Tylypahka AM

((En kestä, itkunauran täällä. xD Tästä tuli niin juustoinen ja pitkä vuoro, ettei mitään rajaa ja tämä peli ei lopu koskaan. RIP Luihulehden uusi sukupolvi.))

Anthony yllättyi hieman, kun Atlas alkoi puhua Hestiasta. Hän ei ollut odottanut tämän menevään asian sen syvemmälle, mutta koetti kuitenkin kovasti peittää yllätyksensä tuijottamalla taas sylissään olevaa avointa kirjaa. Hän oli katsonut samaa aukeamaa jo varmaan viimeiset puoli tuntia. Toivottavasti Atlas ei huomaisi. Anthony risti vaivaantuneena oikean jalkansa vasemman yli ja tunsi samalla pienen katkeruuden piston. Vai oliko se jotakin muuta…? Mutta mahtoi Hestialla olla mukavaa. Jos homma Lucaksen kanssa ei toimisi, tällä olisi valmiina jo jonoksi asti muita poikia. Tai olisi, jos nämä eivät kaikki olleet samanlaisia nyhveröitä kuin Atlas.

”Minusta sinun pitäisi kertoa hänelle”, Anthony aloitti pehmeästi punnittuaan sanojaan ensin pitkään ja hartaasti, ”sillähän koko ongelma ratkeaisi. Ja… minä en usko, että Hestia levittelisi asiaa sen enempää tai olisi ilkeä siitä. Eivätkö ihmiset ole enemmänkin imarreltuja siitä, että joku… joku pitää heistä. Sitä paitsi, sinä ja Hestia olette ystäviä. Ethän sinäkään varmaan olisi ilkeä ystävällesi. Vaikket… vaikket pitäisikään hänestä sillä tavalla.” Anthony sormeili hermostuneena taas sylissään olevan kirjan kulmaa. Hän ei edes ollut aivan varma, miksi häntä hermostutti niin paljon. Hän vilkaisi varovasti kulmiensa alta Atlasta kuin hakien lupaa jatkaa. Koska Atlas ei sanonut mitään, hän jatkoi.

”Tarkoitan… Totta kai se olisi… kiusallista, jos hän ei tunnekaan samoin, mutta… onko sinulla oikeasti mitään hävittävää? Eikö sinua harmita myöhemmin enemmän, ettet koskaan edes kokeillut?” hän kysyi vilkaisten taas Atlasta. Ei tietenkään sillä, että hän olisi tiennyt, miten läheisiä Atlas ja Hestia todella tällä hetkellä olivat, mutta hänestä tuntui, etteivät kovinkaan. Hänkin tunsi joulukuun jäljiltä välinsä Atlaksen kanssa vielä jotenkin etäisiksi. Hestia ja Atlas olivat toki ystäviä, mutta… Atlaskin varmasti tunsi olonsa tämän seurassa kiusalliseksi.

”Sitä paitsi… minä ainakin valitsisin sinut tuhat kertaa Fhionnlaigh’n yli”, hän lopulta lisäsi vielä hiljaa, ”joten, jos hän ei, niin… hän ei vain ymmärrä hyvän päälle.” Anthony käänsi katseensa Atlakseen. Tämän posket olivat hieman punastuneet ja silmät katselivat muualle kuin häneen. Juuri sillä hetkellä hänestä tuntui, että Atlas tosiaan oli liian hyvä Hestialle. Tämä ansaitsi jonkun, joka osasi oikeasti arvostaa… no, kaikkea mitä tämä oli.

Anthonyn teki mieli vetää polvensa rintaansa vasten, mutta se oli aina hieman vaikeaa hame päällä ja sitten kirjakin olisi painautunut hänen rintaansa vasten eikä hän olisi voinut enää esittää lukevansa sitä. Hän ei yllättynyt siitä, ettei Atlaksella ollut mitään juoruja Madisonista. Hänestä tuntui, että kellään ei ollut. Ellei otettu huomioon tämän korkeiden paikan kammoa, mutta kiitos lentotuntien siitä nyt tiesi jo koko koulu. Ei siis kiristysmateriaalia siellä. Hän huokaisi Atlaksen todetessa, että piti varmaan vain toivoa Madisonin pysyvän hiljaa. Samalla Atlas nousi ylös ja lähti kiikuttamaan tyhjää mukiaan keittiökulmaukseen ja ihmetteli ääneen, miksei Madison ollut sanonut tälle mitään asiasta vaan pelkästään hänelle.

