Jästiruokaa nälkäisille

[Harold Benson]

Jamie tuntui selvästi jatkavan outojen kysymysten linjalla kommentoimatta edes mitään oikein Haroldin yritykseen vastata siihen aiempaan järjettömään kysymykseen. Harold ei tosiaankaan enää tiennyt, että mitä kaverin pääkopassa liikkui. Kysymykset ja väittämät olivat vain niin… kysymysmerkkejä? Takkutukka jatkoi kävelyään vielä parin askeleen verran ennen kuin sitten oikeasti pysähtyi. Pitäisi pysähtyä ennen kuin Jamien ajatukset vilisivät vielä oudoimmille sfääreille.

”Anteeksi Jamie, mutta tajuat kai, etten ymmärrä puoltakaan siitä mitä sanot... siis kysyt?” Harold esitti vähän asennoituneen kysymyksen, sillä ei tuollaista voinut esittää muulla tavalla. Sitä paitsi, olisi vain hyvä, jos Jamiekin tietäisi, miten Harold itse suhtautui tähän asiaan. Tai miten hän itse oikeasti suhtautui edes tähän? Piti outona ja kaipaisi selitystä siitä, että mitä tämä oikein on olevinaan?

Harold vilkuili vielä hieman Jamieta ennen kuin käänsi katseensa ympäristöönsä. Minkälainen reitti tämä edes oli? Jos siis kävelyn piti selkiyttää ajatuksia, niin ehkä Jamie oli vahingossa valinnut väärän reitin käveltäväksi? Olisi ehkä pitänyt kääntyä eri suuntaan jossain risteyksessä, jotta ajatukset olisivat oikeasti alkaneet selkiytymään.

[Jamie Wescott]

Jamie huokaisi. Hän ei ollut varma, eikö Harold tosiaan tajunnut, mitä hän tarkoitti vai esittikö tämä vain tyhmää, jotta voisi välttää vastaamasta – tai ainakin pitkittää vastaamista. Hän oli pysähtynyt pian Haroldin jälkeen ja kääntyi nyt katsomaan ystäväänsä.

”Minä yritän sanoa, että olen huolissani sinusta!” Jamie lopulta äänessään edelleen aavistus turhautumista. Hän katsoi Haroldia suoraan silmiin kuin yrittäen etsiä niistä jotain vastausta siitä, oliko hänellä todella syytä olla huolissaan vai ei.

”En tajua yhtään, mitä mielessäsi liikkuu nykyään, mutta se ei kuulosta ainakaan minun korviini kauhean hyvältä!” hän lisäsi ärtymyksen nostaessa taas päätään, mutta katui sitten saman tien sitä, että oli kuulostanut niin vihaiselta. Hän laski katseensa hetkeksi maahan ja tuijotti sekä omia että Haroldin kenkiä ennen kuin huokaisi syvään ja nosti katseensa takaisin ylöspäin.

”Minä vain… haluaisin vain auttaa, jos… jos tarvitset… apua… jossain…” Jamie jatkoi vilpittömään sävyyn, ”ja tiedän, ettet halua olla vaivaksi tai mitään, mutta… minä haluan auttaa.” Hän tiesi, että Harold inhosi aiheuttaa muille ylimääräistä työtä tai vaivaa – olihan se jo selvää siitäkin, miten tämä oli tarjoutunut maksamaan kaikista ruoistaan ja nukkumaan vaikka lattialla vierailunsa ajan – mutta hänestä tuntui, että tämä aiheutti enemmän vaivaa olemalla kertomatta mistään. Mutta sitä hän ei tietenkään voinut sanoa, koska Harold olisi varmaan kovin pahoillaan, jos hän sanoisi, että tämän käytös häiritsi häntä.

[Harold Benson]

Jamie totesi olevansa huolissaan. Sepä hienoa. Vieläpä erittäin kovaan ääneen, turhautuneesti. Harold ei tahtonut edes ajatella mihin soppaan oli joutumassa nyt vielä Jamien vuoksi. Selvää ainakin oli se, että kaveri ylireagoi. Harold ei vain sattunut tietämään, että mistä, minkä vuoksi ja miksi.

