessä, että voisiko hän olla avuksi. Avuksi? Oliko Tessalla ongelmia? Tyttö katsahti Danieliin, joka aina välillä kiukutteli. Joskus hän kuvitteli Danielilla olevan jotain, mutta hmm……. Jos Love halusi auttaa, niin totta kai pitäisi antaa tai sanoa jokin asia, jossa tuo voisi olla avuksi. Tessa pohti.

”Daniel ujostelee tosi paljon”, tyttö lopulta sanoi. Se ainakin oli totta ja ihan sanomattakin selvää. Tessa lähti pyörittelemään vaaleanruskeita hiussuortuviaan oikean käden etusormen ympärille hänen yrittäessään antaa vielä jokin parempi asia tai ongelma Lovelle ratkottavaksi.

”Mikä on punainen ja pyörä, iso mutta nelijalkainen, karvainen ja puhdasverinen?” Tessa lopulta esitti arvoituksen. Arvoitus varmasti oli ongelma! Harmi vain, että tyttö oli keksinyt koko arvoituksen ihan itse omasta päästään, eikä täten itsekään tiennyt vielä sen ratkaisua.

Love otti juomatarjoilun puheeksi, ja Tessaa alkoi hymyilyttää tosi paljon. Oi ihana, miten kodikasta. Tyttö ei vain voinut asialle mitään. Hän ei tosiaankaan ymmärtänyt, että miksi sairaalasiivessä oli näin monta sänkyä. Jos täällä oli aina niin kivaa, niin sittenhän…
Kolahdus sai Tessan katseen siirtymään ylimalkaisesta ihailusta takaisin Loveen ja siitä alas lattialla olevaan… Danieliin? Tyttö henkäisi äänekkäästi ja siirsi vasemman käden suunsa eteen. Silmät tuijottelivat maassa makaavaa kaveria.

Aikuinen ei tainnut tiedä mitä tehdä – tai ei ainakaan ymmärtänyt tilannetta. Tessaa ei häntä silti voinut moittia.
”Ei vaan uskalias, ujo, urhea”, tyttö korjaili Loven sanoja omasta mielestään varsin huomaavaisesti. Jostain u-kirjain oli vain tullut hänen mieleensä ja sanoma vaikuttaisi vakuuttavammalta, kun kaikki sanat alkaisivat u-kirjaimella.

”Danieel, ei kannata hyppiä alas pöydiltä. Nouse vain rohkeasti ylös”, Tessa kehotti kasviaan, joka juuret ja multa oli levinnyt pitkin lattiaa… ja olivat jo hieman poissa ruukusta. Ruukusta oli lähtenyt myös palanen, mutta siinä oli jo aiemminkin ollut jokin särö. Tessa ei jaksanut välittää sellaisista yksityiskohdista liikaa.

”Vai tulenko alas?” tyttö vielä kysäisi ja jäi hetken ajan odottelemaan Danielin vastausta. Kun oikein pinnisteli, niin kyllä Tessa joitain naksutusääniä sieltä suunnalta kuuli. Kaveri ujosteli taas aivan valtavasti. Tessa hymyili ja katsoi sitten aikuiseen. Hän ei ollut ihan varma siitä, että osasiko Love tätä kieltä.
”Tämä on morsetusta”, Tessa kertoi huomaavaisesti.

Daniel ei Jasonin onneksi ollut saanut kovinkaan mittavaa vahinkoa, ruukusta oli pienehkö kolmionmuotoinen pala irti ja mullasta osa pitkin lattioita. Enemmän huolissaan Jason oli kasvin juurista, jotka olivat päätyneet osittain ruukun ulkopuolelle, mutta parantaja sai ne kämmenellään varovasti autettua takaisin särkyneeseen ruukkuun. Miehen onneksi Tessa ei vaikuttanut kauheankaan traumatisoituneelta kasvikaverinsa kohtalosta, vaan pikemminkin kannusti.. Kasviaan? Nousemaan ylös lattialta. Jason nostikin Danielin ruukkuineen ja ruukunpalasineen takaisin kovaonniselle sivupöydälle, josta kasvi oli hetki sitten kierähtänyt alas. Jostain kuului ikäänkuin.. Jonkinlainen napsutteleva ääni, niin hento, että sen olisi voinut vannoa olevan kuvitelmaa.

"Morsetusta?", Jason ähkäisi kysyvästi. Mies oli jo aikoja sitten lukenut useita vähintäänkin kyseenalaisia tukimuksia kasvien kyvyistä kommunikoida, mutta mies oli heivannut nuo oletukset ja ajatukset pois mielestään ja lokeroinut ne järjettömyyksien osastolle mielessään. Nyt kuitenkin Tessa oli kaikessa kummallisuudessaan saanut miehen epäilemään, ehkäpä tyttö aisti tämän maailman jotenkin eri tavalla, kuin kaikki muut ihmiset hänen ympärillään?