”No sinä taisit olla siinä vain sivuseikka ja minä ilmeisesti se isompi paha. Tiedäthän, miten lääpälläni olen Hestiaan”, Anthony yritti sanoa kevyesti, mutta huokaisi sitten nousten ylös paikaltaan ja laskien kirjan pöydälle äänekkään pamauksen saattelemana, ”mutta ihan oikeasti, ilmeisesti Madisonin mielestä minä yritin aktiivisesti pilata Fhionnlaigh’n tanssiaiset katsomalla heitä… tai jotain. Ehkä hän pelkää, että katseeni voi tappaa. Ja hän… Hän mainitsi myös sen, kun… kun pidin Hestiaa kädestä… Silloin sairaalasiivessä. Syyskuussa.” Anthony vältteli katsomasta Atlasta ja kulautti oman mukinsa pohjalta viimeiset, kylmät kaakaot kurkkuunsa ja miltei irvisti. Ei mikään mieltäylentävä elämys. Olisi pitänyt juoda kaakao, kun se oli vielä lämmintä, hän mietti kävellessään kohti keittiönurkkausta auttaakseen Atlasta etsimään tiskiainetta.

Hän ei itse asiassa ollut ennen välittänyt kaakaosta juurikaan, mutta alkanut juoda sitä Atlaksen tapaamisen jälkeen siinä määrin, että oli muutamaan otteeseen jopa joululomalla kotona keittänyt kaakaota itselleen. Tapaaminen tosin ei ehkä ollut varsinaisesti oikea sana, sillä olihan hän tavannut Atlaksen jo heti toisen luokan keväällä vaihdettuaan koulua Tylypahkaan. Mutta silloin Atlas oli ollut vain jotain, jonka olemassaolon hän oli jossakin mielensä reunalla hämärästi tiedostanut, muttei juuri välittänyt. Sen äänekkään, etelä-afrikkalaisen diplomaattipojan hiljainen kaveri, joka näytti siltä kuin olisi ottanut vastaan muotivinkkejä Addamsin perheeltä. Ehkä vähän kiinnostava sillä tietynlaisella hiljainen-ja-tumma-mysteeripoika –tavalla, mutta muuten… Pelkkää ilmaa. Oli hassua ajatella, että vielä vuosi sitten he olivat saattaneet ohittaa toisensa tuvassa tai käytävällä edes tervehtimättä ja nyt… Tai hyvä on, ei ehkä niinkään hassua ottaen huomioon, että itse asiassahan näin oli ollut viimeksi juuri edellisessä kuussa.

Anthony huomasi jääneensä lattialle kyykistyneenä tuijottamaan tiskialtaan alla olevaan kaappiin ja vilkaisi Atlasta yli kaapin avoimen oven. Mahtoikohan tällä olla ikävä Samuelia? Hän oli joskus ihmetellyt, miten kaksi niin erilaista ihmistä olivat olleet ystävät. Mutta kai näillä sitten oli ollut jotakin yhteistä. Sukkien kutominen se ei kyllä ollut tainnut olla. Anthony suoristi jalkansa ja pyyhkäisi hamettaan alemmas sen varalta, että se olisi jäänyt takaa ruttuun.

”Ei täälläkään”, hän julisti paukauttaen allaskaapin oven kiinni, ”mutta tuliviskiä kyllä löytyy vaikka muille jakaa. Kelpaisiko se?” Hän yritti hymyillä hiukan Atlakselle, mutta oikeasti päivän puheenaiheet – Dostilow, Madison, Hestia… ja Samuel, joka tosin ei ollut ollut puheenaiheena – eivät kauheasti hymyilyttäneet. Ja kaiken muun pahan lisäksi Atlas ei vieläkään osannut tainnutusloitsua. Hän oli surkea opettaja.

Hetken Atlaksen teki mieli vastata rehellisesti Anthonyn ehdotukseen siitä, miksei hän vain kertonut ihastuksestaan Hestialle. Hän ei voinut tehdä sitä, koska oli tehnyt saman virheen jo kerran aiemmin. Anthony ei ymmärtänyt, koska hän ei tiennyt Annasta ja siitä, mitä oli tapahtunut joulutanssiaisissa yli vuosi aiemmin.

Atlas ei voinut kertoa tunteistaan Hestialle, koska oli tajunnut, että kertomattomuuteen oli kaksikin syytä. Ensinnäkin hän ei kestänyt kuulla Hestialta sitä, minkä jo valmiiksi tiesi. Toiseksi, vaikka Hestia olisikin ollut otettu Atlaksen tunnustuksesta (mitä Atlas rehellisesti sanottuna epäili), ääneen sanomisen hinta oli liian kova. Anthony ei ymmärtänyt sitä, että tunnustusta seurasi aina ilmapiirin muutos. Kun sanat päästi ilmoille, sanojen kohde tuntui arvioivan niiden sanojaa. Mikään ei koskaan palaisi ennalleen sen jälkeen, kun Hestia saisi tietää, että Atlas oli ollut salaa ihastunut tähän jo syksystä. Vaikka välit olivat Atlakselle vähän vaivaannuttavat jo nyt, hän ei halunnut ottaa riskiä siitä, että tilanne muuttuisi Hestiankin kannalta kiusalliseksi. Ja miksi hän olisi edes halunnut aiheuttaa ylimääräisiä ongelmia Hestialle, kun hän tiesi, ettei mikään olisi muuttunut kuitenkaan. Oli parempi olla kertomatta. Atlas oli luvannut itselleen pysytellä hiljaa.

