Tylypahka AM

Nagi nousi bussista, kun Harold totesi, että oli aika jäädä pois. Lumisade oli onneksi jo melkein ohi, kun Nagi hyppäsi bussin ovesta kadulle. Vaikutti siltä, että Harold tarvitsi aikaa edelliseen kysymykseen vastaamiseen. Jästikysymys ei ehkä ollut ollut kaikkein kepein eikä mieluisin keskustelunaihe. Harold lähti kävelemään katua eteenpäin ja vastasi, että oli päässyt yli vanhempiensa jästiydestä. Seuratessaan Haroldia Nagi laittoi merkille sanavalinnoista, ettei aihe todellakaan ollut paras aihe jutella niitä näitä. Hänen olisi ehkä pitänyt arvata, ettei Harold mielellään jutellut vanhemmistaan tai näiden jästiydestä, vaikkeivät vanhemmat tietenkään mitään taikomattomuudelleen voineet. Nagi päätti olla jatkamatta aiheesta pidemmälle, koska olisi ollut tökeröä udella yksityiskohtia ennen saapumista Haroldin kotiin. Eivätkä Haroldin perheasiat edelleenkään kuuluneet hänelle.

Kun Harold vielä huomautti, ettei tullut isänsä kanssa toimeen, Nagi päätti lopullisesti haudata perheestä puhumisen. Hän näkisi tulevan viikon aikana ihan riittävästi Haroldin perhesuhteita, ja jos Haroldilla oli kommentoitavaa tai juteltavaa, tämä voisi itse aloittaa aiheesta puhumisen. Nagi kiiruhti parilla askeleella Haroldin vierelle (kaverin askeleet kun olivat pidemmät) ja pudisti päätään.
"Ei se haittaa", hän totesi. "Sinun ja... tai siis, perhesuhteesi eivät kuulu minulle. Anteeksi jos utelin."

Käveltyään hetken hiljaisuudessa Nagi vilkaisi Haroldia. Hän ei ollut tajunnut kysyä aiemmin, mutta jos kerran Harold ei tullut toimeen isänsä kanssa, tulisiko isä toimeen poikansa vieraiden kanssa...?
"Eihän vanhempiasi haittaa, että olen teillä viikon? Tai siis, totta kai maksan ruokani ja muuten, mutta.... eihän tästä ole liikaa vaivaa?"
Nagi katseli syrjäsilmällä Haroldia. Koska hän oli jo tullut Haroldin luo käymään, Harold tuskin vastaisi, että vieraasta oli liikaa vaivaa. Harold oli liian tahdikas tekemään vieraansa oloa epämukavaksi toteamalla, että oli oikeasti riidellyt vierailusta - jos oli riidellyt. Oli typerää esittää kysymys vasta tässä vaiheessa, koska se olisi ehdottomasti pitänyt kysyä ennen vierailua. Kuinka Nagi ei ollut tajunnut sitä aiemmin?

Syy tosin oli ilmiselvä: Nagi oli tulkinnut Haroldin iloisen ilmeen joulun alla siten, ettei Haroldia häirinnyt hänen vierailunsa ja oli lopettanut ajattelun siihen. Harold oli ollut aidosti ilostunut siitä, että Nagi tuli viikoksi käymään. Koska Nagi oli ollut itsekin innoissaan vierailusta, hän ei ollut tajunnut vanhempien olevan eri ehkä mieltä. Hänen olisi pitänyt ajatella enemmän.

((Tein varmaan uuden ennätyksen jumittamisessa :'D))

((Tuli tosiaan vähän pitempi, kun yritin kuljettaa Haroldia hieman edemmäs. :’D Ja päädyin jo pitemmälle kuin ajattelin, oh. Ehkä kyllä ihan hyvä, kun eletään jo toukokuuta. :D))

Nagi sanoi, ettei häntä haittaisi se, että Harold ei tullut kauhean hyvin isänsä kanssa toimeen. Noh, ei tuo ollut sitä vielä käytännössä nähnyt, mutta oli se ihan mukava tietää näin etukäteen. Siis, ettei nyt etukäteen jo pelkkä tieto siitä, että Harold ei tullut hyvin toimeen niiden ihmisten kanssa herättänyt suurta vastustusta. Nagi kyllä pyyteli vielä anteeksi utelemistaan sanottuaan ensin, ettei Haroldin perhesuhteet kuuluneet hänelle. Eihän kaveri edes ollut udellut. Harold puisti päätään. Sitä paitsi olisihan se hyvä tietää edes jotain sen tyypin perhesuhteista, jonka luokse olisi tulossa kylään. Näin Harold ainakin halusi edes hieman ajatella.
”Ei, ei. Onhan se… onhan se ihan luonnollista kertoa ja ilmoittaa näin etukäteen.” Harold kohotti lopuksi vielä olkiaan. Ei takkutukka oikein tiennyt mitä ajatella ja mitä mieltä olla asioista.

