Tylypahka AM

Jos Harold olisi voinut kelata aikaa taaksepäin, hän olisi tehnyt sen. Jamien kertoessa pääsykokeiden olevan vasta viikon päästä muisti Haroldkin kuulleensa jotain sen suuntaista. Olisi ehkä pitänyt muistaa tämä asia jo aiemmin. Kauhean hyvän small talk aiheen ei tämä Korpinkynsi sittenkään osannut valita, kai. Tämä ei tainnut edes olla sellainen aihe, josta Jamie puhuisi ilman kannustusta. Harold jätti huokaamatta, vaikka mieli tekikin.

Ennen kaikkea tämä Korpinkynsi ei ollut varma siitä, että mikä paikka se oli, jonne Jamie ylipäätään oli hakenut… siis ensisijaisesti, olikohan Jamie hakenut muuallekin? Okei. Ehkä Haroldin olisi pitänyt jättää joskus työmietteet vähemmälle ja keskittyä enemmän Wescottien perheen elämään, tai ainakin Jamien elämään. Olisi ollut vähän ikävä huomata vasta päiviä myöhemmin se, että Jamie olisi oikeastaan jo lähtenyt muualle. Se vain toisi lisää tekosyitä ja valheita Jamien vanhemmille sepitettäväksi.

”Niin, niinhän se olikin”, Harold totesi ääneen. Mitään tarkempaa hän ei oikeasti pystynyt sanomaan. Ei edes kommentoimaan opiskelupaikkaa tai -alaa.

Onneksi Jamie itse tarttui tähän uuteen puheenaiheeseen paremmin, vaikkei se välttämättä se mieluisinkaan ollut. Harold saikin huomata, ettei Jamie ollut ihan tämän käytännön ystävä, että ensiksi olisi yleiset kokeet ja sitten vielä erikseen oli olemassa pääsykokeet. Mutta tavallaan jotenkinhan koulun pitäisi osata seuloa parhaimmat ja soveltuvimmat hakijat sisälle. Vaikka S.U.P.E.R. -tutkinnon kokeet olivatkin aika yleiset ja monet koulut ne järjestivät, niin tietenkin oli jonkin verran eroa koulujen väliltä. Joidenkin opetussuunnitelmat olivat erilaisia, toiset eivät tienneet esimerkiksi zombiapokalypsista mitään, kun taas toiset tiesivät. Tämä kaikki näkyisi vasta pääsykokeessa!

Jamie kuitenkin vakuutteli vielä, että tuosta tutkinnosta olisi hyötyä. Harold nyökkäsi. Ei hän toki halunnut kuolla varmaan ennen tätäkään tutkintoa, vai miten asia pitäisi ilmaista?

”Mutta onhan se aika ymmärrettävää, että halutaan varmistua siitä, että hakija on soveltuva. Että tietää paljon niistä tärkeistä asioista jo ehkä etukäteen ja että onko hän kuinka.. innostunut alasta tai siis siitä, mistä haluaa oppia lisää.. Siitä, mitä haluaa tehdä”, Harold yritti vastata ja tsempata Jamieta.

Tarkoituksena ei ollut olla yhtään sen huonompi keskusteluseura kuin hän selvästi oli jossain vaiheessa vierailuaan jo ollut. Parempaan tulokseen olisi varmasti päässyt, jos olisi ollut hiukan parempaa käryä tällä hetkellä siitä, että minne Jamie nyt haki (ja ottanut enemmän katsekontaktia). Joskin, takkutukan mieleen eksyi sellainenkin idea, että jos asialla olisi myöhemmin vielä väliä, niin hän voisi ehkä ohikulkumatkallaan vilkaista josko Jamiella olisi mitään alaan liittyviä kirjoja… Jos pääsykoe kerran oli, niin hyvinkin voisi olla pääsykoekirjakin olemassa? Tai muuta syventämismateriaalia? Jamien tuntien kaveri ei varmasti luottaisi ihan täysin koulussa opittuihin asioihin ja taitoihinsa… Tai ei ainakaan niin sataprosenttisesti. Nyt, kun asiaa lähti ajattelemaan, niin tämä koko aihe tuntui vähän ööh.. kehnolta?

