Tylypahka AM

((Ei ongelmaa! Kiinnostava käänne, hohoo. :D))

Anteeksipyyntö tuli Atlakselle yllätyksenä. Se oli yhtä odotettavissa, kuin jos säästeliäänä tunnettu rehtori Chino olisi alkanut viskellä rahaa koulun käytävillä. Anteeksipyyntö tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, hetkellä, jolloin sitä vähiten odotti. Kaiken lisäksi uusi poika änkytti, mikä ei tuntunut sopivan Atlaksen hänestä luomaan ensivaikutelmaan.

Atlas häkeltyi niin, ettei hetkeen saanut sanaa suustaan. Hetken Atlas ajatteli, että heissä saattoi sittenkin olla jotain samaa. Ehkä poika ei ollutkaan niin ylimielisen sietämätön. Kuin huomaamattaan Atlas alkoi hermostuksen merkkinä nyplätä etuhiuksiaan. Hän ei tiennyt, miten anteeksipyyntöön pitäisi suhtautua. Hymyillä ja sanoa, että ei se mitään...? Eihän hän ollut edes oikeasti loukkaantunut mistään. Tai ehkä vähän.

"E-ei se mitään", Atlas vastasi viimein. Hän taikoi kasvoilleen hivenen kiusaantuneen hymyn ja katsoi lattiaa. "Kuule, minä... voisin vaikka auttaa tavaroidesi kantamisessa makuusaliin. Jos se sopii?"
Jokin tekeminen, mikä tahansa, olisi sillä hetkellä paras lääke äkillisen anteeksipyynnön aiheuttamaan hämmennykseen. Atlas nappasi sängyltä hupparinsa, veti sen ylleen ja oli aikeissa suunnata ovella seisovan uuden oppilaan ohi käytävään. Puolimatkassa hän kuitenkin pysähtyi, koska ei ollut vielä edes kysynyt uuden luokkatoverinsa nimeä.

"Ai niin", Atlas aloitti, "mikä sinun nimesi on?"

Shin piti katseensa poissa pojasta, jonka hän oli varmaankin yllättänyt anteeksi pyynnöllään. Shin ei halunnut pojan luulevan, että hän olisi joku ihmeen ujo koulutyttö animesta, niin kuin Hinata Hyuuga änkytyksen takia, joten hänen oli aika koota itsensä kokoon taas.

Hiljaisuus näytti laskeutuvan uudelleen, kun Shin yritti saada punoituksen pois niskastaan ja naamaltaan. Hiljaisuus oli jotenkin hermostuttava hänelle itselleen, mutta hän nopeasti unohti sen, kun sai punoituksen laskemaan naamaltaan. Hetken päästä poika vihdoinkin rikkoi hiljaisuuden. "E-Ei se mitään."

Shin käänsi päänsä takaisin poikaa päin, kun hän tarjoutui auttamaan hänen tavaroiden kantamisessa. Hän nyökkäsi pojalle, hyväksyen tämän tarjouksen. Hän katsoi, kun poika nappasi hupparinsa ja veti sen ylleen, mutta yht'äkkiä poika pysähtyi puolimatkaan. Shin katsoi melkein ihmeissään poikaa, mutta odotti kärsivällisesti. Hän yllättyi, kun poika kysyi hänen nimeään. Poika ei näköjään sittenkään vihannut Shintä.

"Hn. Shin, Shin Ushton." Shin vastasi kylmästi, hän oli vihdoinkin saanut kasattua itsensä. "Entä sinä?" Olihan se jotenkin kohteliasta kysyä toisenkin nimeä, kun oli itse jo esittäytynyt. Ainakin Shinin omasta mielestään se oli jo iso kohteliaisuus häneltä itseltään, mutta muut eivät olleetkaan kuin hän.

Ushton siis. Atlas ei ollut varma, toivoiko poika, että hänestä puhuttaisiin sukunimellä, vai käyttikö tämä etunimeään. Ainakin Shin oli toistanut etunimensä, joten ehkä etunimi oli parempi. Useimmat muutkin Luihuisessa käyttivät toisistaan etunimiä, mutta monesti toisten tupien oppilaita (varsinkin vanhempia) puhuteltiin sukunimellä.