Harold kääntyi kultasepän liikkeellä alkavalle vasemmalle johtavalle kadulle, kuten hän oli jo vuosikaudet aina välillä tehnyt. Noin. Enää tätä katua jonkin matkan verran eteenpäin, ja sitten oltaisiin jo perillä. Kas, kuinka hienoa. Ei korpinkynsi oikein siitä hienoudesta tiennyt, mutta ainakin he olivat nousseet oikeaan linja-autoon ja osanneet nousta oikeasta paikasta ulos. Eikö se ollut jo aika hieno saavutus?

Nagi tuntui jo pian käännöksen jälkeen varmistelevan sitä, että koko vierailuasia oli kunnossa ja hyvä idea myös ihan käytännössä ja näin, tai näin Harold sen kyselyn tulkitsi.
”Siis… ei. Ei haittaa. Älä huoli. Sitä paitsi, ne- he ovat halunneetkin tavata kavereitani”, Harold vastasi kohottaen olkiaan vilkaisten viimeisen lauseen kohdalla vierellä tallustelevaan Nagiin. Harold hymähti. Se hetki oli tulossa pikemminkin kuin hän itse oli kuvitellut alkujaan. Olisi kyllä pitänyt muistaa se avainjuttu jo aiemmin, mutta ihmisen muisti oli rajallinen tai no niin. Ei korpinkynsi siitä oikeasti tiennyt, mutta näin tunnuttiin usein sanovan.

Harold pysähtyi lopulta (varoittelematta mitään) yhden vähän mitään sanomattoman oven eteen. Oveen joskus teipattu teksti oli vielä hyvin kiinni, joskin parhaat päivänsä jo nähnyt. Kertoi se tosin kiltisti vielä omistajan lempinimen. Harold ei jaksanut välittää siitä sen enempää. Hän silmäili vain nopeasti oveen kiinni teipatun a4 -paperin läpi ennen kuin kääntyi ympäri takaisin kadun puolelle. Oikeasti Harold ei tiennyt mitä pitäisi sanoa tai miten pitäisi olla. Okei, joo, tästä ei tullut mukava neutraali toimisto -kierros se oli selvää. Hitto. Harold olisi kyllä niin valinnut sen, jollei se olisi vaatinut sitä, että jossain toimistossa jossain päin Exeteriä olisikin joku, jolla olisi ollut kotiavain Bensonien kotiin. Se oli vain yhdellä toimistohenkilöllä, ja Harold ei halunnut vielä tavata sitä nimenomaista henkilöä.

”Joo siis”, Harold aloitti ja haroi kädellään takkujaan läpi. Hän vilkuili vastakkaiselle kadulle. Muita ihmisiä oli näemmä myös liikkeellä. Kuinka ikävää. Korpinkynsi katseli ovesta oikealle ottamatta askelta poispäin ovelta. Hän näki jo siitä hienosti, jos hieman vain eteenpäin nojautui, paikan ainoan kadulle suuntautuvan lasisen seinän, ikkunalasia tai ikkunaseinä vai mitä ikinä onkaan.
”..niin.”

Harold huokaisi, antoi kätensä laskeutua takuista otsalle, nenän vartta alaspäin, huulien yli, partaa pitkin ja sieltä takaisin kaavun taskuun.
”Ööh, joo. Taidan hakea sen avaimen nyt… Voit tulla mukaan tai sitten jäädä tänne ulos tai ööh kävellä jonnekin… En oikein tiedä. Tee miten haluat, mutta joo... Se avain, nyt”, Harold selitteli katsomatta suoraan Nagiin. Harold nyökkäsi vielä ikään kuin vahvistaakseen sanomansa kääntyen sitten takaisin oven puoleen, avasi sen, huokasi ja pujahti sisään hämärämmän valaistuksen uhriksi.

Nopeasti ja kivuttomasti, niinhän asioita pitäisi tehdä. Täten takkutukka ei ollut edes antanut Nagille mitään ylimääräistä oven edessä seisomisaikaa, vaan Harold oli lähtenyt sisälle heti saatuaan asiat jotenkin sanotuksi ja nyökättyä. Kaveri kyllä itse tietäisi mitä tekisi eikä siihen tarvittaisi mitään Haroldia nyökkimään ylimääräisen ajan verran jonkun oven edessä, joka oli yksi osanen äidin työpaikan työympäristöä. Haroldista jo koko koukkaus tänne oli kiusallinen. Oli vain parempi toimia nopeasti, ja näin hän aikoikin tehdä.

Harold pysähtyi niin äkisti, että Nagi oli vähällä jatkaa hyvän matkaa ohi määränpään. Parin askeleen kuluttua hän kuitenkin huomasi, ettei Harold enää ollutkaan mukana ja kääntyi huomatakseen, että Harold seisoi yhden oven edessä ilmeisesti lukemassa siihen teipattua paperia. Nagi käveli pari askelta takaisin ja odotti, että kaveri sanoisi jotain.