”Mutta jos haluat sinne, niin varmasti myös pääsetkin sinne”, Harold lisäsi vielä toivoen samalla, ettei Jamie yhtä suurella innolla oikeasti halunnut päästä sinne kauppaan. Mutta jos Jamie siellä haluaisi käydä, niin Haroldin oli tosi huono yrittää puhua itseään pois tästä tilanteesta. Olipahan hän vielä ehdottanut koko kaupassa käyntiä – tavallaan. Pian näköpiiriin ilmestyikin jo polkupyöräparkki, luultavasti kaupan.

”Nyt lomalla pitäisi varmaan jossain vaiheessa tulla tietoa V.I.P. -arvosanoistanikin”, Harold päätyi lopulta vaihtamaan teemaa kokeillen samalla varovaista hymyä Jamieen katsoen. Olisi ikävää saada Jamie ihan hermoraunioksi jo ennen kauppaan pääsemistä. Se olisi ehkä kielinyt nopeaa lähtöä, mutta silti… Mitä sitä kaveria nyt liikaa härnätä jollain tällaisella, jos oli jo pilannut jotkut ruokakeskustelut apokalypsi -maininnalla, ruokarukouksen jälkeen.

"Mmmm, niin, no, onhan se tietysti niinkin", Jamie joutui myöntämään Haroldin järkeillessä, että pääsykokeistakin oli hyötyä ja niistä sai sellaista tietoa, jota pelkistä S.U.P.E.R. -kokeista ei saanut. Mutta olisi hän silti mieluummin mennyt loistavilla S.U.P.E.R. -tuloksillaan suoraan parantajakouluun kuin lukenut ja päntännyt nyt taas lisää peläten, ettei pääsisikään sisälle. Etenkin, kun hänellä ei ollut mitään kovin varteenotettavaa vaihtoehtoista suunnitelmaakaan.

"Mmm, toivotaan", Jamie hymähti vastaukseksi Haroldin vakuuttaessa, että hän varmasti pääsisi parantajakouluun, jos halusi sinne. Hän oli melko varma, että pääsykokeet eivät toimineet näin ja hänestä tuntui hieman ikävältä, jos mahdollisessa hylkäystilanteessa häntä syytettäisiin siitä, että hän ei ollut halunnut sinne tarpeeksi. Sen hän ymmärtäisi, jos oli vain liian tyhmä tai ei ollut opiskellut tarpeeksi, mutta että ei olisi halunnut tarpeeksi... Hän toivoi, että Harold ei toistaisi lausahdustaan siinä tilanteessa, jos hän ei pääsisi sisälle parantajakouluun.

Jamien onneksi kaveri vaihtoi pian aihetta parantajakoulusta omiin V.I.P. -koetuloksiinsa, mikä kuulosti huomattavasti paremmalta ja vähemmän stressaavalta aiheelta.

"Aaaa, niin, totta. Ne eivät ole vielä tulleet?" hän vastasi yrittän tarttua varsin hanakasti tähän uuteen aiheeseen, "sinulla meni kyllä varmasti ihan hyvin. Korpinkynsi ja kaikkea." Jamie virnisti vähän Haroldille, tarkoittaen viimeiset sanansa vitsiksi. Eihän Korpinkynsyyskään nyt automaattisesti mitään loistoarvosanoja taannut vaan ne jakautuivat kyllä yleensä eri tupien välille melko tasaisesti. Jotenkin tämä arkinen keskustelu tuntui kuitenkin hieman väärältä äskeisten keskustelunaiheiden jälkeen, mutta toisaalta hän ei tahtonut palata takaisin siihen aiempaankaan - aikaisimpaan - keskustelunaiheeseen, koska se tuskin etenisi enää mihinkään ja kauppakin lähestyi jo.

"Mitä aineita olet ajatellut jatka ensi vuonna?" Jamie yritti kysyä jonkin aiheeseen liittyvän, mutta mahdollisimman neutraalin jatkokysymyksen.

((Ja kävin tsekkaamassa hiukan lukuvuoden 2015-16 pelejä xD Enkä siltikään ole ihan varma, että meneekö nää jutut ihan oikein :’D ))

”Ei vielä”, Harold vastasi Jamien kysymykseen. Näin hän ainakin luuli… tai eivät ne ainakaan tänne nyt vielä olleet tulleet. Ei sitä myöskään luulisi, että Jamien jästivanhemmat kovin hanakasti toiselta velholta tälle tarkoitettuja kirjeitä piilottelisi. Työpaikalla kirjeiden vastaanottaminen oli myös varsin.. työlästä?

