Tylypahka AM

Arkisten asioiden kysyminen oli Nagin käsitys small talkista. Hänen isoäitinsä jaaritteli jatkuvasti niitä näitä, eikä pälpätys lakannut hetkeksikään, kun joku isoäidin lukuisista ystävistä oli heillä kylässä. Aihe vaihtui nopeammin kuin teekuppiin kaadettiin lisää. Nagi käsitti kohteliaisuuden siksi, että toisilta kysyttiin asioita, joita ei välttämättä edes haluttu tietää, jotta keskustelun toinen osapuoli käsittäisi, että hänestä oltaisiin kiinnostuneita. Toisinaan Nagi pohti, joutuiko hän ongelmiin tyttöjen kanssa juuri siksi, että hän oli muodon vuoksi kiinnostunut monien tyttöjen asioista, jolloin nämä tulkitsivat, että Nagi oli kiinnostunut heistä.

Haroldissa oli se hyvä puoli, ettei hänestä tarvinnut olla väkisin kiinnostunut, mutta välillä Nagi ei ajatellut ja lipsahti kysymään asioita, joita Harold ilmeisesti piti kummallisina ja vähän tungettelevinakin.
"Ei tarvitse, kunhan kysyin lämpimikseni", Nagi vastasi, kun Harold tarjoutui kysymään, kuinka kauan hänen vanhempansa olivat Exeterissä asuneet. Haroldin äiti vaikutti tyypiltä, joka saattaisi arvostaa tyhjänpäiväisiä, kohteliaisuudesta kysyttyjä kysymyksiä, minkä vuoksi Nagista oli mielenkiintoista päästä tapaamaan Haroldin isä. Haroldin isä olisi kaikesta päätellen enemmän samaa maata kuin Harold itse, tai sitten vanhemmat olivat onnistuneet kasvattamaan lapsen, joka ei paljonkaan muistuttanut heitä itseään.

Muistutat kovasti Emiriä, äiti oli todennut jälleen joululomalla. Nagi oli kuullut sen useasti. Hän mietti toisinaan, millaista mahtoi kasvaa perheessä, jossa oli isä. Sanottaisiinko hänelle, että hän muistutti isäänsä, jos isä olisi jatkuvasti paikalla vertailua varten?

Ajatuksiinsa uppoutuneena Nagi päätyi varmistamaan, että Haroldin kodin avain oli varmasti hänen taskussaan. Olisi melkein koomista, jos hän onnistuisi hukkaamaan sen, koska avain oli annettu hänelle siksi, ettei se hukkuisi. Kylmä metalli sormia vasten kertoi, että avain oli yhä siellä, missä pitikin.

Harold nyökkäsi eikä voinut olla ajattelematta ontuvaa vastaustaan, kun Nagi kertoi kysyneensä vain lämpimiksensä. Olisi ehkä pitänyt tajuta se. Vaitonaisena kaksikko jatkoi kävelyään Exeterin kadulla. Harold yritti omaksi osakseen keksiä ja pohtia jotain mitä voisi kysyä Nagilta ihan näin niin kuin lämpimikseen, vaikka ei hänellä oikeasti mitään suurta tarvetta ollut. Piti vain vaikuttaa siltä kuin pitäisi keskustelua käynnissä, ja se siitä.

”Miten teillä muuten juhlittiin joulua.. Nagi?” Harold kysyi muistaenkin katsoa Nagiin kysymyksen loppupuolella. Jos kiinnostunut olisi, niin pitäisi myös huomioida vastakumppani. Tämä Korpinkynsi oli varsin tyytyväinen tähän ehkä jollain tapaa vielä ihan ajankohtaiseenkin kysymykseen. Tietyllä tapaa ehkä tärkeäänkin. Voisi vielä hyvin ennättää puhua jouluttomuuden tai joulun puolesta tai ainakin kertoa, että omat joulut olivat vähemmän tuota noin… jouluisia?