Asiaa olisi helpottanut tosi paljon, jos Jamie olisi vain lyönyt faktat tiskiin. Joskin tämä paikka ei ollut kuitenkaan se ihan sopiva paikka tällaiselle… ei kyllä mikään paikka olisi. Harold huokaisi lievästi rasittuneena tilanteen epäselvyyden vuoksi, ja sen vaatiman ajan vuoksi.

Onneksi lähistöllä ei ollut liikkeellä kovin moni muu lenkkeilijä, sillä silloin tilanne olisi Haroldin kannalta ollut rutkasti kamalampi. Muut ulkona olijat tekivät varmaan jo nyt Jamien sanojen pohjalta Haroldista syntipukkia. Hän ei itse vain sattunut tietämään, että miksi. Harold käänsi katseensa takaisin kaveriinsa, vaikka olisi mielellään siltä välttynytkin.

Kuten olisikin voinut olettaa, tilanne ei mennyt yhtään sen paremmaksi. Jamie ilmoitti, ettei tiennyt yhtään mitä Haroldin päässä liikkui. Sanoma ei ollut se mikä Haroldin yllätti, vaan se äänensävy, jolla se oli sanottu. Harold ei ollut kauhean varma, että olisiko ylipäätään halunnut Jamieta päänsä sisään, sillä siellä Jamie olisi ehkä voinut tajutakin Haroldia. Luultavasti Harold ei silti olisi halunnut Jamieta sinne. Tai ei ainakaan tuollaisessa kunnossa kuin kaverini nyt oli. Se olisi ollut aika ikävää ja ehkä pidemmän päälle rasittavaakin.

Korpinkynsi ei oikein tiennyt mitä vastata syytöksiin, jolle hän ei itse voinut oikeasti mitään. Helpointa olisi toki ottaa syytös vastaan ja myöntää syyllisyytensä, joskin Harold ei ollut ihan varma, että mistä häntä nyt oikein syytettiin. Turhaan Harold ei halunnut tätä koko juttua pitkittää, sillä ei ihan ollut uskovinaan siihen, että saisi Jamielta ongittua vielä parempaa selitystä tuon kaikille oudoille kysymyksille ja nyt tuon käytökselle.

Jamie oli kuitenkin yksi hänen hyvistä kavereista ja antanut luvan yöpyä perheensä luona (enemmän kuin vain parin päivän ajan!). Kaveri oli myös vanhempi ja Harold ei ihan halunnut pistää ystävyyttä koetuksen alaiseksi vain sen vuoksi, kun ei yhden kerran kymmenestä ymmärtänyt mitä kaveri tarkoitti. Kuinkakohan moni edes ymmärsi häntä itseään, Haroldia, aina? Ei varmaan ihan kaikki. Etenkään ne omat vitsit olivat vähän sellaisia… Oli miten oli. Harold kohautti hieman olkiaan ja oli aikeissa vastata, mutta Jamie ehti ensin.

Kaveri kertoi aiemmasta äänensävystään radikaalisti poiketen olevansa huolissaan ja haluavansa auttaa. Se oli viimeinen tikki. Peli oli menetetty. Harold nyökkäsi hieman hivuttaen katsettaan poispäin Jamiesta. Takkutukka ei yhäkään tiennyt, että mistä kaikesta nyt oikein oli kyse. Eihän se silti haitannut, jos yhden ainoan kerran nyt taas tuli tuomituksi teosta tai jostain mitä ei ollutkaan tehnyt? Josta ei ollut tietoinen?

”Mm.. Olet oikeassa. Anteeksi, Jamie…. en yhtään ajatellut.” Pienoinen valehtelu ei tosin tuntunut niin pahalta, kun Harold oli jo kääntänyt katseensa muualle. Toki hän oli yrittänyt ajatellut ja tehnyt vähän kaikkensa sen eteen, mutta hän ei vain ollut tajunnut, kunnes hetkinen…

”…tämä liittyy siihen zombiapokalypsiin vai mitä?” Harold puki ajatuksensa heti sanoiksi. Se tuntui käyvältä vaihtoehdolta, kun nyt yritti miettiä tätä kaikkea hieman suuremmassa mittakaavassa ja yritti muistella, että mitä kaikkea oli lounaalla tapahtunut… Se lipsahdus, kyllä.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine

[Jamie Wescott]

((Dydydydyydydyyy! Onko se lintu? Onko se lentokone? Onko se vaaleanpunainen, lentävä jättiläiskalmari? EI, se on vastaus nälkäpeliin! En jaksanut lukea koko peliä uudestaan, joten toivottavasti Jamie ei nyt ihan hirveästi toistele tässä vanhoja juttuja. xD Tälle pitäisi ehkä miettiä joku sopiva lopetus. Ilmeisesti kuitenkin sellainen, jossa Jamie ei ole raahannut Haroldia Pyhän Mungon psykiatriselle osastolle. :’D))

Jamie huokaisi taas, kun Harold pyysi anteeksi. Tämä ei nyt oikein ymmärtänyt, että hänen tarkoituksenaan ei ollut varsinaisesti ollut syyttää tätä huolestuttamisesta vaan… Jamie pudisteli päätään. Tämä meni nyt aivan väärään suuntaan.

”En tarkoittanut sitä”, hän totesi Haroldin pyytäessä anteeksi. Pian tämä kuitenkin jatkoi kysymällä, liittyikö tämä zombiapokalypsiin. Liittyi. Ei liittynyt. Tavallaan. Ja tavallaan ei. Jamie veti taas syvään henkeä. Hänestä tuntui, että hän oli tänään huokaillut kohta koko loppuelämänsä tarpeiksi.

”…se riippuu. En…. Zombiapokalypsi ei ole ongelma. Minusta vain… Olet kauhean… halukas uskomaan johonkin pian tulevaan kuolemaan. Vaikka se sitten olisi miten älytön tahansa. Kuten zombiapokalypsi. Pistää vain miettimään, että… toivotko oikeasti, että tämä kaikki vain loppuisi pian. …ainakin sinun osaltasi”, Jamie lopulta sai ajatuksensa puettua sanoiksi, vaikka tuntuikin hieman oudolta puhua aiheesta keskellä jalkakäytävää muiden ihmisten normaalisti hoitaessa omia asioitaan ja päivän ollessa niin kaunis. Jokin kaatosade tai vaikka vähän autiompi ympäristö olisi tehnyt tunnelmasta selvästi sopivamman tällaiselle keskustelulle.

”Haluan vain… Jos sinusta tuntuu, että… Tiedäthän… Jos sinusta tuntuu siltä, niin… Siihen voi saada apua. Eikä se ole… Ei sitä tarvitse hävetä. Niin voi käydä kenelle tahansa. Mutta sen ei tarvitse olla… lopullista”, poika vielä lisäsi vaihdellen painoa jalalta toiselle. Tulevana parantajana tällaisen keskustelun ei tietysti pitäisi tuottaa suuria ongelmia, mutta oli hieman eri asia, kun kyse oli hyvästä ystävästä eikä jostakin täysin aiemmin tuntemattomasta potilaasta. Etenkin, kun hän ei tiennyt, miten Harold reagoisi. Hänen vaistonsa sanoivat, että luultavasti ei kauhean hyvin. Tämän oli aina ollut vaikea pyytää muilta apua ja vaivata muita.

[Harold Benson]

Jamien vastauksesta kävi ilmi, että zombiapokalypsi ei sittenkään ollut se ongelma. Vaan mikä? Eli siitä lipsahduksesta ei sittenkään ollut kyse. Jopa Korpinkynsi ei enää pysynyt tämän keskustelun perässä.

Harold kohautti vähän hämmentyneenä olkiaan Jamien puettua ajatuksensa sanoiksi. Haroldko muka vaikutti halukkaalta uskoa kuolevansa pian? Pian? Oliko kymmenen vuotta jo pian? Haroldista ei. Sitä paitsi, eihän hän nyt kovin hanakasti ollut tähän uskomassa. Miten niin kuolema voisi olla kuinka älytön tahansa ja silti Harold uskoisi, toivoisi?

……….