Kun Harold alkoi puhua takeltelevasti, Nagi kuuli heidän saapuneen määränpäähän ja aavisti samalla, että tilanne oli kiusallinen. Vaikutti vähän siltä, että Haroldia hävetti viedä kaveri äitinsä työpaikalle. Haroldin päättäessä lähinnä yksinpuhelulta kuulostanutta selitystään Nagi oli aikeissa vastata jotakin vastaukseksi. Ennen kuin hän edes ehti sanoa mitään, Harold oli kuitenkin jo avannut oven ja kadonnut sisälle.

Nagi jäi seisoskelemaan oven eteen hämmentyneenä. Voit tulla mukaan tai sitten jäädä ulos tai kävellä jonnekin. Mitä hänen oikeastaan odotettiin tekevän? Vaisto ja ihmistuntemus kertoivat, että Harold ei halunnut kaveriaan mukaan äitinsä toimistoon. Olisi myös tyhmää lähteä kävelemään jonnekin, koska eihän Nagi tiennyt, milloin Harold oli tulossa takaisin. Avaimen hakemisessa tuskin menisi kovin kauaa.

Nagi vaihtoi painoa jalalta toiselle. Järkevintä olisi jäädä odottamaan ulos. Nagi uskoi vahvasti siihen, että hän osasi lukea toisia ihmisiä oikein. Vaisto kertoi, että Haroldista oli selvästi vastahakoinen esittelemään äitiään kaverilleen tai kaveriaan äidille.

Mutta hitto vie, ulkona oli kylmä.

Nagi veti takkia paremmin päälleen, mutta isoisän nahkatakki ei alun perinkään ollut mikään talvivaate. Hän risti kätensä ja harkitsi hyppelyä lämpimikseen. Ohikulkijoita käveli kuitenkin paljon ohi, ja yksin hypähtely näyttäisi naurettavalta. Harold ei varmaan riemastuisi, jos Nagi osoittaisi, kuinka friikkejä kavereita tällä oli.

Ehkä sisälle voisi mennä ovensuuhun odottamaan, että Harold saisi avaimen haettua? Toisaalta tuntui tyhmältä odottaa oven ulkopuolella, kun edessä oli joka tapauksessa (ennemmin tai myöhemmin) tapaaminen Haroldin vanhempien, myös äidin, kanssa. Oli kohteliaampaa esittäytyä heti, eikä luimuilla ulkopuolella. Nagi huokaisi. Kamalan vaikeaa. Hän sitaisi hiuksensa hiukan paremmin pois silmiltä, suoristi selkänsä ja seurasi Haroldia sisälle rakennukseen.

Tavallaan oli mielenkiintoista tavata Haroldin äiti. Tavallaan se taas oli kiusallista, koska Harold tuntui suhtautuvan asiaan niin kielteisesti. Nagi hengitti syvään. Muista hyvä ensivaikutelma.

Avatessaan ovea Nagi odotti astuvansa jonkinlaiseen toimistoon, jossa Haroldin äiti olisi töissä vastaanotossa. Hän ei ollut ajatellut asiaa sen kummemmin, vaikka Harold oli maininnut äitinsä olevan palveluammatissa. Niinpä Nagi yllättyi hiukan, kun heti oven takana vastaan tuli hämärä. Pimeä toimisto? Sähkökatkos? Toivuttuaan yllätyksestä Nagi huomasi, että kyseessä oli oikeastaan eräänlainen kuppila. Kauempana oli tummasävyinen tiski, jonka ääressä istui yksi ainoa asiakas. Lähempänä Nagi erotti Haroldin selän.

Tietämättä miten reagoida, Nagi seisahtui. Hän jäi etsimään katseellaan Haroldin äitiä ja odotti, että jompi kumpi Bensoneista huomioisi ylimääräisem vieraan.

Kello kilahti oven avautuessa ja sulkeutuessa. Harold asteli ripeästi peremmälle. Totta kai hän huomasi heti Mitchellin, totta kai. Harold ei voinut kuin onnitella itseään tästä kas niin mukavasta jälleen näkemisestä, taas kerran. Jos näkemäksi sitä edes pystyi sanomaan, kun hän teki kaikkensa, jottei vilkaisisikaan tuohon otukseen sen enempää.

Toki asiakas tervehti Haroldia. Olivathan he nyt tuttuja olleet jo pidemmän aikaa. Vuosia jopa. Miestä ei tainnut koommin häiritä se, että Harold ei vastannut tervehdykseen. Niin alas Harold ei halunnut valua taikka vajota, että olisi vastannut. Kellosta Harold osasi päätellä, että Nagi oli varmaan myös astunut sisään ovesta. Tämähän menee aina vain paremmaksi. Harold ei voinut olla miettimättä, että oliko äiti joko kauempana nurkan takana vai henkilökunnan tiloissa vaiko sittenkin jossain muualla. Ei sillä, etteikö paikassa olisi riittävästi tekemistä ja soppeja, joissa olla näkymättömissä.