Harold huomasi tutun talon päädyn omasta mielestään täpärästi… Olisi pitänyt ehkä kiinnittää ympäristöön huomiota jo vähän aiemmin. Pienesti nyökättiin kyseistä taloa kohti, kunnes sen tullessa yhä lähemmäksi ja lähemmäksi kävelemisen aikana, Harold tajusi olevansa taas väärän talon kohdalla. Miksi?

”Eeh, siis……. Se on sittenkin tuo talo”, takkutukka koki tarpeelliseksi myöntää erheensä ääneen. Vähän säälittävältä se tuntui, mutta pakko mikä pakko. Ei kai Nagia sentään voinut ulos jättää… tai yrittää päästä sisään taloon väärillä avaimilla… kun talo itsessään kerran oli väärä!

Harold jatkoi matkaansa eteenpäin kohti toista rusehtavaa kerrostaloa, joka sulautui varsin vaivattomasti tähän kadunvierustasta koostuvaan samanlaiseen korkeaan massaan. Se oli niin kuin yksi iso muuri, jossa ihmiset vain kuvittelivat asuvansa. Alhainen muuri ei missään tapauksessa, muttei liian suurikaan. Neljää viittä kerrosta.

Tottumuksesta Harold otti oikean käden pois taskusta ja tarjosi kämmentään Nagille. Yksi, kaksi, kolme, neljä… Harold ymmärsi vihdoin mitä oli tekemässä ja siirsi kättään poispäin. Eeeh, olisi epäkohteliasta vaatia nyt avainta takaisin, kun oli jo aiemmin kertonut, ettei olisi kauhean hyvä avainten kanssa. Haroldin silmät poukkoilivat ympäristössä yrittäen löytää jonkinlaisen oikeutuksen kädellään. Pitäisi viitata johonkin tai ylipäätään tehdä jotain muuta tuolla kädellä kuin vain tarjota se odottavasti (ja mitään sanomatta) Nagille.

Lähistöllä ei vain ollut kauheasti mitään mihin Harold olisi mielellään osoittanut tai kiinnittänyt huomiota.
”Ja siis… tässä”, hän joutui lopulta myöntämään osoittaen kädellään taloa. Alkuperäiseksi ja johdonmukaiseksi osoitukseksi sitä ei voinut Haroldkaan kuvailla. Muutoin olisi pitänyt heti osoittaa taloa eikä vilkuilla kaikkialle muualle ensin…. niin kuin hän ei muka aiemmin olisi löytänyt taloa, pah. Ei se edes ollut jästien katseilta suojattu tai mitään.

Nagi hämmentyi Haroldin jouluaiheisesta kysymyksestä. Kaikkihan tiesivät, että joulu oli perhejuhla, ja Harold oli selvästi yrittänyt aiemmin välttää puhumista Nagin perheestä. Nagi ei erityisen usein puhunut perheestään välttyäkseen kysymykseltä "Mitä vanhemmillesi kuuluu?", joka tipahti joidenkin huulilta helposti, vaikka he olisivatkin kuulleet, että Nagi asui isoäidillään. Useimmat eivät kysyneet vanhemmista, koska olettivat, että jos Nagi asui isoäitinsä luona, vanhempien täytyi olla joko kuolleita tai sitten päihdeongelmaisia. Kohteliaisuudesta kysymykset siis jäivät kysymättä, mistä Nagi oli useimmiten kiitollinen. Hän kuitenkin aavisti, että hänen täytyisi ehkä joskus kertoa Haroldille äidistään, koska muutoin kuulumisista keskusteleminen oli pelkkää välttelyä ja ympäripyöreyttä. Siitä kun ei päässyt mihinkään, että Nagi vietti suuren osan lomistaan äitinsä luona sairaalassa, ja jos loman tekemisiä kysyttiin, luonteva vastaus siihen olisi "olin sairaalalla katsomassa äitiäni". Harold ansaitsisi tietää jossain vaiheessa, mutta Nagi ei tiennyt, halusiko toinen kuulla. Välttelystä päätellen ei, joten Nagi lykkäsi äitinsä mielisairaudesta kertomista hamaan tulevaisuuteen.