Korpinkynsi hymähti teennäisesti takaisin. Kovin hyvät, toivottavasti edes kohtuu hyvät. Muuten ministeriötyö olisi heti kuopattava, vaikka nyt olikin ihan etuoikeutettu vielä työskentelemään siellä lomasijaisena tai ainakin jonkinlaisena avustajana, kesätyöläisenä.

”Loitsuja, muodonmuutoksia ja pimeyden voimilta suojautumista nyt ainakin”, Harold vastasi kuin apteekin hyllyltä. Loitsut ja muodonmuutokset olivat ne oppiaineet, joihin hän oli panostanut ja joista hän oli kiinnostunut. PVS oli mukana vain loitsupainoitteisuudensa vuoksi. Ei Harold siitä välttämättä muuten ollut kiinnostunut, ellei zombeja vastaan pystyisi toimimaan myös loitsukeinoin… Näin ei kuitenkaan ollut.

”Numerologiasta saan varmaan hylätyn, muttei se haittaa jaa… liemistä en vielä tiedä”, takkutukka jatkoi ja kohautti olkiaan.
”En kyllä usko fletkumatojen oikeuksien paranevan niin nopeasti yhden kesän aikana, joten sielläkin olisi varmaan taas professori Cainen yksinvaltaa ja fletkumatojen limaa vielä käytettäisiin sakeuttamisaineena”, Harold kommentoi ja hidasti askeleitaan kaupan ollessa enää parin sadan metrin päässä…..

Halusiko Jamie oikeasti mennä kauppaan? Harold oli kyllä miltei unohtanut tämän kaiken V.I.P. -kokeita muistellessaan, mutta kaupan aukeava ja sulkeutuva ovi jästiasiakkaineen herätti hänet takaisin tähän hetkeen. Tosiaan. Siellä olisi taas jästejä. Miksi? Harold ei voinut syyttää muuta kuin ajattelunsa puutetta. Jästiasutuksen keskellä olisi varmasti myös jästikauppa. Yksien jästien luota toisten jästien luo. Jästitietoa Harold ei ollut missään nimessä jatkamassa… ei sillä, että hän olisi sitä edes koskaan aloittanutkaan.

Alun kangistelun jälkeen Harold yritti pitää ilmeensä.. kasvonsa.. vielä suht. koht. neutraalina.. Kulmia kyllä hieman pakotti.. Mitä tuollakin yhdellä jästillä oli kassissaan? Puhumattakaan siitä, että miten tuo yksi jästilapsi käyttäytyi… ja nuo vaatteetkin vielä…. Poika lopulta käänsi katseensa sivuun ja yritti saada hartiatkin takaisin rennoiksi. Tästä ei tosiaan tulisi mitään, jos ihan jännityshermokimppuna yrittäisi kaupassa käydä… ilman minkäänlaisia ostoaikeita!

Jamie nyökytteli Haroldin oppiainevalinnoille. Ne kuulostivat ihan järkeviltä. Loitsut, muodonmuutokset ja pimeyden voimilta suojautuminen olivat varmasti kolme yleispätevintä ja arvostetuinta. Niistä saisi suurimman hyödyn. Muut oppiaineet olivat selvästi… erikoistuneempia. Taikaliemistä oli hyötyä käytännössä vain, jos tahtoi liemialalle – tai parantajaksi. Numerologia, ennustus, muinaiset riimut ja muut vastaavat taas sopivat lähinnä, jos tahtoi ryhtyä tutkijaksi. Tai opettajaksi. Ja jästitiedon osaltahan he olivat molemmat samassa veneessä siinä mielessä, että tiesivät varmasti jo kaiken tietämisen arvoisen jästeistä ja jästien elämästä. Vaikka tietysti jästitieto sinällään tarjosi erilaisen näkökulman siihen elämään, johon he olivat lapsesta asti tottuneet.

”Mmmh…” Jamie hymähti Haroldin sanoessa, että saisi varmaan numerologiasta hylätyn. Hän muistelikin, ettei se ehkä kuulunut tämän lempiaineisiin. Hän oli itsekin jättänyt viimeisinä vuosinaan numerologian opiskelun, sillä vaikka professori Cheshire olikin erittäin mukava ja ihastuttava opettaja, hänen oli pitänyt keskittyä tulevaisuudensuunnitelmiensa kannalta ongelmallisimpaan aineeseen eli taikaliemiin.