Mitä tuli siihen, että Atlasta kaduttaisi, jos hän ei kertoisi Hestialle.... vaikutti siltä, ettei Anthony ei ymmärtänyt ihan täysin sitäkään. Totta kai Atlasta kaduttaisi. Hän oli ajatellut toissavuoden joulutanssiaisissa ihan samalla tavalla, ja vieläpä tehnyt kuten Anthony ohjeisti – ja katunut silti. Jos Atlas tahtoi tehdä virheitä, hän halusi tehdä virheitä niin, että kärsisi niistä mieluummin yksin sen sijaan, että vetäisi muita mukaan omaan draamaansa. Välit Annaan olivat jo riittävän kiusalliset, eikä Atlas halunnut toistaa samaa virhettä Hestian kanssa.

Niinpä Atlas tyytyi ynähtämään jotain epäilevää Anthonyn kysymyksille siitä, ettei hänellä ollut hävittävää ja etteikö kertomatta jättäminen kaduttaisi. Oli ja ei. Ei se ollut ihan niin yksinkertaista. Ja luuliko Anthony, ettei Atlas ollut ajatellut asiaa? Anthony olisi saattanut ehkä yllättyä siitä, että Atlas oli ajatellut samoja ajatuksia tunteja, viikkoja, kuukausia.... vuoden. Hän ei viitsinyt edes mainita sitä, että oli menettänyt useamman kuin yhden yön unet samoja asioita pohtiessa. Atlas puri huultaan ja mietti, mahtaisiko Anthony ymmärtää, jos hän kertoisi Annasta. Anthonyn ei tarvinnut tietää, mutta.... Atlas halusi, että edes joku ymmärtäisi. Hän vilkaisi hiukan syrjäkarein Anthonya. Näytti siltä, ettei Anthony ollut lopettanut puhumista vielä, vaan vaikutti haluavan vielä jatkaa.

... ja Anthony jatkoi tipauttamalla ilmoille toteamuksen, että valitsisi Atlaksen tuhat kertaa mieluummin kuin Fhionnlaigh'n.

Atlas jähmettyi ja varoi visusti katsomasta Anthonyyn. Hän tiesi, että Hestian mainitseminen keskustelussa oli saanut hänen poskensa punehtumaan. Ja.... Anthonyn huomautus sai punan syvenemään entisestään. Atlas tiesi kyllä, että Anthony ei luultavasti tarkoittanut mitään ylimääräistä kommentillaan, eikä hänen olisi pitänyt tehdä muuta kuin kiittää siitä. Se oli kehu, jota Atlas ei ollut ansainnut, ja josta voisi kiittää ja hymyillä päälle. Sillä eihän Anthony voinut tarkoittaa kommentillaan mitään, koska... koska....

Koska mitä?

Atlas sulki silmänsä ja veti syvään henkeä, koska Luihulehden naispaneeli palasi jälleen hänen mieleensä. Hän tavallaan tiesi kyllä, miksi oli päättänyt lisätä Anthonyn nimen raadin listoihin. Nimen päätyminen itse paneeliin oli ollut vahinko, mutta hän oli halunnut oikeastikin testata, pystyikö näkemään Anthonyn tyttönä. Oli ylipäätään ollut järjetöntä kysyä Anthonylta, halusiko tämä olla tyttö vai poika. Totta kai Anthony halusi olla tyttö, koska miksi muuten hän olisi pukeutunut tyttöjen koulupukuun. Kysymys oli ollut idioottimainen, mutta Atlas, kuten varmasti aika moni muukin, oli halunnut kuulla toteamuksen siitä, että Anthony halusikin olla oikeasti poika. Atlas oli myös halunnut todistaa itselleen, ettei Anthonyn nimi sopinut naispaneelin listalle. Ettei Anthony ollut oikeasti tyttö.