Harold ei tiennyt mitä ajatella. Kovin mielellään hän olisi luopunut tästä aikuisen asiallisesta keskustelutyylistä ja vain taputtanut Jamieta olkapäälle ja sanonut, että nytpä Jamie oli vetänyt aivan todella hauskan vitsin. Huono vain, ettei kyseessä ollut vitsi ja sitä voisi vähän huonosti mennä nimittämään vitsiksi. Harold siirteli takkujaan paremmin yrittäessään keksiä jotain fiksua sanottavaa. Takkutukka oli pikkuhiljaa saamassa käryä siitä, että mitä kaverin mielessä oikein liikkui. Mitä hän Haroldista oli ajatellut. Pian koittava kuolema?

”Eeh, Jamie”, Harold aloitti tietämättä, että miten pitäisi jatkaa. Ei hän turhan usein onneksi tällaisiin tilanteisiin joutunut ja totta puhuakseen hän ei olisi odottanut joutuvansa Jamien kanssa nyt tällaiseen puhutteluun tällaisesta. Niin kuin miten? Missä vaiheessa?

Jamie vielä jatkoi. Voisi pyytää apua. Ei kannata hävetä. Voi sattua kenelle tahansa. Vaikka kenelle tahansa voisikin sattua, niin Harold ei ollut nyt se, jolle niin oli käynyt. Ainakin tietääkseen.

Harold huokaisi hiljaa ja yritti hetken ajan kasata ajatuksiaan. Jamie oli väärässä, mutta Jamielle ei varmaan saisi kovin pahasti sanoa tästä. Huomauttaa siitä, että kaveri oli tehnyt väärän diagnoosin. Päätellyt väärin. Hieman enemmänkin kuin vain vähän.

”Ööh, Jamie”, Harold aloitti kääntyen takaisin Jamien puoleen.
”En ole varma, että uskotko, mutta oikeasti.. Jamie…. en odota kuolemaa. En ole….. itsetuhoinen, enkä mitään… muutakaan”, Harold yritti sanoa asiansa fiksusti ja ennen kaikkea selkeästi. Selkeys ja ytimekkyys – check. Hän yritti kyllä varautua jo vähän minkälaisiin reaktioihin. Olisihan se varmasti aika järkyttävää kaverille, joka tulee puhumaan tällaisia, tulla kerrotuksi siitä, että asia ei oikeasti edes olekaan tällaisella mallilla. Ehkä jokin kevennys vielä?

”Ainakaan tietääkseni”, Harold lisäsi keveästi ja hymähti vähän teennäisesti. Kohautettuaan hieman olkiaan hän liitti kädet selkänsä taakse yhteen ja vilkaisi ohi hölkkäävään urheilijaan hetken ajan.
”Sori, jos annoin ymmärtää jotain toista ja.. aiheutin turhaan huolta.”

[Jamie Wescott]

Jamie huomasi, että Harold vaikutti varsin kiusaantuneelta koko keskustelusta tämän siirrellessä takkujaan. Hän kallisti päätään Haroldin lausuessa hänen nimensä, mutta jatkon sijaan seurasikin vain lisää kiusallista hiljaisuutta ja huokailua. Oliko hän osunut oikeaan? Vai ihan väärään? Hän oli melko varma, että Harold ei kyllä myöntäisi mitään, vaikka hän olisikin oikeassa. Lopulta Harold kuitenkin jatkoi vakuuttaen, ettei odottanut kuolemaa tai ollut itsetuhoinen tai ’mitään muutakaan’. Jamie räpäytti silmiään pari kertaa miettien, uskoako vaiko ei. Tämän myöhempi lisäys ’Ainakaan tietääkseni’ ei tosin kuulostanut erityisen vakuuttavalta. Selvästi kuitenkaan Harold ei ollut erityisen halukas ottamaan vastaan mitään apua tällä hetkellä.

”…ai”, Jamie tyytyi lopulta toteamaan, koska mitäpä muutakaan tuohon saattoi todeta. Olisikin varmasti ollut liian helppoa, jos Harold olisi myöntänyt pahan olonsa suoralta kädeltä.

”Ei se… ei se mitään”, hän jatkoi Haroldin pahoitellessa aiheuttamaansa huolta, ”ajattelin vain… Jos sinusta joskus tuntuu siltä, niin… Tiedäthän, että voit aina… puhua minulle.” Jamie katsoi kaveriaan yrittäen näyttää mahdollisimman vilpittömältä – mikä oli melko helppoa, sillä hän yleensä oli melko vilpitön sanoissaan.