”Niin… No… Sellaista käytäntöä on kai vaikea noin vain yhtäkkiä muuttaa”, Jamie yritti puolustella hieman taikaliemien professori Cainea, josta Harold puhui vähemmän kunnioittavaan sävyyn. Ei hän tästä mitään riitaa tahtonut järjestää, mutta taikaliemien professori oli kuitenkin auttanut häntä etenkin viimeisen vuoden aikana huomattavan paljon, vaikka olikin pitänyt häntä ilmeisesti jokseenkin toivottomana tapauksena.

Huomatessaan, että kauppa oli jo suoraan edessä, Jamie alkoi pohtia, mitä ostaisi sieltä. Karkkia? Joku juoma? Ne olisivat kyllä vähän typeriä ostoksia, kun juuri oli jättänyt ruoan jäähtymään pöytään. Kurkkupastilleja? Se vaikuttaa jo huomattavasti paremmalta idealta. Tai… tai… joku lehti.

Kaupan ovi avautui ja sulkeutui, kun porukkaa lappasi niin sisään kuin ulos. Jamie vilkaisi kelloaan.

”Onpa siellä ruuhkaa”, hän totesi ääneen, sillä pikkukauppa harvoin oli kovin täynnä. Olihan se vähän kalliimpi kuin isot marketit ja valikoimakin melko suppea. Mutta toisaalta se oli melko lähellä rantaa ja päivä oli lämmin ja aurinkoinen.

”Mitä ajattelit hakea?” hänkysyi Haroldilta astellessaan lähemmäs ovea.

Harold nyökkäsi väkinäisesti Jamien toteamukselle ruuhkasta. Hienoa. He olivat tulleet ruuhka-aikana paikalle. Mahdollisimman monta jästiä, mahdollisimman samassa paikkaa, mahdollisimman lähellä Haroldia. Arvosteluasteikossa se saisi kiitettävästi Peikon. Peikkokin olisi ehkä mukavampi ostosseura.

Jamien kysyessä, että mitä Harold ajatteli hakea – eli halusi ostaa – Harold tiesi joutuneensa vähän kinkkiseen tilanteeseen. Olisi huono väittää tässä vaiheessa, ettei alun perin oikeasti olisi edes halunnut mennä kauppaan, vaan enemmänkin saada vapaata tilaa ja olla hetken rauhassa. Se taisi kyllä olla mahdoton ajatus, toteuttamiskelvoton, jos Jamie vieläpä luuli häntä itsetuhoiseksi tai jotain. Harold huokaisi hiljaa.

Tilanne puhui sen puolesta, että pitäisi taas yrittää näytellä. Korpinkynsi siirsi tietoisesti muka yllättyneenä kaupan läheisyydestä katseensa itseensä ja ryhtyi kopeloimaan taskujaan läpi. Housun taskuja, kun ei kauheasti muita taskuja missään tainnut olla. Pitäisi näyttää yllättyneeltä ja kaikkea, mutta Harold ei ihan viitsinyt parin, tai siis useamman kuin parin, jästin vuoksi tehdä mitään kunnon läpivetoa. Kunhan Jamie nyt vain tajuaisi…..

”Äh, näyttää siltä, että unohdin kolikot”, Harold sanoi ja hymähti hieman pahoittelevasti. Mikä unohdus tosiaankin. Kaverin silmiin Harold ei välittänyt edes katsoa.
”Ja ei tarvitse lainata.. tai mitään. Voin olla ilmankin”, Harold jatkoi hätäisemmiin ja kävi vasemmalla kädellään rauhallisemmin takkujaan läpi.


Tosin, mikäli.. Jamie ei ymmärtänyt sitä epäsuorasti esitettynä, niin pitäisikö asiat sanoa suoraan…? Ajatus putkahti Haroldin mieleen, hänen nähtyään jo ihan tarpeeksi usein sen kuinka suoraan jästit kävelivät rantakatua pitkin tänne ja takaisin. Niin kuin ne olisivat jotenkin komennettu tuollaiseen edes takaisin -liikehdintään.