Nagi oli tietenkin (jälleen) viettänyt joulunsa isoäidin kanssa sairaalassa äitinsä luona, kuten lähes jokaisen joulun sitä ennen. Ensimmäisinä hyvinä jouluina Lena Blackthornin oli arveltu pärjäävän hyvin kotonakin, ja tämä oli lähetetty kotiin äitinsä ja poikansa kanssa. Parin vuoden jälkeen käynnit kotona lakkasivat, kun Lena Blackthorn yritti viiltää keittiöveitsellä valtimonsa poikki. Taikasauvansa Lena Blackthorn oli menettänyt jo vuosia sitten.

"Perinteisesti", Nagi vastasi Haroldin kysymykseen ympäripyöreästi. "Pyhien jälkeen menin töihin isoäidin ystävän ravintolaan. Saamme sieltä yleensä myös jouluruuat mukaan, koska isoäiti ei jaksa nykyään laittaa paljonkaan. Ja jouluisin meillä käy yleensä paljon isoäidin tuttuja."
Sikäli kun he ehtivät niihin väleihin, kun emme ole sairaalalla.
"Miten sinulla?" Nagi kysyi, kun Harold nyökkäsi erästä taloa kohti. Ilmeisesti he olivat perillä..... kunnes Harold totesi, että se oli sittenkin vasta seuraava talo. Asutko täällä, oikeasti? Nagi ajatteli, muttei kysynyt ääneen. Hän oli iloinen, että Harold oli huispauksessa paljon tarkkaavaisempi, koska hän olisi muuten saanut ryhmystä päähänsä ennen kuin peliä olisi ehditty pelata viittä minuuttia.

Lopulta, oikean talon edessä, Harold ojensi kättään kuin pyytääkseen avaimia. Nagi alkoi kaivaa niitä taskuistaan sillä aikaa, kun Harold heilautti kättään taloa kohti, osoitti sitä ja sanoi, että talo oli siinä. Niin Nagi oli jo päätellytkin, kun he olivat saapuneet pihaan. Talo oli rusehtava kerrostalo, jossa kieltämättä oli vaikeaa erottaa ovia toisistaan. Nagi otti avaimen taskustaan ja ojensi sitä Haroldille. Hän ei ollut edes tajunnut, että Harold oli juuri yrittänyt peittää eleensä pyytää avaimia.

Nagi kuitenkin meni ja tarjosi avaimia, eikä Harold oikein tiennyt mitä tehdä. Tavallinen ihminen olisi vain ottanut ne vastaan, kiittänyt ja sitten yrittänyt avata ovea avaimilla. Harold ei vain ollut tavallinen ihminen, sillä ennen kaikkea hän oli velho! Kuka velho avaimia tarvitsisi ovien avaamiseen, jos yhdellä helpolla loitsulla ne auki saisi loitsittua. Nyt ei vain ollut loitsinta -tilaisuus, ja Haroldille tarjottiin yhä avaimia.

Harold oli kahden vaiheilla ottaessaan avaimet vihdoin vastaan. Tavallaan hän halusi vielä ongelmoida tämän avainjutun kanssa. Toki, hän oli paisutellut sitä jo aika paljon, mutta argh entä sitten? Harold nosti avaimen silmänsä tasolle ja katsoi sitä.
”Näyttää oikealta”, takkutukka vastasi sanoakseen edes jotain. Väärällä avaimella ei olisi päässyt ovea pidemmälle, mutta se todennäköisyys, että Nagi säilyttäisi omia avaimiaan samassa taskussa osaamatta tunnistaa niitä tästä avaimesta oli pieni.

”Nagi, haluatko saada tämän kunnian avata oven?” Harold kysäisi yrittäen verhoilla kysymyksensä vähän vitsiksi. Ehdotusta ei aluksi kummastelisi, jos se vitsinä esitettiin. Toivottavasti! Ja vitseissä oli se hyvä puoli, että sellaisen pystyi helposti vetämään läskiksi ja tuoda näin osaksi todellisuutta.

