Tylypahka AM

“Kyllä, se on ankkaa”, Johnny lausahti hymyillen toiselle, tajuten kyllä yrityksen vaihtaa aihetta.

“Ai... Ettekö olekaan ihmissusi?” Johnny lausahti kommentoiden aikaisempaa aihetta pää jälleen hieman kallellaan. “Ymmärrän kyllä, ettette tahdo paljastaa sitä ihmisille, he ovat niin tuomitsevia yleensä”, Johnny lausahti, nousten pöydästä ja viikaten lautasliinan lautasensa vierelle pöydälle. Aurelian vastausta odottamatta hän lähti keittiön puolelle ja palatessaan toi mukanaan aterimet, joissa ei hopeaa ole. Hän asetti aterimet pöydälle Aurelian viereen, palaten sitten omalle paikalleen.

Johnny asetti lautasliinan jälleen syliinsä ja kävi viimein uutta annostaan syömään. Herkullista. “Tiedän, millaista on, kun on salaisuuksia, joista ei saa tai ei voi puhua muiden kanssa”, hän lausahti katse Aureliassa saatuaan suun tyhjäksi.

Aurelia oli jo alkanut syömään ankkasalaattiaan ja hyvä ettei vetänyt henkeen kuullessan Johnnyn niin viattoman kysymyksen. Aurelia ei tiennyt mitä sanoa, poikahan oli aivan liian fiksu. Ennen kuin Aurelia ehti sanoa mitään puolustukseen, oli poika jo tuonut toiset aterimet. Ilman hopeaa. No, ainakaan ei tyttö näyttäisi siltä että olisi ottanut botoxia.

Aurelia oli vähän hämillään. "Kiitos toisista aterimista..." Aurelia vaihto nopeasti hopeattomiin ja katsoi Johnnyä vakavana. "Okei, kun kerran tiedät millasta on pitää salaisuuksia, niin tästä ei sitten puhuta ollenkaan, missään muodossa" Missään vaiheessa Aureliahan ei myöntänyt että on ihmissusi, se tuntui jo liian nöyryyttävältä. "Kyse on kuitenkin mun loppu elämästä" Aurelia totesi hiljaisesti, miettien tosin samalla mitkä ovat Johnnyn salaisuudet.

Johnny näytti hieman kauhistuneelta, kun Aurelia sanoi, ettei aiheesta puhuttaisi ollenkaan. “Ei tietenkään”, hän lausui kuin itsestään selvyyden.

“Yksi minun setäni oli... samanlainen”, Johnny kertoi hieman surumieliseen sävyyn. “Näin hänen kerran... poistuvan ja kerroin siitä isoisälle”, hän kertoi katsellen lautastaan. “Muutama päivä myöhemmin hän oli... poissa”, Johnny lopetti hiljaa, pyöritellen salaattia lautasellaan. Hetken kuluttua hän nosti katseensa Aureliaan. “En tietenkään kerro kellekään”, hän lausahti yrittäen hymyille, mutta se ei tainnut oikein onnistua.

Aurelialla oli mennyt ruokahalu. Hänen salaisuutensa ei olisi enää turvassa. Tyttö vain kalpeni kun Johnny kertoi sedästään, okei Johnny oli ehkä suruissaan siitä mitä hänelle tapahtui mutta silti. Tämä kiteytti aivan loistavasti mitä ihmissusille käy. Hengestäänhän siinä pääsee.

Aurelia hapuili taikasauvaansa, unhoittaminen tuntui julmalta mutta tässä tilanteessa se on vain ainoa vaihtoehto. Ei tuon ikäiseen naperoon voi luottaa, vaikka kuinka sanoisi mitä. "Ja tuo tarina osoittaa sen, kuinka asiasta pitää olla hiljaa, henkikultani on mulle erittäin tärkeä" Aurelia sanoi hivenen kireästi.

Johnny pysyi hiljaa ja katseli Aureliaa, huomaten kyllä tuon kireyden. Sivusilmällä Johnny huomasi, kuinka hänen kokkinsa astui keittiön ovesta salin puolelle, tuokin oli ilmeisesti aistinut kireyden. “Kerroinhan, että kokkini on täällä huolehtimassa siitä, ettei minulle käy mitään?” hän lausahti, kääntäen katseensa keittiön ovelle. “En toivo teille mitään ikävää, Aurelia, mutta...” hän antoi lauseen lopun jäädä ilmaan roikkumaan.

Johnny otti käteensä haarukan, joka oli jossain kohti pudonnut hänen huomaamattaan ja yritti jatkaa salaattinsa syömistä, vaikka tunnelma teki siitä hankalaa.