Atlas oli törkeästi unohtanut esitellä itsensä ennen kuin kysyi toisen nimeä. Toisaalta hänen ja Shinin ensitapaamisesta ei voinut hyvällä tahdollakaan väittää, että se olisi mennyt kaikkien kohteliaisuuden sääntöjen mukaan. Ja näytti siltä, että Shin oli palautumassa takaisin samaan lyhytpuheiseen viileyteen, johon Atlas oli jo lähes ehtinyt tottua.

"Atlas Ironwood", Atlas vastasi esittelyyn ja epäröi hetken. Kuuluiko tähän sanoa muuta? Ei kai.
"...okei, mutta haetaan se matka-arkku", Atlas totesi, jottei heidän välilleen päässyt laskeutumaan uutta kiusallista hiljaisuutta. Hän pujahti Shinin ohi makuusalin käytävään ja suuntasi oleskeluhuonetta kohti. Atlas toivoi hartaasti, ettei Anthony tai Hestia olisi oleskeluhuoneessa, koska Atlas oli yrittänyt välttää kaksikkoa parhaansa mukaan viime aikoina.

Kun Atlas oli avaamassa ovea oleskeluhuoneeseen, hän tajusi erään asian. Shin oli uusi - eikä siksi tiennyt, että Atlas oli koulun tietotoimisto, joka kuuli ja levitti juoruja mielellään. Ehkä hän voisi vielä saada Shinin kertomaan jotain mielenkiintoista, ennen kuin tämä kuulisi muilta, ettei Atlakselle kannattanut uskoutua.

Uskoutua.

Atlas pudisti päätään ja oli vähällä naurahtaa omille ajatuksilleen. Shin Ushtoniksi esittäytynyt poika oli niin vähäpuheinen, että tätä oli ylipäätään vaikea saada puhumaan mitään. Uskoutumisesta nyt puhumattakaan. Eikä Atlaksesta sillä hetkellä tuntunut siltä, että hän olisi voinut toimia kenenkään kuuntelevana korvana, saati sitten tarjota olkapäätään. Parhaillaan Atlas lähinnä tarvitsi itselleen jonkin olkapään, jota vasten nyyhkyttää. Säälittävää.

Atlas avasi oleskeluhuoneen oven ja vilkaisi ympärilleen. Olisi ehkä parempi vain keskittyä matka-arkkuun ja siihen, kannattiko se kantaa vai leijuttaa makuusaliin.

Shin katseli poikaa, joka sanoi olevansa Atlas. Onpas osuva nimi pojalle, hän ajatteli. Hän ei tiennyt mikä pojassa teki häneen vaikutuksen, mutta saisi sen varmasti pian selville. Hänen tarvitsisi vain olla tarkkana kuin porkkana. Shin oli omissa ajatuksissaan, kun poika ehdotti, että he hakisivat hänen matka-arkun oleskeluhuoneesta, eli suoraan sanoen se meni kuuroille korville.

Pojan tumman vihreät silmät seurasivat Atlasta, kun tämä luikahti hänen ohitseen ovelle. Poika näytti olevan ajatuksissaan, kun hän avasi oven ja vilkaisi ympärilleen. Shin kääntyi ympäri ja katsoi pojan ylitse oleskeluhuoneeseen, eikä sillä hetkellä nähnyt ketään siellä. Hän oli ihmeissään vähän aikaa, miksi poika vilkaisi ympärilleen? Odottiko hän jotakuta? Hän laittoi muistiin, että kysyisi myöhemmin miksi Atlas oli vilkaissut ympärilleen, sillä nyt ei olisi aika aloittaa tappelua.

"Menetkö ovesta vai et?" Shin kysyi, hän alkoi tylsistyä seisomiseen ovella ja muutenkin hänellä ei olisi koko päivää aikaa seistä paikoillaan.