Vähän ehkä liian isoksi vedetty paikka, peilikuva L-kirjaimesta, hiljaisen puoleisempi, suosittu toimistotyöläisten, pelikoneita (flippereitä ainakin) oikeassa nurkassa, biljardipöytäkin, väreistä puuta, tummaa, likaisen valkoista. Tuo kaikki oli niin itsestään selvää takkutukalle, ettei hän jäänyt tapailemaan kaikkea näkemäänsä. Mitchell yhden baarijakkaran päällä keikkuen pitkät hiukset roikkuen, aikojen ja kokemuksien ja muiden vanhentama. Harold ei voinut välittää sen enempää, kunnes otus avasi suunsa ja puhui.
”Ai onkos tuossa nyt se maailmankuulu vieras?” Jes, kaikki on aivan hyvin. Aiiiivan mahtavasti. Harold tsemppasi itseään ja yritti olla niin kuin ei olisi kuulunut koko kysymystä.
”Mikäs sen nimi olikaan?” mies vain jatkoi. Olisi ollutkin liikaa vaadittu, että tuo otus olisi tajunnut lukea tilannetta.

Harold ei ehtinyt muuta kuin kääntyä ympäri aikeissaan sanoa pari valittua sanaa tuholaiselle, mutta... Ei päästy pidemmälle, kun tiskin takana ollut vaalea ovi kävi ja sisään astui käsiään essuunsa pyyhkivä henkilö. Henkilö, jota oltiinkin tultu etsimään tai avaimiahan sitä oltiin tultu hakemaan, mutta ei niitä noin vain voinut ottaa tai edes pystynyt ottamaan. Vastassa oli toki ihmisiä vähän niin kuin joka paikassa.

”Ah, heiii Harold -kultaseni ja tässä olisi siis kaverisi. Nagihan se oli? Ah, kuinka mukavaa onkaan nähdä Haroldin ystäviä”, äiti tuntui osaavan sanoa, kuten kuvitteli kaikkien äitien sanovan nähdessään lapsensa kavereita, siirtyessään samalta tiskin toiselle puolelle. Harold ei oikein tiennyt mitä äiti nyt yritti. Tuo muka lennokkuus ja muka liehittely vaikutti aika turhalta ja läpinäkyvältä.

”Hienoa, hienoa. Miten matkasi meni? Ai niin! Olette varmaan ihan janoisiakin vielä. Haluatteko teetä kahvia, limpsaa, kahvia, kaakota, vettä?” Harold ei kuunnellut puoliakaan (eikä huomannut sitä, että äiti oli unohtanut kokonaan esittäytyä!), sillä koko tilanne oli vain niin tyhmä ja tarpeeton. Kunpa hänellä olisi yhä ollut se avain.

//Caine palkitsi roolipelipisteet tähän saakka. -Atlas

Tilanne tuntui niin epäaidolta, että Nagin teki mieli nauraa. Se olisi kuitenkin ollut tahditonta ja hän vaistosi, että Harold tahtoi tilanteesta äkkiä pois. Mutta että maailmankuulu vieras. Nagi hymyili. Harmittavasti hänen maineensa ei ollut vielä levinnyt niin laajalle. Rehellisesti sanottuna Nagi epäili sitäkin, että häntä tunnettiin missään muualla kotikylän ulkopuolella kuin täällä. Samalla Nagi ei voinut olla miettimättä, millaiseen sävyyn ja missä yhteydessä Harold oli hänestä puhunut. Tuskin sentään huispausjoukkueen kapteenina ja etsijänä, koska jästimaailmassa ei ollut huispausta. Koulukaverina, joka oli muuten vain maailmankuulu? Luultavasti "maailmankuulu" oli jonkinlaista pilaa, mikä selitti Haroldin jähmeän reaktion siihen.

Ennen kuin Nagi itsekään ehti esittäytyä nimeä kysyneelle miehelle, paikalle pyyhälsi nainen, joka pyyhki käsiään essuun. Ei ollut vaikeaa arvata, että nainen oli Haroldin äiti, vaikka tämä alkoikin hyvin epä-haroldmaisesti puhua saman tien nähdessään vieraan. Nagi yritti kuvitella Haroldia pitämässä samanlaista puhetta samanlaisilla äänenpainoilla ja yritti kovasti olla hymyilemättä liikaa mielikuvalle. Onneksi jonkinlainen hymyily sentään kuului asiaan, koska hänhän tapasi Haroldin äidin ensimmäistä kertaa.

"Nagi Blackthorn", Nagi esittäytyi ja ojensi kättään tiskin takaa ilmestyneelle äitihahmolle. "Hauska tavata. Matka meni hyvin, kiitos kysymästä. Ja kiitos, että otatte minut vieraaksenne."
Nagi piti äänensävynsä ja hymynsä hillittyinä ja yritti olla menemättä liiallisuuksiin. Muussa tilanteessa hän olisi voinut harmitella Haroldin äidille, kuinka vei Bensonien kallista perheaikaa, mutta sellainen tuntui liioittelulta, kun Harold suhtautui tähän tapaamiseen yhtä rennosti kuin rautakanki.