”Juttusi vain jotenkin kuulostivat vähän… huolestuttavilta”, hän vielä lisäsi omaksi puolustuksekseen. Eihän hän tällaista nyt ihan tyhjästä ollut keksinyt!

[Harold Benson]

Jamie halusi kai vielä parantaa asemaansa tai ainakin olla niin kuin hän olisi ottanut tämänkin, kielteisen vaihtoehdon huomioon. Jos olisi jotain, josta halusi puhua, niin Harold voisi puhua Jamielle. Niin. Eiköhän se yleensä ollut niin, että jollekin kaverille voisi puhua? Näin Harold oli ainakin ymmärtänyt asian, mutta totta puhuakseen, ei hän sellaisia ole jakanut eikä varmaan tulekaan jakamaan sellaisten kanssa. Tällaisistahan puhuminen oli jo itsessäänkin… ainakin hieman… masentavaa. Harold ei jaksanut mennä Jamieta vastaan ja ruveta tähän itsesäälissä rypemisleikkiin, koska noh… niin.

Koska Harold kuitenkin tiesi normit ja oli ainakin jonkinlaisessa kurissa ja nuhteessa elänyt, nyökkäili hän vielä. Kovin mielellään takkutukan pää olisi ylös ja alas -akselista poikennut vasempaan ja takaisin oikeaan. Haroldin teki mieli puistaa päätä. Jamie oli niin väärässä luulojensa kanssa. Tosin, miten kaveri oli edes päässyt tähän pisteeseen, tullut ajattelemaan tätä kaikkea? Harold ei tiennyt ja totta puhuakseen häntä ei huvittanut onkia vastausta Jamien kasvoista tai silmistä. Katsekontakti ja muu tällainen olisi tehnyt tästä tilanteesta liian todellisen.

Kuin vastauksena tähän kysymykseen, Jamie – vihdoin vielä jonkin verran selkeästikin – kertoi ilman minkäänlaisia turhia maanitteluja ym. siitä, että miten oli päätynyt tuohon.. päätelmäänsä. Tähän kaikkeen oli päädytty Haroldin juttujen kautta. Häh? Kovin selkeältä asia ei Haroldin ensinyökkäyksen jälkeen enää tuntunut. Mitä pahaa tai väärää Harold muka oli sanonut, tai siis ottanut aiheeksi?, mikä saattoi tuntua huolestuttavalta? Zombiapokalypsi? Vai mikä? Harold ei tiennyt varmaksi.

Ainoa asia, jonka Harold varmaksi tiesi oli se, että he olivat lähteneet ulos selkeyttääkseen ajatuksia. Ehkä Jamien ajatukset olivat nyt selkeitä, kun ne oli kerrottu ja muotoiltu ääneen. Pitiköhän ulkona vielä olla? Oikeasti Harold halusi vain pois tilanteesta. Kovin rentoutuneeksi ja leppoisaksi hän ei itseään tuntenut, etenkin tällaisen ”tosi kevyen” keskustelun jälkeen. Ja kaiken lisäksi oli vielä nälkä.

”Oliko täällä lähellä jotain… kauppaa, kioskia?” Harold kysyi varovaisesti muistaen vasta kysymyksen esitettyään, että oli jättänyt kolikkonsa Wescotteille. Hän huokaisi. Ei sillä, että sillä olisi mitään väliä oikeasti. Muidenkin jästien näkeminenkin olisi ollut pienempi paha. Harold haroi takkujaan.

”Tai siis Jamie… voit kyllä jo palata edeltä. Tulen kyllä itse myöhemmin perässä”, Korpinkynsi ehdotti yrittäen vielä varsin asiallisesti ilmaista ehdotuksena. Lisäten myöhemmin kyllä vielä sen, että lupasi kyllä palata. Jos huonosti kävisi, niin Jamie olisi muuten vain ylireagoimassa tai ymmärtämässä väärin, että nyt kun Harold jäi kiinni, niin Harold yrittäisi oikeasti, niin kuin tehdä jotain. Koko ajatus sai kylläkin Haroldin ja tyhjemmän masun voimaan enemmänkin pahoin kuin hyvin. Jos sitä haluaisi kuolla, niin kai sentään täyden masun kanssa, tai mitä sitä nyt enää kuolleena ja zombin ruokana ketään enää kiinnostaisi. Harold huokaisi ja yritti olkapäitään pyöritellen päästä pois tästä puristavasta otteesta, jonka kahlimaksi oli joutunut.