((Heiiii, sain kuulemma luvan liittyä mukaan, joten... tässä olen! Tai siis Anthony on.))

Anthony oli istunut jo hyvän tovin oleskeluhuoneessa pöydän ääressä työstämässä tähtikarttaansa tähtitiedon kurssia varten. Jostain syystä kaikki muut luihuiset näyttivät olevan jossakin muualla, joten oleskeluhuoneessa oli ollut varsin rauhallista. Ja hyvä niin, sillä hän ei ollut kovin hyvällä tuulella. Siinä sinänsä ei ollut tietenkään mitään kauhean erikoista. Häntä oli jo tupaan saapuessaan ärsyttänyt niin Luihuisten huispausjoukkue kuin oppilaskunnan valvova opettaja professori Cheshirekin ja sitten hän oli vielä lyönyt varpaansa matka-arkkuun, jonka joku oli huolimattomasti jättänyt keskelle oleskeluhuonetta. Hän olisi sanonut siitä muutaman valitun sanan, jos oleskeluhuoneessa vain olisi ollut joku kuuntelemassa.

Nyt hänen tähtikarttansa alkoi kuitenkin olla viimeistelyä vaille valmis ja hän oli piirtänyt sen valmiiksi sellaisella raivolla, että suurin osa ärtymyksestäkin alkoi olla jo purettu siihen. Hän avasi kirjoitusterien rasiansa vaihtaakseen sulkakynäänsä hieman ohuemman terän viimeisiä yksityiskohtia varten, mutta onnistui pudottamaan koko rasian lattialle ja ainakin puolet teristä levisi oleskeluhuoneen sohvan alle. Anthony tunsi, miten hänen jo kadonneeksi luulemansa ketutus nosti taas päätään. Ei kuitenkaan auttanut itku markkinoilla vaan terät olisi parempi kerätä ennen kuin kukaan muu sattuu oleskeluhuoneeseen, joten Anthony nousi huokaisten tuoliltaan ja polvistui sohvan eteen. Se ei tietenkään riittänyt vaan loppujen lopuksi hänen piti onkia teriä pois sohvan alta lattialla maaten ja rukoillen, ettei kukaan juuri sillä hetkellä satu paikalle.

Kolme terää, neljä, viisi… Anthony laski mielessään toisen kätensä kämmenelle keräämiään teriä. Mutta missä olivat kaksi viimeistä? Tähyillessään tarkemmin sohvan alle hän kuuli yhtäkkiä oleskeluhuoneen oven avautuvan. Ei askelten ääniä, mutta pian ääni – hänelle vieras – kysyi ”Menetkö ovesta vai et?”. Anthony punnitsi hetken vaihtoehtojaan, mutta totesi sitten, että olisi parempi nousta ylös kuin antaa tulijoiden – sillä ilmeisesti sanoista päätellen näitä oli ainakin kaksi – löytää hänet makaamasta vatsallaan lattialla. Niinpä hän kömpi ylös lattialta sohvasta tukea ottaen ja viittä kirjoitusterää nyrkissään puristaen. Noustuaan jaloilleen asti hän näki heti ovella seisovan ehkä viimeisen henkilön, jota hän oli odottanut.

”Atlas?” hän lausui varovasti, äänessään hieman kysyvä sävy.

Atlas oli aikeissa siirtyä ovensuusta, kun hän huomasi jonkun nousevan sohvan takaa. Oleskeluhuoneessa ei ollut ketään muita luihuisia kuin tämä yksi – ja se sattui olemaan juuri Anthony. Pitkät mustat hiukset poninhännällä ja kasvoillaan hämmennyksellä väritetty ilme. Anthony näytti vähän siltä, kuin olisi juuri nähnyt Atlaksen nousevan kuolleista.