Poika ja pojan henkivartija. Enkä ole edes taitava kaksintaistelija. Mutta Johnny ei saisi tietää mitään, tai mun pitäisi saada jotenkin Johnny vannomaan ettei kerro yhtään mitään. Voinko luottaa 12-vuotiaaseen naperoon? Lapsethan puhuu aina ohi suunsa hivenen painostettuna. Aureliaa ahdisti. Hän tiesi että joku tulee aivan varmasti hoksaamaan tämän pienen ongelman, mutta näin pian?

"Tieto lisää tuskaa, sun ei todellakaan tarvitsisi tietää tätä ja siitä ei ole sulle kuin haittaa" Aurelia katsoi Johnnyä vakavana. Ruoka ei enää maistunut, ja tällä hetkellä tuntui siltä että ryyppy olisi tarpeeseen. Pitäisiköhän käydä Klausin luonna mutka? Olisi vain helpointa vähän siistiä Johnnyn muistia mutta tuo henkivartija on pieni ongelma.

“Ette voi luottaa minuun, joten... voimme tehdä rikkumattoman valan”, Johnny ehdotti Aurelialle hymyillen. “Rikkumattoman valan siitä, etten puhu siitä kellekään, joka ei tiedä”, hän selvensi. “Ei olisi ensimmäinen. Tosin oma salaisuuteni aiheuttaisi saman seurauksen väärälle henkilölle kerrottuna muutoinkin...” hän lausahti pyrkien huolettomaan äänensävyyn. Vaikka huolettomuus todellisuudessa oli tästä tilanteesta kaukana.

Aurelia katsoi Johnnyä äimistyneenä. Rikkumaton vala? Noin pienen lapsen kanssa ei olisi todellakaan reilua. Aurelian kasvot muuttuivat ihmetykseksi, kun Johnny sanoi että se ei ole hänen ensimmäisensä. Mitä ihmettä tuon lapsen päässä on, aivan liikaa tietoa ilmeisemmin. Eikä se ole hyvästä.

"Rikkumaton vala on vakava juttu, eikä se sitä paitsi olisi reilua sun ikäiselle antaa sellasta vastuuta mun ongelmista" aurelia katsoi Johnnyä, tämän huolettomuus ei nyt parantanut yhtään tilannetta. "Vaikka ehdotus olisikin houkutteleva, pystyisin ainakin luottaan siihen että salaisuuteni on turvassa" Aurelia jatkoi, miettien toki että ei Johnny varmasti ole viimeinen joka sen hoksaa. Tyttö vain mielellään pitkittäisi sen paljastumista mahdollisimman kauan.

Johnny kallisti päätään jälleen hieman miettiessään. “Ooo-kei...”, Johnny lausahti lähes ääneti ja nousi paikaltaan, siirtäen lautasliinan jälleen pöydälle. Nopein askelin hän jätti ruokasalin taakseen (varmistaen, että kokki yhä paikalla on) palaten aiemmin kulkemaansa reittiä eteisaulaan, josta oli aikaisemmin Aurelian kanssa ruokasaliin mennyt. Mutta ulos lähtemisen sijaan hän teki suunnanvaihdoksen ja asteli portaikkoon.

Portaikon yläpäässä hän Johnny kääntyi oikealle ja tottuneesti suunnisti telttansa sisällä oikean huoneen luokse, josta löysi melko nopeasti kirjan, jota kaipasi. Kirjan hyvin otteeseensa saatuaan Johnny kääntyi kannoillaan ja palasi ruokasaliin.

Ruokasalin ovella Johnny vilkaisi ympärilleen, kunnes asteli Aurelian viereen kirjaa ojentaen. “Salaisuus salaisuudesta?” hän lausahti hieman kysyvään sävyyn - pää jälleen kallistuen. “Ette luota minuun, neiti Aurelia, mutta minä annan henkeni käsiinne”, Johnny lausui hyvin virallisella äänensävyllä ja katsoi hyvin merkitsevästi kirjaan.

Aurelia oli kaikinpuolin hämmentynyt koko tilanteesta. Tuo ipana oli outo. Tyttö katsoi pojan perään hämmentyneenä, miettien aikooko tuo tulla takaisin hopeisen panssarin kanssa. Tai sitten se käy kertomassa kaikille että hei, mulla on ihmissusi teltassa. Aurelia mietti jo mahdollisia pakoreittejä.

Tosin, pakeneminen taitaa olla mahdotonta tuon... kokin seuratessa vierestä. Onneksi Johnnyä ei tarvinut kauan odottaa, ja se olikin vain yksin, ei murharyhmän kanssa. Aurelia katsoi pojan ojentamaa kirjaa hämmentyneenä, ottaen kirjan vastaan. "Mikä tämä on...?" Tyttö kysyi ja avasi kirjan, selaten kirjaa hieman. Ilme oli varmasti näkemisen arvoinen, sillä kirja kertoi todella paljon Aurelialle.

Tyttö jatkoi kirjan selaamista ja katsoi Johnnyä. "Salaisuus salaisuudesta...? Mä en kerro tästä, ja sä et kerro mun pienestä ongelmasta?"