Atlaksen syyt erosivat hieman niiden ihmisten syistä, jotka luultavasti toivoivat Anthonyn olevan "normaali poika". Atlas ei toivonut, että Anthony olisi ollut muuta kuin oli, ja hän toivoi hartaasti, että olisi voinut karkottaa ajatuksen Anthonyn sukupuolesta omasta mielestään. Anthony oli kuka oli, eikä sukupuolella ollut hänelle merkitystä.... ja silti sillä oli. Jos Anthony oli tyttö, oli olemassa riski siitä, että ystävyydestä saattoi kehittyä jotain muuta.
Ja... jos siitä kehittyi jotain muuta, koko ihmissuhde oli täysin tuomittu. Huonot kokemukset pidemmälle kehittyneistä ihmissuhteista olivat osoittaneet, että ihastuminen teki asioista noin miljoona kertaa vaikeampia ja lopulta rikkoi välit kokonaan.
Atlas puri huultaan. Jos hän vain sulkisi tämän mahdollisuuden mielensä pimeimpään tallelokeroon ja lukitsisi sen kuvitteellisen rautaoven muutamalla järeällä lukolla. Eihän hän ollut Anthonyn tyyppiä muutenkaan. Tätä oli turha miettiä pidemmälle.

"...kiitos", Atlas vastasi lopulta vaisusti. Hänen taisi olla parasta vaihtaa aihetta.
Atlas jatkoi juttelemalla Madisonia koskevista juoruista. Lopulta hän siirtyi tiskialtaalle, minkä aikana Anthony onneksi jatkoi hänen aloittamistaan aiheista täysin normaalisti. Jo pelkästään normaali juttelu osoitti sen, ettei Anthony ollut oikeastikaan tarkoittanut mitään aiemmalla kommentillaan. Atlas huokaisi hieman. Hän oli taas ylitulkinnut.

Kun tiskiainetta etsinyt Anthony kysyi jotain, Atlas havahtui siihen, että hänen piti varmaan vastata jotain. Hitto. Hän ei ollut kuunnellut lainkaan. Anthony ei enää puhunutkaan yksin siitä, kuinka Madison oli vetänyt omia johtopäätöksiään joulutanssiaisissa. Oliko Anthony vaihtanut aihetta sillä aikaa, kun Atlaksen ajatukset olivat harhailleet muualla...? Atlas vilkaisi alakaappia koluavaan Anthonyyn ja huomasi tämän hymyilevän. Vähän vaisusti, mutta hymyilevän kuitenkin.
Jos aihe kerran oli jokin sellainen, joka hymyilytti, myöntävä vastaus oli varmaan aiheesta riippumatta hyvä ratkaisu.
"Joo", Atlas vastasi paikatakseen sitä, ettei ollut kuunnellut yhtään. "Hyvä idea."

Anthonyn kulmat kurtistuivat hieman Atlaksen vastauksesta, jonka tämä lausui aivan liian vakavasti otettavaan sävyyn. Pienen ohikiitävän hetken hänen kasvoillaan häivähti loukkaantuneisuus ja ärtymys siitä, että Atlas ei ollut kuunnellut häntä. Ei sillä, että hän olisi tietenkään sanonut mitään varsinaisesti tärkeää, mutta olisi se nyt ollut kohteliasta kuunnella, kun toinen puhui. Tosin toisaalta se oli varmaankin hänen oma vikansa. Hän oli maininnut Hestian, ja Atlas oli varmaan unohtunut ajattelemaan tätä. Miksi hänen oli pitänyt mennä mainitsemaan Hestia?

Jonkinlainen yllättävä ärtymys – vaikka ei sillä, että ärtymyksen tunteena olisi pitänyt koskaan tulla hänelle kovin suurena yllätyksenä – läikähti jossain Anthonyn rinnan tietämillä. Hän ei pitänyt siitä, että Atlas selvästi vielä haaveili Hestiasta. Mutta ei ilmeisesti omannut minkäänlaista aikomustakaan ikinä kertoa tälle siitä. Tai niin hän ainakin oli tulkinnut tämän hiljaisuuden. Tosin mistä hän tiesi, ehkä tämä oli vain ollut niin syventynyt vaaleanpunaisiin Hestia-ajatuksiinsa – tai vaihtoehtoisesti synkkään itsesäälissä kieriskelyyn – ettei ollut edes kuunnellut, mitä hän sanoi. Paitsi ilmeisesti sen lopun, mikä olikin hänen ärsytyksenaiheensa numero kaksi. Hän oli yrittänyt sanoa jotain nättiä ja… ja… ja mitä?

Anthonyn posket punehtuivat hieman häpeästä omaa toimintaansa kohtaan ja ärtymys Atlasta kohtaan alkoi unohtua. Hän oli tietysti tarkoittanut sen ihan vain kiltiksi kohteliaisuudeksi – joskin ihan todenmukaiseksi, sillä jos olisi pitänyt valita Atlaksen ja Lucaksen väliltä, kyse ei olisi edes ollut valinnasta – mutta… ehkä myös joksikin muuksi. Ehkä hänellä oli ollut taka-ajatuksia. Ehkä hän oli halunnut todistaa jotain. Kokeilla kepillä jäätä. Miksi? Sitä hän ei rehellisesti sanottuna tiennyt itsekään. Eikä hän halunnut edes ajatella asiaa enempää. Atlaksen erittäin vaisu kiitos sekä aiheen nopea vaihtaminen olivat kuitenkin olleet varsin selkeä vastaus ja vihje. Tämä oli kokenut hänen sanansa kiusallisiksi. Hänen ei olisi pitänyt sanoa mitään.