Voi ei, Atlas ajatteli ensimmäisenä. Hän jähmettyi ovensuuhun, eikä liikahtanutkaan, vaikka Shin kysyi jo kärsimättömästi, oliko hän aikeissa mennä ovesta vai ei. Juuri Anthonya Atlas oli halunnut välttää. Kohtaaminen oli kiusallinen, koska hän ei voinut paeta paikalta Shinin takia. Shin romutti kaikki hänen hienot verukkeensa häipyä. Uuden tupatoverin matka-arkku odotti oleskeluhuoneen toisella puolella hakijaansa.

Anthonyn ääni oli kysyvä, kun hän lausui Atlaksen nimen. Niin epävarma, että Atlas lähes luuli Anthonyn unohtaneen, kenelle nimi kuului. Ihan kuin Anthony muka olisi ehtinyt muutamassa viikossa unohtaa hänen kasvonsa. Tai mistä sitä tiesi, ehkei Anthony enää muistanut, miltä Atlas näytti. Olihan siitä kieltämättä aika pitkä aika, kun he olivat viimeksi nähneet kunnolla. Tai..... pitkä aika siitä, kun Anthony oli viimeksi nähnyt Atlaksen kunnolla. Atlas itse oli kyllä nähnyt Anthonyn, mutta kipittänyt aina karkuun ennen kuin Anthony ehti huomata häntä.

”Öh... moi”, Atlas totesi vaisusti ja varoi visusti kohtaamasta Anthonyn katsetta. Hänen ei tehnyt vieläkään mieli liikkua ovelta pois, mutta Shin varmaan menettäisi hermonsa, jos Atlas patsastelisi hänen tiellään kauemmin.

Atlas käveli keskemmälle oleskeluhuoneeseen ja loi katseensa matka-arkkuun, jotta välttäisi katsomasta Anthonyn suuntaan.
”Tuo on varmaan sinun?” hän kysyi Shiniltä ja kääntyi poikaan päin. Hänen katseensa sivuutti Anthonyn. Sillä sekunnilla, kun Atlas näki vilauksenkin Anthonysta, hän tunsi valtavaa tarvetta alkaa selittää. Mutta hän ei voinut tehdä sitä. Se olisi ollut säälipisteiden kerjäämistä, eikä Atlas voinut sallia sellaista itselleen. Mutta silti... hän paloi halusta puhua Anthonylle edes jotain.

”Ah joo, ja jos.... jos sinulle tulee kysyttävää”, Atlas puhui edelleen Shinille, ”Anthony on Luihuisen valvojaoppilas, oppilaskunnan puheenjohtaja ja huispausjoukkueen kapteeni, joten.... jos sinulla on jotain kysyttävää, kysy häneltä.” Atlas viittasi epämääräisesti hämmentyneen ystävänsä Anthonyn suuntaan. Oli järkevää nakittaa kaikki uudet Luihuiset Anthonylle, koska tämä tiesi luonnollisesti kaikesta kaiken.

Shin pystyi kuulemaan jonkun sanovan Atlaksen nimen hyvin kysyvästi. Hänen mielestään, hän ei ollut nähnyt ketään oleskeluhuoneessa, kun oli katsonut sinne. Ehkä hän vain oli hajamielinen.

Poika havahtui ajatuksistaan, kun Atlas käveli keskemmälle oleskeluhuonetta. Shin pystyi näkemään, kuinka hän yritti olla katsomatta hänelle tuntematonta ihmistä. "Tuo on varmaan sinun?" Atlas kysyi kääntyen häntä kohti.
"Hn." Shin vastasi ja samalla nyökkäsi, siirtäen katseensa kohti toista poikaa. Hän jäi katsomaan poikaa päästä varpaisiin, pistäen muistiin tämän ulkonäön.

Atlas osoitti tuntematonta poikaa esitellen hänet Shinille. "Ah joo, ja jos.... jos sinulle tulee kysyttävää Anthony on Luihuisen valvojaoppilas, oppilaskunnan puheenjohtaja ja huispausjoukkueen kapteeni, joten.... jos sinulla on jotain kysyttävää, kysy häneltä.” Shin ynähti uudelleen vastaukseksi pojalle. Häntä alkoi väsyttää tälläinen, hän ei ole tutustunut moneen vuoteen uusiin ihmisiin, joten tämä otti pojalta hyvin paljon voimia, mutta lepäämisen hän voisi sysätä myöhemmäksi.