[Jamie Wescott]

Lisää nyökyttely ja hämmentyneitä ilmeitä. Jamie ei tiennyt enää ollenkaan, miten Haroldia olisi pitänyt tulkita. Miten voi olla, että joskus hän koki ymmärtäneensä tätä niin hyvin ja nyt yhtäkkiä he olisivat yhtä hyvin voineet puhua eri kieltä tai olla kotoisin kokonaan eri planeetoilta. Haroldin seuraava kysymys kuitenkin sentään oli normaali ja melko yksiselitteinen.

”Ööh…”, Jamie aloitti aivojen raksuttaessa tyhjää. Kauppa… Kioski… Hän vilkuili ympärilleen kuin vasta nyt selvittääkseen, missä he oikein edes olivat.

”Tuota… tuolla kulman takana pitäisi olla pieni ruokakauppa”, hän lopulta sai sanottua paikannettuaan heidät ja osoitti samalla kadunkulmaa vähän matkan päässä. Sitten Harold kuitenkin sanoi, että hän voisi palata jo edeltä takaisin kotiin ja Harold itse tulisi perästä. Tämä ei Jamiesta kuulostanut mitenkään hyvältä vaihtoehdolta – etenkään ottaen huomioon, mitä hän oli vielä hetki sitten ajatellut ja mitä hän tavallaan vieläkin pelkäsi.

”Ööö, minäkin voisin kyllä tulla käymään kaupassa”, hän sanoi mahdollisimman normaaliin äänensävyyn, kuin olisi punninnut hetken, tahtoiko jotain kaupasta ja tullut siihen tulokseen, että tahtoi. Hän oli aikeissa vielä lisätä ’että varmasti löydät sinne’, mutta se olisi tuntunut varmasti jo liian holhoavalta. Olettaa nyt, ettei Harold löytäisi kulman takana olevaan kauppaan, joka hänelle juuri oli osoitettu. Siinä olisikin jo ollut syytäkin suuttumiselle.

[Harold Benson]

((Minusta tuntuu, että tämä lähti taas polveilemaan. xDD #ikuisuuspeli))

Harold ei ollut erityisen ilahtunut, kun Jamie ilmoitti tulevansa myös kauppaan. Ihan niin kuin Harold ei yksin olisi löytänyt tietä sinne. Ihan niin kuin Harold ei oikeasti olisikaan halunnut mennä sinne. Jälkimmäinen oli kyllä ollut totta, takkutukka ei ollut ajatellut käyvänsä oikeasti pistäytymässä kaupassa. Hän vain oli halunnut vähän rentoutua, olla jamiettomassa tilassa, jotta voisi myöhemmin yrittää vaikuttaa edes hieman fiksummalta. Joskushan sitä Wescotteille kai piti vielä palata.

Hitaasti nyökättiin Jamien sanoille. Tietenkin Jamie sai tulla mukaan. Sitä, ettei Jamie ollut toivottu ruokakauppavieras ei saanut ihan näin ilmiselvästi näyttää. Jamie varmasti vielä pahastuisi siitä, ja Harold ei jaksaisi selventää enää ihan kaikkia väärinkäsityksiä. Ennen pitkään sitä meni vain maku ja into sellaiseen. Harold irrotti kätensä selkänsä taa ja tunki ne taskuihin. Taskut eivät olleet enää tyhjät, mutta omaa työtä vastaan ei varmaan saisi mitään kaupasta ostettua. Jamien läsnä ollessa vielä huonommin.

”Eli kulman taakse?” Harold ehdotti ja suuntasi askeleensa eteenpäin, minne oli osoitettukin. Merelle hän ei katsonut, sillä se ei toisi mitään hyvää mukanaan. Vain outoja ajatuksia Jamielle. Harold tiesi, että nyt olisi hyvä aika yrittää harhauttaa Jamie joidenkin muiden aihepiirien pariin, mutta Harold ei oikein tiennyt, että mihin.

Tosin hei, jos zombiapokalypsi oli kielletty alue, niin mitenköhän oli Jamien tulevaisuus sitten? Se ei varmasti ollut liian suuri harppaus äskeisestä aiheesta pois, siirretään nyt vain keskustelu Haroldista Jamieen? Juttelufiiliksissä tämä Korpinkynsi ei missään nimessä ollut, mutta jos hyvän kysymyksen esitti, niin kaveri varmasti osasi hoitaa itse puhumisen…. siis ellei ryhtyisi taas epäilemään, ja argh. Ajattelisi tuollaisia.

”Saitko muuten jo tietää, että pääsitkö.. sinne opiskelemaan?” Harold kysyi vilkaisten hieman kaveriin. Hän ei vain ollut enää ihan varma siitä, että minne Jamie oli hakenut opiskelemaan, mutta jonnekin ainakin. Näin Harold ainakin muistaaksensa asian oli ymmärtänyt.

[Jamie Wescott]

((Lol, jouduin palaamaan ihan pelin ensimmäiselle sivulle asti katsomaan, että joko Jamie on päässyt sinne parantajakouluun, mutta ilmeisesti ei. xD))

Haroldin hidas nyökkäys kieli, ettei tämä tahtonut Jamieta oikeasti mukaansa, mutta Jamie yritti parhaansa mukaan olla osoittamatta huomanneensa tämän vihjeen. Parempi vain esittää, että hän oli liian tyhmä sellaiseen. Niinpä hän nyökkäsi Haroldin kysyessä vahvistusta suuntaan ja lähti seuraamaan poikaa kohti suuntaa, jota oli juuri hetki sitten ise osoittanut. Olikohan kauppa enää edes siellä? Hän ei ollut aivan varma, oliko käynyt siellä joululomalla vai oliko nähnyt sen viimeksi jo vuosi sitten edellisellä kesälomalla. Haroldin kysymys kuitenkin katkaisi hänen ajatuksensa. Hän vilkaisi kaveriaan ja kurtisti hiukan kulmiaan, sillä tämä ei ollut selvästi juurikaan kiinnittänyt huomiota... mihinkään viime aikoina.

"En... Pääsykokeet ovat vasta reilun viikon päästä", hän vastasi tuntien samalla pienen solmun vatsassaan. Kokeet tosiaan olivat jo varsin pian, ja hänellä olisi vielä paljon luettavaa ja kerrattavaa ennen niitä. Ehkä hänen pitäisi ottaa lomaa vanhainkotityöstään seuraavaksi viikoksi ja käyttää enemmän aikaa kokeisiin valmistautumiseen. Hän ei edes tiennyt varsinaisesti, mitä tekisi, jos ei pääsisi sisään.

"Typerää, että ensin valmistaudutaan S.U.P.E.R. -kokeisiin ja käytetään niihin niin paljon aikaa, mutta sitten parantajakouluun on kuitenkin ihan oma pääsykokeensa", hän totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ihan vain jotain sanoakseen ja keskittyäkseen johonkin muuhun kuin pääsykokeiden jännittämiseen. Hänen äänensä kuulosti aidosti hieman pettyneeltä, sillä hän oli tehnyt paljon töitä etenkin liemien parissa ennen valmistumistaan ja parantanut arvosanaansa varsin paljon. Hän oli silloin ollut siitä todella iloinen ja ylpeä, mutta nyt tuntui, ettei sekään enää riittänyt.

Jamien huulilta karkasi pieni huokaus asiaa ajatellessaan ennen kuin hän muisti, että Haroldilla S.U.P.E.R. -kokeet olivat vasta edessä.

"Monille aloille niistä tosin tietysti on paljonkin hyötyä!" hän kiirehti korjaamaan nopeasti, jotta Harold ei ajattelisi kokeiden olevan aivan turhia. Hänestä tosin tuntui, että niin Harold joka tapauksessa jo ajatteli.