Tylypahka AM

((Syksyllä 2017 junalla kouluun matkustavat ovat tervetulleita liittymään peliin!!))

”Parempi lähteä liian ajoissa kuin liian myöhässä”, isi sanoi, kun lähdimme. Isillä oli kyllä vielä suojanaamio päällä ja viikset hieman huonosti, mutta en yrittänyt korjata asiaa tällä kertaa. Viime kerralla viikset olivat lopulta kadonneet.

Astuimme viisi tuntia etuajassa ulko-ovesta ulos. Sieltä sitten juna-asemalle ja laiturille, jolta juna lähtisi. Oli tosi kivaa viettää aikaa taas isin kanssa. Oli Danielinkin seura hyvää, mutta isi sentään puhui ääneen. Pääsimme perille kolme tuntia etuajassa. Paljon ihmisiä siellä ei vielä ollut. Katselin mekkoani, kun isi vielä totesi, että näytin kauniilta. Hymyilin hieman. Se oli kirkkaanvihreä vähän yli polvien ulottuva mekko, jossa oli paljon ahopäivänkakkaroita. Enemmänkin niiden lehtiä kuin kukintoja. Jos joku kysyisi, niin osaisin kyllä sanoa sen latinankielisen nimenkin sekä sen aiemman nimen.

Isi rutisti minut vielä tiukasti itseään vasten ennen kuin talutti minut junaan. Se oli onneksi jo paikoillaan. Isi osasi lukea paljon sujuvammin ja tiesin paljon kaikesta, joten vaaraa siitä, että olin nyt väärässä junassa ei ollut olemassa. Otin Danielin isin kädestä. Piti vähän kumartua eteenpäin ja olla tippumatta niitä porrasaskeleita alaspäin tai kolauttaa päänsä.

Daniel sylissä yritin vielä heiluttaa isille, mutta se ei ihan onnistunut. Kävelin sitten käytävää eteenpäin ja etsin osastoa johon mennä. Ainoa vaatimukseni oli, että se ovi olisi jo auki. Daniel sylissä ei paljon ovia availla.

Ensimmäisten kahden kolmen jälkeen löysin lopulta yhden. Astuin sisään, pyörähdin kerran ympäri ja lopulta istuuduin toiselle niistä penkeistä. Pidin Danielia yhä sylissä, mutta se ei suostunut vielä juttelemaan. Ehkä se vielä nukkui? Ajankuluksi tarkastelin ympäristöä. Juna oli minulle uusi enkä ollut vastaavanlaisessa aiemmin ollut. Pyörittelin jalkojani ja hyräilin yhtä kappaletta, jota äiti mielellään hyräili ollessaan yksin.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Atlas

Saavun asemalle vanhempieni kanssa noin pari tuntia ennen junan lähtöä. Olen hermostunut, mutta myös innoissani. Eihän sitä joka päivä pääse opiskelemaan taikuutta ja muuta Tylypahkaan. Minulla on ylläni mustat saappaat, harmaat farkut, valkoinen kauluspaita ja sen päällä mustavalkoruudullinen liivi. Halusin näyttää tavalliselta, mutta samalla hieman asialliselta. Hyvästelen vanhempani monin halauksin ja pusuin ja menen junaan alkaen etsiä sopivaa istumapaikkaa. Olen hieman eksyksissä uudessa ympäristössä ja tahdon vain päästä istumaan aloilleni ja odottelemaan junan lähtöä. Löydän osaston, jonka ovi on auki ja vilkaisen sisään. Sisällä on jo joku, mutta hän näyttää mukavalta, vaikka hänellä onkin arpi.
"Tuota, voisinko tulla istumaan tänne?" kysyn hieman hermostuneena. En ole tottunut keskustelemaan uusien henkilöiden kanssa. Pitäisi tottua.

((Tää on eka kerta, kun kirjoitan mihinkää roolipelijuttuun, joten sori jos tästä tulee sekavaa))

Saavun äitini kanssa asemalle tuntia ennen junan lähtöä. Olisimme voineet tulla aikaisemminkin, mutta minulla meni aamulla aikaa valita, mitkä vaatteet olisivat mukavimmat junamatkaa ajatellen. Loppujen lopuksi päädyin valitsemaan mustan hupparin ja mustat collegehousut. Väriä asuuni saan hupparini alla olevalla väljällä, sinisellä t-paidalla.