Kääntäen katseen kohti hermostunutta Atlasta. Poika näytti siltä, että hänen on vaikea olla Anthonyn lähellä sillä hetkellä, mutta miksi? Sen hän varmaan saisi pian selville, kun hän vain jaksaisi pysyä todellisuudessa harhailematta ajatuksiinsa. Hänen vain pitäisi keksiä jotain tekemistä.

Vihdoinkin hän muisti matka-arkkunsa.
Shin loi katseensa kohti matka-arkkuaan ja rupesi kävelemään sen luokse. Hän halusi vain saada matka-arkkunsa turvaan, jonka sisällä olisi hänen salaiset piirrustuksensa ja muut salaiset ihmeet.
Hän nosti arkun maasta, pidättäen hengitystään samalla. Selvästi arkku oli painava, mutta hän oli jaksanut kantaa sen jo tänne, joten miksi hän ei jaksaisi kantaa sitä makuusaliin?

Vihdoinkin poika sai kunnon otteen matka-arkusta, mutta alkoi ihmetellä, miksi kumpikaan pojista puhunut toisilleen. Ihmetellen hiljaa, hän käänsi katseensa kohti Atlasta, joka oli vältellyt Anthonyn katsomista koko tämän ajan, josta Shin sai tarpeekseensa vihdoinkin.
"Mikäs sinua nyt vaivaa? Ei kai kissa vienyt kieltäsi, kyllä sinä äsken puhuit enemmän."
Hän katsoi nopeasti Anthonya ja käänsi katseensa takaisin Atlakseen.
Shin kurtisti kulmiaan. Selvästi heidän välillään on käynyt jotain, ei se ollut hänen asiansa, mutta hän menettäisi pian lopullisesti hermonsa ja sitä hän ei haluaisi.

Shin ei välittänyt mitä Atlas ja Anthony sanoisivat, sillä hän saisi tämän ahdistavan tilanteen vihdoinkin loppumaan omalta kohdaltaan ja pääsisi lepuuttamaan hermojaan. Joten hän avasi suunsa ja tuhahti hyvin vihaisesti mulkaisten molempia, "Kaikesta eniten vihaan ahdistavia tilanteita, joten nopeasti nyt, ei minun hermoni ole loputtomat." Pojan ote matka-arkusta tiukentui huomattavasti.

((Anteeksiiii, tämä vähän venyi...))

Atlas näytti ovensuussa täsmälleen niin hätääntyneeltä kuin tämä oli näyttänyt jo ainakin parin viikon ajan joka kerta, kun hän oli sattunut vilaukselta näkemään tämän. Eli toisin sanoen aina kun tämä oli nähnyt hänet. Niitä kertoja ei ollut toki ollut edes kovin montaa, mutta hän muisti kyllä. Sen verran loukkaantuneeksi Atlaksen välttelystrategia oli hänet saanut. Hän tunsi olonsa edelleen typeräksi ajatellessaan, miten pitkään hän oli odottanut portailla. Tietysti hän oli melko pian saanut kuulla Hestialta, että mikä oli tainnut olla oikea syy Atlaksen äkilliseen katoamiseen, mutta aika siinä välissä… Sanotaanko vaikka, että hänellä oli ollut parempiakin päiviä. Sitä paitsi, hänestä oli alkanut tuntua, että Atlas vältteli häntä jopa pahemmin kuin Hestiaa, joten hän ei ollut enää aivan varma siitäkään, oliko vika sittenkin hänessä itsessään. Ehkä hän oli onnistunut suututtamaan Atlaksen tietämättään. Hän oli veljiensä mukaan aika hyvä suututtamaan ihmisiä vahingossa. Nyt Atlas kuitenkin sentään avasi suunsa ja tervehti häntä.