Kieltämättä Nagi oli myös janoinen matkan jälkeen, mutta hän vilkaisu sivulle riitti kertomaan, että janon voisi sammuttaa muuallakin. He voisivat vaikka poiketa kaupassa matkalla ostamassa vettä.
"Kiitos mutta ei kiitos, minulla ei ole jano", Nagi totesi Haroldin äidille yhä ystävällisesti hymyillen. "Olimme itse asiassa jo matkalla teille tiputtamaan tätä laukkuani...." Nagi jätti lauseen kesken, sillä sen oli tarkoitus viestiä siitä, että hän halusi jättää laukun johonkin olkapäätään painamasta - ilman että joutui varsinaisesti sanomaan laukun olevan painava.

Ja oikeastihan laukku ei edes ollut painava, mutta se oli paras veruke päästää Harold tilanteesta.
"Onko sinulla jano?" Nagi kysyi muodon vuoksi Haroldilta, joka melko varmasti vastaisi kieltävästi.

Siinä missä Haroldin äiti tuntui seuraavan keskustelua enemmän kuin innoissaan kädet yhteen liitettyinä, oli Harold jo ajatuksiensa kanssa selvinnyt ja ylittänyt tämän esteen. Siis ainakin jo mielessään. Mielikuvitusavaimilla ei tosin ovia avata. Nagi vastasi jotain johonkin. Oli varmaan vain kohtelias.

Harold joutui jättämään turhuuden vuoksi aloittamansa keskustelun keston laskemista, kun äidin myötäilyn jälkeen ja ylimääräisen ja näytellyn hyvänoloisuuden jälkeen, Nagi kysyi oliko hänellä jano. Niin kuin mitä? Takkutukka ei ihan päässyt käsiksi siihen, että mistä oli nyt kysymys. Hän vain puisti päätään. Mikä kysymys tuonut muka oli ollut? Halusiko Nagi jäädä tänne? Harold pinnisteli pysyäkseen rauhallisena. Tai mitä se nyt rauhallisuutta enää ollut, coolina, enemmänkin jäätävänä, kylmänä.

”Mutta Harold-kultaseni, sinullahan on nykyään avain. On kyllä erityisen mukavaa ja hienoa, että tulitte käymään, mutta ei teidän olisi tarvinnut.” Sädehtivää linjaa jatkettiin? Suokaa anteeksi, missä on lähin nitoja, jolla voisin nitoa ihmiset suut kiinni? Varmasti toimistossa. Ei tällaisessa paikassa.

Harold tajusi kysymyksen tai siis tämän esityksen, kuvitelman? vasta hetken kuluttua. Ai niin. Kaikkihan eivät pystyneetkään lukemaan ajatuksia. Asioita piti sanoa ääneen. Hän haroi hieman takkujaan, katseli kattoon ja huokaisi.

”Tulin lai-”, Harold aloitti, mutta lopetti pikimmiten. Kyseessä oli väärä alku. Hän vaihtoi aavistuksen verran painoaan jalalta toiselle, antoi katseen käydä hetkeksi lattian poikki ja sulloi toisen kätensä kaapunsa taskuun ja puristeli sitä yhtään.

”Siis tulin kysymään, että saisinko lainata avainta”, korpinkynsi aloitti uudestaan. Painottaen puheessaan vähän enempi saisinko -rakennetta kuin itse sitä kohdetta, jota haluttaisiin lainata. Tämäkin johtui vain yleisöstä. Mikseivät kaikki ihmiset ole tavallisia? Mikseivät ne vietä aikaansa samanlaistensa kanssa ja jätä muunlaiset ihmiset rauhaan?

”Niin, niin… Tietenkin. Tietysti”, äiti myötäili tehden parhaansa pitääkseen huolensa vain silmiensä takana. Muodollisuus oli toki kohteliasta, mutta kokemus kertoi, että taustalla oli muutakin kuin vain halu olla kohtelias.

Harold seurasi vaitonaisena, kun äiti alkoi katselemaan ja kaivelemaan essunsa isointa taskua. Tuo yritti jostain syystä kai liittää Nagikin mukaan keskusteluun. Siltä ainakin Haroldista tuntui, koska eihän sitä muuten kai noin vain käännytä vieraan puoleen ja kerrota hymyillen. Haroldin saaneen vasta äskettäin ihan oman kotiavaimen. Tämä ihan oman kotiavaimen omistaja olisi kyllä mielellään lähtenyt tilanteesta, jos hänellä olisi ollut se ihan oman hieno kotiavain toiminnassa.