”Oikeasti”, Harold aloitti ja käänsi katseensa takaisin kaveriinsa, ”haluaisin olla hetken ajan yksin… Ymmärrätkö? Niin kuin ajatella, kerätä ajatuksia…. rauhoittua?”
Se oli Haroldin mielestä varsin fiksusti sanottu. Mielellään tämä Korpinkynsi olisi vielä sanonut ja tähdentänyt Jamielle sitä, ettei hän oikeasti kaavaillut omaa kuolemaansa eikä varmasti alkaisikaan kaavailemaan saatikka toteuttamaan mitään, jos hänelle annettaisiin nyt vaikkapa viisi minuuttia aikaa… lupaa viettää viisi minuuttia yksin.

((Jee, tästä tuli taas se viestiketju, jossa oon aktiivisin xD ))

Haroldin pysähtyessä kaupan ulkopuolella penkomaan taskujaan myös Jamie pysähtyi. Pian toinen poika ilmoitti hymähtäen, että oli unohtanut kolikkonsa – ja kiirehti heti perään vakuuttamaan, ettei tarvitsisi lainata, ennen kuin Jamie ehti edes avata suutaan. Jotkut ihmiset sitten olivat kykenemättömiä ottamaan apua vastaan toisilta. Jamie ei oikein ymmärtänyt, mikä siinä oli niin kauhean vaikeaa.

”Ei se haittaa! Mitä tarvitsit?” hän kysyi Haroldilta mietiskellen, mitä hänellä itselläänkään mahtoi olla mukana. Mutta toisaalta, Harold tuskin olisi halunnut lähikaupasta mitään erityisen kallista. Siellä tuskin edes myytiin mitään kauhean kallista. Jamie oli jo kurottamassa kättään taskuunsa varmistaakseen oman rahatilanteensa, kun Harold käänsi katseensa takaisin häneen ja ilmoittikin haluavansa olla yksin.

Niin kuin. Yksin yksin. Idea ei tietenkään kuulostanut Jamien mielestä erityisen hyvältä. Kuka jättäisi itsetuhoisen kaverinsa yksinään? Mitä jos tämä tekisi jotain, ja hän saisi syyttää siitä koko loppuelämän itseään? Mutta milläpä hän voisi estääkään Haroldia lähtemästä omille teilleen? Millä hän muka voisi kieltää tätä olemasta hetkeä yksin? Väärinymmärtää? Kyllä, väärinymmärtää.

”…ai. …o-okei. Voin… voin olla ihan hiljaa. Kuin en edes olisi täällä”, hän lopulta vakuutti ja veti vielä sanojensa vakuudeksi sormillaan näkymättömän vetoketjun huuliensa välistä kiinni ja heitti niin ikään näkymättömän avaimen menemään. Ele sinällään oli tietysti ihan tyhmä, koska eihän vetoketjuissa ollut mitään avaimia. Kuka sellaisenkin oli oikein alun perin keksinyt? Tällaisia hänellä nyt tietysti olisi hyvin aikaa pohtia sillä välin, kun hän keskittyi olemaan mahdollisimman hiljaa ja näkymätön. Ja tietysti sitä, että mitä hän tekisi, jos Harold nyt kaikesta huolimatta vaikka päättäisi pistää juoksuksi ja kadota jonnekin.

((Jamiee :’’’D Ymmärrän miksi yksi kirjastonkirja oli merkannut hänet miun kohtalokkaaks ööh.. ihastukseks tai joksikin, kohtalos kaveri kuulostais vähän pahalta. xD Jamie on kyl aika kohtalokas xD))

Harold ymmärsi jo Jamien reaktiosta, että tuo ei tainnu ihan ymmärtää, että mistä kiikasti. Hänhän oli kuitenkin aika selkeästi ilmaissut, että mitä olisi halunnut. Kaveri oli aivan varmasti ymmärtänyt asian, mutta silti…. Takkutukka pystyi vain seisomaan mitään sanomatta seuratessaan Jamien miimikoita. Harold olisi kääntänyt katseensa sivuun, jos olisi siihen pystynyt – tai jos olisi ehtinyt ja osannut, niin aiemmin keskeyttänyt Jamien.

Korpinkynsi pystyi vain huokaamaan. Tämä oli taas ihan turhaa. Sitä paitsi, luuliko Jamie, että tuon läsnäolon voisi noin vain unohtaa, kunhan tämä vain piti suunsa suljettuna? Harold kylläkin myös epäili kaverin kykyä olla hiljaa ja huomaamaton ylipäätään koko ajan. Sitä paitsi: Harold ei halunnut mitään tällaista. Hän ei missään nimessä voisi ajatella rauhassa tai ylipäätään tehdä mitään, jos Jamie niminen varjo seuraisi hänen jokaista askelta ja elettä omilla askeleillaan ja katseellaan.