”…hei”, Anthony vastasi ja seurasi katseellaan, kun Atlas vihdoin liikahti oviaukosta ja käveli keskemmälle olohuonetta. Vasta kun tämä kääntyi takaisin ovelle päin ja esitti kysymyksen jollekulle muulle, Anthony muisti, että tulijoita tosiaan piti hänen laskujensa mukaan olla ainakin kaksi. Hänen katseensa siirtyi nopeasti suuntaan, johon Atlaskin katsoi. Hän toivoi, että se ei näkynyt hänen kasvoiltaan, mutta hän olisi voinut vaikka vannoa sydämensä jättäneet lyönnin väliin, kun hän huomasi oven lähellä seisovan pitkän, tummahiuksisen komistuksen. Mistä asti sellainen oli heidän tuvassaan ollut? Ja vielä Atlaksen kaveri. Ajatus aiheutti hänessä pienen mustasukkaisuuden piston, mutta sen hän ainakaan ei antanut näkyä. Hän oli tottunut tähän. Hänet heivattiin syrjään aina, kun tilalle tuli jotain parempaa.

Poika ynähti jotain vastaukseksi ja Anthony sai ajatuksensa sen verran kokoon, että tajusi Atlaksen puhuneen oleskeluhuoneessa olevasta matka-arkusta. Missä tahansa muussa tilanteessa Anthony olisi varmasti tässä kohtaa nostanut kovan metelin siitä, miten oli lyönyt varpaansa siihen ja miten se oli sattunut ja miten oli erittäin huolimatonta ja suorastaan holtitonta jättää matka-arkkuja sillä tavalla lojumaan minne tahansa, mutta sen sijaan hän vain seisoi paikallaan puristaen nyrkissään kynänteriä ja miettien jotain järkevää sanottavaa. Atlas kuitenkin sai – harvinaista kyllä – suunsa auki ennen häntä ja esitteli hänet pojalle. Hän ei ollut ihan varma, oliko Atlaksen äänessä pilkallinen sävy. Ehkä tämä oikeasti oli suuttunut hänelle. Mutta siinä samassa hän myös muisti, että professori Caine oli maininnut hänelle uudesta oppilaasta viidennellä luokalla. Usher? Ushton? Jotain sinne päin kuitenkin. Hän veti syvään henkeä ja kokosi itsensä, jottei näyttäisi ihan idiootilta. Hän otti muutaman askeleen uutta poikaa kohti ja ojensi kätensä. Hän tunsi olonsa varsin pieneksi tämän rinnalla.

”Anthony Underwood”, hän esitteli itsensä, vaikka tyttöjen koulupuku päällä itsensä esitteleminen pojan nimellä tuntui hieman kiusalliselta. Atlas kuitenkin nyt oli jo tavallaan tehnyt sen hänen puolestaan. ”Kuudennen luokan valvojaoppilas, kuten Atlas jo sanoikin. Jos sinulla tosiaan on mitään kysyttävää tai tarvitset apua jossain tai… mitään, niin minulta voi kysyä. Autan mielelläni.” Hän ei täsmentänyt, miten mielellään auttaisi tätä nimenomaista uutta oppilasta.

Anthony katsoi, miten poika asteli matka-arkkunsa luokse ja nosti sitä. Se näytti varsin painavalta. Yhtäkkiä poika kuitenkin kysyi Atlakselta, mikä tätä oikein vaivasi, koska oli puhunut aikaisemmin enemmän. Anthony alkoi jo miettiä, miten paljon Atlas oli oikein puhunut ja erityisesti mistä aiheesta. Jos he eivät olleet enää kavereita Atlaksen kirjoissa, niin uusi poikahan oli saattanut jo kuulla kaikki synkät yksityiskohdat hänenkin elämästään. Hän ei ollut aivan varma siitä, mitä pojan nopea vilkaisu hänen suuntaansa oikein tarkoitti. Hänen teki mieli huutaa Atlakselle, vaikkei edes tiennyt, oliko tämä kertonut mitään vai ei. Pian kuitenkin hän olikin itse vihaisen mulkaisun kohteena ja poika totesi vihaavansa ahdistavia tilanteita ja hän tunsi jälleen sydämessään ikävän muljahduksen, jota ei auttanut edes se, että Atlas sai osakseen vähintään yhtä vihaisen mulkaisun. Hän ei ollut aivan varma, mitä poika tarkoitti ahdistavalla tilanteella. Oliko Atlas kertonut hänestä jotain ahdistavaa? Oliko hän ylipäätään ihmisenä ahdistava? Hän tiesi kyllä, että kaikki eivät olleet… niin avarakatseisia.