Oikeasti Harold halusi suoda Nagille tämän kunnia, vaikkei tässä mitä kunniaa tarvinnutkaan saatikka ollut saatavissa. Ei ollut mahdollisuutta rikkoa avain, kun oli oikea ovi kyseessä. Harold osasi nykyään jopa tunnistaa rapun puhumattakaan siitä, että oli aiemmin jo yrittänyt kiillottaa rakennuksen nimilaattasysteemejä. Hyvä vaikutelma ja sitä rataa.

Harold kallisti sormiensa avustuksella avaimen Nagia kohti hymyillen hiukan. Hymy viestisi vielä jossain määrin vitsistä? Näin läheltä ei kuitenkaan kehtaisi heittää avainta, sillä se johtaisi vain kumarteluun ja kurotteluun. Ei kiitos. Jos sen olisi heittänyt, niin sitten olisi Nagin ollut myös tosi huono kieltäytyä kunnia -kysymyksestä. ……ja Harold olisi seisonut huonossa valossa, saada nyt vieras kumartumaan edessänsä. Tai tavallaan Haroldkin oli vieras! Tavallisesti hän oli se, joka aina nukkui sohvalla, mutta nyt sohvan saikin Nagi, joten… Harold olisi jotain vähempää kuin vieras?

Nagi laittoi merkille, että jokin oven avaamisessa tuntui vaikealta Haroldille. Hän ei ollut ihan varma tulkinnastaan, mutta Harold tarkasteli avaimia kuin olisi toivonut niissä olevan jotain vikaa - totta kai avaimet olivat oikeat, ei kai Nagi olisi niitä omiinsakaan sekoittanut? - ja lopuksi tarjosi Nagille kunniaa avata kotioveaan.
"Kunniaa?" Nagi toisti ja hymyili vinohkosti. "Enemmänkin se tuntuu luvalliselta murtautumiselta kotiisi." Hän käsitti Haroldin vitsailevan, vaikka Haroldilla olikin melko erikoinen huumorintaju. Ja kai tätä outoa vitsiä sai jatkaakin, jos Harold näki vaivaa vitsaillakseen.

Harold kuitenkin (ilmeisesti ihan tosissaan) kallisti avaimia Nagin suuntaan ja Nagi ymmärsi, ettei tämä ehkä ollutkaan vitsi. Hän piti hämmästyksensä poissa, sillä kyse oli kuitenkin avaimista. Pienestä, merkityksettömästä palasesta metallia, jolla tuntui olevan ihmisille elämänpainoinen symbolinen merkitys. Avaimet olivat asia, joilla sai avattua oven paikkaan, jota usein kutsuttiin kodiksi. Kodit taas puolestaan leimattiin kiintymyksellä ja siksi avaimistakin tuli yhtä lailla tärkeitä. Nagi pysytteli sellaisesta mieluummin hiukan etäällä, koska kyse oli rakennuksista ja niiden avaimista, jotka olivat kaikki pelkkiä ihmisen luomia rakennelmia. Toki hän kutsui isoäitinsä kotia kodiksi tietynlaisella sekoituksella tottumuksen tuomaa kiintymystä. Mutta hän aikoi joka tapauksessa pakata tavaransa ja häipyä, kun....

Nagi keskeytti ajatuksensa ja palautti itsensä takaisin Haroldiin ja avaimiin. Jokin tässä ei ollut kohdallaan, mutta se ei varsinaisesti ollut hänen asiansa. Hän mittaili Haroldia katseellaan pari sekuntia, sillä Harold hymyili, mikä sinällään jo tuntui irralliselta ja tilanteeseen sopimattomalta. Taustalla oli liikaa yritystä saada näyttämään asiat siltä, mitä ne eivät olleet.

Tai, mistä Nagi sitä tiesi, ehkä kyseessä oli hyväntuulinen vitsi ja hän vain tulkitsi liikaa. Sitä paitsi hän ajatteli tarpeettomia asioita muutenkin. Hän oli vieraana muiden kotona, eikä ollut hänen tehtävänsä alkaa ratkoa sitä, mikä Haroldin suhtautumisessa kotiinsa tuntui kummalliselta.
"Mutta jos kerran tarjoat mahdollisuutta, niin voin", Nagi totesi lopulta ja ojensi kätensä ottaakseen avaimet takaisin, "enkä tietenkään kieltäytyisi kunniasta, kun sellaista ihan varta vasten tarjotaan."
Vastauksensa lopuksi Nagi hymyili säilyttääkseen Haroldin aloittaman kepeän sävyn. Tämähän oli joka tapauksessa vitsi siitä, kuka sai kunnian avata oven. Ei näillä asioilla kuulunut olla elämää suurempia merkityksiä. Ovi oli ovi, ja sellaiset avattiin avaimella. Ei ollut merkitystä, kuka oven avasi.