”Mmm-hmm”, Anthony mutisi vastaukseksi Atlakselle, sillä olisi tuntunut typerältä vastatakaan mitään ja vielä typerämmältä toistaa huono vitsi uudestaan. Sen sijaan hän avasi vielä viimeisen yläkaapin ja penkoi sen sisältöä. Kuinka ollakaan, aivan kaapin perältä lopulta löytyi miltei loppuun käytetty pullo jostain astianpesuainetta. Anthony näytti hieman epäilevältä kurottaessaan kohti pulloa ja käännellessään sitä pian käsissään. Miten ihmeessä Darian ja O’Dwyer olivat onnistuneet kuluttamaan miltei pullollisen tiskiainetta? Hän ei uskonut, että Darian ainakaan tiskasi ikinä eikä se varmasti kuulunut nykyisen lennon sijaisenkaan lempiharrastuksiin. Oli varmaan erittäin mahdollista, että pullossa oli jotain muuta kuin etiketti kertoi.

”Käykö tämä?” hän kysyi ja laski pullon kaikesta huolimatta tiskipöydälle Atlaksen nähtäville. Tuskin se sentään ainakaan olisi mitään kovin vaarallista… ehkä? Saattoihan se olla oikeaa tiskiainettakin ja ehkä vanhemmat luihuispojat olivat tehneet siitä saippuakuplia tai- Hetkinen. Saippuakuplia. Anthonyn leuka melkein loksahti auki, kun hän muisti koulun aulan suihkulähteen. Sen, jossa ei nykyään enää ollut ikinä vettä, koska joidenkin mielestä oli ollut hauskaa lisätä sekaan saippuaa ja aiheuttaa aulaan valtava vaahtokaaos. Hän katsoi miltei tyhjää tiskiainepulloa nyt täysin uusin silmin. Olikohan siinä syyllinen?

Siirtäessään katseensa pullosta Atlakseen Anthony kuitenkin muisti taas, miksi he ylipäätään olivat Luihulehden toimituksessa. Se kirottu tainnutusloitsu. Ja Atlas aikoi alkaa tiskaamaan. Hän ei ollut varma, pitikö tämä vain tiskaamisesta vai oliko kyseessä ovela yritys vältellä opiskelua.

”Minäkin voin kyllä hoitaa sen, jos sinä luet siitä tainnutusloitsusta”, hän ilmoitti. Häntä oli alkanut epäilyttää, oliko Atlas alun perinkään ollut edes aikeissa opiskella. Ainakaan tällä ei tuntunut olevan kauhean paljon motivaatiota. Hänen täytyi tosin myöntää, että hän ei ollut varsinaisesti auttanut asiassa yhtään. Itse asiassa hänestä oli ollut varmaan enemmän haittaa kuin hyötyä. No, ainakin hän voisi nyt yrittää korjata sen. Hänen täytyisi ehkä sittenkin vaatia kirjastoa opiskelupaikaksi seuraavalla kerralla. Siellä ei ollut vaaraa unohtua juomaan kaakaota ja myös muista ihmisistä juoruaminen oli poissa laskuista, mikäli paikalla sattui olemaan muita ihmisiä, kuten yleensä aina oli.

//Roolipelipisteet palkittu tähän saakka. -Caine

Atlas oli edelleen omissa ajatuksissaan, kun Anthony laski tiskiainepullon keittiötasolle. Hänen harmaat silmänsä tuijottivat tiskiainetta tarkentumatta siihen, sillä tiskiaine tuntui jotenkin kamalan arkipäiväiseltä ja tavalliselta, vähän kuin olisi tiputtanut aasin yksisarvisten joukkoon. Koska tiskiaine oli edellisiin aiheisiin verrattuna vähän eri sarjaa, Atlaksella jäi hämmennyksen vuoksi huomaamatta Anthonyn oivallus suihkulähteiden ja Luihulehden yhteydestä. Ylimääräisiltä ajatuksilta säästynyt Atlas nyökkäsi hitaasti ja yritti palautua takaisin maan pinnalle. Miksi kaiken piti olla niin monimutkaista? Ensin Luihulehden naispaneeli, sitten Sebastianin juorut Hestiasta ja vielä viimeisimmäksi Anthonyn huomautus, jolla toisaalta ei näyttänyt olevan mitään väliä, mutta... Atlas pudisti päätään. Hänen keskittymiskykynsä oli mennyttä, koska pään sisällä risteilevät ajatukset eivät tuntuneet rauhoittuvan lainkaan. Siinä mielentilassa tiskaaminen kuulosti Atlaksen korvaan vähän vaaralliselta yritykseltä, sillä hänellä oli taipumusta tiputella tavaroita, jos ajatukset olivat muualla. Toisaalta hän voisi keskittyä tiskaamaan ja yrittää olla ajattelematta yhtään mitään.