”Tuota… haluaisitko apua sen matka-arkun kanssa?” Anthony päätyi kysymään, vaikka vaisto käski hänen olla hiljaa sen varalta, että vika tosiaan oli hänessä, ”vaikka näytänkin tältä, niin pelaan itse asiassa huispausjoukkueessa lyöjää, joten… olen vahvempi kuin miltä näytän.” Hän tajusi höpöttävänsä ja työnsi toisen kätensä villatakkinsa taskuun pudottaakseen kynänterät sinne sen varalta, että poika vastaisi myöntävästi.

((Alan pelata Atlasta ulos, niin saadaan peliä loppua kohti. Jos huvittaa vielä pelata, voidaan tehdä uusi peli, joka sijoittuu enemmän nykyhetkeen eikä aikaan ennen joululomaa. :D))

Atlas irvisti Shinin kommentille hänen aiemmasta puheliaisuudestaan. Uusi poika onnistui kuulostamaan ihan siltä, kuin olisi juuri äskettäin kuullut paljon hyviä juoruja Atlakselta. Tai no, Shinin korvaan toteamus kuulosti varmaankin ihan viattomalta, koska hän ei tuntenut Atlasta, mutta pikainen vilkaisu Anthonyyn kertoi, että Anthony ajatteli ihan muuta kuin leppoisaa jutustelua säästä.
Äsken puhuit enemmän tarkoitti Atlaksen kohdalla yleensä juoruilua, koska Atlas ei ollut koulun sosiaalisimpia yksilöitä. Hän puhui vain, jos oli kuullut mehukkaan juorun... ja tietysti, jos tilanne oli liian kiusallinen ilman keskustelua. Tässä tapauksessa kyseessä oli jälkimmäinen, mutta Anthony oli tietysti tulkinnut sen ensimmäisenä. Nyt ylitulkitseva Anthony oletettavasti luuli, että Atlas oli mennyt kertomaan Shinille kaikki Anthonyn salaisuudet – ihan kuin Atlas itsekään tietäisi enempää kuin yhden.

”E-enkä puhunut enemmän!” Atlas kiirehti korjaamaan ja loi uuden huolestuneen vilkaisun Anthonyyn. ”Tai siis.... totta kai neuvon, jos tupaani tulee uusi oppilas.”
Atlas koetti tavoittaa Anthonyn katseen vakuuttaakseen, ettei ollut puhunut mitään tähän liittyvää – tietenkään – ja pudisti samalla tuskin huomaamattomasti päätään. Ei ehkä ollut yllättävää, ettei Anthony luottanut häneen. He olivat tunteneet toisensa vasta puoli vuotta, mutta... pelkkä Anthonysta paistava epäluulo sai Atlaksen tuntemaan olonsa surkeaksi. Hän oli luullut, että Anthony luotti häneen.

Miettiessään, millä ihmeellä saisi Anthonyn uskomaan, ettei ollut levittänyt yhtään salaisuuksia, Atlas ei huomannut, että Shin hermostui. Vasta, kun Shin totesi, että inhosi tämänkaltaisia ahdistavia tilanteita, Atlas havahtui.
Oho, sepä oli suoraa, Atlas ajatteli ja kääntyi tuijottamaan Shiniä. Atlaskin inhosi tilanteen kiusallisuutta (joskin itse aiheutettua), muttei olisi ikinä sanonut sitä muille päin naamaa. Moinen suoruus sai punan nousemaan jälleen Atlaksen kasvoille. Hänen teki mieli inttää vastaan ja sanoa, ettei tilanne ollut ahdistava, mutta... sellaisen sanominen olisi ollut jopa vitsiksi jo liian huono. Ahdistavampia tilanteita oli vaikea löytää.