"Älä huoli, hyvin se menee" äitini rauhoittelee minua, kun huomaa minun purevan hermostuksissani kynteni reunaa. Muutin tänne perheeni kanssa vasta äskettäin, joten en ole ehtinyt tutustua keneenkään. Ympärillämme hyörii noitia ja velhoja jättämässä jälkikasvuaan junan kyytiin ja sanomassa heipat. Hengitän syvään ja puhallan ilman hitaasti ulos.
"Okei, auttaisitko kantamaan nämä tavarat junaan? Ei huvittaisi olla viimeinen, jolloin en voisi valita paikkaa niin vapaasti" selitän äidille hivenen rohkaistuneena. Nostamme matka-arkkuni yhteisvoimin kyytiin ja äitini katsoo minua pieni, surumielinen hymynkare huulillaan.
"Pitäisi varmaan sanoa heippa ja hyvää lukukautta" hän lopulta sanoo ja halaa minua. Kiitän ja sanon heipat samalla kun lähden raahaamaan tavaroitani pitkin junan käytävää. Olin toivonut pääseväni istumaan yksin, mutta tulin kuin tulinkin liian myöhään, kaikissa osastoissa oli jo joku. Luovutan ja menen lähimmän vaunuosaston ovelle katse maahan kohdistettuna.
"Ömm... Olisko täällä vapaata?" kysyn ujosti ja kohotan katseeni erittäin sievään, kukkamekkoiseen pikkutyttöön, jolla kulkee arpi hänen nenänsä yli.

"Hei, hyvin se menee!" äiti sanoi.
"Joo äiti, mä en tarttee varmistelua!" nauroin iloisesti. "Mä oon odottanut tätä jo pitkään."
"Koitan lähinnä varmistella itseäni", äiti myönsi hermostuneena ja otti isän kädestä kiinni. "Meillä ei ole mitään ideaa minkälainen koulusi on."
"Se on varmasti kiva! Älkää nyt huoliko, lupaan kirjoittaa joka päivä! Valmistautukaa pöllöihin!" sanoin rauhoitellen. "Sitten vain kirjoitatte kirjeen sille pöllölle joka me ostettiin teille. Sitten se tuo sen mulle ja mä voin lähettää teille kirjeen koulun pöllöllä."
"Äitisi liioittelee, kyllä me pärjätään." isä sanoi hitaasti. "Kyllähän me sinusta kuullaan."
"Joo joo, mutta olet siellä niin kauan!" äiti panikoi ja halasi minua. "Hei, mä tuun jouluksi takaisin! Nyt pitää mennä!" sanoin ja pitäydyin halissa vielä jonkin aikaa. "Nähdään!" sanoin ja halasin isääkin tiukasti. Kun astuin junaan, jokin syttyi. Varmaan seikkailunhalu, uuden elämäni alku iski.

Mietin mihin menisin. En kuitenkaan tuntenut ketään, joten sillä ei tainnut hirveästi olla väliä. Entten tentten teelika mentten... Yoshi, tuo ovi tuolla! Kävelin ovelle ja avasin sen pirteästi. "Hei, olen uusi täällä! Saanko istua tähän?" sanoin iloisesti. Jos vastaus oli kyllä, istuin ruskeasilmäisen tytön viereen. Oho, tytöllähän oli arpi nenässä! Tekisi mieli kysyä siitä, mutta se saattoi olla ikävä tarina. Tyttö ei ehkä haluaisi kertoa sitä.

Katherine oli äidin vieressä kun äiti antoi vielä halin ja suukon. Katherine valmistui lähtöön ja vakuutti äidille,että tämä voi olla rauhallinen. Hän lähetti äidille lentosuukon kävellessään ja äiti toivotti hänelle hyvää kouluvuotta. Jotain oli taas alkanut. Kouluvuosi alkaisi taas. Kun Katherine näki junansa, hän suorastaan juoksi sinnepäin ja mietti että vihdoinkin hän näkee taas kavereitaan. Se tuntui kivalta ja häntä odottaisi kaikki oppilaat, jotka olisivat junassa. Kouluvuosi sai vihdoinkin alkaa.

((Ooh, vau, ihmisiä ❤))

Jos kurottelin ja yritin olla pitkä, niin näin miten ulkopuolelle oli jo kerääntynyt ihmisiä. Ehkä junamatka alkaisikin pian. Oh, en voinut odottaa. Siitä tulisi varmasti tosi mielenkiintoista.

Yllättäen joku tervehti ja käänsin katseeni ikkunasta katon poikki oven suuhun. Siinä seisoi joku tyttö, joka myös kysyi voisiko tulla tänne istumaan.
”Joo tietenkin”, vastasin aikailematta. Muistin että tytöt, joilla on lemmikkejä sylissään, usein myös silittävät lemmikkejään. Katsoin alas Danieliin, jota ei kyllä voinut yhtä helposti silittää. Pitäisikö silittää ilmaa? Se olisi varmaan tosi rauhoittava ele.

”Ja moi”, muistin vielä tervehtiä ja hymyillä pienesti. Silitin oikealla kädellä ilmaa Danielin piikkien yläpuolelta. En ollut aiemmin koskaan ollut toisen lapsen kanssa yksin junassa ja se oli oikeasti tosi jännittävää. Yritin silti olla heiluttamatta liikaa jalkoja, sillä Daniel heilui myös, kun jalkoja heilutti. Se nyt vielä puuttuisi, jos Daniel tipahtaisi lattialle ja hänen ruukkunsa menisi sirpaleiksi. Ajatus jo puistatti.