Lopulta Anthony tarjoutui tiskaamaan, vaikka Atlas tietysti olisi normaalisti halunnut tehdä sen itse. Anthony jatkoi lausettaan tainnutusloitsun opettelulla, mikä tiputti Atlaksen takaisin todellisuuteen. Se tainnutusloitsu. Sitähän varten tänne oli tultu. Hitto.

Atlas tuijotti vielä hetken tiskiainetta ja käänsi sitten katseensa Anthonyyn. Oli aika varmaa, että tainnutusloitsun opettelusta ei enää tulisi yhtään mitään, mutta olisi typerää, jos Anthony olisi tullut turhaan paikalle. Atlas antoi katseensa lipua Anthonysta pöydälle pinottuihin oppikirjoihin, missä katse jatkoi edelleen kulkuaan eväspussille, jonka hän oli tuonut mukanaan keittiöstä. Atlas oli unohtanut eväät täysin, koska hänellä oli ollut.... no.... vähän kiireellisempää ajateltavaa. Kuten vaikka se, että miten hän pystyisi puhumaan itsensä pois Luihulehden naispaneelista ja kaikesta, mikä liittyi siihen. Hän ei ollut vieläkään ihan varma, oliko onnistunut siinä, mutta ainakin Anthony oli viimein jättänyt aiheen sikseen.

Atlas kurtisti hienoisesti kulmiaan ja mietti. Eväistä saisi hyvän verukkeen koota ajatuksia ennen kuin avaisi oppikirjan. Olisi vähän noloa, jos Atlas ei pystyisi keskittymään mihinkään ja joutuisi vielä osoittamaan sen Anthonylle. Atlaksesta tuntui siltä, että hän oli ajatuksissaan edelleen väärällä planeetalla, ja tainnutusloitsun teoriaan keskittyminen oli mahdottomuudessaan samaa luokkaa kuin professori McGregor raittiusliikkeen perustajana.

"Öh... joo, ai niin.... se tainnutusloitsu", Atlas totesi kuin olisi vasta muistanut koko aiheen. Hän irrotti katseensa vaivalloisesti eväspussista, vilkaisi kirjapinoa ja Anthonya ja lopuksi uudelleen tiskipöytää. "Oletko varma, ettet halua syödä eväitä ennen...? Kun ne tiskit voitaisiin tiskata siinä samalla."

Atlaksen omaan korvaan eväiden syöminen ennen tiskaamista kuulosti täydellisen järkevältä, mutta toisaalta hän vain pelasi aikaa saadakseen tilaisuuden koota ajatuksiaan vähän kauemmin. Hän oli etukäteen kuvitellut, että Anthony auttaisi oppimaan tainnutusloitsun nopeammin kuin kaakao ehtisi jäähtyä. Nyt näytti enemmän siltä, että ajatus oli ollut silkkaa toiveajattelua, sillä kaakao oli jo juotu, eikä Atlas ollut lukenut kirjasta ensimmäistäkään sivua, saati sitten loitsinut tainnutustaikaa vielä kertaakaan. Atlas ei kyennyt selittämään, miten tässä oli käynyt näin, mutta nyt hän oli ainakin varma, että Anthonysta ei ollut ollut erityisemmin apua. Siitä Atlas sai tosin ehkä syyttää myös itseään, koska hänen olisi pitänyt olla määrätietoisempi. Hänen oppimishalunsa ja motivaationsa olivat tiessään, eikä niitä loihtinut enää Anthonykaan takaisin.

((Sori, ajatukset on tukkoiset kuin Atlaksella konsanaan XD;;))

Anthony huokaisi, kun Atlas vaikutti siltä kuin olisi vasta juuri sillä hetkellä muistanut, että heidän oli ollut tarkoitus opetella tainnutusloitsua. Hänen tosin tuskin olisi pitänyt yllättyä, sillä hän oli itse pitänyt keskustelunaiheet melko tehokkaasti poissa opiskelusta ja tainnutusloitsusta. Toisaalta kommentti kuitenkin myös osoitti, että Atlaksen ajatukset olivat jossakin aivan muualla, mikä puolestaan taas oli hänestä osoitus siitä, että hän oli antanut Atlakselle jotain muuta ajateltavaa. Joko tämä pohti kovasti, kuka voisi olla Luihulehden naispaneelin takana tai sitten vaihtoehtoisesti tiesi sen ja mietti, miten pitäisi sen salassa.