Onneksi Anthony tarjoutui lopulta kantamaan matka-arkkua Shinin kanssa ja avasi Atlakselle loistavan tilaisuuden poistua paikalta. Sitähän Shinkin halusi. Tilanne olisi painostava niin kauan kuin Anthony ja Atlas olivat samassa tilassa, joten Atlas ajatteli tekevänsä pojalle palveluksen poistumalla paikalta. Tuntui törkeältä poistua, vaikka hän oli lupautunut auttamaan matka-arkun kanssa, mutta... Anthonysta oli varmasti paljon enemmän apua kuin hänestä. Atlas oli epäurheilullinen narukäsi, joka vietti aikansa mieluummin piirtäen ja soittaen kitaraa. Anthony sen sijaan harrasti huispausta ja vielä lyöjänä. Oli ilmiselvää, kummasta oli enemmän apua painavan matka-arkun kantamisessa.

”Tuota”, Atlas aloitti ja nosti käden hermostuneesti niskalleen, ”olen pahoillani Shin, mutta saatko matka-arkun kannettua makuusaliin Anthonyn kanssa? Minun pitää mennä... vessaan.”

((Juu. Peli-intoahan löytyy vielä, vaikka muille jakaa, mutta jos vain joku jaksaa myös pelata kanssani, koska en tykkää pakottaa ihmisiä tekemään mitä he eivät halua :'D ja jos haluaisin olisin kyllä hyvin huono siinä.))

Shin älysi mulkaisseensa liian vihaisesti molempia, kun Anthony kysyi häneltä tarvitsisiko hän apua matka-arkun kantamisessa, paljon hiljemmalla äänellä, kun oli aluksi puhunut. Hän ei halunnut pojan luulevan, että hän vihaisi häntä jo nyt, mutta hänen temperamenttinsä ja suorapuheisuus ei antanut periksi.
Shin ei ollut vielä varma tarvitsisiko hän vielä toisen ihmisen kantamaan matka-arkkuaan, joten hän ei vielä vastannut pojan kysymykseen.
Poika rupesi selittämään, että oli paljon vahvempi miltä näytti, mutta sen Shin jo tiesi. Hän ei koskaan tulkitse ihmisiä ruumiinrakenteen eikä ulkonäön mukaan, sillä joku pieni kokoinen ihminenhän voisi olla nyrkkeilijä, joka löisi hampaat kurkkuun, kun sanoisi väärän sanan.

Shinin tumman vihreät silmät seurasivat pojan kättä, kun tämä laittoi kätensä taskuun ja laittoi sinne jotain. Ei häntä pitäisi näin paljoa kiinnostaa mitä toiset ihmiset tekevät, mutta nämä kaksi henkilöä huoneessa ovat saaneet Shinin kiinnostuksen nousemaan huomattavasti.

Atlas sai Shinin herpaantumaan ajatuksistaan. ”Tuota”, Shin seurasi, kun Atlas nosti käden selvästi hermostuneesti niskalleen, ”olen pahoillani Shin, mutta saatko matka-arkun kannettua makuusaliin Anthonyn kanssa? Minun pitää mennä... vessaan.” Shin nyökkäsi Atlakselle. Hän tiesi, että poika halusi vain lähteä ahdistavasta tilanteesta.

Shin käänsi katseensa kohti Anthonya, jolla oli vieläkin käsi oman villatakkinsa taskussa. "Haluatko vielä auttaa minua kantamaan matka-arkkuni makuusaliin" Shin vihdoinkin sai puhuttua, kuin normaalit ihmiset ilman omaa erikoista ynähdystä, "sillä tarvitsisin ehkä vähän apua." Shin tiesi, että silloin, kun hän saa apua, hänen kannattaa ottaa se vastaan, vaikka se olisikin ihan vain pieni apu hänelle.