Harold huokaisi.
”Minulla ei ole sitä enää”, hän ilmoitti ihan kuin ohi mennen. Yksi osa pakollisesta pahasta, suoritettu. Äiti lopetti hetkeksi avaimensa esiin kaivamisen, mutta jatkoi sitten niin kuin mitään ei olisi ollut. Kuinkakohan monta kertaa tuokin oli jo nyt avaimeensa koskenut? Harold pystyi vain arvailemaan.

Harold vaikutti hämilliseltä, kun Nagi kysyi, tahtoiko tämä juotavaa. Hetken Nagin mielessä kävi, että ehkä Harold olisi sittenkin halunnut juoda jotain ennen poistumista. Hän luopui ajatuksesta kuitenkin, kun rouva Benson alkoi pian puhua siitä, kuinka Haroldilla oli nykyään avain.

Nykyään? Nagi ajatteli, mutta hämmennys ei noussut kasvoille asti. Hymyillessään kohteliaasti samalla, kun Harold puhui äitinsä kanssa, Nagista tuntui siltä, että hän ei ymmärtänyt tätä tilannetta lainkaan. Tuntui, että vain keskustelijat tiesivät, mistä oli kyse. Koska Nagi ei ymmärtänyt jännitteitä eikä piiloviestejä keskustelussa, hän tyytyi seisomaan ja odottamaan. Kohteliaasti hymyillen, tietysti, vaikka (toivottavasti) hyvä ensivaikutelma olikin syntynyt jo ensimmäisen kolmen minuutin aikana. Ainakin niin Nagi oli kuullut. Jos halusi luoda hyvän ensivaikutelman, se täytyi tehdä kolmessa minuutissa. Mahdollinen huono ensivaikutelma oli vaikea korjata, joten oli parempi käyttäytyä hyvin.

Oli tietysti omituista, jos Haroldilla ei aiemmin ollut avaimia kotiinsa, mutta Nagi uskoi, että jos Harold halusi jakaa syyn, hän varmasti tekisi sen ennemmin tai myöhemmin. Niin kovasti kuin Nagi halusikin kysyä asiasta, hän ei halunnut tivata sitä, koska kotiasiat olivat Haroldin yksityisiä asioita. Nagilla ei ollut oikeutta kysyä niistä, vaan Harold kertoisi jos itse haluaisi.

Nagi ei katsonut tarpeelliseksi puuttua keskusteluun, koska luultavasti mikä tahansa, mitä hän olisi siihen väliin sanonut, olisi kuulostanut irralliselta. Hänellä ei ollut osaa eikä arpaa avaimiin, niiden omistamiseen tai hävittämiseen ylipäätään. Vaihtaessaan painoa jalalta toiselle Nagi silmäili huomaamattomasti ympärilleen. Ainakin Haroldin äidin ammatti oli tullut hänelle yllätyksenä.

((Päädyin sitten jotenkin jo vastaamaan tähän xD Inspasi))

”Ai niin, Theo taisikin sanoa lainanneensa avaimiasi”, äiti sanoi. Harold ei tiennyt, että kuvitteliko ja uskoiko tuo itse koko asiaa vai ei. Jos sen on itse keksinyt, niin sitten siihen ei varmasti uskota. Kaikki tämä vain tällaisen säälittävän yleisön vuoksi? Harold huokaisi ja ojensi lopulta kätensä. Mitä sitä enää turhia…

Mutta jos Theo oli niin oikeasti sanonut, niin… Voi kuinka ihastuttavaa? Jooei. Avain tuntui lämpimältä Haroldin saadessa sen vihdoin kämmenellensä. Eli äiti oli vain pelannut aikaa? Harold joutui puistamaan hieman päätään, jotta saisi kaikki turhat superlatiivit mielestään, jotka sinne tunkivat ja tätä koko tapahtumaa vain kritisoivat.

”Kiitos.” Harold riiputti avainta jonkin aikaa kahden sormen välissä silmiensä tasolla, kunnes sitten sulki sen kämmeneensä. Äiti oli jossain vaiheessa alkanut taas puhumaan. Oliko hän itse oikeasti jo niin hyvä vaientamaan turhan taustamelun mielestään? Harold huokaisi ja etsi katseellaan Nagia. Kaveri ei onneksi ollut lähtenyt harhailemaan ihan minne sattui, minkä vuoksi takkutukan yksi hetken päähänpinttymä ehkä onnistuisikin.

”Nagi”, Harold lausui vieraansa nimen ja lähes heti sen perään yritti tähdätä tuota juuri saamallaan avaimella. Etsijät eivät ihan olleet sieppaajia, mutta ehkä jonkinlaisen kopin he silti saavat kohti lentävistä asioista otettua. Toisin kuin lyöjät, jotka ehkä useamminkin refleksin omaisesti torjuivat kaiken heitä kohti lentävän.