Anthony oli melko varma jälkimmäisestä, sillä ensimmäinen ei käynyt juuri järkeen. Puoli koulua kiusasi häntä enemmän tai vähemmän, joten hän ei oikein uskonut, että Atlasta hirveästi kiinnostaisi, kuka juuri sillä kertaa oli vastuussa loukkauksista. Sitä paitsi, Atlas ei vaikuttanut sellaiselta ihmiseltä, joka puuttuisi kauheasti toisten asioihin, saatikka sitten lähtisi puolustamaan ketään. Muut saisivat sanoa hänestä mitä lystivät ilman, että tämä puuttuisi asiaan.

Atlaksen mainitessa eväät Anthonynkin katse käväisi pöydällä lojuvassa eväspussissa. Hän oli melko varma, että Atlas yritti viivytystaktiikkaa, mutta… mikäpä siinä. Kun eväät olisi syöty, ei olisi enää mitään viivyttävää jäljellä.

”No… Minulla ei ole kauheasti nälkä, mutta… jos haluat, niin kai ne voidaan syödä nyt”, Anthony aloitti nostaen kauluspaitansa hihaa sen verran, että sai vilkaistua rannekelloaan. Ei missään nimessä minkään maailman ruoka-aika, mutta hänestä tuntui välillä, että Atlaksella oli koko ajan ruoka-aika. Sen sijaan kello kyllä näytti, että heillä oli tuhraantunut ihan liikaa aikaa tyhjänpäiväiseen juoruamiseen – mihin Anthony kyllä piti itseään täysin syyllisenä ja koki siitä huonoa omaatuntoa. Hänen pitäisi ryhdistäytyä ja varmistaa, että Atlas saisi vielä opiskeltua edes tainnutuskirouksen teorian. Käytäntöhän he eivät voineet harjoitellakaan ilman… avustajaa.

Anthony veti syvään henkeä ja sulki hetkeksi silmänsä. Hänen avatessaan ne niistä loisti uudenlainen päättäväisyys.

”Okei, syödään ensin ne eväät ja sitten minä annan sinulle muutaman kappaleen luettavaksi sillä aikaa, kun tiskaan nämä”, hän ilmoitti ja nyökkäsi tiskien suuntaan ennen kuin asetti kätensä Atlaksen olkapäille pyöräyttääkseen tämän ympäri kohti kirjapinoa – ja eväspussia. Hetken hän harkitsi huuhdella mukit ja täyttää ne vedellä eväiden syömistä varten, mutta luopui sitten ajatuksesta. Sitä paitsi, ruokahan suositeltiin syötävän ilman nesteitä, koska ne laimensivat mahahappoja huonontaen siten ruoansulatusta ja ties mitä muuta.

”Hop, hop”, hän lisäsi tuupaten Atlasta kevyesti kohti pöytää ja lähti sitten seuraamaan itse perässä.

((Katso, Atlas!!! Tulet sittenkin oppimaan tainnutuksen!!!! Sun pitää osata se ku kerran jo käytitkin sitä! T: Anthony))

Atlas ei ollut sillä hetkellä varma, oliko pahempaa opiskella oikeasti vai paljastua Luihulehden naispaneelin osallistujaksi. Hänen keskittymiskykynsä oli pakkasen puolella. Lisäksi Anthony vaikutti siltä, että nyt joko opiskeltiin - tai itkettiin ja opiskeltiin. Atlas huokaisi lähes huomaamattomasti. Okei, ehkä tämä oli sittenkin parempi kuin se, että Anthony kuulisi hänen olleen naispaneelin raadissa ja sujauttaneen Anthonyn nimen sinne silkkaa ajattelemattomuuttaan (tai oikeastaan kyse oli ollut siitä, että hän oli ajatellut liikaa).

Atlas ei myöskään ollut varma, oliko hänellä enää nälkä vai ei, mutta hän tiesi, että tehokas opiskelu vaatisi energiaa aivoille. Melko usein Atlaksesta tosin tuntui, että ruuan antama energia jäi johonkin mahalaukun tuntumaan, eikä kulkeutunut aivoihin asti. Ehkä hänen aivonsa olivat valuneet laiskuuttaan mahalaukkuun.