"Kuule.. Neiti.." Parantaja ei itse asiassa ollut kuullut vielä Tessan sukunimeä.
"Tessa. Osaatko sinä siis kommunikoida tämän kasvin kanssa? Ymmärrät sitä?", Jason kysyi, epäluuloisuus kuultaen äänessään. Pitkänhuiskea parantaja ei oikein tiennyt, mitä ajatella tästä varsin absurdistakin kohtaamisesta. Suurin osa ajasta tuntui menevän siihen, että hän yritti ymmärtää edessään olevan pienen tytön juttuja, miettimättä jatkuvasti sitä, mikä diagnoosi olisi tytölle.

Jason nosti taikasauvaansa ja eräänlaisella näpäytyksellä ja muutamalla sanalla korjasi Danielin ruukun entisenlaiseksi. Tämän jälkeen mies asetteli sen huolellisesti ja tukevasti keskelle pöytää, jonka jälkeen haki muutaman metrin päästä kaapista pienen säkin multaa.
"Danielin onneksi puutarhanhoito on harrastukseni siinä missä ihmistenkin hoito.", Jason totesi hymyillen. "Saan Danielin tuota pikaa entisenlaiseen, ellen parempaankin kuntoon!", mies julisti availlessaan multapussia. Huomaamattaan Jason oli alkanut jo kutsua kasvia Danieliksi.

Tessa ei huomannut tai sitten ei vain ymmärtänyt epäluuloisuutta. Tyttö vain hymyili ja nyökkäsi pontevammin. Kyllä, kyllä, kyllä. Aikuinen ymmärsi asian.

”Joo”, Puuskupuh vielä sanoi ääneen, kallisti päätään niin että etutukka halusi kellahtaa sivulle ja hymyili lasiensa takaa. Olisi tosi mukavaa, jos Daniel saisi lisää juttukavereita. Tosi harvoinhan Daniel halusi edes puhua muiden kanssa mikä Tessasta ainakin oli sääli. Ei hän silti hyvää kaveriansa ja lemmikkiänsä säälinyt.

”Daniel ei puhu paljon. Se ujostelee”, tyttö vielä lisäsi heilauttaessaan jalkojaan sängyllä yhä istuen. Sänky vaikutti aika mukavalta ja kun hieman edes takaisin liikkui, kumartui eteenpäin ja sitten yhtäkkiä vähän taaksepäin koki jonkun pomppoilevan olon. Aika jännää.

Sänkypuuhailunsa lomasta Tessa seurasi aikuisen työtä. Danielin ruukku oli taas ehjä. Se oli tosi mukavasti tehty! Kiittämään Tessa ei kuitenkaan ruvennut, sillä tavallaan hän oli ehkä odottanut jotain tällaista. Olihan hän nyt Tessa, ja Daniel oli Daniel, ja tuon ruukku oli tuon ruukku.

Aikuinen kertoi harrastavansa puutarhan hoitoa, ihmistenhoitoa ja – Tessa lisäsi mielessään – sairauksien hoitoa. Aika multitalentti. Tessan oli aivan pakko kertoa tästä isille sitten, kun häntä taas näki. Ihmistenhoito kuulosti tosi arvokkaalta tehtävältä ja Tessa ei ollut ihan varma, että missä kellarissa tai kasvihuoneessa ihmisiä hoidettiin. Olisi otettava joskus selvää.

”Hienoa, ja Daniel muista kiittää kilttiä setä ihmistenhoitaja aikuista”, tyttönen ilmoitti ja säteili. Ihanaa, kun sairauksien luona oli kiva aikuinen. Tessa ei vain ollut vielä tavannut sairautta, mutta että ne saivat Danielin jo rohkeaksi. Ohhoh. Tyttö sipaisi sormellaan hiuksiaan ja katseli uudestaan paremmin ympärille.

”Missä puutarha on?” Tessa kysyi varsin ymmärrettävästi. Multaa oli haettu jostain – ah tuolta – Tessa katseli ympärillensä. Mutta ei kai puutarha ollut jossain kaapissa? Vai oliko se salaovi johonkin muualle?

”Entä se ihmistenhoito puisto?” tyttö lisäsi hetken tuumailtuaan ja katseltuaan Danielin yrityksiä pysyä yhä hengissä. Kyseessä olisi ehkä puisto. Kellarissa voisi olla aika kylmä.