Haroldin onneksi Nagi tarttui tähän. Se hyvä puoli siinä oli, kun vitsit olivat surkeaa tasoa – liki kaikki pystyi menemään vitsiyritelmänä, olipa se sitten oikeasti sellainen tai ei. Kaveri kertoi voivansa ottaa kunnian tarjoten kättään ja Harold tiputtikin avaimen ojennetulle kämmenelle. Kunnia sille, joka sen halusi ottaa.

”Hyvä. Ei kannatakaan”, pitempi Korpinkynsi vastasi hymähtäen. Avaimesta selvitty. Haroldilla ei olisi muutenkaan ollut kotikenttäetua oikeastaan tässä ovien kanssa pelaamisesta, joten parempi vain antaa valta ja kunnia niille, joilla oli sellaisten kanssa jo kokemusta. Tämä nuorukainen itse jäi hieromaan käsiään yhteen odottaen pääsyään porraskäytävään.


Ovesta selvittyä (ja Haroldin annettua Nagille ainakin tilaisuuden mennä ovesta ensimmäisenä sisälle) Harold joutui pohtimaan tosissaan tätä asuntoasiaa. Into ei ollut vielä palanut puhumattakaan siitä, että mitä sisällä pitäisi oikeasti tehdä. Harold ei sattumoisin ollut tehnyt mitään aktiviteettilistaa yhtä tarmokkaasti kuin ruokalistoja, joista jälkimmäiset olivat jo alusta alkaen olleet huonoja ideoita ja vaihtoehtoja.

”Miten matkasi sujui?” takkutukka lopulta kysyi Nagilta ihan vain pitääkseen small talkia edes jotenkin käynnissä astellessaan kuitenkin ensimmäisenä portaita ylöspäin. Pitkillä jaloilla se kävi myös aika helposti. Oikeastaan hän ei vain ollut ihan varma missä kerroksessa tai tasanteen luona he asuivat, koska yleensä liikuttiin sellaisella vauhdilla, ettei aikaa tällaisten juttujen kunnolliseen laskemiseen ja huomaamiseen ollut. Kyllä hän sen tunsi ja viimeistään nimestä tai numerosta osasi päätellä, että milloin oikean oven edessä seisoi. Harold yritti kuitenkin olla ravaamatta rappusia ylös, koska niin innokkaasti hän ei oikeasti halunnut päästä sisälle.

Nagi otti avaimet vastaan ja sovitti niitä oven lukkoon. Lukko piti lupaavan loksahduksen, kun avain kääntyi. Nagi veti oven auki ja odotti hetken, että asunnon oikea asukas - Harold - astuisi ovesta sisään ensimmäisenä. Kun näin ei kuitenkaan tapahtunut, Nagi astui kynnyksen yli lupaa kysymättä. Jos hän kerran oli saanut avata ovenkin, Haroldia tuskin kiinnostaisi, kumpi heistä astui sisään ensin. Porraskäytävässä Nagi jäi odottamaan Haroldia.