Atlas harkitsi hienon vitsinsä kertomista Anthonylle, kun Anthony äkkiä ottikin häntä olkapäistä ja käänsi ympäri. Anthony mitä ilmeisemmin patisti häntä kirjapinon ääreen, mutta Atlas ei silti voinut olla säpsähtämättä hiukan. Atlas vilkaisi Anthonya vähän irvistäen, mutta maleksi säyseästi pöydän ääreen. Hän itsehän tätä oli pyytänyt, ja olisi ehkä jo vähän väärin väittää, ettei häntä huvittanutkaan enää opiskella.
"Kyllä äiti", Atlas ei malttanut kuitenkaan olla toteamatta. Anthony kuulosti välillä ihan hänen äidiltään, eikä Atlas ollut varma, oliko se huvittavaa vai huolestuttavaa vai vähän molempia.
Atlas istahti pöydän ääreen ja avasi eväspussin. Hän levitti sen sisällön paperipussin päälle pöydälle. Sisältö oli enimmäkseen leipää ja hedelmiä.

Atlas avasi kirjan sivulta, jolta oli viimeksi teeskennellyt lukevansa tainnutustaian teoriaa. Aloitellessaan lukemista hän kuori banaanin, koska miksi tuhlata aikaa syömällä ja sitten vasta opiskelemalla, kun kerran molempia pystyi tekemään samaan aikaan.
"En ikinä opi tätä ennen V.I.P.-kokeita", hän marisi vielä ennen kuin syventyi tekstiin. Atlas oli pitänyt tekstiä noin vartin edessään, muttei muistanut siitä sanaakaan. Opiskelu tuntui edelleen siltä, kuin joku olisi loitsinut aivoihin pysyvän tarttumatum-loitsun kaikkea tietoa vastaan.
Ainiin, ja Anthonykaan ei ollut vielä syönyt. Huikean minuutin lukemisen jälkeen Atlas nappasi vierestään omenan ja ojensi sitä Anthonylle. "Otatko?"

Anthony mutristi hiukan suutaan Atlaksen kutsuessa häntä äidiksi. Kieltämättä hän ehkä oli toiminut hiukan äitimäisesti, mutta minkä sille mahtoi, että Atlas käyttäytyi kuin kakara, jota piti patistella läksyjen tekoon. Häntä tosin mietitytti, mahtoiko Atlaksen äiti oikeasti huolehtia siitä, että tämän pojat opiskelivat ahkerasti. Sen perusteella, mitä Atlas oli puhunut, tämän vanhemmat vaikuttivat hiukan uusavuttomilta ja varsin uppoutuneilta tähtitieteeseen. Mikä kuulosti aika mielenkiintoiselta, sillä hänen omat vanhempansa olivat erittäin uppoutuneita koulimaan kolmesta pojastaan vähintään jotain taikaministereitä.

”Sinun pitäisi olla kiitollinen, että edes yritän opettaa sinua”, Anthony kuitenkin marisi lopulta takaisin vain puoliksi tosissaan Atlaksen laahustaessa kohti pöytää. Hän itse seurasi ja istuutui Atlaksen vieressä olevalle tuolille. Atlas rapisteli eväspussinsa kanssa ja valitti, ettei ikinä oppisi muodonmuutoksia V.I.P. -kokeisiin.
Anthony huokaisi.
”Opitpa”, hän väitti takaisin katsoen hieman tylsistyneenä pöydällä kohoavia muodonmuutoskirjojen pinoja. Hän oli sitä mieltä, että ei ollut oikeastaan huonoja päitä, oli vain huonoja opiskelutyylejä. Huonoja motivaatioita. Huonoa keskittymiskykyä. Pienen hetken verran Barryn ja Larryn kasvot käväisivät kuitenkin hänen mielessään.

Okei, ehkä on olemassa myös huonoja päitä.

Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että Atlaksen olisi yksi niistä. Itse asiassa hän oli melko vakuuttunut siitä, että Atlas ei suinkaan ollut tyhmä – eikä ainakaan samalla tavalla tyhmä kuin Barry ja Larry – vaan lähinnä aikaansaamaton ja laiska. Tälle tuntui olevan vaikea koskaan aloittaa yhtään mitään, mutta oppi kyllä, kunhan pääsi vauhtiin. Se vauhtiin pääseminen vain oli ongelma.

Anthony otti itselleenkin yhden muodonmuutoksen kirjoista sekä pergamenttia ja sulkakynän aikeenaan tehdä Atlakselle siitä muistiinpanot. Valitettavasti hän ei kuitenkaan ehtinyt kirjassa kovin pitkälle ennen kuin Atlas ojensi hänelle omenaa. Anthony katsoi sitä pitkään epäillen, mutta nappasi sitten tarjotun hedelmän Atlaksen kädestä ja upotti siihen hampaansa.

”Minusta on huono tapa syödä samalla, kun opiskelee”, hän kuitenkin mutisi suu täynnä omenaa kääntyessään takaisin muodonmuutosten kirjan puoleen.

((Vihdoin!!!!! Se on loppu!!! Kiitos ikuisuuspelistä. xD))