”… ei ehkä ihan niin helposti keksi rikkoa kotiavaimia”, Harold päätti aiemmin muka aloittaneensa lauseen. Hän vilkaisi hieman avaimetonta kättään, kattoa ja kääntyi lopulta ympäri, vaikka kuulikin äidin vielä sanovan hänen nimeään. Niin kuin Harold muka jäisi vielä pidemmäksi aikaa tänne ja yrittäisi muka fiksusti keskustella jostain asiasta, josta hän ei lainkaan ollut kiinnostunut ja joka puoliksi oli vain show’ta tälle niin köyhälle yleisölle. Niin kuin Haroldia muka kiinnostaisi.

”Theolle voi muuten vielä sanoa, ettei jatkossa enää valehtele minun puolesta. Valehtelu ei muuta mitään eikä hyödytä ketään”, Harold vielä totesi samalla, kun muka venytteli. Oikeastaan takkutukka vain haluaisi antaa Nagillekin tarpeeksi aikaa tajuta se, että nyt olisimme lähdössä. (Eikä täten tietenkään edes kuunnellut mitä äiti vielä sanoi). Koska olisi vähän ikävää jättää vieras yksin alhaisiakin alhaisempaan paikkaan. Etenkin, jos ensin oli ohjeistanut kaverin voivan pysyä oven ulkopuolellakin.

Kun tilanne vihdoin ulossiirtymiseen tarjoutui, Harold tarttui siihen. Pari nopeaa askelta ja kynnys oli ylitetty. Ihan silkasta tottumuksesta tämä korpinkynsi osasi ottaa pari askelta sivummas ja koittaa pitää silmät tummiin kohtiin kytkettyinä, jottei ulkomaailman yllättävästi takaisin tajuntaan iskeytyvät valot ja värit lamaannuttaisi kovin pitkäksi aikaa.

Poika katseli vähän aikaa kenkiään, kunnes työnsi molemmat kädet takaisin taskuihin. No niin, nyt oli avain.
”Nyt olisi avain”, Harold sanoi ehkä vähän tarpeettomasti (ja vähän välinpitämättömästikin) samalla, kun siirtyi kauemmas ovensuusta ja ikkunoista. Pitäisi kai jatkaa vain matkaa?

Nagi havahtui ajatuksistaan kuullessaan nimensä. Kun hän vilkaisi äänen suuntaan eli Haroldiin, hän huomasi samalla jotain lentävän kohti. Kultasiepit eivät yleensä tulleet kohti, vaan pysyivät paikallaan tai pikemminkin lähtivät karkuun. Siitä huolimatta Nagi nappasi kohti lentävän esineen kiinni ennen kuin edes tajusi, mikä se oli. Rekisteröityään, että vieras esine olikin avain, Nagi katsahti Haroldiin kysyvästi.
Kuin selittääkseen Harold jatkoi pian, ettei Nagi niin helposti keksisikään rikkoa kotiavaimia. Ilmiselvästi kyseessä oli viittaus siihen, ettei kukaan ollut lainannut Haroldin avaimia, vaan ne olivat rikki. Nagin kulmat kohosivat aavistuksen, koska selitys herätti enemmän kysymyksiä kuin vastasi niihin.

Ja sitä paitsi, ei kai Nagi rikkoisi avaimia, kun avaimet eivät edes olleet Nagin omat. Hänen tapanaan ollut hajottaa muiden omaisuutta.

Haroldin seuraava kommentti valehtelusta kuulosti sellaiselta, että Nagi alkoi tuntea olonsa jo hiukan epämukavaksi tilanteessa. Ulkopuolinenkin näki, että taustalla oli joku Haroldin ja rouva Bensonin välinen kärhämä. Nagi ei varsinaisesti halunnut päätyä sellaisiin osallisiksi, jos ei edes tiennyt, mistä oli kyse. Saatuaan kiistellyt avaimet käsiinsä Nagista tuntui, että hän oli jo mukana Bensonien välisissä erimielisyyksissä. Se ei ollut hänen tarkoituksensa, sillä Nagi mieluummin vältti ristiriidat, joissa hänellä ei ollut osaa eikä arpaa.

Harold vaikutti kärsimättömältä ja selvästikin vähät välitti asioista, joita hänen äitinsä yritti sanoa. Nagi päätteli, että Harold varmaan poistuisi paikalta pian, kun kerran heillä oli jo talon avaimet.
Vaikka Harold oli antanut Nagille aikaa ymmärtää, että kohta varmaan siirryttäisiin ulos, Haroldin äkillinen lähtö tuli silti yllätyksenä. Nagi oli odottanut edes jonkinlaista huomautusta siitä, että nyt lähdetään, mutta sen sijaan Harold lähti varoittamatta parilla askeleella ulos ovesta
Selvittyään pikavauhtia hämmennyksestä Nagi loi rouva Bensonille kohteliaimman hymynsä.
"Kiitokset avaimista rouva Benson", Nagi nosti avaimia ikään kuin näyttääkseen, että ne olivat yhä tallessa ja laittoi ne sitten taskuunsa. "Nähkäämme myöhemmin, ja kiitokset vielä, kun saan tulla teille."
Sen sanottuaan Nagi kumarsi hiukan päätään, kääntyi ja lähti ovesta Haroldin perään.