Harold seurasi perässä ja lähti ensimmäisenä portaita ylöspäin. Nagi seurasi tätä kuuliaisesti, edelleen pitäen hallussaan Bensonien kodin avaimia. Harold ei ollut osoittanut halukkuutta ottaa niitä takaisin, joten Nagi tietoisesti vältti niiden ojentamista takaisin. Hänestä Harold vaikutti yhä siltä, ettei tämä halunnut olla juurikaan tekemisissä kotiavaintensa kanssa. Kiusalliset kieltäytymiset vältettäisiin sillä, että Nagi antaisi avaimet Haroldille vasta sitten, kun tämä niitä pyysi. Nagi korjasi laukkuaan paremmin olalle ja jäi ennakoimaan, millaisessa kodissa Harold mahtoi asua. Felixstowessa ei ollut pahemmin kerrostaloja, joten ne olivat melko uusi kokemus Nagille, jolla ei myöskään ollut ollut ystäviä läheisistä suuremmista kaupungeista. Porraskäytävä tuoksui hiukan tunkkaiselta, ja Nagi leikitteli ajatuksella, että käytävällä jokaisen oven takana asui joku. Joku, jolla oli oma elämäntarinansa, täysin erilainen kuin vain parin metrin päässä olevalla seinänaapurilla.

Harold kysyi, miten matka oli sujunut, ja Nagi vilkaisi ystäväänsä. Harold oli kysynyt tätä jo aiemminkin, juna-asemalla. Mutta toki välissä oli ehtinyt tapahtua yhtä ja toista, ja ehkä Harold oli levoton tuodessaan kavereitaan kotiin? Nagi olisi luultavasti tuntenut itsekin olonsa hermostuneeksi, jos hän olisi kutsunut Haroldin kotiinsa - eikä vähiten siksi, että hänen kotonaan isoäiti oli höperö ja äiti psykiatrisella osastolla. He asuivat kyllä omakotitalossa, mutta isoäiti ei jaksanut pitää taloa kunnossa, ja siksi yksi jos toinenkin talon nurkista oli hiukan rempallaan.

"Hyvin", Nagi vastasi uudelleen ja mietti, että ehkä hänen pitäisi keksiä jotain uusia kuulumisia junamatkalta. "Minun piti lukea koko matka, mutta puolet matkasta vieressäni istui vanha mies, joka kertoi sotajuttuja toisen maailmansodan ajalta."
Nagi hymyili hiukan.
"Olisit nähnyt, miten hämmästynyt mies oli siinä vaiheessa, kun tiesin paljon sodanaikaisesta Britanniasta. Veikkaan, että hän luuli minua ulkomaalaiseksi, eikä ainakaan arvannut, että isoäidini puhuu niistä ajoista jatkuvasti."

((Tätä voisi kyllä jatkaa loputtomasti. xD Mutta joo, mun puolesta voidaan lopettaa tää peli siihen, kun päästään viimein Bensoneille!))

Nagi kertoi junamatkan sujuneen hyvin, Harold nyökkäsi. Hyvä näin. Okei, ei Haroldille jäänyt kauheasti tilaa ja aikaa pohtia, että voisikohan kysymykseen edes vastata toisin. Voisiko sanoa matkan sujuneen huonosti? Lisäys ei vain tähdentänyt sitä, että oliko se hyvästä vai ei. Oli miten oli, toveri oli kuitenkin selvinnyt siitä.

Sota-asiat eivät ehkä olleet niitä parhaita keskusteluja kuitenkaan? Näin Harold ainakin ajatteli asian olevan, minkä vuoksi hän ei osannut kauheasti sanoa juuta tai jaata asiaan. Päälle vielä se, että joku ehkä oli mennyt kuvittelemaan Nagia ulkomaalaiseksi. No, okei.. Jotkut ajattelivat tällaisiakin asioita, mutta…

”Niin”, Harold kommentoi tiedostaen sen, että small talk -keskustelu osoittautui kuviteltua haastavammaksi. Sitä paitsi pystyikö edes tällaista keskustelua sanomaan small talkiksi: sotahistoriaa ja ulkomaalaisiin kohdistuvia ennakkoluuloja? Ei välttämättä. Harold asteli vielä viimeisiä rappuja ylös bongaten vihdoin tutun kaiteen päädyn.

”Aika syvällisiä teemoja.. käsittelitte?” Harold vastasi pitemmäksi venyneen hiljaisuutensa päätteeksi (jos lyhyttä niintä ei otettu huomioon) ja hiljensi kapuamistahtiaan. Pitäisi ensiksi varmaan tarkistaa, että oliko ovi kiinni vai ei. Hän ei vain tiennyt, että kuinka epäsuorasti tai suorasti sen saisi tehdä. Yleensä muilla kai oli ovet kiinni? Kai? Sehän tuntui olevan ihmisillä tapana. Ei luoteta muihin ja siksi pistetään ovet tiukasti säppiin.