Harold kirjaimellisesti nosti kädet pystyyn.
”Okei, okei. Luovutan. Palataan teille Jamie”, takkutukka sanoi tylymmin kuin oli asian tarkoittanut. Suurta iloa Jamien vetoketjun avaimen etsimisestä Harold ei löytänyt, minkä vuoksi hän jätti asian sikseen. Jos Jamie haluaisi jatkaa tällaisia lapsellisia miimikoita ja avaimen etsimistä ja vetoketjujen availua, niin siitä vain. Ilman Haroldia.

”Voit taas puhua ja olla näkyvissä”, Harold sanoi enemmänkin kohteliaisuudesta kuin… muusta, laskiessaan kätensä hitaasti alas. Okei, vaiti oleva Jamie tuntui olevan tavallaan pahempi kuin puhuva. Silloin ei voinut lainkaan tietää, että mitä pääkopassa liikkui. Tällä hetkellä vaikutti jo kyllä hieman siltä, että kaikkea väärää – vääriä kuvitelmia, vääriä luuloja ja vääriä tulkintoja – mikä ei antanut Haroldille suurtakaan intoa viettää vielä jatkossakin aikaa Wescotteilla. Hänellä ei vain sattunut olemaan muuta paikkaa, jossa nyt olla ja tämä vierailu oli jo aika sovittu juttu. Sitä paitsi, työt vielä jatkuisivat.

Harold käänsi selkänsä jästien kioskille ja katseli hetken ajan sinne kauas mistä he olivat tulleet, ennen kuin lähti ottamaan ensimmäisiä askeleita takaisin kohti Wescottien taloa. Harmittavasti he eivät olleet varmaan kävelleet mitään ympyrää. Paluu Wescotteille olisi vielä yhtä tuskallinen kuin tämä koko matka tänne. Syvällä mielessään Harold jo katui sitä, että oli edes antanut Jamielle taas oikeuden puhua. Mutta – ihan sama. Ei sillä oikeasti ollut väliä.

Jotenkin Jamien varsin huono strategia ilmeisesti kaikesta huolimatta toimi, sillä Harold nosti kätensä ilmaan ja sanoi luovuttavansa. Tämä palaisi heille. Hieman tukalasta tilanteesta huolimatta Jamien kasvoille levisi hieman helpottunut hymy. Hänen ei tarvitsisi etsiä tätä ympäri kaupunkia tai miettiä, mitä tämä ehkä on tai ei ole tehnyt ja ennen kaikkea hän voisi vahtia tätä. Sopivalta etäisyydeltä, tietysti.

”Okei. Hyvä. Kiva. Tai siis… ööö… mennään”, Jamie totesi Haroldin annettua hänelle taas luvan puhua ja olla näkyvissäkin. Hän ei tosin tiennyt oikein, mitä olisi tahtonut sanoa. Ei ollut kauheasti sanottavaa sen jälkeen, kun toinen oli sanonut haluavansa olla yksin. Eli ei hänen seurassaan. Mahdollisesti missä tahansa muussa seurassa kuin hänen seurassaan. Ei voinut tietää.

Haroldin kääntäessä selkänsä kioskille ja suunnatessa takaisin kotia – tai siis Jamien kotia – kohti, lähti Jamie seuraamaan tätä pari askelta jäljessä. Ehkä olisi parempi antaa Haroldin ajatella paluumatka. Vaikka hän olikin lähistöllä.

”Voin keittää teetä kotona”, hän ei kuitenkaan voinut olla sanomatta, mutta lisäsi sitten nopeasti: ”ja sitten voit olla tietysti rauhassa. Ihan… rauhassa.”

((Ja kuten sovittua, tämä olkoon Jamien viimeinen vuoro tähän peliin. Tähän sellainen hieno häivytys, kun ne kävelevät takaisin Wescotteille. Ja Jamie ei puhu enempää teestä. xD Omg jos kerrankin saan jonkun foorumipelin loppuun saakka.))

((Joo, ehkä annan tuon olla viimeinen peliviestini. :D Oli jo häivytyksen makua ilmassa (minun tietämättä). Kiitos pelistä ja peliseurasta ja peliajasta. xD Eihän tässä mennyt kuin puolitoista vuotta tai jotain!! ))

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka ja valmis peli lukotettu. -Caine