Onneksi jonkin ajan kuluttua joku avasi sitten oven ja tuli sisään. Lopetin Danielin silittelyn. Ei varmaan pitäisi enää silitellä lemmikkiä.
Siinä missä äskeinen tyttö oli vaikuttanut ei-niin-paljon-vanhemmalta, vaikutti uusi tyttö vanhemmalta. Tämä kysyikin, että olisiko täällä vapaata. Nostin silmälasini paremmin nenälleni ja vilkaisin ympärilleni. Lattia oli vielä hyvin vapaa, ikkunan edustakin, istumapaikatkin. Ai että tajusin vasta nyt, että tilan säästämiseksi pitäisi varmaan itse nousta ylös. Daniel vain pitäisi laskea jonnekin. Hmm… tätä tuumaillessa unohdin vastata toisen tytön kysymykseen. En kuitenkaan ollut ainoa junavaunussa oleva, joten se ei varmaan haitannut.

”Noh Daniel, minne sinä haluat?” kysyin hiljaa Danielilta. Se oli vaiti. Koitin uudestaan. Se pysyi yhä vaiti. Huokaisin ja heilutin jalkoja. Ensin oikea jalka pitkälle, pitkälle ja takaisin… ja samaan aikaan vähän vain toista myöhemmin vasen, vasen, vasen.

”Olet pikku tylsimys Daniel, sitä sinä olet”, jatkoin Danielille kuiskailua. Vaikka kuinka kallistelin päätä ja korviani, se ei vastannut. Ehkä se oikeasti nukkui. Hätkähdin sitä, kun vaunun ovi avautui toistamiseen. Oven suussa seisoi joku tyttö, joka myös ilmoitti olevansa uusi täällä. Uusi tässä junassa? Ooh, minäkin! En vain tiennyt, että pystyisinkö keskustelemaan yhteen kovaan äänensävyyn ja jaksaisinko kuunnella yhtä kovalla äänensävyllä sanottua ainakaan kovin pitkään.

Kiersin kädet Danielin ruukun ympäri ja painoin päätäni hieman alemmas. Yritin halata osumatta piikkeihin. Tavalliset junassa olevat tytöt, joilla on oma lemmikki mukanaan varmasti myös halaavat sitä.
”Moi”, vastasin uuden… siis sen lennokkaan tytön tervehdykseen. Alkoi vähän väsyttämään.

Saan luvan ja menen istumaan tyttöä vastapäätä. Katson hänen pitelemäänsä kasvia hieman hämmentyneenä. Tyttö tervehtii minua ja hymyilee. Hymyilen pienesti takaisin ja jatkan kasvin katselemista. En ole ennen nähnyt mitään vastaavaa ja mielenkiintoni herää. Haluaisin kysyä kasvista, mutta en ole varma, olisiko se liian töykeää. Niinpä päätän pysyä vaiti. Katselen ulos vaunun ikkunasta ja heiluttelen hieman jalkojani yrittäen kuitenkin olla näyttämättä levottomalta.

Katherine käveli junassa ja huomasi erään tytön ja hänen ympärilläkin joitain. Hän kysyi mitkä heidän nimensä olivat ja alkoi esitellä itseään tarkkaan jokaisella lauseella. Hän oli tyytyväinen siihen ja jatkoi.

Ja sitten Daniel yllättäen sanoi jotain. Se morsetti. Jouduin miettimään vähän paremmin, mikä oli vähän ikävää, kun oli väsynyt. Sain silti sen sanoman selville. Joku kuulemma katsoi sitä. Nostin katsettani ja vilkuilin ympärille. Tiesin kyllä, että muut lapset voisivat katsoa. Nehän olivatkin tähän vaunuosastoon pelkästään tulleet takiani. Ei Danielin takia. En halunnut pettää Danielin luuloja, joten en sanonut tästä mitään. Hymyilin vain.

Paikalle pelmahti yksi lapsi lisää. Tuo kysyi muiden nimiä, mutta alkoi sitten puhumaan itse itsestään. Yritin hymyillä pirteästi, vaikken ollut enää kauhean pirteä. Onneksi silloin, kun ihmiset puhuvat itsestään ei tarvitse kommentoida paljon, mutta saa silti tietää kuinka kiva ja mukava lapsi toinen on.

”Öö… Moi? Olen Tessa”, sanoin katsoen Danielin päätä. Yritin suoristaa selkääni, jotta ryhtini vaikuttaisi hyvältä. Äiti aina sanoi siitä, että miten pitäisi olla suoraselkäinen lapsi.

”Ja tämä tässä on Daniel”, täydensin, kun muistin, että Danielia aina ujostuttaa olla uusien ihmisten seurassa. Se on aika söpöä. Joutua nyt puhumaan Danielin puolesta.

Tunsin miten juna lähti liikkeelle, ja koitin ikkunasta nähdä, että juoksevatko junan ulkopuolella olevat aikuiset ja lapset junan tahdissa rakennuksen halki. Se olisi varmasti näkemisen arvoista. En kuitenkaan nojaudu liikaa ikkunan suuntaan, koska Daniel on sylissä ja väsyttääkin.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine