Tylypahka AM

Taran aavistus siitä, että näin oli tapahtunut aiemminkin, ei antanut periksi. Viimeistäänkin nyt Tarasta vaikutti siltä, että hänen ja Ciaránin kanssakäyminen toisti jatkuvasti tiettyä kuviota. Tilanne tuntui hänestä niin tutulta, ettei hän uskonut voivansa erehtyä. Kerrat toistensa jälkeen vilisivät Taran silmien editse. Kuinka kauan tätä oli jatkunut? Vastausta kysymykseen Tara ei ehtinyt pohtia sen kauempaa, sillä Ciaránin ääni oli tavanomaista hiljaisempi, ja Taran täytyi hiljentää ajatuksensa ymmärtääkseen, mitä Ciarán vastauksellaan tarkoitti. Vaikka silmät tuntuivat verkkaasti kuivuvan, Tara katsoi tiiviisti Ciaránia silmiään räpäyttämättä. Nuoren miehen katse oli vakava, ja Taraa alkoi pelottaa aavistuksen, vaikka tiesihän hän hyvin, ettei ilme omilla kasvoilla juuri kannustanut muuhun. Ciaránin vastauksen Tara oli kuitenkin tulkinnut oikein.

Siitä huolimatta nykäisy ranteesta tuli Taralle yllätyksenä. Hän horjahti kevyesti Ciaránia vasten, ja Tarasta muistutti kuin tuo olisi tavallaan ottanut hänestä kopin – taas yhden kerran. Tara tunsi Ciaránin käden selkässään aivan kuten monesti aikaisemmin. Tara epäröi hetken, aiemman pelontunteen takia, ennen kuin kiersi vapaan kätensä Ciaránin ympärille. Tämä oli viimeisten parin vuoden aikana virunut pituutta lisää, joten Tara oli jo jonkin aikaa mielummin painanut päänsä Ciaránin hyvällä korkeudella olevaa olkapäätä vasten. Tara tunsi Ciaránin solisluun ohimoaan vasten, ja villapaita kutitti poskea. Poikaystävänsä ote vieläkin ranteessaan Tara hapuili sormillaan Ciaránin toista olkapäätä.

Taraa harmitti hiukan aiempi pelkonsa torjutuksi tulemisesta. Hyvä on, Ciarán oli vaikuttanut vihaiselta, mutta silti – Tara tuskin voisi koskaan suhtautua Ciarániin edes vastahakoisesti. Hän oli liian onnellinen Ciaránin kanssa. Sen vuosien takaisen onnettomuuden – kun uimataidoton Tara oli pudonnut koulun pihan suihkulähteeseen, ja Ciarán oli hänet sieltä pelastanut – jälkeen Tara muisti hatarasti maininneensa silloiselle seitsemäsluokkalaiselle Ciaránille jotain välitetyksi tulemisesta. Ei Tara sillä hetkellä ollut juuri Ciaránia tarkoittanut, mutta myöhemmin niin vain oli käynyt. Ja hyvä niin.

Kokemusten perusteella Tara osasi jo sanoa, että tällainen äkillinen kohtaus viittasi siihen, että Ciarán tahtoi sanoa – tai pikemminkin ilmaista – jotain. Tara oli aina ollut heistä kahdesta se enemmän halukas avaamaan suunsa, vaikka harvoin hän oli ujoutensa takia ehtinyt ensin. Taran suu kaartui pieneen, varovaiseen hymyyn, kun koholla ollut pulssi hiljalleen rauhoittui turvallisuudentunteen levitessä koko kehoon. Ei, ei hän voisi lyödä minua, Tara myötäili Ciaránin syleilyssä silmät puoliksi suljettuina tuon hetkeä aikaisemmin sanomaa vakuutusta.

"Kiitos", Tara kuiskasi tietämättä juuri mistä kiitti. Ehkä huolenpidosta, jota Ciarán oli Taraa kohtaan osoittanut, tai kenties vakuutuksesta; ehkä Taran ajatusten lukemisesta – oliko sillä väliä? Tara itse sen sijaan ajatteli jotain merkityksellisempää: Ei kai meillä ole kiire?

[Olisikohan tämä peli mahdollisesti järkevintä lopettaa skandaalinkäryisen pusikkoreissun ja taikuudenhistorian luokan visiitin tavoin ns. kesken? :D]

((Kannatan tähän lopettamista! Sopiva paikka keskeyttää, aivan kuten skandaalinkäryisessä pusikkoreissussa. :D Laitan ilmoituksen foorumipelistä ja sitten voidaan laittaa jotain uudempaa tulille.))

[Jees, kiva. :D Ja kiitokset peliseurasta!]