Kun Nagi astui ovesta takaisin kadulle, Harold oli siirtynyt jonkin matkaa sivummalle. Harold totesi jotain avaimista, ja Nagi nyökkäsi, vaikkei ihan ehtinytkään kuulla koko lausetta.
"Yritän olla hukkaamatta niitä", Nagi totesi ja laittoi myös kädet taskuihinsa. Тoisen taskun pohjalla tuntui vielä avain, turvallisesti tallessa.
Nagi vilkaisi Haroldia, joka seisoskeli vieressä ja katsoi alaspäin. Kuten yleensäkin, Nagilla ei ollut harmainta aavistusta siitä, mitä kaverin mielessä liikkui. Oletettavasti Harold oli ainakin ärtynyt, koska se oli ollut luettavissa äskeisestä kohtaamisesta rouva Bensonin kanssa. Tilanne ei oikein antanut periksi kysyäkään, sillä Harold ei vaikuttanut kovin avoimelta utelulle.
"Pitäisikö meidän mennä?" Nagi kysyi lopulta. Vaikka avaimet olivatkin hänellä, Harold oli silti ainoa, joka tiesi reitin kotiinsa.

Nagi keskeytti Haroldin ajatukset. Pitäisikö mennä? Jaa’a. Harold huokaisi, nakkasi päänsä kohti taivasta (niskan ja kaulan sallimissa rajoin) ja palautti sen takaisin katutasolle.
”Kaai sitä pitäisi mennä”, hän vastasi kysymykseen venyttäen ensimmäistä sanaa ja kohauttaen hieman olkiaan. Oikeastaan ei tätä Korpinkynttä kotiin meneminen nyt lainkaan innostanut sekä ei kauhean paljon muutkaan asiat, mutta ei kai siinä mitään. Tai noh, olihan se ehkä vähän tylyä nyt omaa vierailijaa kohtaan, olla innostumatta siitä, että he voisivat mennä kotiin, mutta mitä siellä edes? Jos Nagi laukustaan vain halusi päästä eroon tai siis sen kantamisesta, niin kyllä Haroldkin pystyi sitä kantamaan.

Tätä pohtiessa tämän takkutukan mieleen muistui se, että Queensbury oli tainnut sanoa, että kotona ajan viettäminen olisi jollain tapaa kai tärkeätä. Eikö se riittänyt, että siellä ehkä syötäisiin tai varmimmin ainakin nukuttaisiin? Harold ei oikein tiennyt. Selvää oli, että tähän oven suuhun olisi tyhmä jäädä seisoskelemaan, koska ovihan ei ollut lukittu miltään puolelta ja kuka vain pystyi astumaan siitä sisään, tai ennen kaikkea ulos.

Harold onnistui saamaan yllättävän mutkattomasti kasvoilleen puoliteennäisen hymyn, joka varmasti siivittäisi hänet ehkä vähän turvallisemmille vesille.
”Haluatko nähdä kaupunkia vielä enemmän vai mennäänkö suoraan…”, Harold aloitti, muttei ihan tiennyt mitä nimitystä nyt käyttää heidän määränpäästä. Vaikuttaisiko hän kuinka ristiriitaiselta, jos hän nimittäisi sitä kodiksi? Saiko omaa kotia nimittää toisen läsnä ollessa kodiksi, jollei tuo pidä sitä kotinaan? Joten Harold jätti sen ihan vain sanomatta. Ehkä Nagi tajusi mitä hän oli tarkoittanut ja jos ei niin, ihan sama.. Ei Harold ehkä jaksaisi tällaisesta turhasta yksityiskohdasta välittää.


”Voin kyllä myös kantaa laukkuasi”, Harold ehdotti muodollisesti käveltyään jonkin matkaa kuppilalta poispäin sujauttaen kyllä jo oikean käden pois taskusta. On tyhmä tarjoutua kantamaan jotain ottamatta käsiä pois kaavun taskuista.

”Kun tämä erittäin hieno pitempi koukkauskin johtui hy-”, Harold aloitti, mutta lopetti itsensä parjaamisen kesken. Se olisi ollut varsin ikävästi tehty Nagille. Olihan kaveri ihan omasta joulunviettopaikastaan tänne tullut ja joutunut matkallaan olemaan monta tuntia junassa ja maksamaan koko huvireissun itse omasta pussistaan, ja sitten Harold olisi vain pilaamassa kaiken tunnelman, vaikka oikeasti pitäisi vain olla kiitollinen ja iloinen siitä, että Nagi edes harkitsi tänne tuloa, saati, että jopa oikeasti ilmestyi tänne.

”Anteeksi. Olen pahoillani..” Ensimmäinen oli tarkoitettu Nagille. Toinen, se hiljaisempi, äidille. Se oli ollut ikävä temppu. Mutta, tällainen ihmisluonto vain on…