”Ööh, voin varmaan nyt ottaa tuon laukun, kun sitä avaintakin pian tarvittaisiin”, vierailun järjestäjä ehdotti pysähdyttyään n:nnen tasanteen viimeiselle porrasaskelmalle. Nagiin Harold ei katsonut, vaikka olikin itse jo puolittain kääntynyt ympäri portaikossa nähdäkseen seinänvierustan. Ei hitto, olisi pitänyt pysähtyä ja kääntyä nojailemaan seinää vasten, niin olisi nähnyt paremmin sen kotioven – eli juurikin päinvastoin. Hän vain ymmärsi asian liian myöhään ja olisi kovin mielellään vetänyt tämän koko noustaan portaita ylös -episodin uudestaan, paremmilla elein ja keskusteluin somistettuna. Mennyt oli kuitenkin jo mennyttä, sanotut asiat oli jo sanottu.

”Siis oikeastaan voin varmaan ottaa avaimenkin, koska koska”, Harold yritti korjailla tilannetta pitäen hieman pinnallista hymyä huulillaan aivojen tehdessä työtä käskettyä.

”En varmaan voisi muuten sanoa, että ’ole kuin kotonasi’.. Siis en voisi muuten sanoa, että olisit vieraana, jos joudut tekemään kaiken.” Hiljaisena olo ja pysyminen tuntui jo vähän paremmalta vaihtoehdolta näin jälkikäteen ajateltuna… tai edes vähän pidemmälle miettiminen. Pohtia vähän pidemmälle, että mitä olisi sanomassa ja mitä, eikä tajuta kesken virkettä, että ’hetkinen, tämähän ei lainkaan sovi tilanteeseen’ tai vastaavaa.

Sen sijaan, että Harold olisi haudannut kasvot käsiinsä, hän pujotti vasemman käden ulos taskustaan ojentaen sen Nagin suuntaan. Tulipa nyt laukku tai avain, ihan sama. Kuta kuinkin kaikkihan oli jo menetetty. Hyvä ensivaikutelma, kuka sellaiseen muka enää uskoi? Haroldin puolesta Nagikin saisi avata oven avaimilla, avaimethan saattoivat vaikka sulaa Haroldin kosketuksesta sulaksi vahaksi! Sitä paitsi olisi turha hävetä paikkaa, jossa asui, jos oli itse ehdottanut tällaista vierailua – ja jopa odottanut sen koittamista.

((Joo xD Tällaiset nämä lomapelit ovat, loma ei lopu iiiikinä (eikä pelikään), eikumitä xD Alustavasti voisin veikata tämän olevan toiseksi viimeinen viestini = en viitsinyt änkeä ihan kaikkea infoa yhteen vuoroon => olisi tullut a) liian pitkä b) yliannostus c) huonommat mahikset reagoida mihinkään mitenkään kovin vapaasti (ainaakaan). Ehkä :D))

Nagi naurahti Haroldin toteamukselle syvällisistä teemoista. Kai sen pystyi niinkin sanomaan. Sodasta ja kansallisuudesta puhuminen erosi perinteisistä sääaiheisista keskusteluista, mutta sattuneesta syystä Nagi oli tottunut sotiin ja kansallisuuteenkin small talk -aiheina. Hän oli kuullut isoäitinsä sotatarinat ja kysymyksen "Mistä olet kotoisin?" useammin kuin jaksoi laskea.
"Joo, niinkin voi kai sanoa", Nagi totesi edelleen hiukan hymyillen, "se oli ihan hauskaa. Lukemaan ehtii muutenkin, joten puhelias vieruskaveri on tervetullutta seuraa pitkillä matkoilla."

Hiukan ennen porrastasannetta Harold tarjoutui ottamaan Nagin laukun, kun avainta tarvittiin oven avaamiseen. Nagi katsahti Haroldia, jonka ilmaisu paljasti heti sen, että avaimen pitäminen oli ollut oikea päätös. Harold halusi Nagin pitävän avaimen ja katsoi muualle tarjoutuessaan ottamaan laukun siksi aikaa. Nagi vilkaisi ympärilleen porrastasanteella ja mietti, ettei hän edes tiennyt, mikä asunnoista oli Bensonien - lukikokan se jossain? - mutta jos Harold kerran halusi hänen avaavan oven, asiasta ei varmaankaan tarvinnut väitellä.

Pian Harold kuitenkin jatkoi kertomalla, että hän ehkä sittenkin voisi ottaa avaimen, joten Nagi käänsi katseen takaisin ystäväänsä ja yritti päättää, kumpi tässä nyt sitten oikeasti kannattaisi antaa. Olisi ollut helpompaa, jos hän olisi tiennyt, miksi Haroldilla oli niin selviä vaikeuksia kotiavaintensa kanssa, mutta sellaisen kysyminen olisi ollut tökeröä ja johtanut heidät molemmat kiusalliseen tilanteeseen.

Haroldin jatkaessa Nagi hymyili hiukan ja päätyi ojentamaan Haroldille avaimet laukkunsa sijaan.
"Voin ihan hyvin tehdäkin kaiken", Nagi totesi, "ja mielelläni teenkin, koska sitten voin 'olla kuin kotonani'. Teen aina kotona kaiken, joten sillä ei ole suurta merkitystä." Nagi kohautti olkiaan. "Mutta sinä tiedät oven minua paremmin, joten on varmaan käytännöllisintä jos avaat sen itse."

Harold olisi voinut potkaista itseään, kun Nagi ymmärsi asioita väärin. Ei tietenkään. Ei missään nimessä. Nagi tekemässä kaikkea vain sen vuoksi, että tuntisi olonsa kotoisaksi? Mitä tämä nyt oli olevinaan? …….okei. Hän itse, Harold, oli vahingossa tainnut ottaa tämän kotisuus -aspektin mukaan tähän kaikkeen, mutta argh. Asia otti päähän. Kaikki otti päähän.

Nagi jatkoi vielä avaimesta ja ovesta. Kuulemma olisi eduksi sittenkin, jos Harold sen avaisi. Hienoa. Sitähän Harold oli vähän ajatellutkin? Mutta sitten oli jo puhetta siitä, että miten Nagi haluaisi tehdä kaiken ja ääh.

Huono fiilis oli aika hyvin läsnä Haroldin irrottaessa katseensa seinästä kohdistaen sen ojennettuun avaimeen. Avain oli sentään aika lähellä omaa ojennettua kättä, joten Haroldin onnistui napata se Nagin otteesta (vaikka oltiinhan sitä muutenkin jo tarjoamassa). Nuorimies roikotti avainta sormiensa välillä hetken sitä tuijotellen, kunnes kääntyi takaisin ympäri. Yksi askel ja sitten oltiin jo porrastasanteella.

Harold huokaisi raskaasti turhautuneisuudesta ja omasta ärtymyksestään, koska oikeastaanhan hänen ei pitäisi olla turhautunut tai ärtynyt. Sitä paitsi kovin vieraanvaraista tämä kaikki ei varmasti ollut? Saarnata ja pahoitella voisi kyllä myöhemminkin, minkä vuoksi avaimen kanssa temppuileva Korpinkynsi asteli porrastasanteen halki, kahden oven ohi kohti yhtä kolmatta.

Harold varmisti – omasta mielestään aika tyhmästi – ensin, että kyseessä oli oikeasti se oikea ovi. Parhaiten oven tunnistaa niistä muodoista. Sen sivuista, sen pinnasta, sen olemassaolosta…. Tämän jälkeen avain työnnettiin varovastivarovastivarovasti lukkoon ja käännettiin varovaisestiempivästivarovasti. Painuttiin ovea vasten, irrotettiin ote, puolikas askel taakse ja veto. Tulos: ovi avautui ja--

((Jee! Kiitos pelistä ja peliseurasta. :D ))

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka ja valmis peli lukotettu -Caine